Part 7

Kuu se oli, vaan sen valo oli päivän. Samoin jalo Isä Pojass' ilmaikse. Valo valosta! Yön vallan poistit. Isän kaikkivallan Sinussa me näemme.

Nuo kaksi ovat yksi.

Zeus vain mietti, ja Pallas -- kah! -- hänen päästähän astui joukkohon niin jumalain, hämmästyttäen nuo. Ihmehdeltihin häntä, mut kammoikin ihan kaikki kilpeä tuon, kypärää: pöllö ja -- viisauskin. Tunnetta vain oli Kypris ja poikanen liehuvasiipi tuon sydämest' tuli, niin kiihkeä, silmitön vain. Tuot' ihaeltihin nyt: sylihin kukin otti sen kilvan; Pallas kirkasi vain: pois, kähykielinen, pois! Karkea, jäykkä on Pallas, äidin hoitoa vailla; tuo, isän vitsatta taas kasvanut, ilkeä on: varsinki Pallas saa useasti sen kepposet kestää. Hetkeä kärsiä ei toistaan voi nämä kaks. Toistaan kärsiä! -- miete ja tunto? Viisaus, lempi? Viisaus, lempikö! Ei! Ei! pyhät nuo nimet on. _Viisastelu_ on toinen, vain himo toinen on noista. Lempi ja viisaus, nuo kaks ovat taivahass' yks: tuo on _Uraania_, hän, joka, kuin Sulotartenkin äiti, kaunis on, puhdas myös kuin omat tähtensäkin. Kuin valo puhdas ja kaunis, jos orjantappurat otsaa kruunaiskin; nimi sill' oikea -- _uskonto_ on.

Ajan kolme tytärtä.

Kolmest' ensin sisaresta keskimmäistä rakastin. Pienestä jo pahasesta usein häntä suutelin.

Mäntä vastaan useasti juoksin, kättä puristin; itkeissäni katkerasti, hänen syliins uinahdin.

Herätessäin poistui huoli: kukan rungosta hän soi, missä päiväss' yksi kuoli, vaan mi toisen sijaan toi.

Nuorukaisna mielestäni kukka näytti halvaks vaan, itse oiva ystäväni köyhemmäksi suloiltaan.

Virheit' etsin hipiästä silmin mikroskooppisin. Kun hän nauroi -- vähät tästä; kun hän suri, toruilin.

Hän huus: "Kiittämätön parka! halveksithan Nykyistä; (Tuo sen nimi) -- mene, karkaa! mua vielä kaipaat sä".

Siskon nuorimman luo tästä siirryin, sitä rakastin. Sitä esti näkemästä lujat seinät luostarin.

Mä sen harsopilven takaa, joka peitti muodon sen, luulin -- tuosta olin vakaa --: löydän iki somuuden.

Vaan kun laulavan mä kuulin immen näkymättömän, sydämin ja korvin luulin: taivaan enkeli on hän.

Tulevan -- tuo nimi hällä -- suloista nyt soitin vain. Turhaan! Työlläni sain tällä syleillä vain soitintain.

Toivo! pyysi puhkeevainen ruusu hältä pudonnut. "Turha toivo kaikellainen; olen kesken vanhennut".

Näin mä huusin toivomatta. Mutta uuden ystävän löysin aivan arvaamatta, talvella kun tuli hän.

Vanhin ajan tyttäristä, Entisyys, se nimi sen. Leski! -- mutta lemmikistä seppel yli harsosen.

Surusta hän ihanana hymys läpi kyynelten, kokemukset viisahana käytti vuotten menneiden.

Hieman synkkä luonnoltansa, pois mun käski mennä vaan, nuorempia siskojansa neuvoi käymään katsomaan.

Vaimon' on nyt yks: se luopi suloisiksi päiväni; toinen ystäväin: se tuopi elon aamun iltaani.

Yön -- tuon uneksitun vielä -- kolmas kätkee huntuhun, kunnes tosi enkel' sieltä astuu herättämään mun.

Yksipuolisuus.

Maan päälle oikeus kun astui taivainen, hän oli tyttö kaks- ja kirkassilmäinen. Vaan itserakkauden hän kohtas täällä maisen; he riitaan joutuivat: tuo tunnoton nyt toiseen silmään pisti peukalon ja puhkasi sen kaunokaisen. Terveellä silmällä hän kuitenkin syvälle, kauas näki vieläkin; vaan hyöty siitä oli pienokainen, kun nyt. hän näki toisen puolen vainen kaikista kappaleista päällä maan. Siks kaikkialla hän tarkalla näöllänsä levottomuutta vain synnytti lähellänsä, sai, oikeutta huutain, kansat sotimaan. Näin oikeus, jonk' yksimielisyyttä, rauhaa maan päälle piti laatiman ja kulta-ajan saattaman, vaikutti, että nyt kaikk' alkoi sortaa, pauhaa. Hän maat ja taivaat mullisti. Siis Merkuriollen näin Jofur saneli: "Maan päälle astu, poikani: hirmuisen melun siell' ykssilmä toimeen saapi, arvonsa aivan halventaapi silmissä ihmisten ja jumalten, kun antaa tuomion hän yksipuolisen. Käy sievään, poikani, tee loppu metelistä: toinenkin silmä maalle pistä! Parempi puute näköaistimen, kuin näkö yksipuolinen".

Jättiläinen ja keri.

Kerrampa jättiläinen, vuorellaan vaanien, sai nähdä kerisen, mi oli niin miesmäinen.

Ravittuna hän sen kuitenkin syömään läksi, kun suurten syötäväksi pitääpi pienien.

"Otukset kaikki perin tän puiston on mun", niin hän huus ja hyppysiin näpisti maasta kerin.

"Mit' tahtoo armonne?" piipitti keri. -- "Pian saat vapaan asuinsijan vatsaani, tiedä se".

"O, kiitos! Siitä mullen on liiaks kunniaa. Yks seikka luvatkaa, ennenkuin syödyks tullen"

"No lupaan sulle tään". -- "Vaan vannokaa se pitää" "Mä vannonkin; siis mitä?" "Mua älkää syökökään!"

Hei, törmän taakse karkaa samassa kerinen; vaan koura jällehen käy niskaan keri parkaa.

"Todista, seutu, voi! jumalat, valat turhaa on hänestä: hän murhaa!" noin keri vaikeroi.

"Oh, hiljaa!" julmus vastaa ja kerin maahan lyö. "Ei huoli jumalasta, ken ihmisiä syö".

Ennen ja nyt.

Joululahja kaikille säädyille.

1801.

(Muutamia otteita).

Ennen leikist' impi, rouvakin punastui kuin purppurasta. Nyt he punaa saavat enemmin lippahasta.

Ennen koko päivän rouva on lasta hellin vaaliellut, nytpä koko viikon, kunnes on kirkotellut.

Ennen tytär äidin kanssa vaan tanssijaisiin kulki aina. Nyt voi hekin olla toisinaan kilpailijaina.

Ennen kilvan täti, impynen hyveen ohjeet oppi kovat. Nyt he edest' takaa kilpaillen paljain' ovat.

Ennen kuningas ja pappi sai arvon, jälkeen Taivahaisen; nyt saa viinaherra, jälkeen vain paholaisen.

Ennen vapautta puoltaakseen kuolla oli miehen tapa. Nyt hän antaa kaikki, ollakseen juomaan vapaa.

Ennen leivän vuoks vain ollut on mestarikin puuhaamassa. Nyt hän suree hätää valtion kapakassa.

Ennen säilyi koti ahkeran sata vuotta, yli senki. Nyt jo nälkään nääntyy pohatan pojan henki.

Ennen pisin ikä tarvittiin suuriin töihin kokonansa, Nyt ne nerot hautoo kilpaa -- niin! -- hanhein kanssa.

Ennen kulkeneet ei kuskitta vaunut, ajajatta vene. Nytpä lääni ilman ohjia kyllä menee.

Tähti.

Ritari Mairi lausui: "Tähden sain, vaan kuinka, en mä tiedä tuosta. En senvuoks ole juossut vain." "Tuon uskon", vastas Koukku; "polvillaan ei juosta".

Rouva ...lle.

Olette Argus, rouvani; ei, enemmän! näette yksin silmin, mit' ei sadoin hän.

Tohtori Ahmasen hautakiveen.

Tän alla maha lepäjää, kenenkä, siit' ei huoli, kun syödäkseen vain eli tää ja syötäväksi kuoli.

Sohvi äidilleen.

Mist' ihmeestä se, äiti kulta, mahtaa tulla: kun kanssani on kinastus veikolla, siskoll', ammalla, niin mulla on aina oikeus?

Päivän ääniä.

A.

Nyt tänä päivänä kaikk' ihan pilviin nostavat miehen eilen moititun.

B.

Niin, yöllä kun kuollut hän on.

Varjo.

Sivullas, takanas tai edelläsi käy varjo, poistuu vasta tyköäsi, kun tulee pimeä. Niin kuolo on alati elämästä eroton.

Kukkaköynnös.

Pukunne, rouva, huomion saa köynnöksistä suuremman, kuin tuo kukkakimppu neitisen; kun kevät on myös aina aika kukkaisten; vaan talvi ruusuin puettu -- se silmiin pistää.

Vanha ja uusi järjestys.

Teon kiittää tekijää ennen tuli myötään. Uusi järjestys on tää: tekijä kiittää työtään.

Puhe.

Huhutaan kaupungissa pahoin, ett' oiva puhees ei sun muka ollutkaan. On tuokin huhu! Kenenkä se oliskaan, paits sinun vaan, jonk' ostat aivan omin rahoin!

Eräälle työkumppanille.

Sä naurat arvostelua, min saan, sä, jota kenkään ei viel' ole morkkaellut. Vaan ken voi sua arvostellakkaan: ei lue yksikään, mit' olet kirjoitellut.

Kointähti.

Sinusta, Jesus, milloin mä elin erossa, harhailin yössä silloin maailman korvessa. Syvyyden reunall' aivan mä petyin kulkemaan, ja sumu multa taivaan jo kätki kokonaan.

Tukea varsin vailla, toivotta seisahdin: ah, kolkon kuolon mailla mä olin, huomasin. Vaan silloin sanas paistaa minulle, Jesus, soit, taivaaltani ja maista pois sumun synkän loit.

Kointähti aamuruskon koittaissa valaisi. Mun sieluni sen uskon silmällä havaitsi. Suloisna seisoit perin vuorella Taborin; vaan priiskoitettu verin, ah, olit kaunihin.

Toit meille taivaan valon, ja valoon lähdit Sa, taas nousit, armon jalo aurinko, Jumala. Sielumme Sulta perii vain voimaa, eloa. Ah, sinusta ken erii, on kuolon varjossa.

Sovituksen oppi.

_Valitus_.

Voi mä syntiin kurja vanki, saalis kerran kuolemanki! Miss' on turva, toivoni, kun mua syyttää ankarasti aivan nuoruudesta asti koko kurja eloni?

Hyveen kuori kaunokainen, mailman silmiin paistavainen, mikä Herrasta se on? Kupla, uiva virran vettä, kuori ilman ytimettä, tyhjä kaiku kallion.

Tekisin mä parannusta; pitemmälle aikomusta en vain ehdi milloinkaan. Syntiäni itken sangen -- kohta samaan syntiin lankeen: velka kasvaa ainiaan.

Syntini on selvät, julki. Mikä ajan virtaa kulki, muuttumatta ijät' on. Ei vain mitä töin ja kielin rikoin, vaan myös mitä mielin, säilyy asti tuomion.

Lapset Aatamin me ihan kaikki synnin velan, vihan alaisia olemme. Herran hylkäämä se suku eikö auttamatta huku, iki kuoloon synny se!

Voiko Herra, joka kauhun tuottaa elementtein pauhuin, niinkin tehden hyvää vaan, voiko tomulle Hän kostaa, iki tuhon sille nostaa, min loi rakkaudestaan?

Heikkous lohduttaa näin koittaa, vaan ei voi sen ääni voittaa ääntä käskyn yhdenkään. Vapaus rikkoa tai kuulla mulla on; siis turhaa luulla: rankaisematta mä jään.

Pyhä! laulaa serafimit, pyhä! pyhä! kerubimit luona Herran istuimen. Paha poistuu, säilyy jalo, missä loistaa Herran valo halki täydellisyyden.

_Vastaus_.

Kuule! Sana taivahasta, joka kutsuu kuolemasta sinut, kuolon saalihin, lailla kirjan, joka vangin hetkellä jo kuolemankin päästää alta piilunkin.

Kuule, tule riemuiseksi: Sana syntyi ihmiseksi, Herran Poika ainoinen alas astui veljeksemme. Meitä nyt Hän, vertaisemme, tahtoo luokseen taivaasen.

Meille rauhan, siunauksen tuo Hän, uhri lunastuksen, Isän luona rukoillen, oikeuden sijaan tuopi armon, esimerkkins suopi, meitä sillä neuvoen.

Kuinka Herran tietä pyhää synnin sitehissä yhä orja käydä saattaakaan? Joka kuoli puolestasi, Hän sua kuulee, pahastasi päästää, käy sua johtamaan.

Velkas syvyyden jos ratki tunnet ynnä tunnustatki katuvaisna, uskossa, kiitollisna mahdat ottaa armon taritun ja totta tunnon rauhast' iloita.

Koeta kiusaukset kestää! Liha halajaa -- sit' estä! -- väärään rauhaan nukkumaan. Valvoa ja kilvoitella täytyy sun ja odotella Herran kättä aikanaan.

Rukoile sä innoin aivan, kunnes kuolemassa taivaan hedelmäinen kypsyypi. Silloin mainen katoaapi, sielus siellä olla saapi, miss' on ilo ijäti.

Kuolinhuokaus.

(Kuolevan virsi).

On tullut lähtöhetken' tahdostas, Jumala, Mä tyytyin alan retken, odottain Sinua, Vain turhuus, puutos mulla on täällä osanain. Sun luokses tahdon tulla. Ah, tule, Jesus, vain!

Ah, paljon rikoin vastaas; vaan katson ristillen: verestäs, kuolemastas on osa sielullen'. Myös minun puolestani, o, Jesus, täytit lain. Ah, ota kuoltuani sun luokses sielu vain!

Murheella jätän minun omani jälkeeni. He, Herra, ovat Sinun, heit' otat huomaasi. Heit' ohjaa polullesi, osoita heille tie, ja vihdoin taivaasesi meit' yhteen kaikki vie!

Siunatkoon teitä taivaan Jumala ainiaan! Hän tietää yksin aivan, ken ensin kutsutaan. Siks kunnes silmät suljen, puolestain rukoilkaa, ja tielle, jota kuljen, myös valmistaukaa!

Muistolaulu.

Ah, murhe kuolevaa vainoopi, mieltä viilee, sivulla ilon käy, sen pukuhunkin piilee. Ei minkään piirin vuosi vierrä vois, niin ett'ei muisto silmään vettä tois.

Niin, murhe se on elon varjo, mi käydessä vain pitenee; vain kaihoa meille se tarjoo, mi muistoa myös ravitsee.

Siellä vasta loppuu kaipuu, miss' ei armaas lähdekkään noustessas, ja missä vaipuu pääsi rauhaan lepäämään.

Minne katoot, yksin siellä loppuu turhuus, tuska, työ, Levon täällä suo vain yö; ylhäällä vain löydät vielä valon, levollisuuden, rauhan, täyden totuuden.