Part 5

"Kas," lausui runoniekka, "kuva kainouden!" "Niin," vastas Sohvi, ilkkuisesti hymyten, "kaunoisen kainouden! Ken tuot'ei tunnustaisi arvoiseks ihailun, min saa ja -- halajaisi?" Samassa tuntevat he lemun suloisan tuhannet suloiset muut lemut voittavan. Noin mikä hajahtaa? Ei korea tuo tuolla, ei tuokaan pöyhkeä, ei etummainenkaan.

Ja Sohvi, runoniekan kanssa kulkeissaan, seisahtui ihmeissään vihdoinkin syrjäpuolla: heit' ihastuttava, kas, reseda on vaan; se lemun levitti niin kauas, kuin vaan voi, ja muiden lemutun sen sekoittua soi. Noh! huusi Sohvi, tosiaan, kas, toinen kainouden kuva! Katseensa laski runoniekka vaijentuva.

Sirkkuseni.

Mun majassani seuranain -- se majani on pieni vain ja halpa mutta mielestäni on armas siellä ollakseni --

on siellä mulla sirkkuni; se mulle rahaa rakkaampi. On sillä kieli pienon pieno ja lauluääni hienon hieno.

Niin soma, sievä näkö sen, liikunto nopsa, kevyinen. Se peilinpuhdas kauttaaltansa, vaikk'ei se muuta pukuansa.

Se elääpi vain minullen: iloitsee, kun mä iloitsen; kun suutun, on se nurrullansa, valittain sirkutuksellansa.

Kun mainitsen sen nimen vaan, se syliin kiitää suorastaan ja leipää nokkii huuliltani ja laulain kiittää vaivastani.

Kun kanteleeni helkkyilee, pää kallellaan se kuuntelee ja katsoo, kun se heliseepi, ja laulaa ja taas kuunteleepi.

Jos vain mä vien sen peilin luo, ai, ääntää rakastuen tuo, suudellen lasiin -- raukkaa sua! Miks sallin noin sun kiusaantua?

On mulla pieni kukkasmaa, myös sinne sirkku mennä saa, vaan muistaa kyllä sisään tulla -- jos moinen vaimo olis mulla!

Tunturin satakieli.

(Sylvia Svecica.)

Kulkija korvessa, missä usvat yölliset ruskottuvat aamuin koin sätehissä, hohtohon illan mit sekauvat! Miks seisahdat kuuntelemaan? On kaikki hiljaa, lehti ei liikahdakkaan. Äsken laulajan, koivussa istuvan, kuului tok' alkava soitto. Tuota, kas! vartoo innoissansa luonto nyt vain kokonansa. Alkavi auringon kultainen koitto, alkaa laulelokin.

Kuin pilvihin tuulen nostama liekkinen lentää hehkusta alttarin siipysin punasta leimuavin, laulukin tuo niin ilmahan entää puhtahasen, siintävän kirkkahasen, pilvettömäänkin aivan, valon valtoihin taivaan. Tuo kaunis lahja onkin taivainen ja henkikin, mi täyttää sen. Sitä jo silmiin selittävät kaulan höyhenet taivaansinertävät.

Vaan voimaa Pohjolamme valon laulettuansa, katsoin taivaasen, se kääntää katsehen ja korvan maahan, alas saloon.

Rakasta varjossa siellä on varmaan. Mitä ääniä siellä on, kuin huokauksia morsion, mi juur' unissansa on nähnyt armaan? Nytpä -- kas! --- laulajan sen rintakin, paisuen, laulusta aivan on ihastumassa: se on kokonaan sulosointuja vaan; lempijän tulta on laulelijassa. Loistoa kas sen katseiden! Ja kun se ruorin, pilviin, maahan kääntäen, levittää myöskin sen kuin päivänvarjostimen, niin sen koko keveä, hieno ruumis kaunis ja pieno kieppuelee kuin tanssissa. Ei yksin kurkusta vaan rinnasta, sen mukahan kuin lyö rinta, käy säveltä vaihtelevinta; nyt niinkuin kosken vaahtoavaisen kohina; nyt niinkuni puron kuiskaavaisen sohina mättäillä, niittymailla; nyt huimasti telmiten; nyt hellästi lemmiten; nyt valittain taas helläin kyyhkyin lailla. -- Mut miks se tuimasti kiljahtaa, laulun äkkiä lopettaa? Mikä hiis noin männyssä räpistelee, kyntensä oksaan kiinnittää? Mik' on se peikko sarvipää, min silmät häijysti noin mulkoelee? Säikkyvä puoliso, piile sä lehtiin! Laulaja -- kas! miehen lailla on koht' apunas, nuolena luokses ehtii, kiitäen saa kokohon pikku lintuja joukkion. Huuhkaja, niitä peljättääkseen, julmaa päätänsä kääntelee. Vaan pilkatakseen ja yllyttääkseen nuo kuitenkin lähentelee. Silmiä kyllä se väänteleepi; vaan päivä niitä jo häikäseepi. Poistuu ystävä pimeyden rotkoon öisehen, raakuen. Nyt kerrassaan, kas laulamaan kaikk' yhtyvät, visertävät iltahan asti, ja niin ihanasti kaikuvi metsä ja mäki, kun soittaa sirkut ja kukkuu käki.

Vaiti on nyt vainen tuo, min laulu ihanainen vihkii yksin kerrassaan yön, mi on nyt päivää vaan.

Jos Luojan luo ken maasta kohoaapi, hän laulaa laulun kuolemattoman, illallaan nähdessään kuin sarastaapi jo laskematon päivä taivahan.

Juokse, porosein!

Juokse, porosein, poikki vuoret, maat! Seistä, syödä saat majall' impysein. Siellä verraton sammal'-aarre on.

Päiv' on lyhyinen mutta pitkä tie. Laulaissain nyt vie matka joutuen! Tääll' on sudet vaan usvamajoissaan.

Jos mä lentäisin niinkuin kotka tuo kultapilven luo, ehkä näkisin silmät lemmityn, huulten hymyilyn.

Kiinni kokonaan sait mun pyydyksiin -- villiporo niin kesyyn kiedotaan! Vedät totta kuin koski innostuin.

Sinut nähtyäin suurest' ikävöin; aina päivin, Öin mietin mielessäin: on se onni vaan, jos sun omaks saan!

Vaikka kätkeisit laakson kiven taa, taikka porolla metsään rientäisit: kivet, hongat vois tieltäin käydä pois.

Juokse, porosein, poikki vuoret, maat! Seistä, syödä saat majall' impysein. Siellä verraton sammal'-aarre on.

Araapialainen.

"Kas orhi!" hän lauleli, ratsastain erämaan läpi vain; "se mun reimasti vie kuten tanssiellen. Minut tuntien kyllä se kiitävi, minua vain totellen. Sen korvat on siipinä yllä. Kuin gaselli kulkevi vaan se niin nopeaan.

Hyvä kalpani, kiiltävä pyssyni on. Kas, auringon paisteessa kuin välkkyvi hopeavyö! -- Rakas tyttö mun milloin alla palmujen kaivolla näkevi, lyö sydän hällä kuin kyyhkysen silloin, kun haukka on pesässä sen, sitä ahdistaen.

Hän, tyttöni, hiipivi hiljallen, alas kaivollen. Isä äänensä huutakohon ihan vaan sorruksihin asti! Mä sieppaan tyttöni pois satulaan. Ori tuulena vie nopeasti. Meit' tähtöset katselevat, onnittelevat".

ISÄNMAA.

Suomalainen kansanlaulu.

(Alkuperäinen.)

1805.

Eläköön kuningas, vilpitöin ruhtinas Suomenkinmaan: sielläkin siivoa, toimea, taitoa, parempaa oloa kartuttamaan!

Vääryydell' pelvoksi, oikeudell' voitoksi eläköön hän! Metsänkin kodassa, orvollen osansa, pienimmäll' omansa säilyttämään.

Estä, o Jumala, pahuuden juoneja pimeyden teill'. Häness' on toivomme, turvamme, ilomme: hänelle olkomme se kuin hän meill'!

Eläköön kuningas, vilpitöin ruhtinas, meidänkin maan! Henkemme, talomme, lapsemme, vaimomme, lakimme, uskomme varjelemaan!

Hymni maalle.

1799.

Maa, sinä taivaisen kuninkaan jalon suosikki kolmas, vilkkaan Merkurion sekä kauniin Veenuksen jälkeen, kuullos, vanhenematta sä säilyvä, lempeä, kaunis, äiti sä kuolevien, nisänantaja kuolematonten!

Kun iki hankeen alpilla nälkään ei kili näänny, ei jäävuotehelleen jääkarhun pennut ja strutsin pienoiset, munassansa jo äidin hoidotta korpeen heitetyt: meitä sä Suomessakaan, sun lapsias, tulleet sun pyhän alttaris ympäri, ällös unhota suinkaan! Jääkööt pois kesät murheiset, kun maamies kammoin selviävän yöks saa koko pohjaistaivahan nähdä, kun elo tähkäin kukkivien juur' on arimmillaan; viljan nähdäksensä hän vartoo valvovin tuskin, huomaa, kuin jääpuikoin murheisesti se välkkyy: vuoden vaivat ja toivehet menneet on minutissa. -- Kauan hän seisoo mykkänä, tylsänä, liikkumatonna. Vaan majastansa kun hän parun kuulevi, kirvehen kaappaa, rientävi metsään leikkuusen petun kurjan, ja lapset, kuin kukat kuihtuvat niitoksessa, he hellästi riippuu ympäri kelmeän äidin ja, raukat, huutavat leipää.

Ruokithan sinä, siunattu maa, lukemattomat kansat viljaisess' sylissäs, väkivaltaiset verikourat, mit pian sai pimeään koko vuossadat, viljelyn haaskas, taiteet syöksivät pois sekä myös neron korkeudeltaan, raastetut rauniot vain jalompaan sukupolvehen jättäin? Miksikä hylkäät rauhasan kansan, mi vuossadat halki vain sua lempinyt on sekä taivasta? Kuulethan meitä! Taivas kanssasi kuulee! Täst'edes niin useasti ei kesäaikana talvea saavu, ja ilkiötöitä nälk' ei vaikuta; tiedottomuus, kateus, epäusko, laiskuus karkaavat yhä kauemmaks kodistamme.

Onnekkaat sua lempivät kansat: nuo vakavaisna lain pyhän suojassa säilyttävät tavat puhtahat, saaden vallan voimakkaan, valon, kuolettamattoman maineen.

Mullekin, antias, sarkanen suo sekä myös maja pieni laaksoon rauhaiseen! Minä kanss' sulon saamani armaan sitten auliuttas, ylös silmäillen, yhä kiitän. Vihdoin, kun alas painamme harmaan päämme, sä meille vierekkäin sija suo pyhän, rauhaisen poves suojaan, niin herätessä me kiitämme, pois kun liidämme sulta!

Suomen viljelys.

Kuninkaalliselle Suomen Talousseuralle.

1800.

Kai elät, kehuttu sä keskuushyve vielä? En kuvaas Kreikasta ja Roomasta, vaan sun näen Pohjolassa nyt mä itses. Metsään siellä paeten pyhyytes sä kätkit runnotun. Ja rauha, valistus ne tarjoo loiston, jota maass' urhotöiden et suurempaa saanutkaan. Uroita vaatii myös se sota, kun turhuus, velttous ja raakuus voitetaan.

Niit' on; ja, Suomi, saat myös vihdoin pääsi nostaa Euroopan jaloimpain sä lasten rinnallen. Mitk' aiheet toivon -- kas! -- on laaksossasi, josta jo itkun ajat pois käy kanssa sumujen! Tuhanten käsien ken ketjun kaunokaisen korvesta johti runotartes rannoillen? Ken iski tulen isänmaisen, min säen liekkiin saa jo rinnat kaikkien?

Isäini seutu! Ei nyt vaurastustas estä sisäinen sorranta, ei raasto ulkomaan. Mut poikas vieläkin nyt metsän sydämestä leiväksi kehnoa käy kaarnaa ottamaan. Kuin julmus, luontokin lahjansa tuhoaapi: nietoksen värihin saa viljan julma yö. Tai tulva seudun upottaapi, tai liekki ytimen ja mehun kaiken syö.

Sinulta, Birger, sai maa kaunis itsellensä valtaajan koston sijaan armon valtiaan. Sen metsäkentätkin soi jylheydessänsä aarteita, joiden arvon havaitsit sä vaan. Sen kansa, hitainen ja juro tavoiltansa, se kesytönnä soi sun nähdä kuitenkin, hiljaisen voiman, kunnon kanssa, lujuuden, kohoovan kuin patsas, pilvihin.

Vaan turhaan tehdystä sä läksit linnastasi kaskelta kaskelle ja savupirteillen, viisaalla voimallas ja uljaudellasi raakuutta vastahan voitolla taistellen. Lain uhkaa voimakkaampi templin lohdutuskin sai asutuiksi kolkot seudut -- turhaan vaan: se Pohjaan siirtymään sai tuskin vähääkään teltit, porot auhdon Lapinmaan.

Maakuntas, koko valtakuntas ajan pahan hirmuisen hairan taistokentäks tulikin: sen turmanhenkl, valmis vaivas raiskaamahan, toi valtain myrskypilvein pyörteen tännekin. Välistä Idän raakalaiset raivosivat, välistä haave Roomast' yössä rikosten; vain hirmuks portit aukenivat pyhätkin lakitupain, templein, linnojen.

Sun, säikytetty kansa, kummastelemasi, komeat tornit kalliiks sulle tulivat. Ja minkä hedelmän myös kuulemisestasi airuet Jumalan ja vallan antoivat? Sen, että Pietarin myös Tapion kanssa puki lumouslauluihinsa kansan loitsijat; ett' tuhannet tyrannit luki sun kaikki vakos, kaikki laumas karitsat.

Tulisin lauleluis, mit luonnosta vain vuosi, ja sananlaskuin, syväin tuumais aartehin, perheesi kuninkaana, raudall' oman suosi taistellen vastahan petoja, nälkääkin; seuduissa iloisissa, hirvein kotomailla, sä, poika Skytein, olit viisas, onneinen; -- nyt olet vapauttas vailla: sen vaihdoit -- kelloin kaikuun, piiluin hohteesen!

Vaan vihdoin sumu käy pois valtain, templein päältä: valistus, totuus, hyve astuu taivaasta, Poltettuin rantain verivirrat poistuu täältä, ihmisten päät ei nyt kaunista linnoja. Kas, riidan aaveet kauhistuu, ei säily maassa, vaan poistuu, turhaan yön varjoihin lymyten. Sä vapautit, jalo Vaasa, myös Suomen kansan uljaan, hyväavuisen.

Hyljätty kansa, sun kielelläs -- kuule tuota! -- jo pyhä totuus saarnaa rauhaa, valoa, kuvastuin ristiltä, kun siinä vertä vuotaa Jumalan juurikuva ihmismuodossa, Jo sorron linnat on rannoillas ränstyvinä: sull' yks on kuningas ja Jumal' yksi vain. Manhemin lasten seass' sinä lujennat lujain Taalain miesten kanssa lain.

Ojenna vakaa kätes yli Baltin hiekkain! Sodassa, rauhass' oli veljes Ruotsin mies. Teill' yks on maine. Jalo sankari sun miekkain melskeessä Leipzigissä oivaks urhoks ties. Myös hänen tyttärensä vihki kalliin meille totuuden, kauneuden ja hyveen temppelin, ja tuottaville papereille kirjoitti Kaarlon säästönhenki nimeskin...

Vaan haamuin toivoton taas joukko hiiviksivi majoistas pakoon, tainnuksissa hädästään. Maas hylkäs poikansa ja, julmana kuin kivi, vain tyhjät vaot soi hänelle kynnöstään. Täys kuolevia vain maanties on; "auta, auta!" Ne pyytää hoippuen ja kaatuu kuolemaan. Pois kuolkaa! Rauhan antaa hauta: äidiltään leipää siell' ei itke lapsikaan.

Vaiheille vaivain viety onneton mun maani! Sun turmanvirtas käy vain kuohuun suurempaan: kun ensin nälän raivo, ruton myrkky vaani, niin loput sota peittää polttoon, veriin vaan. O! muistot ajan sen, kun maamies, auraltansa ajettuna, löys vain ruumiita majastaan, kun korvessa hän petoin kanssa vaivaajain sadat piinasurmat vältti vaan!

Pitk' oli, synnyinmaa, sun kurja aikas juuri; vaan kaikkein kamalin ol' aikakausi tää, mi muistoin parvessa on pyramiiti suuri, maan turhain toivojen velasta raskas pää, mi peittyy ukkospilviin; juureen varjon heittää yö, autio kuin haudan yö. -- Se haihtui jo: sait vainajasi hautaan peittää; nyt haut' on uutten poikais viljavainio.

Äl' ihmistavalla sä huomaamatta jätä valoa itkun päiväin, nähden varjon vain! Palosta älä muista tuhkaa vain ja hätää, vaan uusi rakennus myös aikain parempain! Kas, hädän antamin, niin tavattomin tarmoin vastustain voimaa vihollisten, luonnonkin, vaiheissas seisot voitoin varmoin, kaunistus Ruotsin ollen ynnä tukikin.

Kas, koko Idän mahti murtuu kallioissa rannallas, jolle Svea linnan tehnyt on! Kas, peikot karjuu turhaan Pohjan louhistoissa: lain nuija kädessä on Vaasa-urohon! Kas, säännöllisiin kenttiin sääntyy korpes, joihin pesille petojen jo kasvaa kaupunki! Kas, kauas Intian saaristoihin vapaana siteistään jo liitää lippusi!

Iloitse: unheesta sun nostaa rivi Kustain. He arvos huomaavat kurjassa tilassas. Et raastettuna kautta Slaavein tekoin mustain, siskoilles jakamaan käyt leipää laaksoistas. Surusi unohda! Ne loisto vie, mi koittaa sinulle päivistä jo Kustaa Aadolfin. Sull' leikkuuseppeleen hän voittaa, sulomman seppeltä, min kannoit kyynelin,

Hän, kanssa riemuin kokoontuneen piirin jalon, hyveiden lämpimän ja liekin levittää ja uusin istukkain ja uusin sädevaloin sun kansas sydämen ja seudun sivistää, näin ohjaa nuoren mieles, koskes kuohuvaisen, puhdistaa taijat, hallat rantais sumuisten: on lailla soiton orfilaisen väkevä ääni innon isänmaallisen.

Mua hurmaa ääni sen: kas, kaunoisena vasta näen maani toivon peilissä kuin Albionin: on seudut täynnä laivaa, leivoa ja lasta, maan tuotteet virta vie lahdelmaan kuhunkin. Näen maani poikain älyn taiteen työssä ani ylevän loiston levittävän piirissään. Rinnalla Ruotsin Suomeani ihmehtii maailma, mi siit' ei tiennytkään.

Ylioppilaslaulu.

1801.

Jos mielit ylioppilaan arvoisna maljan ottaa, uljaasti kuoloon asti vaan opillas puolla totta! Totuus se lempemme, äänemme saa, elon työllemme antaa se ponnen. Itse me löydämme -- tuo iloittaa --- läpi vaivojen kunnian, onnen.

_Kööri_.

Totuus se lempemme, äänemme saa j.n.e.

Tän arvos tarkoitus on työ kuin kunkin ihmisenki. Vain työ, vain taukomaton työ on luonnon elo, henki. Tähdestä pienehen matohon maan kukin toimensa tietävi täyttää: emmekö, miettivät, taitaisikaan ajan hetkiä oikein käyttää?

Työ auttaa oppiin, hyveesen ja arvoon yli luonnon. Sä liity joukkoon taivaisten; muu seurakses on huono! Jos mikä toimekses vain tuliskaan, paremmaks yhä lahjasi saata! Kuin mato lehden äl' anna sä vaan neros, järkesi hukkahan maata.

Vaan viisaus kaunistustakin suloilta halajaapi. Kas luonto sadepilvetkin väreihin päivän saapi. Sokrates soittikin; tanssailemaan voit Porthanin luotakin mennä. Mut älä mieti sä valssia vaan, joten ei ajus työssäsi lennä.

Ain' etupäässä Mimerin sä lähteen luokse ennä; vaan ylpeäin suo tanssihin edelläs ensin mennä. Arvosi sulla jos suuri jo on, sitä kainous vain korottaapi. Arvohon pieneen ken tyytyvä on, sitä suuremman arvon se saapi.

Sä älä lailla keikarin vain vaatteillasi loista. Myös karta kirjakoitakin, ja kirjain pöly poista. Miehuus ei irstaudess' olekkaan; viatont' yhä autella koita. Näytä sä tyhmille selvähän vaan: valat tyhjät ei tietoa voita.

Savusta juosta juomarein on sulotarten pakko. Ratsasta päällä tynnyrein ei Foibon veli Bakkho. Juhlana juo lasi tai parikin ilon vuoksi, ei ollakses päissäs. Juo kuin jos juomasi laskisikin punastuin oma armahas häissäs.

Varjelkoon kuva viaton sun uneksitun kultas ujona työstä turmion tulista tunteen-tultas: niin sinun poskesi kukkia luo, kun sä jouluksi taas tulet ilmiin lahjaksi siskojes, äitisi luo syleilyyn sekä tutkiviin silmiin.

Nää säännöt meidän kuntamme jos mielit, veikko, pitää, niin juodaan! -- Vaan viel' ehto, se on aivan tärkeimpitä: vanno sä vain viha sammumaton pelihin; ajan, sielus se paljas turma on. Vannotko? -- Noh, hyvä on! Ja nyt, veikkonen, juomme sun maljas!

Siis maljas, maasi istutus, valittu kansastasi, sa nyt jo seutus kaunistus käsissä hoitajasi! Kukkasi tuoksukohon talohon, jossa tutkitahan kävijältä: "kuinkahan poikani täyttävä on, mitä maa ja me toivomme hältä?"

Siis maljas, vanhan isäs kun saat mielet riemuiseksi, jos terveeks, viisahaks hän sun tullessas kotiin keksii! Maljasi kolmas, jos viet kotihin tavat muodonkin sellaisen, että kunnon ne mieheks sun näyttävätkin; todistuksesi painetut pettää.

Laulu H.G. Porthanin hautajaisissa.

1804.

Pois lähti isä, ystävä, tukemme, maine, valo; aina hänen nimensä muistaa totuus jalo.

Se pää nyt hautaan lasketaan, mi mailman sisäls' vasta; aarre ansion aina vaan säilyy katoomasta.

On mykkä hän, min sananen itävä oli jyvä; mieliin vielä tuhanten vaikuttaa hän hyvää.

Hän tien on tyhjäks jättänyt, tien, min hän meille raati. Muistopatsas häll' on nyt Parnasso, min laati.

Jo -- kuin tää ruumis -- raukenee myös mestarimme paja. Vaan uus uljas ylenee viereen tiedon maja.

Neroja saakoon se; ne vaan ei hänen sijaans täytä. Joka vuosisatakaan moint' ei miestä näytä.

Priki ja Pursi.

1809.

Ylevä, jalo priki, jonka puuaine oli vanhaa goötiläistä honkaa, uraansa täysin purjein kulki vakavaan. Rinnalla sen ui aivan murheetonna vaan purs, joka välkkyillyt ei Ranskan vernissasta eik' ollut puuta Englannin, metsästä Suomenmaan se oli syntyisin avuja useita sill' oli kuitenkin. Ja sitä priki myös niin suojeli kuin lasta, ei yksin hinannut, vaan vaarast' estääkseen, syliinsä nosti turvaiseen. Prikiä palveli ja helli pursi siitä, sen kanssa saaristot ja meret mieli kiitää.

Nyt valtamerien seljälle lähdetään, -- Vaan miksi, miksi hylkäätkään sä vuorten varjon? Käänny, onneton, ja pelkää, kun myrskyt hirmuiset käy valtameren selkää! Hän lähti vain. Ah! monet myrskyt kokenut hän on ja aina voittanut. Vaan tämä! -- Suuri Jumala! Voi, kauhun hetki! Turmeltuu mastot, purjeet, touvit; prikin retki -- karilla, jonne kerrassaan sen paiskaa myrsky -- päättyy varmaan kokonaan.

Prikistä purren pois vei aalto vaahtoovaisin ja miehistön, min piti sitä pelastaa. Se vielä ponnisteli airoin katkonaisin, voidakseen ystävänsä saavuttaa ja -- siinä hukkua, jos ei ois pelastusta. Vaan turhaan! Väliin tunkee laiva tavaton; täys tuli kitoja se on; ne todistavat Montesquieu'tä, Grotiusta. Paremmin. -- Laukaisten ja touvin laskien, sai laiva -- ruorin jo ollessa murska -- purren, mi kulki tuulen mukaan ajelehtien.

Voi, mitä tehdä nyt? sen väki mietti surren. Niin, onko ylivoimaa vastaan neuvoa? Sen sietää täytyy vain ja kuulla, totella. Ei ole sekään lohtu suuri, kun järjestystä saa se pitää samaa juuri kuin prikin väki, miehet vapaat, uljahat. Kyyneltä turhaan salaten he katsovat -- tuskimpa voittajaa, kun kuuliaisuuden saapi, tuo huokaus, kyynel suututtaapi? -- He katsoo takaisin ja mittaa aaltoja, jotk' ystävän ja veljen riistää toisistansa, isästä tyttären ja äidin pojastansa. Erossa ollenkaan he eivät unohda sydämen velkaa veljeskansallensa pyhää, kun valo, opas, tuki, tulkki tuo ol' yhä ja jakoi heidän kanssaan varat tasan vain.

Prikissään seisoo, kurottain jäähyväisiks hän syliänsä. Kun huomaa hädän ystävänsä, hän omat surut unohtaa, sit' itkeissänsä. Ja pelkää, että se jo hukkuu kokonaan vaan näkee -- ken tuon uskoikaan? -- kuink' armaan veljen kohtaa ihmepelastus. Hän maahan langeten huudahtaa: sallimus! Osani tahdonkin mä kärsivästi kantaa; on nimi veljelläin ja maine, vapaus pelastettuna: se minulle riemun antaa.

Sisällinen yhdistys.

1810.

Kansoja raastakohot rajut mahdit, sitehet hellimmät katkokohon: entävi miete, vaikk' estävät vahdit, tuntokin taivaihin nouseva on.

Toivo jo vuossadat saattavi valoon; muistossa on, mit' ei aistita saa. Sydän, mi tuntevi kaunihin, jalon, kaukaisen ystävän aavistaa.

Vapaasti voi kuni pilvissä rusko maailmass' yhtyä aatteiden. Muurien halkikin tosi ja usko saa kuvan lempivien sydänten.

Aika, kuin taivas, se ainian muuttuu: tähdet ne nousevat, laskevatkin. Vältitkö myrskyn? Miks itket? Mi puuttuu? Päasithän taas pesähäs takasin.

Virkas sun kiinnittäköön vakavasti kotihis, liittosi siunatkohon! Henki, mi liitävi tähtihän asti, myös yli luotojen lentävä on.

Jos sun on mitatut askelehetki, jos sun on silmilläs varjostin, -- ahdas on piirisi, haihtuva hetki on tosi elämän muutoinkin.

Vaan elo tuo, jota toivot sä vielä, on hyvä ainian loppumaton. Jalojen kanssa sä alkaos siellä rikosten, harhojen vastustelon!

Maailman halki yks virtaapi valo, yksi on järki. Se kuulla sun suo muinaiset urhot, ja taas uni jalo kaukaiset viisahat tuo poves luo.

Taivainen kunta! Sen ei rajat muutu, ylläkkö, riita ei raastelekkaan. Aina se kestää, jos ei ihan puutu oikeudentunto sun rinnastas vaan.

Oi pyhä tunto! Jos täytät sä rinnan, niin levon, rauhan sä rintahan saat. Kuin vesikaar' yli ulapan pinnan ilmassa yhdistä riistetyt maat!

Käynnillä Fiskarin tehtaalla, ja siihen kuuluvalla vaskikaivoksella.

1830.

Kävipä ryske julma Manalassa, mä tunsin jalkain alla tutinan, eteeni näin maan kidan aukeevan. Mä huusin: "näenkö nyt Pohjolassa, mit' olen kuullut maista etelän: syvyyden kaupungit ja maatkin nielevän?"