Part 2

"Olen usein itsekseni puolustanut mielipidettä, joka varmaankin monesta tuntuu omituiselta, mutta joka kuitenkin minusta aina pitää paikkansa ja on päivän selvä, sitä nimittäin, ettei ruotsinkielisissä runoilijoissa ole ainoatakaan, jota olisi niin vaikea oppia perinpohjin tuntemaan ja täydelleen käsittämään, kuin Franzénia. Hänen teoksensa saattavat senvuoksi minun mielestäni olla vanhastaan tutut ja kuitenkin joka kerta uudelleen lukiessa tuntua uusilta. Luuletteko minun tarkoittavani, että Franzén muka olisi hämärä, umpimielinen ja ylen oppinut? -- Minun lastenlapseni osaavat ulkoa hänen runojansa ja laulavat niitä. Lapsi käsittää hänen sanojaan, tuntee mielihyvää niiden lempeästä sulosoinnusta ja iloitsee yksinkertaisista kuvista, sanalla sanoen: lapsikin voi tavallaan ymmärtää Franzénia. Mutta voidaksemme täydelleen tajuta sen taivaallisen viattomuuden ja puhtauden, joka Franzénin runoudessa kohtaa meitä niin pinnalla kuin syvyydessä, tulee meillä olla, lapsen turmeltumattoman mielen ohella, myöskin pitkän elämän koottu viisaus, kokemus, joka on elämän häikäiseväisyyttäkin kestänyt, ja tunne, joka, liioiteltuihin ja teeskenneltyihin mielivaikutteisiin väsyneenä, kahta vertaa lämpimämmällä rakkaudella on palannut ijäti tyvenen, raikkaan ja iloisen luonnon helmaan. En tiedä, mutta minun on monien muitten runoilijain teoksia lukiessani käynyt niin, etten ole niitä ymmärtänyt laisinkaan tai olen ymmärtänyt niissä kaikki tyyni yhdellä kertaa, niin etteivät ne uudestaan lukiessa ole tulleet minulle selvemmiksi eikä rakkaammiksi entistään, vaikka olenkin niitä mielihyvällä uudestaan tervehtinyt ja iloinnut niiden opettavaisista ja kauniista tarkoituksista. Franzénin lauluja taas olen uudestaan lukemisella oppinut yhä paremmin ja paremmin ymmärtämään, ja mitä enemmän oma olentoni on selvinnyt, mitä toivorikkaammaksi ja tyynemmäksi oma sieluelämäni on tullut, sitä enemmän olen niissä löytänyt vastaavaa rauhaa ja ihanteellisuutta. Minusta tuntuu, kuin niitä voisi verrata vanhoihin alkuperäisiin taruihimme, jotka ilahuttavat lasta, innostuttavat nuorukaista ja vastaavat miehen syvällisimpiä mielipiteitä elämästä. Minä tahtoisin vaan Franzénin runoista sanoa kauniimpia ja puhtaimpia mielipiteitä. Sen vuoksi en pidä Franzénin runoelmain ymmärtämistä lastenleikkinä, vaikka mielelläni kuuntelen, kun lastenlapseni laulavat niitä huvikseen; vaan ajattelen sen sijaan, että ainoastaan se ymmärtää ja oivaltaa häntä oikein, jolla on rikas kokemus elämän valheloistoista ja virvatulista, hairahduksista, intohimoista, taisteluista ja rikoksista, ja joka siitä, voitosta iloitsevin sydämmin, voi luoda katseensa siihen enkelimaailmaan, jonka Franzén lumoaa eteemme".

Valfrid Vasenius.

Paitsi mitä ylempänä on selitetty, seuraavat kohdat vielä kaivannevat selitystä.

Runon _Suomen viljelys_ keskikohta tarkoittaa m.m. yliopiston perustamista, suurta katoa 1600-luvun loppupuolella, isoa vihaa, Viaporin rakentamista, isojakoa ja Vaasan hovioikeuden perustamista. Mainitun hovioikeuden sinetissä on kuvattuna Herkules hydraa ruhjoomassa.

Runon "Laulu H.G. Porthanin hautajaisissa" lopussa mainittu vanha akatemiahuoneus purettiin vähä jälkeen Porthanin kuoleman ja uusi läheni valmistumistaan.

Runossa "Käynti Fiskarin tehtaalla" mainitut sulkulaitokset Antskogissa ja Koskella olivat ensimmäiset, silloin ainoat Suomessa. -- _Julin_ oli kaivoksen ja tehtaan silloinen omistaja.

SELMA JA FANNY.

Runotar.

Lähteen luona haavan alla -- ikuisesti muistan sen -- istuin, aikaa laulamalla niinkuin ennen viettäen.

Illan taivahalla hohti kultalieve päivyen. Läpi lehväin mua kohti katsoi kasvot kuuhuen.

Väsyneenä leivo liiti laulustansa lepäämään, alas armaan luokse kiiti suukon saamaan, lempimään.

Tuosta tahtoi kaiho tulla, sydän tuntui tyhjäks vaan: eihän kuulijata mulla, palkan suojaa ollenkaan!

Huokasin näin itsekseni, kannel multa laskeui, taivahalta katseheni itseheni sulkeui.

"Hourailenko?" huusin. Somaa: ylöspäin kun silmäilin, haavass' on tuo kannel oma, vyötty kukkaseppelin.

Taivas! Enkel'armas impi! Sen näin läpi lehtien; eipä mikään kaunihimpi kuin sen katse, hymy sen.

Selma! se sä olit vainen, runottaren', ystäväin. Sä, jo kaukaa kaunokainen, nyt taas tulet tännepäin.

Istu, kuule soittoani; noin mua älä katso vaan: muuten eksyn soitossani -- niin, mä eksyn ainiaan.

Lauluni jos ilmi saisi neros, sulos ihmeiset, aarteet ei mua hurmajaisi, kuningasten antimet.

Ihmisen kasvot.

Setrimetsän purppurallaan ajan kuudes päivä vallan valoon vaatetti. Perho pieni, kultasiipi ruusuin luona hääri, hiipi, niitä suuteli.

Helmi hohti aallon alla, valkojoutsen varjoisalla souti salmella; hehkui punarypäleinen, leikki kaino kyyhkyläinen paratiisissa.

Korkein kauneus vain puuttui luonnossa, kun vielä puuttui kruunu luomisen, kunnes kasvot kauniit hohti, silmä kirkas päivää kohti aukes ihmisen.

Vuoren lumi loistavainen, aamurusko purppurainen luopui loistostaan; tähti armas, heloittava, päivän otsaa kaunistava, mieli jättää maan.

Tomuist' ihmissilmät koitti, kumartaen kunnioitti niitä eläimet, kun ne sulo, lempi täytti, kun ne surun takaa näytti toivon kyynelet.

Ihastuipa tuohon uuteen hurmaavaiseen ihanuuteen enkel'joukkokin. Siinä loisti Luojan kuva: siihen Luoja riemastuva painoi sinetin.

"Tomu kaikk'on; elävätä sielua ei ole!" Tätä lausut ylpeillen. Peilaa kasvos lähteen veteen, niin se näyttää silmäis eteen väittees tyhjyyden.

Katso otsaa viisaan, jalon: lähde vuosisatain valon, taulu totuuden. Katso sankarinkin silmiin: tulta, joka säihkyy ilmiin, mailmaa halliten.

Entä sulo, ihannelma? nosta aamuhuntu Selman ruusuposkelta! Katso! silmä kaino, hellä! Katso! kutrit löyhytellä alkaa tuulessa!

Seuraa säälivää, kun tätä laakson huonoon majaan hätä kutsuu kurjain luo: kas, kuin katse pienoisille, silmänluonti sairahille levon, lohdun tuo;

Muoto taivaan asujitten, maassa haamu enkelitten, kasvo ihmisen! Häviätkö kuolemassa? Etkö aina taivahassa itke hymyillen?

Teet sen. Muotos, äänes vielä saapi enkeleinkin siellä mielet liikkumaan. Selma, sinut taivahassa, tuolla iki-onnelassa vielä nähdä saan!

Kolme sulotarta.

Selma näki kehdossaan, pikku suullaan hymyellen, tyytyväisnä soperrellen, mitä muut ei huomaakkaan: oli kaksi sulotarta, Viattomuus, Hellyys; näin nähdä saa ne käsikkäin se, mi lempii Runotarta.

Lailla Kupidon nyt, mi ensin kyyhkyin kanssa eli, siskojansa hyväeli, soker'nuolin leikitsi, -- Selma sulo vieraitansa, jotka siinä leijuvat, kasvattaa hänt' aikovat, ilahduttaa ilollansa.

Kätösen hän heille suo: Otsan painain otsaa vasten, itkein, naurain lailla lasten, jäävät nyt he kehdon luo. Taivaan loiste huoneen täyttää; lapsi kummeksii ja -- nuo kun ei enää suuta suo -- heidän muotoiseltaan näyttää.

Kehdon sai nyt liikkumaan näkymätön henki vieno. Aika vieri; kaunis pieno ulos astui maailmaan. Tanssiin häntä ihanaiset sulottaret johtivat; ihastuen tanssivat hänen kanssaan nuorukaiset.

Kaikki kuiskaa; "Katsokaas!" Punastuin hän kaunokaisin voittoja saa sadoittaisin, mutta kaikki -- hukkaa taas; vaan kun hän on seitsentoista, sulotar nyt kolmas luo liitää, umpun auki luo: nyt -- kas! -- sulo Selma loistaa!

_Viisaus_ nyt kuiskuttaa hälle; "Kun on tyttösellä mieli viaton ja hellä, niin hän mielet liikuttaa. Sulon säilyttääkses aina, ollos viisas, iloinen!" Selma mieleen neuvon sen hyvin -- liian hyvin painaa.

Kauneuden koti.

Miss on Kypros? Kaunokainen myrttilehdoss' siell' on vain, hän, tuo puhdas, armahainen, päivin, öin mun unelmain.

Rypäleiden kruunaamana siell' on suloin templikin. Sinne viekää, kyyhkyt, sana! Malttakaa! Käyn itsekin.

Ah! jo liidän tosiansa kotiin sulottarien, jotka leikkii luonnon kanssa, kanssa impen' kaunoisen.

Liittyy kultaa oranginkin elyseian yöhön, o! Siellä piilee hän. Ah! hengin myös mä samaa ilmaa jo.

Tuossa hymyin taivahaisin kylvystään hän uinuupi... Heräs jo, kun hopeaisen kukan lehti putosi.

Mitkä silmät! Nähdä suo ne katseitteni koko maan. Ei, sen mailman ilmi tuo ne, mit' ei täällä olekkaan.

Tuonne nostat, kaunokainen, minut valon lähteillen. Siihen suloon tyydyn vainen, minkä näytät minullen.

Kyproon saavuin unissani, Kyprosta taas taivaisin, Selma saapui -- haaveistani heti haihtui kumpikin.

Ei, hän vie mun molempihin: Kypros on, miss on hän vain; kun hän katsoo taivaisihin, luulen siellä olevain.

Samppanjaviini.

Juo! Pian haihtuvi päilyvä helminen; juo! Joudu, jos jaloa, suurta sä tahdot. henkeä ällös sä sammua suo. Tyhmä, min riemuna vain ovat vahdot, saa veden, vain veden paljahan tuo.

Saas! Sulohetki ei säilyvä tääll' ole; saas; tunne ja myös hymy hienonen vallan kiihotin on sekä tainnutin taas. Raketti sammuin on korkeimmallaan, makein malja, kun juoja sen kaas.

Pois pian riemu se häilyvä rientävi, pois. Sen, jalon nestehen nauttien, luuli saavansa nuori -- siks mielin hän jois --, taikka sen tois joku purppurahuuli: Riemu, ah! maassa ei viihtyä vois.

Ainoa suudelma.

Siis lähdet, minut tänne rantaan jättäin kuvana kulkuasi katsomaan. Purista vielä veneestä mun kättäin, suo, että vielä hymys nähdä saan!

On mennyt nyt se taivaan-armas aika, kun luokses silloin tällöin hiiviksin, ja silkkipukus kahina kuin taika mun vartoovan sai ihastuksihin.

En tiedä, mitä kukkaistuoksu mulle suloista outoa se puhuikaan, siks kunnes pääsin riemuin vastaan sulle ja seisoin vaiti, sua katsoin vaan.

Se mennyt on, -- En milloinkaan saa kuulla, en seistä luonasi, kun neuloissas tai klaverillas laulat sulosuulla, en kosketella kaunokutrias.

Suudelma viimeinen ja ensimmäinen kuin veljelles, vain ainut, mulle suo! Poskellas päilyy kyynel vieriväinen: ah, anna suudella mun siitä tuo!

Sukusi pöyhkeä sen anteeks antaa, kun sulta lempeni sen pyytää vaan, ja kuulijaisna lasna poistuu, kantaa surunsa, ei sua näe milloinkaan.

Muistatko sinäkin mun joskus siellä? Ei! Unhota ja ollos onnekas! Murheeni murtaa itsensä; nyt vielä vain murheellisna olen autuas.

Fanny.

Selmalle ennen aina mä laulain soitin kanneltain, kun povelleni painaa hänt' ystävänä sain.

Vaan vanhempana sitten näin lapsen käyvän templihin. Poiss' maasta kuolevitten sen sielu, katsekin.

Maan pääll' on taivas varmaan, niin luulin, kuu mä Selman näin; vaan kun näin Fannyn armaan, hän mun nost' ylöspäin.

Elolla -- opin heistä -- on kauneus kaksinkertainen. Niin näyttääpi se meistä; vaan yks on alku sen.

Lähteellä, laakson puolla, näen ihanaisen Eedenin: kuvaansa Selma tuolla hymyillen silmääkin.

Vaan ylös silmäellen mä näen Fannyn vuorella. Hän siellä rukoellen, seisoopi kirkkaana.

He yhteen sopii aivan: on Selman tytär Fanny tää; vaan Fanny saa jo taivaan, ja äiti suruun jää.

Hän vuoren alle istuu ja nukkuin unta nähdä saa. Kun kaikki täydellistyy, niin yks on taivas, maa.

Peili.

Kas! Pieno makaa hiljallensa hereillä vielä kehdossaan, Noin katseinensa hän niitä kummaa seuraakaan?

Kirkastuu silmät taivaisesti, myhäelee autuaasti suu. Noin ihmeisesti hän mistä syystä riemastuu?

Ei ole nyt se peilin valo, ei kukka eikä lasi sen. Kehdolla jalo kai enkeli on taivainen.

Kai paremmin, kuin silmä, lasta saa joku aisti huomaamaan? Kai taivahasta on hällä muisto muassaan?

Niin Fannyn imettäjä luuli; vaan itsekin hän enkelin jo näki, kuuli: se Fannyn äiti olikin.

Hän oli lasta silmäellyt peilissä, seisoin hetkisen, ja nyökähdeliyt, iloa äidin nauttien.

Ihana lasi, joka näyttää ne, joita sydän rakastaa! Ken niin sen käyttää, vanhuuden-ystävän hän saa.

Tahdot.

Pikku Fanny iloissaan sanoi tähtiin katsoissaan: "monin silmin minua katsoo Jumala".

"Jumala on maassakin, Fanny. Katso kukkihin! Niinkuin Herran silmät nuo meihin katseen luo".

"Nyt näen selvään Jumalan, missä, äiti, arvaahan! Silmissäs Hän hymyilee, minuun katselee."

Kiiltomato.

"Mik', äiti, loistaa noin haan puolla? Vast'ikään putos tähtönen: mitähän, jos se on nyt tuolla?" Huus Fanny; portin ylitsen hän kohta kiipeskin ja juoksi halki haan sit' ylös poimimaan.

"Min näen? Loistitko niin sinä? Oletkin kirkas, suloinen... Vain mato! Ja kun luulin minä, ett' olit helmi taivainen. Vien toki kotiin sun: saat siellä rauhassa kukissan' asua".

Hän kutsui kokoon pienet kaikki ja ruusuun pisti matosen. "Pois kynttilä! Äl' itke, Maikki: saat lyhdyn sievän pienoisen. Jos yöllä heräät, niin sua hauskuuttaa se vaan, ja nukut uudestaan.

Kuink' otus tuo voi tulta moista itsessään, äiti, suojustaa?" "Hän, jok' on käskenyt sen loistaa, sinutkin kerran kirkastaa, jos tulet hyväksi". -- "Siis, äiti, olet sa jo kirkastettuna".

Taivaankaari.

Käy, isä, järven yli mua saareen viemähän. Näetkö, saaren syli kun kantaa töyrähän?

Töyräällä taivaankaaren pää toinen parhaallaan. Oi, jos se jäisi saareen, siks kunnes saavutaan.

Hän hyvin soutaa; vene käy rannan ruokoihin, kun näky kaunis menee Fannylta kateisin.

Ja kyynel karvas kasti pieneltä poskipään. "Mit' etsit täältä asti?" sai isä kysymään.

"Tuoss' satoi ihmeekseni taivaasta kukkia. Niit' aioin äidilleni iloksi poimia."

"Kas, kukkain paljoutta!" nyt isä vastasi. "Ne maassa syntyi, mutta ne taivas kasvatti.

Ne vettä saivat siitä, sen säteitä ne joi, ja sama päivä niitä kuin itää purppuroi.

Äidille niitä ota ja lausu: löysin ne mä taivaan tiellä, jota sä neuvoit minulle.

Ma taivaan portin alta ne poimin avoimen: -- ja hurskaat kaikkialta löytävät portin sen".

Taivaanranta.

"Kas maahan kääntyy kansi taivaan; kas aamuruskon kultakin koskettaa puiden latvoihin! Miks'emme, äiti, kiirein aivan jo riennä täältä taivaasen, kun noin se ain' on läheinen?"

No, vastas äiti, käydään kohta nyt sinne! Ja he käyvätkin, molemmat tuntein taivaisin. Edessä lehdostossa hohtaa seasta varjoin valkeus, kuin Onnelasta kangastus.

"Kai tää on Eeden? Ihanaista! Millaiset kukat, marjat, hei! Vaan taivasta ei tässä, ei! Nyt näen poissa näistä maista kylässä kirkon luona sen kultaisen pilven, kaunoisen.

"Maan päällä jos kuin kulkun' ohjaan, edellä taivas poistuupi. Vaan minne onkin matkasi, etelään, itään, länteen, pohjaan, niin rannalla sa taivahan, näet matkas määrän ainian.

Kuuletko kelloin äänen jalon? Huoneesen Herran kutsuu tuo. On Herran päivä: Herra suo taas lohdutuksen, rauhan, valon. On kirkastettu temppeli. Kirkastuu siellä sielusi.

Käy! Paratiisista sun pitää, laps, lähteä myös maailmaan matkaasi yksin kulkemaan. Jos niinkuin nyt sä jatkat sitä, niin, milloin päättyy matka maan, ei taivas sulta poistukkaan".

Laululintu.

"Tän linnun laulust' useasti sä hellyit kyyneleihin asti: Se ota, muista Eetua -- vaan ei lie lahja mielees? Ah! Vai etkö lahjan antajasta nyt enää tahdo huolia? Voi pikku Fanny, vastaa ja katso minua".

Hän katsoi, otti linnun, juoksi sen kanssa kukkiensa luoksi puutarhaan. Hänen hoidossaan komeili kukat riemuissaan. Vaan hänestä ne suruisilta ja itkeneiltä näytti nyt, niin melkein kuolevilta kuin kukat niitetyt.

"Ah! Laulajanne on nyt vanki. Vaan taas sen teille toimitanki sulosti sangen laulamaan. -- Pois lennä, ollos vapaa vaan! -- Kas, vaahteraan se riemuin liitää, sen latvahan taas laulamaan. Ylemmä mielin kiitää -- jos siivet saisin vaan.

Vain nähdä taivaan saanko, rukka, kuin maahan kiintyneenä kukka? Milloinkaan enkö liitää vois kirkkaasen avaruuteen pois? Tuo perho, mi noin lentää täällä, tuoll' äsken katsoi kuoresta. Mä rusopilven päällä Saan kerran istua".

Kukat.

"Tuoksustasi varmaan lienet väsynyt? Mennös maata, armaan'! Hyvää yötä nyt"! Äiti antoi suutelon. Fanny vaiti on.

"Pääsi tyynyyn paina, lapsi, uinumaan! Ah! sä kuihdut aina joka päivä vaan". Fanny raukein katsehin silmää taivaihin.

"Vedessä on kukkas, jotka kotiin toit; koko yönkö, rukka, niitä vartijoit?" Äiti kulta, katsoppa pilvein kukkia!

"Tyydy kukkiin mailla, nukkuin, kasvaen maisten kukkain lailla, kevääst' iloiten". Fanny ikikeväällen hymys huoaten.

"Taivaan tähdet illoin tuolla tuikkivat, enkelein luo silloin mua kutsuvat, Äiti, jos mua kaivataan, olen siellä vaan.

Kukat siellä loistaa eikä kuihdukkaan. Seppeltä mä noista vastaas laittaa saan. Näitä ensin tomullein kylvät muistoksein".

Vuohi.

Taas, imettäjä, terveysjuomaa sä tarjoot minullen. Vaan kiliparkas jälkees -- huomaa! -- Noin juoksee itkien. Rinnastas poissa tähteni, sua seuraa toki, tuntee äänesi.

Niin, äiti, vaikka eroamme, omasi olla saan. Vähäinen aika toisistamme erottaa meitä vaan. Niin sanoit, milloin sairastit ja meidät kyyneleissä huomasit.

Vaan minä elän: kokonansa, kas, maljan tyhjensin. Ja unta näin mä yöllä kanssa: Pilvellä istuinkin; mull' Eetu antoi seppelin, vei minut alas laaksoon tanssihin.

Paperileija.

"Kas, Fannyni, katso, kun juoksen, se kiitäen vain kohoaa; vaan sormeni yksikin luoksen' sen taas alas ilmasta saa", Ja langasta kuljetti riemuiten hän nyt lehtisen siivikkähän.

Kas, myrskyssä kutriset lentää. Vain pilvihin silmäten hän yli kankahan, kantojen entää, kylän lapsia jäijissähän. Hän leijansa näin ylemmäks yhä vaan sai ilmahan korkenemaan.

Hei! -- huudahti Fannykin -- kiitää myös valkea kyyhkyni noin. Vaan loukkaut, Eetu, jo siitä! Voi! tuskin mä katsoa voin... Nyt lankesi Eetu, mut kohta hän vaan nous taas sitä kuljettamaan.

"Kuva ompi se tän elon teistä", sanomaan täten nyt isä saa. "Niin; lehti on kullakin meistä myös myrskyssä kuljetettaa. Pidä kiinni ja katsele taivahisin; taas nouse, jos lankeatkin".

Miten lehti nyt ilmassa häilyi, sitä katseli Fanny, ja hän näki F:n, mi päivässä päilyi, kas, lehdestä kiiltelevän. "Noin häilyvä sieluni taivahan, maan välimailla", hän sai sanomaan.

Tuon piirtäjä -- Eetu -- sen kuuli ja sai pahan aavistuksen... Vei langan nyt kourasta tuuli; hän kääntyi, sen saadaksehen. Oli hukkunut lehti, ja vaalistuen loi silmät hän neitosehen.

Kyyhky.

Kun Fannyn sydämmensä omaks Herran pit' antaa kanssa seudun nuorien, hän lasna riemuitakseen viime kerran, kyyhkynsä kokos ympärillehen.

Hän juoksi koreineen: ne kaikki läksi, ei ilman riidan jankkaa, noukkimaan -- hän kultasadetta soi syötäväksi --: valkoinen yksin vain ei tullutkaan.

Kaivolla pitkin selkää, rintaa alas pirskutti helmiä se nokallaan, lens ylös sitten ynnä sieltä palas kädelle Fannyn, hänen kutsuissaan.

Nyt saapui Eetu: kyyhkynen, kas, kiitää hänelle heti vastaan leikkihin, käy hartioille, Fannyn syliin siitä taas takaisin ja jälleen pilvihin.

"Oi, käsitän sun!" virkkoi Fanny, kättä puristain Eetun, poistuessahan, ja Eetu näki, kyyhkyyn silmäämättä, katseessa Fannyn taivaan aukeevan.

Kointähti.

Oi aamu! Liitton' täällä uudistat kanssa Jumalan: Ken rusopilves päällä tuo armon sanoman? Sä, jonka loistannasta jo sylilasna riemuitsin, kointähti, oikein vasta nyt nimes tunnenkin,

Oot kuva Lempeästä, mi valon -- ajan helmassa -- erotti pimeästä verensä virralla: Silmänsä rakastavan hän luopi minuun katseellas, ja valon vapahtavan näen kirkkaudessas.

Vaalistut, katoot valoon sä päivän, jota ennustit, auringon läsnä jalon tok' aina sädehdit Auringon, mi nyt pian käy todistajaks liittoni, mi toivohon ain' ijan vihkiipi eloni.

Ah, tänään valoisesti, kointähti sielun loistele; vie meitä mieluisesti, mihinkä aiomme! Matkamme päättyy pian: Sä, silloin ehtootähtönen, taas kutsut rauhan sijaan, takana pilvien.

Kukkaissalko.

Liittons' uudistaneet aikoo olla juhannusna iloissaan. Oiva salko on jo kartanolla, lehtimaja laitetaan.

"Pojat, tänne perustusta luomaan, vankkaan seisköön ylös aikova", huusi Eetu, puolestansa tuomaan rientäin paatta suurinta.

Salko morsioksi puetahan helyin, nauhoin, kukkasin. Ylös latvaan seppel sidotahan, viereen vielä viirikin.

Seppelen soi Fanny, Eetu viirin. "Kas, ne yhtyi!" kuiskaten, Eetu Fannyn tanssimaan vie piiriin. "Ylhäällä", saa vastimen.

Kelkkaretki.

Tuskin järvellä niin kulkee vene, kuin nyt niityn jäällä sievään menee kevyt kelkka, Fanny kelkassa. Eetu lykkää, kulkein luistimilla myötätuuleen. Posket molemmilla punottaa... Lens hattu Fannyltä.

Kuten haukka kyyhkyä, hän tuota ajaa takaa, löytää ladon luota, uljaana kuin kaappari sen tuo eikä saata kyllin katsahdella, kun nyt hänen itse asetella Fanny sorjaan päähänsä sen suo.

Kelkkanen saa vauhdin taas ja jatkaa vauhdissansa itsestäänkin matkaa. Fannya nyt Eetu katsastaa, Fannyn nimen sievin mutkin tuohon piirtää jäähän, jonka läpi ruohon vihannuutta vielä kuuloittaa.

Leikiten näin lehtoon kävi retki, milloin saapui sydänpäivän hetki. "Eetu, kas, kun puut on hopeiset! Kas, kun latvat timanteista loistaa! Mikä lintuin telme kuuluu noista! Kas, kuin valoss' on ne hohtoiset!"

"Kanssasi, ah, Fanny armaat retket talvisetkin on. Ei kesän hetket viehättäneet noin, ei linnutkaan; kas, on tilhin värit kaunokaiset, punatulkun uljaan purppuraiset, kas, kun tikli hohtaa kokonaan!

Muutoin tuhmat koreudessansa on ne. Täällä talvehtiessansa jonkun jäisen marjan poimivat, vaikka eteläisiin palmustoihin, Jortaanin ja Niilin rannikoihin taivaantietä lentää voisivat".

"Meidän myös on käyminen tie taivaan", huokaa Fanny. Nyt hän yksin aivan näkee peipon jääneen pohjaiseen. "Puolisos on täältä mennyt yksin. Iloitse: taas kevät yhdistyksiin saa, min talvi saattoi erikseen".

Kuihtumaton kukkanen.

Lauantai-illoin Fanny kaasi raikasta vettä lasihin ja viereen äidin kukkavaasin sen laski uusin kukkasin. Vierressä viikon kuihtuen ne muuttaa täytyi jällehen.

Yks hänen suosionsa voitti: hän kiinnitti sen peilin taa. Se yksin (kuka tuota moittii?) vierastaa Fannyn luona saa. Se, kuihtumaton kukkanen, on aina raittiin kaltainen.

Ja kesää kolme asui siellä, vaan talvet laatikossa, tuo. Ei ihme, hellällä jos miellä hän kulki kumpaisenkin luo, ja jos tuo vanha kukkanen sai ennen muita katsehen.

Sen Eetu antoi muistoksensa, pois miehistymään mennessään: "On kukka kyllä kaltaisensa, lieneekö myös hän mieleltään? -- Kun takaisin hän palajaa, tää multa tervehtiä saa.

Kun vastauksitta hän jääpi, minua innoin hakeissaan, ja hiljaisuus vain selvittääpi; niin, hänen tässä huollessaan, tää, vedet silmiin tuodessaan, kuiskaapi: Rakkaus elää vaan".

Ilmakannel.