Part 4

Kevään vuokkoin kanssa lempens puhkesi, kesän ruusuin kanssa kuihtui äkisti. Ehkä taas, kun kevät uudet vuokot tuo, hänkin saapuu armaan unhotetun luo.

Vaan mä vastaan: "Lemmen tahdon ainaisen, en vain pian menneen ruusu aikaisen. Luoksen' yli talven jos et jäädä vois, lennä, katoakkin lailla perhon pois!"

Löydetty.

Sievään laski akkunainen, sievään harso kohosi. Katse lensi armahainen nuolen lailla rintaani.

Kättä tavotin mä, rukka, pistäytyvää vaunuista: poissa se! Mut' muistokukka -- kas vain! -- virui nurmella.

Hurmaantuin sen otin, tuota nimetöntä haeksin hökkeleistä joen luota, etsin uljaat linnatkin.

Kunkin immen kohtaamani luulin tuoksi armaaksi; vaan he viattomuuttani, hellyyttäni hymyili.

Viattomuus, hellyys raukes haluhun ja kaihohon. Hohtopilvi haihtui, aukes mailma sellaiseks kuin on.

Huonoksi mä huvenneena syntyseutuun koteuduin. Muistoista sen vironneena uudestansa nuorennuin.

Muistin leikit lehdostossa, kisat luona joenkin, sokkona kun juoksin, jossa toki Minnan tavoitin.

Vait! Mit' on se viehätystä, jota tunnen hurmaavaa? Kukkienko hengähdystä? Lehtienkö suhinaa?

Vaiko hän? Ja mielessänsä muistaa vielä Vilhoaan, joka ensi ystävänsä unhotti jo kokonaan,

Joka enkel'armaisensa, lapsuutensa morsion jätti, sijaan saadaksensa nimettömän. -- Ken tuo on?

Joessa mun kuvalleni nyökkää sama haamu, nään. Mikä mahti lähelleni tänne tuo sen vilpikkään?

Otsalleni nopeasti painui kaksi kätöstä, ääni, tuttu lapsest' asti, lausui: Arvaa, kuka mä!

Minna! huusin mä -- ja Minna, lapsena ei enää, vaan impenä mit' ihaninna naurain katsoi Vilhoaan,

Vieläkö saan sydämesi? -- Saat, oi Minna, armahain! Kilvoittelijattaresi sinä itse olit vain! --

Oiva oppi mull' on tässä; älä etsi turhuutta! Mitä luonto antaa lässä, turha kaukaa hakea.

Morsian.

Ajan uurna onnesi tänään, tyttö, antaa; saat tän kerran päässäsi myrttikruunun kantaa. Näitkö peilissäsi jo, kuinka kaunistaa se? Ilmaisiko suutelo, mitä tarkoittaa se?

Viime kerran itsensä näki tyttö soma; uhriks olet tehty sä, ryövärin jo oma. Sinut vie hän; isä ei eikä äiti kiellä. Sydämen hän ensin vei, kaiken muun vie vielä.

Kaunis nimi morsian kaikki selvittääpi. Kukat hälle tuodahan; vaan ne pian jääpi. Rouvana vaikk' uljailet, herras käskee vainen. Eteen katsoo tyttöset, taakse silmää nainen.

Nythän koittaa sinullen armas aamutähti. Kerran koittaa jällehen ilon iltatähti. Äiti on ja puoliso kaunis tosiansa: kaunis eukko vanha jo, taakse katsoissansa.

Vastanainut.

Nyt istuu miehes tyytyin sivullasi, on muille kuuro, silmää sua vain. Kun vuos tai kuukaus kuluu onnestasi, hän istuu yksin kirjaa katsastain.

Nyt unhottaa hän lasinsa tai kuvaa sun kasvojesi viiniin katsahtaa: vaan pian olet sinä unhottuva: ei kuule hän tai vastaa latinaa.

Ei huolta: kyllä oppinehet lempii, vaikk' usein noin he näkee untahan. Hänestä yhä olet arvoisempi, ja sinutta hän kaatuis hautahan.

Kotoinen onnellisuus.

Sä, mi lausuit: "Lapsi mainen, otsas hiessä tee työs!" Näin Sä itse: "Mies ja nainen olkoot yksi," lausuit myös. Aika rientää ahkeralta Herran taivaan valossa, aika tuntuu armahalta omain kanssa kodissa.

Illoin, aamuin suomistasi rakkahista kiitos Sun! Illoin, aamuin kunniasi julistaa he kanssa mun: vaimo, joka harmain hapsin viel' on yhä seurani, sua ylistääpi lapsin, joille jakaa leipääsi.

Päivän puuhiin iloisesti lähden luota vaimoni, halpaa ruokaa riemuisesti nauttii lapsilaumani; pöydän luona vesat tuoreet seisomassa nähdä voin; Herran teille mielet nuoret ohjaa hurskas puolisoin.

Vanhemmat me rakkahasti rauhaisina istumme, katsoen kuin joutuisasti vaurastuvat lapsemme. Aamuin, illoin hartaudessa rukoilemme, ett'ei vaan meidän heiltä puuttuessa sua heiltä puuttuiskaan.

Sä, mi ristin kivut kannoit, omiasi muistaen, ystävälles äidin annoit, äidillesi poikasen; pidä huoli hellä heistä, heidän orvoiks tultuaan; ken myös yksin jääpi meistä, häntä hoida murheessaan!

Ero tulee puolisosta, veljestä; vaan taivahass' on taas koti. Toivon' nosta sinne, elon Ruhtinas! Elo tää on lyhyt uni; siellä vast' on kotini; siellä löydän kaivattuni autuaina ijäti.

Vilhelmin puoliso.

Ylös suudelmalla aamulla sait mun; päivä taivahalla käy jo laskuhun, Armas! Aika miten kiitää nopeaan! Lehdon leyhkä siten tuoksuu kulkeissaan.

Viisaass' suojassasi tyyn' on eloni. Uljaudestasi varttuu hyveeni. Huvi vertaa toista kasvaa seurassasi uutena taas loistaa hymyn' katseestas.

Vaikka pilvet kiitää yli lehdoston, huolimatta siitä, lepo meillä on. Ukkonen kun pauhaa, nostain myrskysään, rinnallas saan rauhaa, povees painan pään.

Ennenkuin sait selkoon tunteet povessain, lehtikin mun pelkoon saattoi kulkeissain. Vaikka viatonna olin, vapisin; kuni tuetonna köynnös, horjuilin.

Olen toiseks aivan luonas syntynyt: luonnossa näen taivaan kuvastuvan nyt; tansseist' ihanoista mun se kutsuupi sinne, missä loistaa tähti ijäti.

Muita pelkää emme, emme ihaile: siten elelemme kodissamme me. Meillä asustaapi rakkaus, rauhakin: niiden siivet saapi aika armahin.

Käyköön himon mahti meille urkkiva, tyytyväisyys vahti meill' on ovella. Ystävyys saa juosta meille iloinen. Turhuus käyköön tuosta aina ohitsen.

Teroittakoon nuoli moitteen, murheenkin; niistä vain ei huoli vaimo Vilhelmin. Hänen runkoansa kukkain verhoaa: mun vain Vilhon kanssa myrskyt kukistaa.

Esikoinen.

Onnea maista rakastajan onneen verrata voiko, kun häll', odotukseen raueta ollen, esiripun takaa morsian saapuu?

Voi: ilo hälle suurempikin syntyy tuskasta kuolon, kun hän, esikoista pitäen, luota pelastetun äidin taivaasen katsoo.

Ristimispäivä.

Kuin kaunis päivä! Varhain aamusella niin autuaana hiivin varpaillain: sua ynnä lasta tahdoin katsahdella, kuin lepäätte, te armaat, hyvin vain.

Kädessä lamppu katsoin teitä kauan: jo päivä paistoi idän taivaalla. Kultainen loiste valas mulle vauvan, kun akkunasta nostin verhoa.

Sä heräsit ja pienon taivaisessa valossa näit sen enteenä, mi nyt on tapahtuva. Olit hartaudessa mua näkemättä; en sua häirinnyt.

Kun näit mun sitte kirkkain kyynelsilmin, ei sanaa tarvittu. Myös nytkään en tarvitse näitä tunteit' antaa ilmiin sanoilla: riemu meill' on yhteinen.

Syy riemun on, kun poistui vaarat, vaivat, laps kanssas pelastui, -- Tän vierahan tuloksi sydän, maja, kaikki saivat kuin uuden puvun jaloon juhlahan.

Se jalo on: tien Sanan kautta löytää myös taivas tässä sydämemme luo; tää kirkoks muuttuu, alttariksi pöytä: on taivaan rauha päällä lähteen tuon.

Hän, joka sallii lasten luokseen tulla, nimeltään nimittää ja ottaa tän... Nyt, äiti, jumalainen laps on sulla, nyt syliis suljet taivaan perijän.

Jumalan lasta kätesi nyt halaa. Maria olet, Jooseppi mä kai. Oi, minkä loiston sielu silmiis valaa! Sun kirkastetuks äidinriemu sai.

Suo mulle kätes, joka onnen aina tuo mulle, surussani lohduttaa; sen sydäntäni vastaan tahdon painaa, povellas lemmitty kun levon saa.

Vaan puna tuo, mi poskillasi palaa kovemmin yllä, mitähän on tuo? Vain riemun ruusujako? Älä salaa! Sisäinen vaiva kai ne poskiis tuo?

Kauhistut, vaalistut -- ah, vaimon, vastaa! Hän rukoilee, vaikk' on suu liikkeetön, taivaasen katse kohoaa. Ah, lasta myös katso... Luoja! -- kylmä: hengetön!

Hautauspäivä.

Mikä meille juhla suurenmoinen aavistavin puuhin saapunee? Akkunoiss' on verho lumenmoinen: suruko noin päivää piileilee? Vaiko riemuita nyt tässä suodaan? Kukat, lamppuin loisto tiennee sen. Häät on: katso, vihkituoli tuodaan... Ei, ne tuo jo morsiusvuotehen.

Nuodeneidot hellin mielin kantaa -- kyynel heill' on silmäinsopissaan -- riisuttua nuorta morsianta; hiljaa vuoteellen hän lasketaan. Koristuksittakin puolellensa silmät, sydämet hän houkuttaa. Hän jo nukkuu, eikä sulhasensa tuosta keltään viittausta saa.

Minäkö saan sulho olla hällä, kun -- kas! -- vihkisormuksenkin sain? Jumala! min näen? Samat tällä sormuksell' on nimet molempain... Enkelin, min löysin alla taivaan, sormeen kerran riemuin panin sen. Onneni mä luulin vahvaks aivan: unena se haihtui häviten.

Uneksinko taas? Tuo vuoteellansa on mun kadotettu armaani. Ah, jo itkin hänen kuoloansa -- muodossaan hän tuossa nukkuupi! Iloni, kun kaunoisen sain armaan, suruni, kun hänet menetin, uniko vain oli? Nytkö varman tarkoituksen vasta saavutin?

Niin, mä näen: häämme tässä tullee. Niin, jo juhlakellot kuulla voin. Herää, armas! Kätes anna mulle, miten lupasit, mun morsioin! Herää! Kuule! Seuraa saapuu kyllä; onnemme se tahtoo todistaa. Mitä! Joukko surupuku yllä saapuu häihin? -- Tiedän, tiedän! Haa!

Vaivatun, oi, kärsikäätte harhaa! -- Pitäkää kans auki, jotta saan vielä nähdä ystäväni parhaan hymyilevän puhtaudessaan. Sielunsa -- mi katsehesta koitti, minne hyvänsä hän katseen loi, ja mi tietämättään mielet voitti -- ei mua vastaa, ei mua nähdä voi.

Paenneesta varjo vain on vielä jäljellä -- pois sekin raastetaan! Vaan se siemen, min saa maa, se siellä kukkaan puhkeeva on uudestaan. Tämä jäännös mykkä, jähmettyvä nousee taas ja on taas armahain. Siinä toivossa vain on mun hyvä elää, kuollakin, oi, Jumalain!

Äidittömät.

_Nuorin_. Äiti nukkuu.

_Nuorimman läheisin_. Älä noin nyt pauhaa: sairaan äidin täytyy saada rauhaa.

_Nuorin_. Nukkuuhan se äiti nyt niin kauan, koko päiväksi hän jätti vauvan.

_Vanhin_. Ainiaks hän jätti pienensä: maahan kannetaan hän.

_Vanhimman läheisin_. Ei, hän tähti, taivaassa nyt on ja silmätä tahtoo meitä sieltä, minne lähti.

_Nuorimman läheisin_. Ken nyt äidiks saa?

_Vanhimman läheisin_. Mä tiedänkin: isä.

_Vanhin_. Kuinka hän voi olla äiti?

_Vanhimman läheisin_. Kyllä voi, sen eilen huomasin. Hän voi meistä pitää niinkuin äiti.

_Vanhin_. Eikö niin hän tehnyt ennenkin?

_Vanhimman läheisin_. Vaan hän vietti ajan kirjain kanssa; luoksemme hän saapui harvemmin. Nyt hän luonamme on ainiansa, meitä katsoo, pitää polvellaan niinkuin äiti; kyyneleitä syytää hältä silmistä, kun muistamaan meitä äidin opetusta pyytää... Kuinka äidin lause kuuluikaan?

_Vanhin_. Aina säilytän sen muistossani: "enää ei mua nähdä, armahani; mutta sydämehenne mä jään. Kuullessanne äänen, joka manaa povessanne pahan hylkäämään, ajatelkaa: Se on äidin sana".

Äiti kehdon ääressä.

Laa, laa! Laulaa äiti, laps kuulla saa. Laa, laa! Kukan kuvuss' on helminen, äidin helmassa lapsonen, Västäräkki rukka, älä koske kukkaa! Hiljaa, kissa! Koira, soh! Äidin kulta nukkuu jo.

Laa, laa! Lapsi äidiltä suukon saa. Laa, laa! Kupu kukkasen sulkeutuu: silmät kiinni sun on ja suu. Narri: taas ne avaa! Kiltti naurain havaa. Pientä kehtoon haluttaa: äiti häntä katsastaa.

Laa, laa! Laulaa äiti, laps kuulla saa. Laa, laa! Lintu turvassa pesäss' on, lapsi kehdossa murheeton; ei sen mieleen sovi paavi, herrain hovi. Äidin laulelessa sen aika kuluu hiljallen.

Laa, laa! Hiljaa! Lapsi nyt nukahtaa, Laa, laa! Mikä sielussas uinailee? Himot, toivo, mi pettynee! joko siellä piilee koi, mi vihdoin viilee kukkaas, tahraa hedelmäs, murehduttaa äitiäs?

Laa, laa! Vait on äiti, laps uinahtaa, Laa, laa! Kenkään ei sua turmiohon saa nyt: äitisi läsnäs on. Kohta lintu liitää, kauas multa kiitää, minne mahtaa lentääkään, missä löytää määrän pään?

Laa, laa! Suukon lapsi, kun herää, saa. Laa, laa! Murheetonna se maata voi, äidin silmä kun vartijoi. Jos sä sitä milloin kaipaat, katso silloin, uskoen ja toivoen isän silmään taivaasen!

Äidin hoito.

Nyt nuku vaan! Sammutan lampun sulta. Sun lukemaan herätän, poika kulta! Käyt kohta onnen haentaan: pakohon saa se kuin nuoli. En luonas silloin istukkaan: luonas on harmi ja huoli.

Unt' ihanaa! Viel aika toinen tullee: pois rauha saa, mi arvoton nyt sulle. Saat uneen painaa sulompaan vaivasta pääsi -- jo harmaan --, jos paheita käyt voittamaan, hyödyksi seutusi armaan.

Äiti parka.

Nuku, armas poika, vaan! Kärpäsest' ei haittaa sulla, eikä mikään rottakaan permannolle saa nyt tulla.

Nuku! Äiti valvoopi lapsen luona; kyynel vuotaa, kun on poissa isäsi puolison ja lapsen luota.

Isä meidät ainiaan itkemähän yksin jättää. Turvatkaamme jumalaan: ollos, kiltti, itkemättä!

Vaikka nälkään kuolisin, en vain sua saata jättää. Kuule, kuinka laulankin: ollos, kiltti, itkemättä!

Äiti laulaa lapselleen; miks siis lapsi valittaapi? Äiti kerii keralleen, sulle vaatteet valmistaapi.

Jos et rauhaa annakkaan, niin en työtä tehdä saata. Mitä sitte nautitaan? Missä, raukat, saamme maata?

Nuku, armas! Suloiset, kauniit nä'e unikuvat! Unissas jos hymyilet, murheet multa karkoittuvat.

Nuku, armas poika, vaan! Kärpäsest' ei haittaa sulla, eikä mikään rottakaan permannolle saa nyt tulla.

Emma äidilleen.

Äiti, kuinka hennotkaan käydä Emman luota? Emma istuu nurkassaan, silmä vettä vuotaa.

Nukkensa on Naimalla, amman kanssa Hulta: Emman ilo ainoa on vain äiti kulta.

Äiti, mennös kuitenkin kylähänkin kerran. Rauhaa antaa sullekin tulee jonkun verran.

Älä sure, vaikka on Emma itkeväisnä. Suukko suo, niin Emma on hiljaa, tyytyväisnä.

Hetken hän viel' itkien akkunassa hohtaa, sitten laulaa Naimallen: "äiti tulee kohta".

Vihdoin riemuin leikimme koko siskokunta, kunnes riviin nukumme, nähden äidist' unta.

Vaan kun päivä auki luo meiltä silmäluomen, menemme me äidin luo, lausuin: "Nyt on huomen".

Äiti ja poika eli luonnon ihanuus.

Hän nukkuu vielä -- hellin hymyilee, vain enkeleistä uneksiipi, ja posket hehkuilee myös hänen varpusensa nokan peittää siipi. Siis vielä nukkuvat he molemmat viattomat ja pienot. Nukkukaatte! Mun puolestani kyllä rauhan saatte.

Melida istui hiljallen. Kointähti kukat akkunalla valas, kun alkoi liikutella varpunen: häkissä keveästi hyppien, nyt alas, ylös nyt ja nyt taas alas, se aamulaulun näin jo riemuin viserteli.

Tuon kuuli pienoinen ja vavahteli. Ja kun jo puoliunessaan hän hellän suutelun sai äidiltä, hän nous niin sievään istumaan, hymyillen äitiään ruveten halaamaan ja katsoi häntä silmiin, joist' astui taivas, tuo uneksimansa, ilmiin.

Jo aamukävelyllä huokeasti he pensaskujaa käy ja kulkee kummull' asti. Nyt seisoo siellä äiti poikineen: ihanin näky täällä maan katoovaisen päällä. Niin, hamaan taivaasen he mielineen kohosi kauneuden, viattomuuden, rakkauden siivillä alhaisesta majastaan, ja näin taivasta silmäillen he, seisten käsikkäin, näkyä sitä katsoivat, kun päivää vastaan viel' yön haamut sotivat.

Senkaltaiseksi myös runooja kuvailee kaks enkeliä, jotka vartoilee hartaasti maailmaa, min Luojan käsky tyhjyydestä muodostaa.

Vaan virta idästä jo kuohuu purppurainen. Se lainehtien kultavaahdossaan, käy pilvisaarten väliin virtaamaan. Ihmeestä poika mykkänä on vainen ja katsoo äitiään, ja myötätuntoisesti hän kyyneleitä vuodattaa, samassa hymyillen, kun saa pään äidin syliin painaa turvaisesti. Nyt äiti leikkii hellin hänen hiuksillansa ja lausuu: "Poikani, kas, Herra armostansa taas siunatun ja kauniin päivän suo ja taivaan ovet auki luo, valossa suloisessa hymyillen lapsilleen alas kaikillen, myös sulle, poikani! Suo rintas huokauksenki kohota kuni linnun laulu, kukan henki".

Näin ainiaan samainen luonto, vaan ain' uusi suloiltaan, liikutti heidän sydäntänsä. Maa, vesi, ilma oli heidän mielestänsä vain harso läpinäkyväinen, taivaisen hyvän peittäväinen. Ja äiti, kuu vei pojan katsehen maan ympäri ja taivaan, huomauttaen lehdessä pienessäkin taiteen, aatoksen myös olevan, hän tuli riemuisaksi, nähdessään nautitseman ihanaisuuden pojankin sielun muodostavan ihanaksi.

Eräissä kultahäissä.

Tää jalo juhla, mistä saa kultaisen nimen tuo? Kullasta siitäkö, min maa vain hikiotsin suo, mi tuottaa vihaa, riitoja, vie rauhan rinnasta?

On kultaa arvokkaampaakin kuin tuo, mi koristaa istuimen itämaisen, min sai miekat valloittaa. Mökissä, linnass' sit' on, vaan ei miekoin saadakkaan.

Et sitä sulje lukon taa, et laske, punnitse. Sen rikas ja sen köyhä saa ja sitä nautitsee. En orjaks uuvu mammonan, jos sitä omistan.

Se perhosta ja kukkasta ihmeesti koristaa; sit' enin aamurusko ja aurinko omistaa: se sillä laskiessahan kaunistaa ulapan.

Se sairaan tuskat huojentaa ja lapsen hiljentää. Se köyhän ihastuksiin saa ja vangin miellyttää. Taivaasta tullen, sinne tää sielumme ylentää.

Pyhimysloiston lailla se, laskeissa päivyen, vanhuksen päähän laskeikse hopeahapsisen. Juhlalle tälle kulta tuo nimensä kauniin suo.

Niin kauan harva elää saa. Vaan muistakaamme tää: on kultaa vielä kalliimpaa, ei silmin näkyvää. Valossa, jonka Sana suo, uskolla nähdään tuo.

Itkeissäs paarten ääressä elosi kumppanin, iloitse: tuolla ylhäällä saat rakkaas takaisin, Siell' yhteen teidät taivainen luo templi kultainen.

Isoäiti.

Suuret maailmalle pojat, tyttäret hajoo avaralle, jäävät pienoiset, Nyt ne piiriins ottaa hänet tuolissaan, tanssin alkaa: totta on hän riemuissaan.

Tekö enkeliä, keijuisiako? Kysyy, helmisiä silmissänsä jo, Nyt hän keijuisista alkaa kertoa, noista suloisista, niiden rouvasta:

Kuin hän kylvyst' ehti ajaa vaunuissa, jotk' on ruusulehti, perho valjaissa. Kuninkaan he kohtaa, silloin rumpuihin mettiset lyö kohta, soi: God save the King.

Tuo on mahtavasti mantel'tuolillaan: kultaa kenkään asti rouvan yllä vaan; valtakunta kanssa on mit' onnekkain: tanssii, soittaa kansa taukoomatta vain.

Täten pienten kanssa mummo loruilee, lapsuusmuistoistansa itse iloitsee; selkälautaa vasten vihdoin painuu pää, piiriss' uinuu lasten unta sikeää.

Hiljaa! Hst! -- He kohti hiipii varpaillaan, silmää tuskin tohtii liikahduttaakaan. Mut hän vielä havaa, ylös katsahtaa. Taivas itsens avaa: enkelejä saa.

"Viestin mulle tuotte mailman paremman, minuun katseen luotte, täältä kulkeissan'". Nyt hän näkee pienot, lausuu, painain pään, siunaukset vienot eikä järkykkään.

Ukon kehtolaulu.

Makaa hiljaa, harmaapää, lapsi uudestansa. Ei sua kylmä pohjan sää häiri tuulillansa. Kehto kiikkuu hiljallen. Nuku lepoon! tyttönen tuutii laulaissansa.

Vaivas saa sun voihkaamaan; vaan tää lohduttaapi; kaikkein äiti povellaan sunkin nukuttaapi; sunkin Isä herättää, ottaa tykönsä -- ah, tää leinon lohduttaapi.

Elon hetket.

Viattomuus! Sä nauravin nouset suin ja riemumielin taivasta katselet ja aamuruskoa. Laps! onnen tuottavi sulle jo hetken loisto.

Jo aamu koittaa: katsele kiiruhtain, intoinen nuori! Kaukana viehättää sua impein leikki laaksosessa tai jalo temppeli jyrkänteellä.

Onnekas varhain kylvi ja päivällä hedelmän nauttii miehenä kylvöstään: vaan tyhmä raukka paastoo aina, porttia Onnelan kolkutellen.

Vaikea, synkkä tie yli kankaan on pois kotiin: peikot, ryövärit huolettaa vanhuksen raukeata silmää, kunnes sen umpehen saa yö pitkä.

Istuos kynnykselläsi, riemuiten, kun päivä laskee. Taivas jos pilvistyy, kas, tähti tuikkaa pilven alta, porttis kun aukaset matkaajalle.

Murtaos kulkijalle sun leipäs myös ja sitten lamppus sammuta, nukkuen, siks kunnes aamu ilman iltaa sun iki nuorena nousta sallii!

Joulukolehti köyhille lapsille.

Apuas nuot köyhät pienet vartoo; auta, ken vain lienet: Palkita sua ei voi nuot; taivaassa saat palkan vasta joka vesipisarasta, jonka pienimmille suot.

Heillä on niin niukka leipä. Kylmä vaivaa: puita eipä, mistä tulta tekisi. Olkoon ropo varakasten noiden köyhäin, kurjain lasten lohdun evankeliumi.

Jouluna ol' ilman majaa seimessä vain Vapahtaja, köyhä, heikko, turvaton. Vaan yön pimeässä jalo loisti taivaan jouluvalo, kirkkaudesta verraton.

Hädän majaan anna tulla toivon valo: avain sulla epätoivon kahleen on. Näin et tunnon rauhaa tuhlaa, oikein vietät joulujuhlaa. Muutoin on se arvoton.

Kierto (Convolvulus).

Sä ihmiselon kuva olet mulle, kun illoin, aamuin sua tervehdin, kehoitus kiitokseen, kun mullekin on Luoja suonut samaa, mitä sulle. Saat kukkia sä aina aamusin; ne illoin kuihtuvat, ah! ennenkin, loistaissaan päivää vastaan purppurassa, ne vaaleten jo ovat muuttumassa.

Valittaisinko peilissäsi, että iloni, eilen uusi, tänään on jo kuihtunut kuin kukkas eloton? En; vaikka mun myös odotus se pettää, ett' umpus aukee aina aamusin, niin nukun siihen toivoon iltasin, ett' uusi päivä riemua taas suopi, vaikk' omat surut, vaivatkin se tuopi.

Sun varttas sauvas tukeepi ja kantaa, se siihen tarttuin kiertyy, kasvaakin. Ah, jos mä tomusta niin nousisin, tarttuisin tukeen, minkä usko antaa! Ah, sieluni jos laillas saada vois, ennenkuin täältä hivun, kuihdun pois, taivaasta säteilevän elon jalon, kuin värin kukilles suo säteet valon!

Laakson lilja.

Sä laakson lilja, oletkos vaan maasta noussut elohos? Et; kuihtuisitpa kuoloon poisi, jos ei myös taivas pilvistään sun juurtas kastais vedellään ja sulle päivän paisteen soisi, jok' umpinaisen silmukan avaapi täyteen kukkahan. Niin, sielu, elos oikea on armolahja taivaasta.

Valkovuokko.

Kas, kuin valkeavuokko on sievä mut kuihtuva sangen! Tuskia sä murrat sen, kun se jo kuolevi pois. Sievä ja hellä sen laill' olet, tyttönen; siis varo ett'et lailla sen kuihtuis myös pettäjän suutelohon.

Sinivuokko.

Min leivo pilvist' ennustaa, sen ensin tahdot todistaa -- sä kevään esikoinen -- mailla. Vaan, kaiken meille kauniin lailla, taivaasen viittaat sinäkin sun silmis taivaansinisin.

Mimosa ja reseda.

Terävä Sohvi, runoniekka seuranaan, läks kasvihuonehesen katsomaan. Kummankin Intian kun siellä lukuisia hän kasveja nyt katsastaa, ihmeisiä tai ihania, koskettaa kätönen keveä mimosaa. Kas, yrtti nyökkää kaunoisesti, se hellät tunteet näin ilmaisee -- valheisesti.