Part 3

Ken -- kuule! -- soittaa siellä? On kannel akkunassa, vaan ihmistä ei ollenkaan. Nyt puuttuu sointu vielä; nyt on se loppumassa; ei, nyt se alkaa oikeastaan.

Se onko laulu taivaan, ylistys, kiitos Herran, jonk' ääntä hiukan kuulla voin? Unessa kaukaa aivan on ääni monen kerran rintaani tunkeunut noin.

Tai Eetun tulon enne se lienee, kallis mulle? Tai viesti oman lähtöni? Niin! Fanny hautaan mennee, ennenkuin Eetu tullee... Min näen? Hänet! -- Luojani!

Noin tuskaisna et tulla saa luoksen'! Ah, sä kuulet: kannelta taivas koskettaa. Se on kuin rinta mulla: kun hiljenee jo huulet, se huoltain vielä huoahtaa.

Sammalruusu.

Sammal kankaan vaatettaapi, urhon kummun, linnan seinän, lahopuun saa verhoihin. Sammalesta puhkeaapi ruusut, jotk' ois sievisteinä Eedenin ja taivaankin!

Ruusu, riemuin punastuvin, surun hetuletko syydät päälle punas purppuran? Mua seuraa tanssihuviin. Ei, sä kyynelin mua pyydät: luokses jäädä halajan.

Onko kuva kuolon haamun, kuolon kolkon käärehissä, vienoisella varrellas? Ei, sa, kukkain enkel', aamun valon sulosätehissä heräät, nouset haudastas.

Pääsky.

"Sä pieni pääsky, mitä mielit tulla mun akkunallen' aamuin puhumaan? Minusta on kuin sanomista sulla, vaan mitähän se olleekaan?"

Näin kysyi Fanny varhain aamusella, avaten akkunan, sai vastimen: "en selvin sanoin saata lausuella, vaan käsittänet toki sen.

Kesäsi saapuu: kuinka onneisesti ja tyytyin elää voit, sen opetan. Kannamme kuormaa kaksi yhteisesti ja teemme majan hupaisan.

Pidämme riemuin huolta pojistamme ja heidän tavoistaan ja tarpeistaan, ja heitä lentoon, lauluun opetamme, Kiitosta Luojan lausumaan.

He pian ruokans etsii riemullisna. Vaan perheen piiri yhdessä viel' on: katolla tuolla istuu rauhallisna tai leikiten käy lentohon.

Kun keto vihdoin lakkaa kukkimasta, hiljaiseen matkaan täältä hankimme. Kun kaikk' on täällä tehty, silloin vasta parempaan maahan mielimme.

Laillamme elä elos armas suvi. Sen umpun vasta olet nähnyt nyt. Kas, puu, min kukintaa on nähdä huvi, tavallas oli räytynyt."

"Ah, Eetu! Sä nyt puhut pääskyn kielin. Oi tullos haamussa, min mielit vaan, jos vaikka halvan pääskyn, niin mä mielin omasi olla ainiaan.

Mä maassa, taivahassa kuulun sullen: sun puolisonasi, jos elää saan; jos kuolen, niin sun enkelikses tullen. Ei silloin tomu kahlikkaan.

Voit jälkeen ottaa vaimon, surun jättää. Mun paikkani ei ole päällä maan, jos ei sun vartijanas näkymättä, siks kunnes siellä kohdataan".

Lähde.

Raitis lähde! suo mun vettäs juoda: lääkkeeni on ainoinen se vaan. Vahvistaa, kun katseeni vain luoda taivaan kuvaan kalvossasi saan. Alku sullakin on taivahasta: vuoren pilvestä sä pisarin juoksit, helmes mieli maata kastaa; taivaasen taas nousetkin.

Puro kalliolles turhaan tuolla pyrkii; luokses sille tiet' ei näy. Synnyinpaikalles sun pitää kuolla; puro toisen kanssa mereen käy. Vaan te yhdytte taas ylähällä: juoksun täällä lopetettuaan, tie on meren helmasta myös hällä laillas ilmaan avaraan.

Kenties pilvenä te iltasella purppuraisna joskus yhdytten, valain lehdon kukat kastehella; kenties joku nuori näkee sen. Kalvaana hän laillan' tuumii: täällä kaunista on; kuinka ruskojen synnyinmaalla onkaan pilvein päällä, luona jaloin tähtien?

Myrttikruunu.

"Saanko riemuviestiis luottaa? Elät Eetulles siis taas? Ihme! Pelastut? Vai suotta toivonenko toivun taas? Mikä muutos! Katseissasi säteily on taivainen; terveys hohtaa poskiltasi; saan sun taas, o armainen!"

Fanny vastaa: "Ainaiseksi taivas meidät yhteen luo. Nukun. Poistu hetkiseksi; tämä ilta selvän tuo. Odota." -- Hän Eetuansa johtaa akkunalle päin. Henki, varavuoteeltansa pelastettu, -- lähtee näin.

"Kas, kuin kasvaa rehennellen lahjoittama myrttisi!" lausui hän, ja hymyellen kyynel myrtin kasteli. Erotessa Fanny antoi suuta omast' ehdostaan. Onnelaan se Eetun kantoi, -- äsken korvess' yksin vaan...

"Nukkuuko hän vielä?" -- kohti käy taas Eetu ovea; avata sen vihdoin tohti: "nukkuu kai; on hiljaista... Myrttikruunu otsasella! Hymyilee kuin morsio! Uupuin lepää vuotehella -- Luoja! Henki mennyt jo!"

Eetun uni.

"Lähtölaulu päässeen vangin valopilvelt' yön nyt soi. Sinne pitäis seuraamankin, nähdä, min hän nähdä voi. Sinne syntiin langetessa nostettihin Eedeni, niinkuin ruusun vaaletessa tuoksu siitä haihtuupi."

Unissaan on katsomassa Eetu Fannyn lentoa, kuin hän virran hopeassa käy ja kultahiekassa, keveä kuin ruusunlehti, tähtikirkas, kastetaan, aamuruskoon liitelehtii pyhästä hän pesostaan.

Rauhan kyyhky onneiselle nyökkäyksen rakkaan suo, hänet elon lähtehelle valon enkeli kun tuo. "Juo ja katso lähteen pintaan: kuvas taivainen on tuo -- Luojan kuva: sulle rintaan itse Jumala sen luo.

Juo! Sä niin saat voimaa yhä. Mitä olet miettinyt hyvää, ihanaa ja pyhää, elää, kukkii täällä nyt. Katso, lehdot sua varjoo (multaa maan ei kaipaa ne), kukkii, hedelmiä tarjoo, hajahtavat hyvälle.

Kieltä osaa ihaninta kukat nuo ja lehdetkin. Kuule! Mitä tuntee rinta, soittaa ne ja laulaakin. Niiden lemu selittääpi sulotunteet povessas. Käske: luonto totteleepi kuten kätes tahtoas.

Vielä juo, niin kokonansa elosi käy selväksi; takaisin saat kerrassansa, mitkä sulta pakeni. Kukin kyynelees maan päällä, voittaessas itsesi, taivaan kuvastain on täällä helmi seppeleessäsi.

Lempimäsi luokses palaa: halaa, niin se saapuukin; Eetun itkevän luo halaa, niin jo siellä seisotkin. Seuraa häntä korpeen vielä, niin tok' olet autuas, Eedeni kun loistaa siellä puhtahasta sielustas".

Heräs Eetu: suloksensa Fannyn tunsi läsnään hän; maisin kaihoin riemuksensa taivaisen sai ystävän. "Ollos enkel'-armahani, lupaukses mukahan, lohtua tuo rintahani hengen kuolemattoman!"

Uusi Eedeni.

Eeden yksi kadotettiin, onko toista ollenkaan? Maasta rauha erotettiin, onko taivahassakaan? Kun sä vikais tunnon kannat, niitä suret, itketkin, kestät, kärsit, anteeks annat: tiedät toisen Eedenin.

Hylkäämänä kotitienoon, pois kun sieltä paeten, näet tomuun hyveen vienon tähtein hiovan katsehen: silloin tunnet, kuin sun kantaa lähtölaulu taivainen tuolle puolen luonnon rantaa, päivän laskun ohitsen.

Kun yön rauha mielees tuopi -- milloin kuuhut valistaa -- sulot ne, jotk' elo suopi, kalleudet, mit kuolo saa: silloin mieles ennättääpi hetkeen, joka kokonaan muiston toivoon yhdistääpi, taivaan aamun iltaan maan.

Kun sun itkuun liikuttaapi hyve jumalallinen, joka paheen haavoittaapi, kaataa toivottomuuden: silloin alas virtaan vasta astut elon totisen: heräät oikein nukkumasta kuplaks onnen havaiten.

Kun ei sua enää estä maine, mahti, hekuma, vaan sä tekos tähden kestät köyhyytt', ylenkatsetta: silloin luokses kaunokaisin valon kyyhky laskeutuu; aavistuksin ihanaisin itse taivas avautuu.

Pilvet, lehdot ihanaiset! Vertaa niill' ei nähneetkään ensimmäiset hetket maiset, ei yö Betleheminkään. Vanhan Eedenin et mailla mointa rauhaa tiedä sä; muistoja se oli vailla, muistoin riemukyyneltä.

Veden kalvo uuden yhä kuvas näyttää kirkkahan. Siten Taborilla pyhä loisti Poika Jumalan. Alussa ei onneansa ihminen niin tuntenut, kun ei sydän halujansa vielä ollut voittanut.

Äärettömyys sulle vielä uran uuden kerran suo, arvoiseksi sinut siellä hengen riemun saamaan luo, riemun saada ihmetellä sointuj' uuden maailman, tahtos puhtaan lähtehellä nähdä selvään Jumalan.

IHMISELÄMÄ JA LUONTO.

Pienoiset.

Kun, isä kulta, kiltisti mä aamukirkkoon kuljin vasta, ja loisti valkoharsoni, mä kävin oikein prinsessasta. -- Sen harson pukki jouluks toi ja puskea niin uhkaeli, mä pelkäsin ja huusin: "Voi!" Vaan pukki oli Väinö veli.

Se harso ynnä nuttunen punainen oli sangen soma; ja mummo lausui: "Tyttönen, olethan armas lapsi oma, kuin ristin alla istuva ja itkeväinen Magdaleena" -- ja Piplialla suurella Kiils mummon kyynel pudonneena.

Mua isä näppäs tumpillaan ja nimitti mun nokkelaksi, ja Harmi haukkui kummissaan, mun luuli tuntemattomaksi. Mun isä itse istumaan rekehen äidin viereen laski, ja, hei! sai hepo juoksemaan, kun Kallu sitä lyödä raski.

"Noh itseäs vain katsotkin;" niin sanoi äiti. "Istu, Nattu, suorempaan!" -- Pääni kohotin... Hui! Päästä lensi harsohattu. Kuin lentää meidän kyyhkynen, niin ylös, alas sen vei tuuli, ja kerran viho viimeisen sen silloin näkevänsä luuli,

Vaan, yks, kaks! näin niin kaunihin, niin sievän pojan. -- Sukkelasti se pyytämättä kiitikin kuin Väinön kiekko mäkeen asti. Se nauhaan kiinni sieppasi kuin pääskyn siipeen häijy kissa, kun pääsky kirkuu kiivaasti: "Äh, piti!" lentäin kierroksissa.

Me hämillämme kumpikin istuimme niinkuin kaksi kuvaa; jäi sanomatta kiitoskin, niin kovin olin ujoksuva. Olikin omituinen vain -- kuin serkkuni -- se nuorukainen; se sanoi, päänsä paljastain: "kyll' lensi se; sain kiinni vainen."

Kirkossa, kun mä harmiksein näin reijän sitte harsossani ja sitä näytin äidillein, -- tuo poika seisoi läsnä ani. Sen pitkät, kummat kiharat ne viitan lailla riippui, isä, ja olivat niin ruskeat kuin kahvi, johon kermaa lisää.

Hän maidon, marjain värinen ja seisoi povin paljain aivan ja kainalossa hattunen ja takki niinkuin sini taivaan. Sellaista ketään koskaan en mä nähnyt -- varro! -- enkeleistä yks tosin on sen näköinen -- mä unissa näin monta heistä --.

Vaan kuule, isä! Katsoissain ja punottaissa poskieni, putosi penkkiin rasiain -- sokerimurut sinne meni! Hän oikein kääntyi katsomaan niin suurin, ihanaisin silmin. En tiedä, mitä tulikaan niin kummaa niistä silloin ilmiin.

Se oli hellää, suloista. Hänt' toivoin syliin saadakseni; vaan pappi päätti saarnansa; mä luulin unta nähneheni. "Voi, hansikkaani?" kuiskasin. "Ne kädessäs on, tyttöseni!" Niin vastas äiti. Häpesin, kun poika nyökkäs juur' ja meni.

Kun kotona nyt kadullen mä katsoin, niin hän kahdeksasti on käynyt tästä ohitsen, tervehtäin aina koreasti... Kas, kello soi! Mun harsoni? Voi, äiti, käydään kiirehesti! Nyt iltakirkkoon, isäni, mä riennän ratki riemuisesti.

Poika.

"Kas, kynttilöitä tuikkiikin niin monta taivahilta! Vaan onko totta joulukin taivaassa joka ilta?

Enkelten kanssa siskokin jo riemuin leikkii siellä; siell' enkeliksi minäkin myös muutun kerran vielä".

Niin, Lassi, piennä puhelit, kun katsoit taivaan tähtiin. Vaan impein iloss' enkelit sä unohtavan nähtiin.

Kotona oleville.

Onnelliset siskot! Teitä vielä isän maja suojaa varjossaan, te -- kuin sulot hyveen luona -- siellä äidin luona käytte tanssimaan.

Pienet kerubeina joukossanne iloisesti pyörii, heilahtaa: viattomuudessa vertaistanne piiriä ei kanna koko maa.

Minun raukan kauas mailmaan pitää käydä onneani hakemaan. Mikä riemu, kun saan kirjeen! sitä salaa nurkkaan hiivin lukemaan:

kirjeen teiltä, jossa merkin kantaa lemmestänne rivi jokainen; jossa pienot suudelmansa antaa tahtoo sisään rakkaan lehtisen;

jossa mua siunaa äitinenki, yksin lapsilleen vain elävä; jossa vanha, uskollinen renki tervehtää ja moni ystävä.

Kyynelsilmin muistan usein ani yksimielisyyttä omaisten. Täällä ilojani, surujani kellenkään en virkkaa voi, ah, en!

Kanteleeni ääress' unta nähden nyt vain näen teidät leikkivän, vaan kun muistatte mun, niin sentähden leikin päättävän ja -- itkevän.

Puhjennut on meidän siskosarjan moni kukka, erottuani. "Äiti", kuuluu ääni pikku Marjan, "miss' on näkymätön veljeni?"

"Niin; mä muistan, kun hän metsään asti meni eikä tullut milloinkaan," vastaa sisko, joka katkerasti itki, mua tulliin saattaissaan;

joka lausui (sen mä muistan vielä), milloin kirje kuoreen pantihin: "kuoreen itse menisin ja siellä häntä auttain itse oppisin".

Tällainen on kohtalomme, armaat: hajaannumme lailla lintusten; mutta kuolemassa -- olkaa varmat! -- yhdymme taas kaikki yhtehen.

Kohta kenties maa mun täytyy jättää, poistuin vielä kauemma -- ah, niin! Tieni voinkin päättää pelkäämättä, ennenkuin käyn pahoin eksyksiin.

Älkää itkekö siis: ah, sä, Hellä, Säälivä, ja sinä Iloinen, joka surussa voit hymyellä, ja sä, Hyvä, joka kestät sen!

Käykää tanssiin: nyt on kevään hetki! Sinä, lorusuu, mi hellyt, kun itkee äitisi tai siskosetki, houkutellos heitä nauruhun!

Syksyllä, kun alla pihlajani joskus istutte ja näette kuin iltatähti kultaa ikkunani, josta sitä katsoin uneksuin;

laula laulu herttainen, sä, Hellä; ja sä, Hyvä, soita kitaraas; heihin yhtyin ala viserrellä, Pohjolamme satakieli taas!

Kärsiväisen hädän aavistatki sä, mi suloisesti valittain mulle visersit yöt halki ratki, istuin viirinsalon päässä vain.

Pelkäämättä sitte kuunnelkaatte, haamuni kun hiipii ohitse. Menkää -- nukkukaa ja iloitkaatte, että nukuin rauhassa kuin te!

Nuorelle tytölle.

Kiedo, tyttö, keväänäs seppeleitä tukkaan. Pyri tanssiin, päästessäs: pian pyrit hukkaan.

Pois jo ennen huomista hiipii sulta sulo; sinut työntää loistosta toisen ruusun tulo.

Peilaile, kun piirteitäs peili ylistääpi: kerran suora ystäväs unhotuksiin jääpi.

Lempivät kun kilvaten pariis tahtoo päästä, laula, tyttö, soittaen, älä pilaa säästä.

Heti herraks ylentäy mairesuu, nyt orja. Lapsi itkee, kehto käy, lepää soittos sorja.

Leiki runon unelmin, rakastu sen kukkiin. Leikiten nyt lempeenkin kiinny niinkuin nukkiin.

Kohta povin kuihtuvin heräät, rouvaks muuttuin, heräät vaivaan, harmihin, sulojasi puuttuin.

Hyymen pistää ruusuillaan. Kuitenkin on kurjaa ikäs olla tyttö vaan herjattu ja nurja.

Kun on elos kukassaan, riemuitse ja loista. Et saa enää milloinkaan vuottas viittätoista.

Nuorukaiselle.

Poika nuori, malja juo! Tyttös puolestansa juovan riemuiten sun suo ystäväisi kanssa, jotka maljoin kilistää riemun sointuisuutta, lauluillansa ylistää elon suloisuutta.

Tyttösi suo kernahan maljas kipenöivän, poskes purppuroitsevan, silmäs säkenöivän; hän suo tuntees suloistas karheutta poistaa, että koko muodostas sielu läpi loistaa.

Juo! -- niin elämäsi tiet muuttuu ruusuisiksi. Maa, kun lasiin sihnäs viet, näyttää Eedeniksi. Juo! -- niin totuudenkin saa nähdä paljaan aivan. juo! -- niin lasis kuvastaa rakkautes taivaan.

Juo! -- mut muista määräkin; Syrak sanoo sullen: "ystävyys ja viinikin maistuu vanhoiks tullen". Ilon ukollenkin tuo, silmä hällä paistaa, kun hän vanhaa viinaa suo vanhain veikkoin maistaa.

Ainoa lasi.

Valssista käy varpahin tänne, nuorukainen! Laseissa on Moselin viini vaahtoovainen. Lemmen henget nuoliaan, kas, kuin siihen kastaa! Lasi riennä ottamaan: tanssi taukos vasta.

Kuuluvasti malja juo kaikkein kaunotarten; mutta juo vain hiljaa tuo tyttöäsi varten. Katseestas hän nähdä voi tuntees mieltymystä. Tanssi, lempi, viini! oi, taivaist' yhdistystä!

Viinin helmiin putoissa silmäs helmet sulta, ihastuen iloisna punastuupi kulta. Mit' on kaikki huvit nuo nuorna nauttimasi rinnall' innon, minkä tuo ainokainen lasi?

Riemun hetkinen.

Pois suru haikea huomenen luo. Nauttios kaikkea, hetki mit' tuo. Ruusuja ja myös rypäleitä pois älä heitä, ennenkuin kuihtuvat ne sekä sa.

Las' ota hohtava. Laula, ett' on rakkaus johtava vain ilohon. Ållös sä vaan pois Sulotarta päästä, sit' karta: kerran kun poistuvi, ei tulekkaan.

Juo kuni nuorena riemuiten ain', vahva kuin vuorena viaton vain. Riemuja saan avujen tiellä. Viisaus vielä leikkivi köynnöksen varjossa vaan.

Veikkoja jättää sä hennotko? Juo! Likistä kättä sä: tyttös sen suo. Erota -- oi! -- voit heti niistä, kuolo kun riistää sulholta morsion, veikkosen voi.

Hautahan mielläsi nukkunet myös, kun elontielläsi päättyvi työs. Illalla ken kohtuullisesti juo, suloisesti nukkuvi yön, hyvin taas heräten.

Pöytälaulu.

Kun leikkiä laskien nauttia saa, mit' antavi ystävän pöytä, juo riemuiten, unhota murheinen maa: vain harvoin riemua löytää. Kuin kukka on riemu: nyt kukkivi tuo ja huomenna kuihtuvi kuollen, siis nauttios, hetki kun nauttia suo, pois heittäen huomenen huolen.

Vaikk' on moni murheinen maan menohon, toki kestistä pois uni paljas! Vain hetkessä nyt elä: toivosi on tuo täyteläs, maistuva maljas. Nyt vain sitä murhehdi: täytenä juo ja tyhjänä anna se täyttää. Hyvyydelle ensiksi kunnia suo, saat sitte sen riemulle näyttää.

Siis juodahan muistoksi nyt emännän! Hän riemun on alku ja kanta. Ja isännän muistoks, ja maljakon tän, miehuutta mi mielihin antaa! Niin, heille nyt laulu ja myös lasi soi: kauniisti he yhtehen luotiin. Ken myrttejä, hän rypäleitäkin loi; iloksi ne kumpikin suotiin.

Isäntä hän olkohon vain varallaan, ett' uusia maljoja juodaan, kun maljoja juodess' on hyödyksi vaan, ett' arvonkin luokkia _luodaan_. Vaan arvoja, luokkiakin ylemmän saa ensinnä sulta ja multa nyt maljasen kaikista hellimmän hiljaksehen -- rakkahin kulta.

Kanoni.

Tyhjät maljat isäntää kemuissa ei kiitä, Siis mä täytän, täyttäkää, veikot, kaikki niitä!

Täydet maljat vieraita kemuissa ei kiitä. Siis mä juon, ja juokaapa, veikot, kaikki niitä!

Tyhjät maljat isäntää j.n.e.

Väärä viinin jumala.

Zeus isä, Semeles äiti on tuon pojan kaunihin, jonka -- taivahan lahjana kun suukon hän suo rypäleen -- ruusuin, myrtein kaunistaa sulotar, ja hän vielä nyt yhä lauluiss' on verraton, kuolematon. -- Tuonko sä vertainen, sinä henki, min kattilan höyry luo kuni peikon? Niin, peikon on taito, mi luo siitä, mi on elo, ruoka ja voima ja onni ja riemu, vain häviön, rikoksen, turmion, kuolemankin. Kerskutko, tyhmän pöyhkä, ett' äitisi on jalo Ceres? Käy Manalaan kuni hän siis, veli Proserpinan.

Yhtynyt helvetin peikkoon äitisi on ihan varmaan. Vietteljä! kristallein tarjoten vain elämän luultua vettä, sä itsesi teet valon enkeliks; mutta sun toki ilmaisee sen siniliekki. Jo sun henkesi -- niin erilainen viinin henkehen nähden -- ilmaisee asuvan saatanan itsessäs.

Kiitos teille, mit liiton jo laaditte vastahan väärää! Nuoret! Oikea myös pettää voi: varokaa! Tuota te vain sulolauluin, riemuiten ihastelkaa, vaan ei juopuen sen liekkikin heittäyten. Synty sen äidist' on, min taivahan leimaus poltti. Niin elon, jonka se luo, itse se jäytävi myös, liiaksi jos liki käy useasti sen liekkiä, josta lämpimän saa, varoen, voiman ja terveyden.

Rekiretki.

Nyt korskuu orhit, kaikuvat kaviot kaupungilla. Jo ulos sieltä, kirjavat kuin linnunrata, ajavat seuduilla lumisilla.

Ja päistä täyttyy akkunat, joiss' ompi jäätä, kuuraa, pareja tarkkaan katsovat, ja hymyillen ne kulkevat kuin Hesper ja Auroora.

On lämmin veri rintojen, vaikk' onkin talvituuli. lähestyy rinta poikasen kaulusta tytön turkkien ja poskea päin huuli.

Povesta katsoo Lempikin, siloille siitä kiitää, vaan vilustuu, käy takaisin hienoihin immen turkkeihin ja puuhkaan hiipii siitä.

Ja pystypäisnä hevonen vallattomasti kulkee, ja tanssii korja kultainen jään marmorilla: mäntyjen kehys sen synkkä sulkee.

Kah, jäisin parroin sukeltaa avantoon Ahti ilmiin, juoksussaan päivä katsahtaa, kuink' lumessa on vuoret, maa, puoliksi kuollein silmin.

Vaan säen saaren majasta jo lentää; empimättä nyt päähinettä neitonsa jokainen avaa, rintaansa painaa sen kylmää kättä.

Jo kuuman viinin kuplaset laseja täyttää saavat. Jo välkkyy tanssin pyörtehet, ikäänkuin illan sätehet kultaapi koivut, haavat.

On joukko lasin takana, silmäämään sinne tullut; se nuorten valkohiuksia ivaa ja muita turhia tapoja, jotk' on hullut.

Taas kaupunkiin jo kiiruhtaa iloinen rekiretki; patsaina savu kohoaa, kuu niihin luopi hopeaa: on tyyni iltahetki.

-- -- --

Täss' istun kurja, kuvaten vain heidän kokemansa. Kas, tuossa tuli lentäen Adonis ylväs, kadoten mun kultaseni kanssa.

Kuin pesässänsä varpunen, kun poiss' on armahainen, mä vartoilen ja kuuntelen, en toki häntä epäillen; vaan -- hän on sentään nainen.

Ajoista aina Parisin, mi aikoja jo kuoli, mielistyy sotapoikihin ja teiskuvihin veikkoihin tuo heikko sukupuoli.

Köyhä tyttö,

Jo kohta kaikki katoaa mun kauneuteni. Ei yhtään mulla kosijaa, en saakaan kaiketi.

Käyn joka pyhä siistinä, hurskaana kirkollen. Sen luona kyll' on miehiä: en ylkään' näe, en.

Ne muita katsoo jokainen, ei mua yksikään. Tuo saisi miestä kymmenen, en minä yhtäkään.

Muut mielevämmät lienevät, hurskaammat, sulommat. Mut onko kasvon' ilkeät ja työni pahemmat?

Mä hyvä olen mielestäin ja kehrään ahkeraan. Kun muotoni mä viimein näin, en ruma ollutkaan.

Jos kaunotar vain olisin, en tässä suristaisi Kosijain parvess' istuisin, ja parhain minut sais.

Vaan köyhä kaunotarkin on kuin pieni kukka vaan: se murretaan, saa suutelon ja siihen tallataan.

Ei ihanuus, ei avutkaan, vaan raha sulon suo. Turvatta olen ainiaan, mun osani on tuo.

Nyt vielä kenties paremmin näin tulen toimehen, kuin puolisoni tyrannin yöt viettäin valvoen;

Vaan voi, kun vanhuus saavuttaa, ja olen voimaton, eik' ole leipää, puoltajaa, vaan pilkkaa paljon on!

Mut sama se, kun saastaton, viaton olenkin! Mit' elon riemu kaikki on? Kuin kupla haihtuvin.

Sain lasna morsiusvaatteihin mä kerran ilolla. Mut multa puku, riemukin otettiin illalla.

Niin käy myös monen morsion iloisen, onnekkaan. Oloni onnekkaampi on, jos luotan Jumalaan.

Emman valitus.

Eetu tuli tuolta, luokseni ei vaan! Emmansa kun huomas, piili kokonaan! Hänet ennen aina seurallani sain, sisään mennessäni, ulos kulkeissain.

Hst! Hän laulaa: äänen tunnen selvästi! Äänens ensin multa sielun valloitti. Noin hän illoin lauloi alla akkunain. Ah, nyt laulaa, soittaa toiselle hän vain!

Seppeleen -- kas! -- solmii. Joka aamu -- oi! -- Mulle ennen uuden seppeleen hän toi. Tuo, mi riippuu tuolla, vanha on jo tuo: Pois se lehtiänsä kuihtuneita luo.

Eetu käy taas tuolla, ei mun Eetuni. Toiselle hän nyt jo lemmen lahjoitti. Voiko lemmen antaa, jos jo antoi sen? Voiko ainokaisen antaa useillen?

Ah, niin häntä uskoin, yksinkertainen: uskoin, kun hän antoi käden lämpöisen, että hän ei riko, jos mä rikkonen; ah, niin häntä uskoin, yksinkertainen!