Part 6

Mi häviöltä näytti, kohdastansa sen työn ja taidon luomaks huomasin. Kas, niitä seuras tänne tiedekin, vaikuttain luontoon, että aarteitansa maan alle kaivamiansa se suo, verstaansa avaimenkin ahkeralle tuo.

Ja siellä taito, työ ja tiede saapi -- tulen ja veden voimat hallussaan -- kovimmat kalliotkin halkeemaan, tuo malmin esiin, sitten puhdistaapi, niin että sillä vaikka kultaa sais, jos Perun maalle asti sitä kaupittais.

Tuo vaskilevy hohtaa aikanansa kentiesi Kiinan templin katosta. Tuo sulku, josta hiljaa proomuja merelle käy nyt rautalastin kanssa, saranaraudat kenties kulkemaan saa kerran mailmankaupan porttiin Panamaan.

Näin teollisuus, joka siivet antaa kaupalle, neron kanssa kilpaillen, maailman seudut liittää yhtehen. Näin Suomen mieskin unhotettu kantaa maailman markkinoille viimeinkin, mit' uutta mietti hän ja saatti ilmoihin.

Siis, vaikka vinkuu palkeet surkeasti, niit' orjaraukkoja en säälikkään, enk' harkkoa, joll' antaa lyöntejään tuo petomainen palja ankarasti. Julin, sä julma ollos niille vaan; väelläs katsanto ei orjan olekkaan.

Sun onneas, kun johdat nuo, voi kiittää: sun hyötysi on hyöty kaikkeinkin, Sun aikas, vaikka kaikki puuhaatkin, myös lukuun, apuun, ystävyyteen riittää. Myös armas puolisos on onnekas: Englantinsa hän täällä löysi seurassas.

Kellgrenin kuoltua.

1795.

Vapaa Ranska on. Kas, liittoon kansa ynnä kuningas nyt rupeevat! Paikkaan Bastiljen he suorastansa Partenonin laittavat.

Ihastuen Kellgren kuulee tuota. Tällöin kuolla ei hän saatakkaan. Kyynelten hän silmistään suo vuotaa, niinkuin laps -- ei, kuin mies vaan.

Uusin sävelin soi kantelensa; nuoruus hehkuu hänen kirjoistaan. -- Houreita -- ah! -- ovat toivehensa: siks taas vaipuu kuolemaan.

Näin hän eli, lauloi ajassansa. Aika, tyhmyyksineen hirmuinen, silpoi hänen suurta sieluansa, joka riutui taistellen.

Runoilijana on kunnioittaa häntä hovi mielinyt ja maa. Miehenä ja kansalaisna voittaa kaikilta hän kunniaa.

Äly hänen hymyns, itkuns muistaa; Sulotar myös kuvaan hänet luo lempeänä, vaikka katse puistaa ynnä loukkaa tyhmät tuo.

Aika hänen kantelensa kielen viime ääntä kuulee, kohoten, piirteet suuret saadaksensa mieleen siten "uuden luomisen".

Laulu maanmiesten kesken.

Ulkomaanmatkalla.

1798.

Tääll' ulkomaalla paljon Pohjolasta polosta puhutaan, kuin paikka muu maan kakun kannikasta ei homeess' oliskaan.

Vaan samppanjaa ei joka kurkkuun täällä katosta tipukkaan, ei paistikukkoa näy nenän päällä, kun ulos silmää vaan.

Sinistä meillä myös on taivaallakin ja kirkas päivä, kuu, ja metsä vehreä, ja talvellakin vihanta moni puu.

Koskemme uljaat, rautaa vuoristomme, järvemme hopeaa, ja labyrinttimainen saaristomme, karjamme laidunmaa.

Käy Pohjan kesäyönä iloksensa keijuiset tanssimaan. -- Mut täällä maa on kaikin puistoinensa kuin lauta laaka vaan.

Ei rypäleitä kasva kukkulamme: vaan, veljet, hymyillään narreille, jotka meille tervastamme suo jalon viinin tään!

Sun maljas, maamme ja sen lippu! Vielä viet meidät Pohjolaan. On tosi vapauden kehto siellä ja koti ainiaan!

Reinin rannalla.

1795.

Hyvästi vuoret ynnä väki Saksan! Hoi, ranskalainen, hoi! Vapaasen maahas hyppään, jos mä jaksan ylitses, Rein... Kas noin!

Maa! Maa! No, mitä nyt? Kas akkaa, et sä ruvenne tanssimaan? Hei, tornit, linnat, palatsit ja metsä, kuin rupee kieppumaan!

Tää on, jos vain ei Hübner valehdelle, nyt Fulda-papin maa. Sen puustellipa kelpais vaikka kelle ja viini, min hän saa.

Hän paaviks sopis! Jos mä kardinaali vain kerran olisin, niin, jahka tulis ensi paavinvaali, mä häntä huutaisin,

Poiss' oli hän; vaan saapui kappalainen, muhoisen katseen loi, vei linnaan, seudut nähdäksemme vainen, ja viiniäkin toi.

Se vasta viiniä! Mä tunsin, mitä se teki ytimiin, ja sitte vielä täällä juoda sitä rannalla Reinin, niin!

Maa täällä aivan rypäleistä loistaa, ja mitkä marjat, hei! Ei nähdä Suomen mättähillä moista, kareilla Ruotsin ei.

Kannatti, veli, matkustaa; vaan vettä jos Pyrmontinkin tois... otimme kiittäin hatun, virkkoin, että: "Hyvästi!" rientäin pois.

KERTOVAISIA.

Vanha soturi.

Saimaassa saar' on; maalle sen muut aivan harvoin kulkee kuin lokit järven myrskyisen, jok' aalloillaan sen sulkee. Niemellä siellä törröttää petäjä käyrä, sammalpää.

Siin' istui alla petäjän mies muinaisaikalainen, soturin hattu päässähän ja parta hopeainen, sininen takki, taljavyö: ei lasta varten tehty työ.

Kyynelten vaon huomasi kasvoissa kuihtuneissa, ja valju viima huokuili hiuksissa harvenneissa. Hän aaltoon nyt loi katsehen, nyt suru hymyin taivaasen.

Jok' ehtoo monet vuodet hän siin' istui iltamassa, samainen puku yllähän, samassa asemassa, kuin haamu muinaismaailman mielestä merenkulkijan.

Vaan kuulkaa, Suomen neitoset, ukon elämäkerta, vesissä silmät suloiset ja sydän vuotain verta! Hän hellän muiston saakohon; jo tuskista hän päässyt on.

* * *

"Mies Kaarlon olen viimeisin;" -- nuo sanat lausumalla hän nousi uhkein katsehin; -- "viimeinen ilman alla, mi Kaarlon näin". -- Tuon nimen vaan kun lausui, nosti hattuaan.

"En muotoaan ja katsettaan mä saa unohdetuksi. Kas pipliaa, mi mainitaan nyt Kaarlon raamatuksi! Kuvansa siinä, kas, on tää... Ah! multa näkö hämärtää.

Hän asultaan kuin minäkin: tällainen vyö ja nuttu. Vaan sodassa kun seistihin, hän sankar' oli tuttu; suur' voitettuna, voittaissaan, vaan suurin kenties kuoltuaan.

Viel' Norjaa vastaan syöstihin, vaikk' uhkas moni valta. Viimeinen joukko Suomenkin, haalittu kaikkialta, lens sinne kanssa sankarin vuorille kuoloon lumihin.

Mä tulin joukkoon herrani, kun nuori olin vasta, ja kuulin laukauksen, mi vei Kaarlon maailmasta. Näin kaatui Ruotsin uljuuskin. Mä kaatua myös halusin.

Vaan maata, kuningastakin puolustin pelkäämättä. Kun Pommerista palasin, vain yhtä kannoin kättä. Luutnantin arvon palkaks sain ja eläkkeeksi -- nälkää vain.

Vaan enemmän mua iloitti kuin kenraalian' nauha, ett' täss' sain oman turpeeni, kun maahan tuli rauha: sain perinnöks tän saareni, täss' itse olen herrani.

Mun Herra sitte siunaskin runsailla lahjoillansa. Yks tytär: kuva enkelin Evankelistan kanssa! Häll' oli muoto sellainen, lukeissaan Sanaa minullen.

Hän hallitsi mun huoneessain. Riens aika, häneen luottain. Kun kuoli äiti, elin vain hänelle, ynnä vuottain, ett' urosaika entinen taas Kaarlon koittais Ruotsillen.

Illalla kerran tyttöäin talutti vieras kotiin. Seinältä, tuota nähdessäin, mä pistolini otin. Viettelijän kaataa rampana mull' olis ollut rohkeutta.

Vaan kun hän astui tupahan, näin kunnon miehen aivan. Noin patriarkan majahan myös astui vieras taivaan. Hän lausui: "Kaarlo taisteli: Suursaaren nimi säilyypi".

Nyt, Herra! huudahdin, nyt saan jo rauhaan luokses tulla. "Ei", virkkoi hän; "viel' elä vaan todistajana mulla, kuink' onnen tyttös mulle luo, kun minut voitto tänne tuo".

Takana järven hänellen tuo talo kuului tuolla. Hän kauneutta luonnon sen viisaalla lisäs huolla; mun sinne kutsui ijäksi: varroimme häntä sulhoksi.

Jo joutui hänen aikansa, jot' tyttöni niin vuotti. Jo Ruotsinsalmen voitosta hän sanan meille tuotti. Ma Herraa kiitin polvillain, häät, vihittävät unhottain.

Puvussaan istui morsian, ja juhla aloitettiin. Toi lokki myrskyn sanoman, vaan sulhast' odotettiin. Kuin haudasta nyt vinkuen nous Herran ilma raivoten.

Juoks morsian nyt katsomaan -- kasvoille kirpos tukka --, näk' akkunasta -- järven vaan ja kuuli -- tuulen, rukka; huus riemuin, vaan taas tuskasta: ol' luultu purje -- vaahtoa.

Vaan nyt, vaan nyt! -- "Yks luovi vain, niin pääset armaas luoksi". -- Taivaasen katseen kohottain, hän vastaan rantaan juoksi, kun vene kaatui niemellen. Myös maahan vaipui silloin hän.

Vaan sievään nous hän näkemään kätensä armahansa aallosta nostavan ja pään, mi keinui aallon kanssa. Hän lensi viime louhellen, kurotti kättä sulhollen.

Sen sulho sieppas tuskassaan, vei kanssaan tyttösenkin -- niin, nuorukainen, itke vaan! -- jäi järveen kumpainenkin. Käsikkäin heidät löydettiin ja yhteen haudattiin myös niin.

Koht' olen satavuotinen, vaan tyynen' istun tässä; mut isänmaani jälkeen en viihtyisi elämässä". -- Näin kertoi hän, ja niemellään sittemmin hänt' ei nähtykään.

Kolme veljestä.

Kolme veljest' Europasta lähti mailmaa katsomaan. Laiva hukkui. Kuolemasta pelastui he kolmen vaan laivaväestä lämpöisimmän saaren rantaan aallolla. Pelastuksen ihmeisimmän nauttivat he riemua. Vaan he hämmästyivät vasta; sillä yhtään ihmislasta saarella ei ollutkaan. Muutoin kaunis muodoltaan oli se; sen palmut tarjos kyllin leipää, mehua; puut ja pensaat päivän varjos, linnut laski lauluja.

Olipa puu pisin, suorin, puussa outo hedelmä. Sitä kiipes veli nuorin ottamaan. Sen nesteitä mielellään he nautiskeli. Siitä muuttui joka veli: niinkuin Lethe suorastansa vanhat muistot poisti se; näkemänsä, kuulemansa, kaikki unhottivat he; jäi vain voima ajatella. Raittihitten kolmosten työksi tuli tutkistella kauttaaltansa luominen, lasten lailla miehinä alust' alkaa elämä. Palmupuiden varjossa, häpeättä, pelotta nauttivat he yksin mielin vilppaan lähteen reunalla mättähällä tunteita, joit' ei kertoa voi kielin. Tuolla tuulena he lenti yli vuorten, laaksojen, vuorivuohen kiinni enti; täällä hiljaa hiipien koskessa he saivat mullon; kukkulalla jolloinkulloin flamingoa lentäväistä kivittivät. Töistä näistä voimaa salvat ytimeen, urheutta sydämeen. Kiistellessä saalistaan heidät sai taas sopimaan jalot tunteet povessaan ynnä viisaus, mi auttaa omaa hyvää muiden kautta sekä himot -- viisas työ -- muiden voimin maahan lyö.

Päivät heiltä hyvin näin riemuisesti kuluivatkin. Yhdessä he metsästäin, yhdess' söivät, nukkuivatkin. Heistä näytti saari vaan ensi, viime kodiltaan. Toki eri tunne tästä sulon saaren elämästä oli heillä kullakin. Sillä nuorin enimmin maistoi unheen hedelmästä, vähimmin taas vanhin veli, joka siis myös aavisteli pyrinnöitä muitakin olevan kuin päivän voitto. Siks hän usein tunsikin, -- milloin lintuin sulo soitto, meri, ilma, laakso, vuori hurmasivat, -- että nuori sydän kesken nautinnon vaipui tuskan tuntohon. Tämä kaipuu selvis hällen vasta, kun hän etäällä näki purjeen merellä, jonne katosi se jälleen. Muistot häntä hurmaa aivan. Sielun toivoin täyttäen, tällöin hälle ilmaantuvat mieleen merkilliset kuvat mereen uppo uneen laivan, maan myös meren takaisen ynnä isän armaisen.

Illat, yöt hän rantaa taivaan paadell' uloimmalla aivan katsoi räpäyttämättä, päätä painain vastaan kättä, näki pilven toistahan taivaan valoss' ajavan ynnä näköalan aavan yhä uuden muodon saavan. Tai hän, mailmast' erillään, omia vain mietteitään nautti, ruumiin voimat huumas sillä, että sielu tuumas, varjoks itse kuihtuen. Turhaan vain hän veljillensä, -- jotka koko sydämensä valtaan antoi himojen ynnä äkkäs ilman alta pilvet vain ja lainehet, -- maalaa muistot, miettehet, jotka hältä mielen valtaa. "Turhin toivoin jäytävää unta vain, mi metsästyksen raittiin riemun hämmentää", ärjyi nuorin, väsymykseen asti tuota kuultuaan, poistain puheen, gasellista laittaissansa illallista.

"Kenties kätkee toisen maan taivaan ranta takanaan, tuot' ei estä uskomasta". Veli keskimmäinen vastaa hiljaa näin nyt puolestaan. "Vaan kun ei näy ollenkaan eikä saavuttaa voi moista, tyydy täällä olohon, tehdään, mikä oikein on, auttakaamme toinen toista sekä hätä kantamaan että riemu nauttimaan. Tunto tuosta liitostamme olkoon aina palkkanamme".

Täten muita neuvoen, itse kohta toinen veli mukaan opetuksens eli, tosi hyväks nähden sen; vaan kun joskus sai vain vaivan viisaast' ahkeruudestaan, kysyi tuntons salaa aivan: "Miten, mistä tulinkaan? Syödä, juoda, maata vaan onko elon tarkoitus? Sikskö mull' on ajatus, jok' ei siedä sekasokaa; sikskö vain on tunto, joka hetken tarpeet ilmi tuo, koko luonnon tuta suo ynnä kaiken toden, hyvän, nyt ja ijät' ilmestyvän; sikskö etäämmälle huomaa mieleni kuin silmäni: -- että katoon kuin muu luoma tai kuin kupla, varjoni? Onko ylin onneni vain kuin huilun sävelen hurmaus, mi syntyy heti, kun vain henkeänsä veti, henkäykseen haihtuen?"

Häntä mietteet kiusoittaa, nuoruuden pois kuluttaa, joka imi minuutista nautintoa riemullista, Mailma hälle mustemmaksi käy, vaan sitä rakkaammaksi, kuten kimalaisellen kuihtuvain on kasvien kukka rakkain viimeinen. Kyynelsilmin laveaa merta päin hän katsahtaa, jossa kerran nuorin veli, kalliolta pudoten, makasi jo hetkisen. Kohtaloa ajatteli veljein hän ja kauhistuu: jos jäis joskus yksin -- huu! Hän, vain tuskaa huomaavana kappaleita katsellen, näkee kaikki katoovana: joka riemun entisen, lehden tuulen lennättämän, sääsken mereen mennehen. "Voi! jos elementtien raivo sortais saaren tämän?" miettii hän ja peloissansa silmää merta, taivasta ynnä tulen valtoja vuoren alla haudassansa.

Kerran yöllä kaikki on hänestä vain tuli, vahto: salamat lyö aaltohon, aalto pilviin nousta tahtoo. Aavistuksen synkeän toteentuvan luulee hän. Vaan, kas! päivä koittaa alkaa, ilman raivon hilliten; kareilla on laivan talka ynnä haamu ihmisen; saarta päin se kurottaapi. Avuks sille kiiruhtaapi keskimmäinen veljistä. Vanhin laivahylkyä rientää katsomaan, kun varmaan uneksimansa maan armaan rannoilta se saapunee, toivot toteuttanee.

Välinpitämättä aivan nuorin yksin rantaan jää. Mutta -- sisuksessa laivan lienee jotain syötävää, jotain, joka hyödyttää! tuumin näin hän viisahasti ryömi laivan sisukseen, tavaroita lukuisasti tyhjentääkseen itselleen. Kompassin kun sai, niin laivan vanhin jätti, palasi. Pelastettu silloin aivan tainnuksista havasi. "Valkoinen!" hän ihastellen huus, kun näki vieraan sen värin, muodon kaunoisen, katsoi tuota ihmetellen. "Valkoinen!" hän innostuin huus; "jos käännän vaikka kuin tätä rasiaa, niin ohjaa puikko siinä vain päin pohjaa. Selvitä se minullen!" Vieras vastas: "Valkoinen, vaikka päivän kärventämä, myös sä lienet. Saari tämä ei teill' ole synnyinmaa, vaan se on päin pohjoisnapaa. Parempi sen moni tapa: valistus tuon vaikuttaa. Neula näyttää pohjaa, johon teidät myös se johtakohon, tehtyänne tuommoisen itsellenne aluksen". Voimat vieraan loppui noissa sanoissa: hän hiljeni. Tomun kyynel lämmitti -- turhaan! Henki oli poissa. Peitettynä kukkasiin, kallis ruumis haudattiin rantaan luolaan. Vanhin veli luolan muutti temppelikseen, jossa koko toimekseen kompassia tarkasteli.

Mieli jännitetty hällä alkoi tuosta tarkastaa, mikä voima suunnittaa kompassissa neulaa. Tällä ajan vietti hän, ja tää kun ei selvinnyt, hän toki aina innokkaammin koki tuota seikkaa selvittää. Vihdoin syntyi riita suuri kanssa veljen nuorimman, joka koko rasian väitti armottomaks juuri, jos ei siitä hyötyä olis nykyhetkistä: silloin lasin rasiasta otti hän ja neulaan näin -- joka kääntyi pohjaa päin -- käsiks oikein pääsi vasta. Vaan siit' alkoi uudestaan riita. Usein toinen veli sanoja taas ajatteli, joilla antoi neuvoaan hyvä vieras kuollessaan. Ei hän turhaa huokausta määrännytkään maailman perään toisen paremman, vaan hän neuvoi rakennusta tekemään, mi muutoinkin varmaan tarvittaisihin, mutta joka välttämättä tarvitaan, kun saari jättää aijotaan ja muutetaan toiseen toivon maailmaan.

Mielessänsä miete tuo, joka kenties pettää, mutta sieluun luopi jaloutta, käy hän luolaveljen luo, esittääpi intoisesti rakennusta venosen laivan haaksirikkoisen mukaan. Nuorin ilkkuisesti nauraa yrityksellen. Kuitenkin he alkaa sen. Huvin heille suo jo vaivat: riemua ne mieleen saivat, voitetuiks kun tulivat. Vioista he oppivat työtä myöskin täydellistä. Kompassikin laitettiin kuntoon taas; se heistä niin arvoa sai ihmeellistä.

Kaisloiss' on jo veno oiva, pieni, mutta kantaa voiva. Riemu suuri! Nuorinkin veli mielell' iloisalla laineilla nyt keinuilee, taivaan kuvaa katselee, kun se kuultaa aaltoin alla.

Rannalta jo pian aivan laiva suuri lasketaan. Paremmin se malllilaivan muotoinen on mahdikkaan. Heti lähdettävän sois veli vanhin matkaan pois. Nuorin virkkoi: "Valkoistakin haaksirikko kohtasi; kuinka meidän kävisi? Tänne jään mä uhallakin."

"Maahan, minne neuvoi tuo, kerran, kerran kulkekaamme", lausui toinen; "mutta maamme meille vielä ruokaa suo; vielä siis täss' olla saamme. Sama isä täälläkin vaikuttaa kuin sielläkin. Lahjat hältä myös nyt saamme; kiittäin niitä nautitkaamme. Katso aavaa ulappaa: ajatus jo pelottaa. Toivo tosin ennättää vastaan: riemuja se tarjoo, mutta pelko on sen varjo. Raskas jous on jännittää, jolla ruoan täällä saapi; vaan se työ, se riemuittaapi. Saari tää on kuitenkin rakas, vaikka valitamme: aina purjehtiessamme vetää se vain takaisin. Jättääksemme kerran saari, ottakaamme tarkka vaari kaikista sen mutkista kompassimme johdolla! Meidän täällä ollessamme myrskyissä se ohjatkoon, silmin nähdä saattakoon, mitä salaa aavistamme; ja kun pilvet, laineet luo pimennon, niin neula tuo näyttäköhön meille tyrskyt, kunnes loppuu kaikki myrskyt viimeisellä matkalla kohden kirkkait' taivaita."

Hyvä-huudoin suostuttiin neuvoon; kahta vertaa niin onnekkaampina he eli, elämätä nautiskeli. Työ ja rauha, terveys, ystävyys ja veljeys heidät tällöin yhteen liitti. Laiva uusi toisinaan meren ulapalla kiiti, saapuen taas satamaan levähtämään vaivoistaan liehuvassa lipussaan.

Kerran ilma pimeni, maa ja meri tärisi, tulivuori puhkesi, hirmumyrskyn kohtasi: silloin saari ijäti meren pohjaan uppousi. Veljet yksin laivallaan pelastuu, ja nyt päin pohjaa kompassinsa heitä ohjaa. Toisiin maihin saapuissaan, vaihtavat he vanhan laivan uuteen täydelliseen aivan, joka, toivot täyttäen, heidät isänmaahan kohta aina aavistettuun johtaa, syliin isän armaisen.

Katariina Maununtytär.

On onneton, ken joutuu majastansa, miss' hyve, rauha vain on osanansa, jyrkille huipuille, miss' Onnela on jylhäin ukkospilvein peitossa.

Iloisna juoksin kotilaaksosissa vaan säikkyin saleissa ma kultaisissa. Hain, vaan en enää ajan iloisen viattomuutta löynnyt lapsuuden.

Ol' osa jalo mulla sitä vastaan lohduttaa puolisona kuningastan', rauhoittaa häntä, viettää valvoen ääressä lampun lepons hetkisen.

Mökistä nosti hän mun valtaan kanssaan. Kallioihin vaihtui hänen purppuransa. Tyrmässä tu'in häntä kädelläin: ah, olis haudassakin vieressäin!

Voi! hänestä mun riisti tyly veli: hän vankeudessaan nyt yksin eli. Kerjäillä hänen poikans täytyi vaan, maan päältä tuskin löytäin hautaakaan.

Nyt olen onnen puuskista mä poissa kuolleiden rauhaisissa asunnoissa. Tää seutu vielä muistaa kyynelin mun hyveeni ja kohtalonikin.

Muudan tapaus Atenasta.

Lens pakoon lintunen pois kalasääsken tieltä torille luokse tuomio-istuimen. Sylissä tuomarin se turvaa etsi sieltä. Rukous nöyrä, suru kärsivällinen ja viattomuus sen silmistä raukan hohti. Käteensä tuomari sen sai -- sen sydän pohti -- hän hengettömäksi sen naurain puristi.

"Pois!" huusi kaikki kansa uhkaavana. "Pois istuimeltasi" huus nyt viisaat, "julmuri! et olla saa sä edes mestaajana".

Pyhimystaru.

Epifanius ol' lempeä, hurskas, vaan ei ahne, ylpeä. Kerran hälle muudan vaimonpuoli lausui itkein: "Puolisoni kuoli; minulla ei leivän palaakaan. Millä keinoin nyt mä kurja saan ensin hautaan vainajan ja sitten jotain suuhun pienten itkevitten?"

Rahansa soi piispa kukkarosta, lausui paljon lohdutusta, josta yksi lause kuului: "Jumalaan turvaava vielä' elää kuoltuaan; nimelt' elävä on sitä vastaan moni, jok' on kuollut oikeastaan". Vaimo juoksi, rahat kourassaan, naurain pois. "Ei hätää ollenkaan", huus hän miehellensä, joka matki kuollutt' eläen. "Pois pian ratki toiseen paikkaan eloon riemuisaan". Mutta mies ei vastaa sanaakaan. Hämmästyin hän miehen ruumiisen koskee -- kylmään, jäykkään, kuolleesen.

MIETELMIÄ.

Laulun synty.

Jo ijäisyyden henkäys sai nousemaan vihannat lehdot alta valtamerten pinnan, ruusuiset hetket riemuin tanssiin ääriin maan jo riensi päivän kultavaunuin kanssa rinnan. Niin laski käsi enkelin upean linnun: sen suu täynnä taivaallista metosta taivaan ruususista. Se lensi maihin Eedenin, itsensä piiloon palmuun sulki. Kun rusko päivän kuudennen himmensi tähtiseppelen, niin lauluin taivaisin se tunteensa toi julki. Tuon Eeva kuuli unissaan ja heräs viehättyin. Kun loppui laulu soma, hän kuunteli sit' yhä vaan, kohotti vihdoin ääntä omaa, lempensä lauloi armahalleen; yhdessä heiltä taas soi kiitos Jumalalleen. Ja paratiisin linnun -- niin tuon vieraan nimi vielä yhä -- se laulu saattoi hurmoksiin: siin' on sen oma sointu pyhä, jonk' ihmissydän sai selvempiin säveliin. -- Ei laula enää koskaan lintu tuo, vaan tyytyy, että ihmislapsi sai sen suloisen lahjan taivahaisen, mi taivaan kuoriin hälle sijan suo. Jalaton on se; vaan kun siivillä se kiitää ja yhä taivahalle liitää, on hiijaisnakin kuva tuo laulusta, joka turhuudesta, maan huolista ja murehesta sielumme nauttimaan vie rauhaa Luojan luo.

Maailman valkeus.

"Hämärään nyt peittyy salo: Piilee suuri maailman valo taakse vuoren mahdikkaan. Unissa vain muuta maata näemme; emme nähdä saata aurinkoa piilossaan.

Muinoin aaltoon korkealta peilasi se taivahalta jumalaiset kasvonsa; ja sen säteet purppuraiset hohtaa vielä loistavaiset tuolla idän vuorilla".

Täten tuumi efemääri -- illan laps, mi eli, hääri jonkun himmin tunnin vaan --, aiottuaan tunturille; mutta matka pitkä sille: raukes ruohoon huokaamaan.

Tuli yö, ja tuhansia tähtösiä tuikkivia taivaalla hän huomasi. "Jumalat!" hän kunnioittain huus -- mut moninaisuus voittain hänen näköns eksytti,

"Ken tuo suuri tuolta tullee? Kas, kuin sieluun, mieleen mulle riemua sen tulo toi! Aurinko, min unhotimme, lauhkeasti silmihimme loistat: katsella sua voi".