Valikoima runoelmia

Chapter 1

Chapter 13,442 wordsPublic domain

Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.

Valikoima runoelmia

Heinrich Heine

Suomensi Valter Juva

Ensimmäisen kerran julkaissut Yrjö Weilin 1905.

Edeltäjänsä

Heinen suomentajan

*Yliopiston lehtorin Oskar Favén'in*

(Oskar Uotilan)

suomen kielen syvän tuntijan muistolle

omistaa käännöksensä

Valter Juva

Yksityisiä Heinrich Heinen runoja on jo varsin aikaisista ajoista uudestaan ja yhä uudestaan käännetty suomeksi.

Ensimmäinen varsinainen kokoelma Heinen runoelmien suomennoksia on Oskar Uotilan. Vihko, joka ilmestyi vuonna 1887, sisälsi likemmäksi kuusikymmentä runoa, joita oli poimittu eräistä "*Buch der Lieder*" kirjan osastoista.

Viimeksi on O. Manninen julkaissut täydellisen käännöksen Heinen runosarjasta "*Deutschland, ein Wintermärchen*".

Kokoelmaan Heinen runoelmia, joka nyt tarjotaan yleisölle, on valikoitu näytteitä laajemmalta alalta, kuin Oskar Uotila vihossaan oli tehnyt. Runoja on otettu kokoelmista "*Buch der Lieder*", "*Neue Gedichte*", "*Zeitgedichte*", "*Romanzero*" ja "*Letzte Gedichte*".

Etusija on luonnollisesti annettu "Buch der Lieder" kirjalle, jonka eri osastoista on tehty jotenkin tiheitä poimintoja. Muista kokoelmista näytteet ovat tilapäisempiä. Kokoelman laajuus on estänyt ottamasta muuta kuin ani harvoja näytteitä Heinen valtiollisista runoista, jotka muuten eivät suinkaan edusta vähäarvoista puolta Heinen runoudesta. Mutta tämä puoli onkin jo yleisölle osaksi tuttu O. Mannisen julkaisusta.

Tässä suomennoksessa on Oskar Uotilalta joskus lainauksia tehty, milloin yksityiskohdissa, milloin loppusoinnuissa, harvoin kokonaisissa säkeissä. Yksi runo on otettu kokonaisuudessaan Uotilan kokoelmasta. Muilta suomentajilta on tilapäisiä lainauksia tehty, Suoniolta, Aino Suoniolta ja Severi Nyman'ilta.

Käytetystä runokielestä sananen. Heine suosii kolmitavujalkoja, joita hän vapaasti supistaa kaksitavuisiksi, niin että usein jää epätietoiseksi, kumpaako jalkaa hän leikkivissä säkeissään oikeastaan pitää peruspoljentona.

Heinen tapa käyttää kolmitavujalkoja, joka alkujaan on lainaus Saksan kansanrunoudesta keskiajan lopulta, on tehnyt voittoretkensä kautta Euroopan uudemman runouden.

Suomessa, jossa nykyajan kansanrunous olisi voinut antaa mainioita ohjeita samaan suuntaan, ei tätä tapaa yleensä ole suosittu.

Suomennoksessa on usein -- liiankin usein -- täytynyt kielellisistä syistä laajentaa Heinen tyynestä alkavia, väijykkeitä varustavia kaksitavujalkoja, joten hänen vauhdikkaat, ilkkuvat loppusäkeensä eivät ole päässeet täyteen arvoonsa, taikka taas -- Heine on vaihteleva kuin värivivahdus saippuakuplan pinnalla -- on täytynyt panna runon loppusäkeisin hätiköiviä kolmitavujalkoja, silloin kuin Heine itse lopettaa runonsa ilkeän maltillisesti kaksitavujaloilla.

*Suomentaja.*

Heinrich Heine.

O, zürnt ihm nicht, der jetzt mit Liebestönen Das Herz euch rührt, Dann aber selbst das Liebste zu verhöhnen Sein Lied verführt.

O, zürnt ihm nicht, wenn rasch der Wehmut-Schauer Mit Spott sich tauscht. O, zürnt ihm nicht, wenn unterm Flor der Trauer Ein Satyr lauscht.

O, zürnt ihm nicht, der gross im Bett der Schmerzen Sein Leid bezwang, Und der, ein Held, mit fast gebrochnem Herzen Noch heiter sang.

*Hermann Kletke.*

Laulujen Kirja

I

Nuoria Tuskia

1.

Aamuin herään ilakoiden, Vienosuun nyt nään! Illoin uuwun vaikeroiden: Oi, ei tänäänkään!

Unetonna synkin huolin Valvon pitkät yöt; Unelmissa, uinuin puolin, Teen mä päivän työt.

2.

Ma kuljen varjossa puiden Vait tuskaani kantaen; Taas haaveet uinailuiden Tuli hiipien mielehen.

Ken teille, te linnut taivaan, Tuon sanan nyt neuvoikaan? Oi, vait! kun kuulen sen, vaivaan Sydän sortuvi uudestaan.

"Tuli neitonen lehtoa eilen, Sitä laulaen, laulellen, Ja tuuli se kantoi meillen Sanan sievän ja kultaisen."

Sitä muille nyt kertoa voitte, Te viekastelijat vain; Te tuskani riistää koitte, Mut ketään en usko lain.

3.

Kätes rinnallein pane, kultani, näin: -- Oi, kuuletko jyskettä syämessäin? Siell' ilkeä puumies puuhaa, oi, Hän ruumisarkkua nikkaroi.

Yöt, päivät hän takoo ja kalkuttaa; En aikoihin enää mä unta saa. Oi, kiirehtisitte, mestari vaan, Niin pääsisin joutuin nukkumaan!

4.

Vuoret, linnat katsoo tuolta Reinin tyyneen kalvohon; Purress' istun ilman huolta Säihkekehäss' auringon.

Vaiti katson väikevesiin, Kisaa aaltoin kirmaavain; Hiljaa tunteet pyrkii esiin, Jotka kätkin rintahain.

Viehtäin viittoo laineen läike Syvyyteen mua loistollaan; Mut sun tunnen, -- päällä väike, Alla yö ja kuolo vaan.

Päällä viehkeet, oikut alla, Niin on lemmitylläkin! Hänkin mielell' armahalla Hymyy suin niin suloisin.

5.

Ensin jouduin tuskaan aivan, Ei, en kestä haaveksuin; Ja ma sentään kestin vaivan, -- Mut äl' liioin kysy: kuin?

6.

Kun lempi rintaa raastaa Niin nauraa tähdet taivaan, Ne nauraa ja ne haastaa Sini-ilmasta maiseen vaivaan:

"Nuo ihmisraukat tuolla He täyttä totta lempii, Ja saavat vaivoja huolla, Niin että he elää empii.

"Me vapaiks lemmestä jäimme, Min ihmisraukoille tuolla Niin turmiolliseks näimme; Siks emme voikaan kuolla."

7.

Taas kukkii mailla ja teillä, On leivonen ilmoillaan, On jälleen kevät meillä Väriloistossa, tuoksussaan.

Jo leivojen lauluun viihtyy Vilu talvisten tunnelmain, Taas rinnan kaiho kiihtyy, Ja laulelen murheissain.

Soi leivon sirkutus hieno: "Miks niin olet alla päin?" Vain laulua laulelen, pieno, Jota laulan jo vuosia näin!

Sitä laulan, kun kukkii tieno, Kun sydän on toivoton; Jo mummosi mummo, sa pieno, Tän laulun kuullut on!

8.

Jo rauhan me tehdä voimme, Te kukat lemmityt. Me nauramme, ilkamoimme Ja leikimme riemuin nyt.

Sa kielo kainorinta Ja ruusu, sa rusosuu, Sa neilikka tummapinta, Sa lemmikki toukokuun!

Nyt tulkaa vain, -- joka kukkaa Ma tervehdin innoissain; Vain reseedaa mustasukkaa En enää kärsi lain.

9.

Yöt ja päivät runoilin ma, Mut vain tyhjää toimitin ma; Sopusointuihin ma sulin, Ja ma sentään tyhjään tulin.

10.

Sua lemmin, sylikoira, Sen kyllä tiedät kait. Sua sokurilla ma syötän, Ja sa kättäni nuolet vait.

Vain koirasta käydä tahdot, Et muuksi itseäs tee; Muut ystäväin he kaikki Niin liiaks tekeilee.

11.

Vihan tunsin ja lemmen, lemmen ja vihan, Yli pääni sen puuskat kaikki on käynyt; Mut kaikesta tuosta ei mitään näy nyt, Olen entinen ylpeä itse ihan.

II

Lyyrillinen välikohtaus

1.

Ihanaan aikaan Toukokuun, Kun puhkes kukkain kuori, Mun silloin sydämessäin Se heräs, lempi nuori.

Ihanaan aikaan Toukokuun, Kun lintuin laulut soivat, Ma silloin hälle virkoin Tän kaihon ja sen hoivat.

2.

Mun kyynelistäni puhkee Moni kukkakin väikkymään, Ja huokaukseni helkkyy Kuin satakielten ään'.

Ja jos mua lemmit, lapsi, Saat kaikki kukkani nää, Ja ikkunas alla aina Satakielet ne helkyttää.

3.

Kevät, kyyhky ja lilja ja ruusukulta, Joit' ennen mä lemmin, ne himmeni multa; Niit' enää en lemmi, vaikk' kukkii tieno; Tuli hieno ja pieno ja lieno jo vieno, -- Hänt' itseä lemmin, lemmen tulta, Mi on kyyhky ja lilja ja ruusu ja kulta.

4.

Kun silmihis ma katselen, Niin haihtuu tuskat vaivojen; Mut suudella kun suutas saan, Niin olen terve kokonaan.

Kun rinnoilles ma painallun, Niin taivaan riemu täyttää mun; Mut lausunet: "Sua lemmin ain!" Niin katkerasti itken vain.

5.

Sun kasvos vienot, armaat näin Ma unissani äskettäin, Ne on niin taivaanihanat, Mut kalvaat, tuskankalpeat.

Ja huulet vain ne rusottaa, Mut kuolo jo ne kalpeiks saa, Pian sammuu taivaankirkkaus tuo, Jost' armas silmäs tuikkeen luo.

6.

Pane poskes vasten poskeain, Niin yhtyvät kyynelvuomme! Ja rintas paina rintahain, Niin liekkien yhtyä suomme!

Kun suureen liekkihin tulvanaan Noin virtaa vedet huolen, Ja kun sinut syliini sulkea saan, Niin lemmenkaihoon kuolen!

7.

Mun sieluni kylpeä halaa Nyt liljan kuvussa vain; Ja liljasta helkkyy salaa Jo laulelo armaastain.

On laulussa henkeä, tulta, Kuin suukossa vienon suun, Min mulle antoi kulta Ikihetkehen toivottuun.

8.

Tuhannet vuodet tuikkii Nuo tähdet paikoillaan, Ja toisihinsa katsoo Ne lemmenvaivoissaan.

Ne haastaa omaa kieltään Niin ihmeen viehkeää; Ja kielimiehissä näissä Ei löydy sen selvittäjää.

Mut sen tulin oppineeksi, Ja se säilyvi muistissain; Ma kielioppina käytin Sydänterttuni silmiä vain.

9.

Ma laulun siivillä kannan Pois, armas lemmitty, sun, Ja vien sinut Ganges-rannan Sulo seutujen tuoksuhun.

Punahohteessa väikkyvä tieno Siell' untuu kuutamaan, Ja lootoskukka jo vieno Vait vuottaa siskoaan.

Siell' orvokit hymyy ja huiskii Yön tähdille kujeikseen, Ja ruusut ne varkain kuiskii Tarut tuoksuvat toisilleen.

Liki hyppivät kuunnellen silloin Arat kaurihit, älykkäät; Mut kaukaa humuu illoin Pyhän Gangeksen kuohupäät.

Me siellä jo laskeudumme Siimeihin palmupuun, Ja lempeen tuntiumme Ja riemujen uinailuun.

10.

Vain tuskaan lootoskukan Saa loisto auringon; Pää kallellaan se uinuu, Ja yö sen mielessä on.

Vain kuu on kukan sulho, Se valveille vienon saa, Ja lempeät kukkaskasvot Vain kuulle se paljastaa.

Se väikkyy, säikkyy, hehkuu, Vait taivohon tuijottain; Se tuoksuu ja itkee ja värjyy Sulon lempensä vaivoja vain.

11.

Rein-virtaan värähdellen Luo päilyä pintaan veen Tuo uljas, pyhä Köllen Siin' uljaine doomineen.

Näät doomissa kuvan ylhän, On kultanahkalla tuo; Se kaihoon tieni jylhän Viel' lempeän säteen luo.

Kukat, enkelit siinä leijas Yli Äiti-Neitsyen; Suu, poski ja silmä seijas Oli kultani ilmeinen.

12.

On mailma tuhma, kateekas, Yhä kurjemmaks se kääntyy! Sa armas laps, sun maineestas Moni ilkkuva lausunto ääntyy.

On mailma tuhma, kateekas, Ja se hylki sun heitoksi asti; Ei tiedäkään se sun suukkojas, Miten polttavat hurmaavasti.

13.

Armas, nyt sen sanonetkin: Lietkö utukuva vaan, Joita kesän viilein hetkin Laulaja luo aivoissaan?

Ethän kai! ei tuota suutas, Silmää, joss' on tenho tuo, Sulon sievää lapsekkuuttas, Niit' ei runoniekka luo.

Veriyököt, hirmuliskot, Sepikäärmeet, pedot, kyyt, Vain nuo Louhen häijyt siskot Loivat runoniekan lyyt.

Mutta sull' on oikkus ainot, Vienon armaat kasvos nuo Ja nuo katsees viekkaat, kainot, -- Niit' ei runoniekka luo.

14.

Veenus-Afrodiiten-moisena Loistoss' säihkyy armahan'; Sillä hän on kainaloisena Toisen miehen morsian.

Sydän, sydän kaikkisietävä, Viha pois sa heitä vaan. Kärsi, kestä, -- pikku vietävä Teki tuon vain turhuuttaan.

15.

Niin, viha pois, jos sydän sortuiskin! Ikimennyt kulta! -- vihaa kantaisin? Vaikk' kivihohtein säihkyy vaattehes, Ei sädekään käy yöhön sydämes.

Sen aikaa tiedän. Näin sun unissain Ja synkän yön näin sydämessäs vain Ja käärmeen näin, mi syö sun sydäntäs, Näin, kulta, kuink' on kurja elämäs.

16.

Niin, kurja oot, en vihaa kanna, en; -- Oi, kulta, jäimme kurjiks kumpikin. Siks kuin saa kuolo sairaan sydämen, Oi, kulta, jäämme kurjiks kumpikin.

Kai pilkan nään, mi liehuu huulillas, Ja silmässäs nään uhman säihkettä, Nään ylpeyden, mi kaartaa poveas, Ja sentään kurja, kurja oot, kuin mä.

Suus tuskaan vääntyy, kun jäät yksin vaan, Nuo silmäs salaa kaihtuu kyynelin, Vait uljas poves vertyy haavojaan, -- Niin, kulta, jäimme kurjiks kumpikin.

17.

Ja jos tietäisi kukat pienot, Miten syämeni vertyy pois, Niin kanssani itkis vienot Ja hoivaa tuskaani tois.

Ja jos tietäisi satakielet, Miten mieli on sairas tää, Niin kaikuis ilmanpielet Ilolaulua virkistävää.

Ja jos tietäis tätä huolta Nuo kultatähdet vain, Ne luokseni liitäis tuolta Jo lohtuja kuiskuttain.

Tää kaikki ei kuulu heihin, Vain yksi tietää tän: Hän raasti mun repaleihin, Repi repaleiks syämeni hän.

18.

He juoruja sulle toivat, He itkivät säälin veet! Mut miss' ois sieluni hoivat, He eivät ilmaisseet.

Oli kellossa ääntä, -- sen tiesi! -- He puistivat päätähän; Olin häijy ja musta miesi, Ja sa uskoit kaiken tän.

Mut seikkaa häijyisintä He eivät tienneet vain; Mä häijyintä, typerintä Olin hellinyt rinnassain.

19.

Maa kauvan kantoi talven leimaa, Mut kevät nyt juhlia arrangeeraa; Nyt hymyy luonto ja riemuiten keimaa, Mut tuo ei vaan mua intresseeraa.

Kukat tuoksuvat, kellot kaikuvat mailla, Ja linnut kuin kirjassa konverseeraa; Mut jutteluun olen halua vailla, Pää kaiken turhuutta filosofeeraa.

Olo seuroissa on niin fånimaista, Hyvä ystäväkin mua irriteeraa; -- Syy siinä: he armasta vienokaista, Jota slåasin, "rouvaksi" tituleeraa.

20.

Tuoll' yksin Pohjan honka On kankaalla, nuivapää. Se nukkuu, valkovaippaan Sen peittää hanki ja jää.

Se uinuu palmupuusta, Itämailla mi kaukana on, Mi vait ja yksin nääntyy Ikipaahteessa aavikon.

21.

Ma suurten tuskain syihin Teen lauleloiset pienot; Ne nostavat siipensä hienot Ja liitävät sydämyihin.

Ne jo lemmityn löysivätki, Mut pois ne jo kaihoten palaa, Ne palaa ja kaihoten salaa, Mitä kurjuutta sydän kätki.

22.

Poroporvarit juhlamiellä Käy maihin ja metsiin päin; Kuin jäärät he hyppii tiellä Sulo luontoa tervehtäin.

He ihailee näkötorvin Romanttista maisemaa; He nauttii pitkin korvin, Kun varpunen ruikuttaa.

Mut ikkuna peitetty mulla On mustin uutimin; Nuo aaveeni vierailulla Käy luonani päivälläkin.

Saa vanha lempeni ilmiin, Taas haudasta hiipii tää; Käy kyynelet sille silmiin, Ja mieleni viehkeäks jää.

23.

Ja poika lempii neittä, Mi toista on katsellut; Mut toinen se lempii toista Ja on hänet kihlannut.

Heti neito kiusalla ottaa Ens parhaan miehen noin, Mi vastaan tupsahti tiellä; Nyt poika on onnetoin.

Tuo vanha juttu on vainen, Mut aina se uudeks saa; Ja kelle noin kävi juuri, Sydän hältä se ratkeaa.

24.

Kun laulun soivan kuulen, Min muinoin lauloi hän, Niin tuskasta melkein luulen Tän sydämen särkyvän.

Mun vie jokin kumma kaipuu Pois metsiin, vuorillen; Siell' itkuun kaiho haipuu Tää ylenpalttinen.

25.

Luo katseensa kukat kaikki Päin taivasta säihkyvää; Nuo vuolahat virrat kaikki Meren säihkyvän helmahan jää.

Ne liitävät lauluni kaikki Luo kultani säihkyvän sun, -- Pois kanssanne itkuni viekää, Te murheiset lauluni mun!

26.

Ma unta kuninkaanlapsesta näin, Min kasvot kalpeina hohti; Puun siimeess' istuimme vierekkäin, Ja hän painui rintaani kohti.

"En tahdo isäs purppuraa, En timanttikruunua varmaan, En tahdo kultaista valtikkaa, Sua itseäs tahdon, armaan'."

Hän päätään puisti: ""Ei käy se päin, Mun peittää haudan multa, Ja öin mä vain tulen luokses näin, Kun niin sua lemmin, kulta.""

27.

Me, lemmitty, venhossa kahden Vait istuimme haaveillen. Oli yö, ja laskimme hahden Yli aavain usvaisten.

Oli henkiensaari tiellä, Min kuutamo loistoon loi; Soi sävel vienoinen siellä, Sumusarjat ne karkeloi.

Yhä vienommin sointui tenho Ja värjyi hämäriin; Mut sivutse vain ui venho Meren aavoja toivottomiin.

28.

Taas valkokäsi vilkkuu, Min vanhat sadut toi, Nyt hilkkuu ja nyt kilkkuu Ja taikamailta soi,

Miss' suuret kukat kuiskii Yön tenhoon lempeään Ja toisillensa huiskii Häämietteet mielessään; --

Miss' ikihongat huohuu, Kuin hymni huminois, Ja lähteen suihku kuohuu, Kuin tanssin sävel sois; --

Mut lemmenlaulut kaikaa Niin ihmeen suloiseen, Ja kaikk' on sulo taikaa, Mi hurmaa ihmeineen!

Jos sinne tulla voisin! Siell' elpyis sydämen', Siell' ilman huolta oisin Ja vapaa, riemuinen!

Tuon toivon maan ja uskon Nään usein unissain; Mut säihkeess' aamuruskon Kaikk' usviin haihtuu vain.

29.

Sua lemmin, lemmin mä vieläkin, Ja mailma jos raukeaisi, Sen raunioista ilmoihin Viel' lempeni lieskahtaisi.

30.

Mun lempeni lieska tumma Se säihkyy loistossaan, Kuin tarina kaihosa, kumma, Suviöin jota kerrotaan.

"Vait taikapuiston tiellä Nyt astuvat nuoret nuo; Satakielet ne laulavat siellä, Kun siimehet valoon luo.

"Sydän kylmä on neidon nuoren, On ritari polvillaan. Tuli silloin peikko vuoren, -- Läks neito kaikkoamaan.

"Ja ritari veriin raukee, Käy peikko kammiohon." -- Kun hautani kerran aukee, Niin tarina loppunut on.

31.

He suutuksiin mun saivat Ja kiukkuun kalpeaan, Nuo toiset lemmellänsä, Taas toiset vihallaan.

He leivän myrkytti multa, Kaas sappea juotavaan, Nuo toiset lemmellänsä, Taas toiset vihallaan.

Mut ken toi kiukkujen kiukut Ja suutusten murheen tän, Mua ei hän vihannut koskaan, Eik' koskaan lempinyt hän.

32.

Teepöydässä seura hieno Ties lemmestä paljonkin. Oli naisissa tunnelma vieno Ja herroissa esteettisin.

"Tosi lempi on plaatonilainen", Hovineuvos jankutti siin. Hymy rouvan on iroonimainen, Mut sentään hän huokas: "niin!"

Ja rovasti puhki ja henki: "Jos lemmimme aistillisiks, Niin tärvimme terveydenki." Heti songersi neiti: "ah, -- miks?"

Ääns kreivitär kaihokielin: "Oi, lempi on *une passion*!" Lasin tarjosi viehkein mielin: "Se on teille, herra Baron."

Sija tuoss' oli jouten ainoin, Miks siinä et istunut? Ja oisit suin niin kainoin Sun lempeäs kertoillut.

33.

Ovat myrkkyä lauluni täynnä -- Miten toisin olla voi? Sä itsehän vuodatit myrkyn, Min raitis rintani joi.

Ovat myrkkyä lauluni täynnä -- Miten toisin olla voi? On rinnassain moni käärme Ja sa itse, kultani, oi!

34.

Ma vanhaa untani jälleen näin: Ens yö oli toukokuuta, Puun siimeess' istuimme vierekkäin Ja vannoimme uskollisuutta.

Me vannottelimme ja vannoimme niin, Me itkimme riemuiten, surren; Ja ettei jäis valat unhoksiin, Mua sormehen näykkäsit purren.

Oi, lemmitty kirkassilmäinen, Sua näykkäsuista piikaa! Kai asiaan kuului vannominen, Mut näykkiminen oli liikaa.

35.

Ma vuoren huipulla seison Ja tuntehikkaaksi saan. "Oi, jos ma lintu oisin!" Ma huokaan ja huokaan vaan.

Jos siivekäs pääsky oisin, Niin lentäisin luokses pois, Ja pesäni pieni mulla Sun ikkunassas ois.

Jos satakieli ma oisin, Niin lentäisin luokses pois, Ja sulle lauluni illoin Ne lehmuksen siimeistä sois.

Mut jos ma pöllö oisin, Heti lentäisin rinnoilles; Sä pöllöjä suosit ja terveeks Teet tuskat pöllöjes.

36.

Ma unissani itkin, Näin hautasi unissain. Ma nousin, ja vielä kyynel Se virtasi poskillain.

Ma unissani itkin, Näin unta, sä hylkäsit mun. Ma nousin ja muistoja itkin Sun, kauvan kaivatun.

Ma unissani itkin, Sa taas olit ystäväin. Ma nousin, ja vieläkin juoksee Tää kyynelvirta näin.

37.

Jo lentää tähti tuolta Alas taivaalta säihkeestään! Se lemmen tähti lienee, Min katoovaksi nään!

Jo nuoresta omenapuusta Moni kukka ja lehti läks. Jo saapuu ilkkuva tuuli, Ja ne jää sen heiteltäväks.

Suuss' salmen joutsen joikuu Ja soutaa yksikseen, Ja hiljemmin yhä laulain Se vaipuu hautaan veen.

Niin hämärtyy ja tyyntyy! Pois lehdet jo liitivät kait, On sirpaleiks särkynyt tähti, Ja joutsenlaulu on vait.

38.

Tien ristiin haudatuks joutuu, Kun itsensä surmas ken; On sininen kukka siellä, Suursyntisen kellonen.

Tien ristiss' seisoin ja itkin; Yö kylmi aaveinen. Kuun hohteessa verkkaan heilui Suursyntisen kellonen.

39.

Nuo vanhat, pahat laulut Ja häijyt unet nuo, Me nyt ne haudatkaamme; Sa suuri arkku tuo.

Jos jotain arkkuun lasken, Mut se jää myöhempään; Ei Heidelbergin amme Nyt siihen riittäiskään.

Ja kuolinpaari vankka Tuo paksu, mahdoton, Ja pitempi se olkoon, Kuin Mainzin silta on.

Hae kakstoista jättiläistä, Joill' olkoot olkapäät, Kuin Pyhän Kristofin, jonka Sa Reinin Kölnissä näät.

He arkun jo pois saa kantaa Ja mereen sen upottaa; Jos suuri onkin arkku, Se suuren haudan saa.

Mut miksi on niin suuri Ja raskas arkku tää? Ma lempeni siihen lasken Ja kaikki tuskani nää.

III

Kotiintulo

1.

En tiedä, kuinkahan lienee, Kun murhe mun valtaa näin; Sen vanha tarina tiennee, Mi ei mene mielestäin.

On vilpas, päivä jo peittyy, Rein-virta tyynenä on; Vain vuoren huippuhun heittyy Säde ilta-auringon.

Siell' istui neito nuori, Tuoll' yllä, kaunis maan, Ja kultasäihkeessä suori Hän kultakutrejaan.

Hän suori ne kultaisin kammoin, Vain laulua laulellen; Sen sävel on unhottu ammoin Ja on valtavan tenhoinen.

Rein-laivurin nuoren mieltä Saa hurjahan kaihoon tuo; Hän ei näe kallionkieltä, Vain ylös hän silmänsä luo.

Kai pohjahan nielussansa Veet venhon ja laivurin vei, Ja sen tenholaulullansa On tehnyt Lorelei.

2.

On sydän, sydän synkkä, Sees ilma on toukokuun; Ma vanhan patterin päällä Olen varjossa lehmuspuun.

Tuoss' alla kaivanto kirkas On kaupungin hiljaisen; Siin' ohjaa ruhtaan poika Ja onkii viheltäen.

Mut vastassa hauskasti väikkyy Eri ryhmissä kirjavat maat, Huvihuoneet ja puistot ja rahvas Ja karja ja niityt ja haat.

Tytöt pyykkiä valkaisuttaa Ja nurmella ilakoi; Helohelmiä mylly sinkoo Ja kaukaa jumisten soi.

Tuoss' alla harmaan tornin On vahtikoppi pien'; Punatakkinen, ryhdikäs poika Siin' astuu, täsmii tien.

Hän leikkii musketin kanssa, Mi välkkyy aamuhun, Hän kunniat tekee, seisoo, -- Ma soisin, hän ampuis mun.

3.

Kun matkalla sattumalta Ma kultani perheen näin, Isä, äiti ja pikku-sisko Mun tunsivat tervehtäin.

He kysyi, kuink' olin voinut, Taas samassa vakuuttain, Ett' en mä muuttunut ollut, Mut ett' olin kalvas vain.

Ma tiedustin tädit ja mummot Ja pitkäpiimäiset muut; Ja ma pentua kysyin, jonka Niin kiltisti luskutti luut.

Myös naitua kultaa ma kysyin, Noin sivumennen vaan; Sain ystävällisen tiedon, Ett' oli hän viikoillaan.

Ja onnea toivotin silloin Ja sievästi sammalsin, Ett' terveiset lämpimät multa He veisivät tuhansin.

Huus pikku-sisko väliin: "Siro pentuni, kiltti niin, On suureks ja hulluks tullut, Ja Reiniin heitettiin."

Tuo pieni on ilmetty kulta, Jos lainkin naurahtaa; Sama silmien isku on hällä, Mi mun niin kurjaksi saa.

4.

Kalarannalla istuimme siinä Ja merta katseltiin; Nuo iltausvat nousi Ja täyttyi avariin.

Jo majakan loistot syttyi Ja synnytti välkevyön, Ja viimein kaukaa nähtiin Viel' laiva retkillä yön.

Tuli puheeksi haaksrikot, myrskyt, Merimiehet ja niiden työ, Kuink' keskellä taivasta, vettä Lyö tuskaks ja riemuksi lyö.

Tuli puheeksi kaukaiset rannat, Maat etelän, pohjolan, Miten kummat on mailman kansat, Ja on kummia tapoja maan.

On Intiass' säihke ja tuoksu, Ja kukkii aarniopuu, Siell' ihmiset untelot, kauniit He lootosta polvistuu.

Lapin-äijät on rähjäiset, pienet, Päät litteät, luisevat luut; He kurkkivat tulta ja paistaa Merirosvoja irvissä suut.

Tytöt kuunteli hartahasti, Ja ma viimein vait olin niin; Ei laivaa näkynyt enää, Hävis kaikki jo hämäriin.

5.

Sa kaunis saaren tyttö, Tuo venhees rantaan päin; Sa tänne nyt luokseni istu, Niin haastamme käsikkäin.

Pääs syäntäni vastaan paina, Älä niin mua pelkää vaan; Joka päivähän itses uskot Meren valtaan raivoisaan.

On syämeni myös meri suuri, Meri vuosten, luoteitten, Ja monikin kaunis helmi Myös piilee pohjassa sen.

6.

Ja kuu on noussut vasta, Se merta valaisee; Ma syleilen armasta lasta, Ja sydämet sykkielee.

Ma hempeen sulo huulten Jään rannalle uinuksiin; "Mitä kuuntelet pauhua tuulten? Miks värjyvi kätes niin?"

""Se ei ole pauhua tuulen, Veenneitojen laulu se on; Ma siskoni äänen kuulen, Mi vaipui aaltohon.""

7.

Mustiin pilviin peitettyinä Nukkuu taatot ylhän taivon, Ja me heidän kuorsatessaan Kestää saamme säitten raivon.

Raivomyrsky! Säät ne riehuu, Laivaraukkaa puskee, puistaa. -- Ken nyt tuulet hillitsevi, Herrattomat aallot suistaa!

En voi estää, että myrskyy, Että laineet töytää laivaan, Ja ma kääriydyn jo vaippaan, Maataksein kuin taatot taivaan.

8.

Jo tuulelle nostaa lakkiaan Nuo lakkipäiset tyrskyt! Se aaltoja pieksää vimmoissaan, Ja jo ulvoo ja riehuu hyrskyt.

Meit' uhkaa musta pilven vyö, Veet virtana valuu rankkaan; On kuin jo meri ja vanha yö Taas yhtyis alkusankkaan.

Mut lokki, mastohon kieppoutuin, Vain kirkuu, kuin riivattu oisi; Se väippyy siinä ja surkein suin Nyt meille tuhoa toisi.

9.

Kun varhain sivu huonees Käyn aamua henkimään, On riemuni, armas lapsi, Kun ikkunassa sun nään.

Mua mustat silmäsi tutkii, -- Kai tuota katsees ties: "Ken liet, mikä sulla on vaiva, Sa vieras, sairas mies?"

Olen laulaja saksalainen Ja kuuluja Saksanmaan; Kun mainitaan nimet parhaat, Myös mun se mainitaan.

Mikä vaivani, lapsi, -- sen tietää Moni miehiä Saksanmaan; Kun mainitaan pahin tuska, Myös mun se mainitaan.

10.

Loi ilta mereen hohdettaan Sen viime välähdyksin; Kalarantahan jäimme istumaan, Me istuimme vait ja yksin.

Ja usvat häilyi, kuohui veet, Vait lokki väippyen lensi, Ja armaat, suuret kyyneleet Kirkkaina silmiis ensi.

Näin niiden putoovan kädelles Ja vaivuin jalkais juureen; Pois kyynelet valkokätöses Join tuskain sääliin suureen.

Siit' asti ruumiini riutuu näin, Ja ma kuolen kaihoon vainen; -- Hän kyynelillään kylmin päin Minut myrkytti, onneton nainen.

11.