Part 8

"Mitä olette tehnyt tyttärellenne?"

"Oh, ei hänelläkään ole mitään hätää. En ole häntäkään tappanut, en edes vankeuteen heittänyt enkä kurittanut. Minusta on, näettekö, tullut lempeä ja hyväsydäminen mies. Panin Magdaleenan istumaan pieneen sielunhukuttajaan ja päästin sen Waag-virralle keinumaan. Jos olisitte ollut valveilla viime yönä kello yhden ajoissa, olisitte kuullut hänen huutojansa jäiden keskeltä. Minä en niitä kovinkaan kauan kuullut, sillä tuuli oli vastainen ja jäät pitivät semmoista rytäkkää, että kaikki inhimillinen ääni tukehtui."

"Te olette kauhea ihminen!"

"Enpä niinkään. Olen vain vanha, voimaton ja rampa ukko, joka on tullut henkensä kaupalla jäiden yli myymään teille halvasta hinnasta talonsa ja tavaransa, koko Mitosclimin kirkkoinensa ja kaluinensa."

"Mitä sanotte?"

"Että myyn teille, jos tahdotte ostaa, koko Mitosclimin kuudestakymmenestä taalarista ja kolmestakymmenestä dukaatista. Muutan sitten rahoineni Moldauhun tai vähä-Venäjälle."

Ensin tämä tarjous hämmästytti Idaliaa suuresti. Mutta älyttyään kaupan edullisuuden suostui hän siihen ja sanoi maksavansa kauppasumman heti.

Ukolla oli mukanaan kaksi valmiiksi kirjoitettua kauppakirjaa. Otettuaan ne esille kysyi hän, oliko talossa sellaisia kirjoitustaitoisia henkilöitä, jotka kykenisivät todistajiksi.

Sellaisia oli kyllä talossa, eikä niitä tarvinnutkaan kaukaa hakea, sillä viereisessä huoneessa olivat sekä kartanonhoitaja että latinankieltä osaavia miehiä.

Molemmat todistajiksi kutsutut palvelijat tutkivat tarkoin kauppakirjat sekä huomasivat ne yhtäpitäviksi ja oikeiksi. Sitten kirjoittivat sekä asianomaiset että todistajat nimensä.

"Minunhan pitäisi oikeastaan käyttää mustaa sinettilakkaa, mutta kukapa se kaikkia muistaa tällaisessa kiireessä", tuumiskeli kreivi.

Sitten tuli rahojen vuoro.

Idalia kannatti suuren määrän kulta- ja hopearahoja pöydälle. Rahat olivat pikku tynnyreissä, joiden pohjat saatettiin avata. Joka astiaan oli kirjoitettu, paljonko se sisälsi.

"Tahdotteko, että rahat punnitaan vai luetaan?" kysyi kreivitär.

"En kumpaakaan, uskon muutenkin", sanoi Grazian. "No, kyllähän ne oikein ovat, mutta rahat pitää aina lukea..."

"Ja naiset kurittaa! Sananlaskussa sanotaan kyllä niin, mutta se ei aina pidä paikkaansa. Tuossa on teille, hyvät miehet, juomarahoja palkkioksi vaivastanne!"

Grazian pisti terveen vasemman kätensä erääseen tynnyriin sekä heitti kourallisen kolikoita kummankin todistajan hattuun.

"Kauppa on siis päätetty, rouva Karpanay. Tässä ovat Mitosclimin avaimet. Tämän viimeisen yön vietän minä taloudenhoitajani asunnossa. Aamulla lakkaa jäiden kulku. Kipeä jalkani sanoo, että tulee hirveä pakkanen. Silloin voitte mukavasti matkustaa katsomaan uutta tilaanne. Mutta olkaa hyvä ja antakaa jonkun väestänne kantaa nuo rahatynnyrit rantaan, jonne minäkin lähden tästä köntystelemään."

"Mutta sinetöikää toki pohjat ensin!"

"Sellainen on tarpeetonta. Nämä miehet eivät minua petä. Miksi he sellaista tekisivät, eiväthän he ole sukulaisiakaan."

"Miten suvaitsette!"

"Ja nyt tahdon ojentaa käteni teille hyvästiksi. Ikävä, etten voi oikealla kädelläni hyvästellä."

Hyvästit sanottuaan lähti hän taakseen katsomatta taivaltamaan rantaa kohden. Palvelijat kantoivat rahatynnyrit rantaan. Ne ladottiin veneeseen lukematta ja katsomatta. Kreivi istui veneeseen ja komensi:

"Vesille!"

Paluumatka oli vielä vaikeampi kuin tulomatka, sillä nyt oli lastina raskas rahakuorma.

XV.

Herra Grazian von Likawayn reumatismin rasittama jalka osoittautuikin oivalliseksi ilmanennustajaksi, sillä tuskin oli vene ehtinyt Waag-joen keskipaikoille, kun jäälohkareet seisahtuivat kulussaan ja kulkureitti siten tukkeutui. Silloin ei auttanut muu, kuin että erään soutajan täytyi henkensä kaupalla juosta jään yli maihin ja hakea linnasta pitkä köysi, jolla rannalla seisova palvelijajoukko veti sitten veneen kuiville. Sillä tavalla pelastuttiinkin vaarasta, vaikka töintuskin. Rannalla odotti mestari Mathias venäläisine kolmivaljakkoineen. Kun rahatynnyrit oli saatu ladotuksi rekeen, istuutui herra Graziankin siihen ja niin ajettiin linnaan. Mestari Mathias oli itse ohjaksissa.

Päästyään linnaan sanoi kreivi: "Mathias, lyö pois pohja yhdestä tynnyristä ja maksa palvelusväelle koko vuoden palkka! Tunnin kuluttua täytyy jokaisen elävän olennon olla linnasta tiessään, sillä jos minä vielä sen jälkeen tapaan jonkun täällä, ammun hänet heti kuoliaaksi! Ainoastaan sinä yksinäsi saat jäädä luokseni!"

"Suokaa anteeksi", uskalsi mestari Mathias väittää, "mutta eiköhän ole liian uskallettua, että me jäämme tänne vain kahden? Näistä rahoista tiedetään nimittäin jo kaikkialla tässä lähiseudulla ja ne voivat kenties houkutella rosvoja tänne."

"Tuon asian ei tarvitse sinua ollenkaan huolettaa! Me viemme koko rahakuorman kirkkoon. Sieltä ei sitä kukaan varasta. Ja sitten kun kuu on noussut, pistämme hevosen taasen aisoihin ja matkustamme Venäjälle. Rahaa on meillä kyllä tarpeeksi voidaksemme kaikkialla elää herroiksi."

"Ei tässä yksinomaan raha auta, täytyy kai meidän saada illallistakin."

"Siitä on jo huoli pidetty. Taloudenhoitajan asuntoon on varattu evästä matkalle. Siellä on kyllä kaikkea riittävästi, ja tässä saat avaimen. Viininassakan me tyhjennämme tämänpäiväisen juhlan kunniaksi. Muun tavaran otamme mukaamme matkalle. Mutta ennen kuin ryhdyt muuhun, lykkää kuorma kirkkoon!"

Mathias teki työtä käskettyä, veipä vielä hevosenkin sakariston alustaan.

Yksi rahatynnyri jäi pihalle. Siitä jakoi Mathias koko vuoden palkan palvelusväelle sekä ajoi sen tehtyään heidät ulos portista. Päärakennukseen ei enää päästy sisälle, sillä avaimet olivat Madacsányssa.

"Tynnyriin jäi vielä kolikoita. Mihin ne pannaan?" kysyi Mathias.

"Pane taskuusi! Kai ne ovat mieluista tavaraa sinullekin!"

Sitä ei tarvinnut mestari Mathiakselle kahdesti sanoa.

"Ei sinun sen vuoksi tarvitse minun käsiäni suudella, en sellaista ansaitse. Mutta kuulehan! Sinähän taidat ainakin tuhat ammattia ja luullakseni ymmärrät siis myöskin muurausta? Tuohan työkalusi tänne!"

Mestari Mathias haki muurauslastan sekä muut muurauksessa tarvittavat kapineet.

"Ota kapineesi ja seuraa minua!" käski kreivi.

Herra Grazian vei Mathiaksen kirkkoon sekä sieltä kuuluisan -- nyt rikkinäisen -- alttaritaulun läpi salaiseen käytävään, jota myöten he kulkivat aina tammiovelle asti. Senkin he sivuuttivat ja tulivat sivukäytävien suuhun.

Toisen sivukäytävän suussa oli kasa tiiliä.

Grazian valaisi pimeää holvia.

"Katso sinne!" käski hän.

"Kauhistava paikka", sanoi Mathias pelosta kalisevin hampain. "Mitä rosvoihmisiä siellä on?"

"Etkö sinä näe silmilläsi, että ne ovat vain rosvoihmisten luurankoja?"

"Miten ne tänne ovat joutuneet?"

"Sen tietävät ainoastaan he itse, mutta siitä he eivät ole vielä selvillä, millä tavalla he täältä pois pääsisivät. Kuten näet, ovat he kyllä yrittäneet tunkeutua ulos. Muuria on koetettu puhkaista oven vierestä, sillä veitsillä on irroitettu pari kolme tiilikerrosta, mutta lopulta on yritys huomattu mahdottomaksi ja jätetty sikseen. Muuri on nimittäin tältä kohtaa kuusi jalkaa paksu."

"Niin näkyy olevan."

"Tiedätkö, mihin näitä tiiliä nyt käytetään? Niillä on sinun muurattava umpeen toisen syvennyksen aukko!"

"Se käy kyllä päinsä!"

"Mutta sitä ennen on sinun pakko vannoa pyhään evankeliumiin vedoten, ettet yhdellekään ihmiselle puhu niin halaistua sanaa siitä, mitä täällä näet tai kuulet!"

Sen sanottuaan veti kreivi taskustaan pienen käsiraamatun. Mathiaksen täytyi laskea sormensa sen kannelle sekä vannoa kreivin sanelun mukaan hirmuinen vala.

"No nyt voit alkaa työsi!"

Samassa silmänräpäyksessä kuului syvennyksestä kumea hautauskulu:

"Syvyydestä huudan sinun puoleesi, oi Herra..."

"Kuka siellä on?" kysyi Mathias kauhistuneena.

"Ota soihtu ja valaise sillä syvennystä!"

Mestari Mathias teki niin ja näki siellä kahlehditun ja munkinpukuun puetun isä Siegfriedin. Hän oli vyötäisiään myöten haudattu kultaan ja hopeaan sekä kaikenlaisiin kallisarvoisiin kapineisiin, joita oli läjittäin kasattu hänen jalkojensa ympärille. Kaavun päähine oli vedetty kasvoille niin, ettei niitä näkynyt.

"Isä Siegfried!" kuiskasi Mathias.

"Sinä olet todellakin hyvä arvaamaan, ystäväiseni, vanki on todellakin isä Siegfried", sanoi kreivi.

"Kuka on tuonut hänet tänne?"

"Minä itse jäykkine jalkoineni ja kipeine käsineni."

"Te ette ole häntä siis tappanutkaan?"

"Kuulithan hänen laulavan äsken?"

"Ja hänetkö on minun tähän syvennykseen elävänä muurattava?"

"Ei kokonaan. Sinun pitää jättää muuriin noin neliöjalan kokoinen aukko, ettei hän tukehdu."

"Kuka hänelle sitten antaa ruokaa, kun me lähdemme linnasta?"

"Profeetta Eliaksen korpit. Kaikki, mitä raamattuun on kirjoitettu, on totta, ensimmäisestä aina viimeiseen kirjaimeen asti. Koska kerran ennenkin on tapahtunut, että korpit kantoivat leipää nälkäiselle profeetalle, voi sellaista aivan hyvin vielä nytkin tapahtua. Ryhdy vain nopeasti työhösi! Koska kerran olet pannut työn alkuun, on sinun myös se lopetettava. Reippaasti siis vain, ystäväiseni. Ellet tee hyvällä, mitä vaadin, ammun sinut heti kuoliaaksi, ja samoin tuon toisen!"

Mestari Mathiaksen otsalle nousi kylmä hiki. Hän aloitti muuraustyönsä pitemmittä vastustelemisitta.

"Sillä aikaa kun sinä työskentelet, teen minä pienen kävelymatkan tässä maanalaisessa paratiisissa", virkkoi kreivi.

Sen sanottuaan tarttui hän lyhtyyn kipeällä kädellään sekä alkoi hiljalleen kävellä poispäin työpaikalta laskien askeleitansa. Kun hän oli kulkenut viisisataaneljäkymmentä askelta, tuli hän erään kolon luo, jossa oli homeisella kannella varustettu tynnyri.

Hän aukaisi tynnyrin.

Kannen alla oli paksu rasvakangaspeitto, jonka kreivi puhkaisi veitsellään. Jo ensi silmäyksellä huomasi hän, että astiassa oli ruutia.

Hän heitti sitä hyppysellisen kynttilän liekkiin. Ruuti räjähti heti kovasti tuprahtaen. Suojelevan kangaspeiton alla oli se pysynyt hyvänä ja kuivana vuosisatoja.

Sitten aukaisi kreivi nuttunsa sekä veti esiin pitkän pumpulinuoran, joka oli monin kerroin kierretty hänen ruumiinsa ympärille. Sen hän sitoi sytyttimeen, jonka pää näkyi ruutitynnyristä. Sen kiinnittäminen ainoastaan hampailla ja vasemmalla kädellä oli hyvin vaivalloista, mutta lopulta sai hän sen kumminkin tehdyksi. Sitten palasi hän takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen pumpulinuoraa jälkeensä viidensadanneljänkymmenen askeleen pituudelta. Hän sytytti nuoran pään ja katsoi kelloansa nähdäkseen, kauanko askeleen pituisen pätkän palaminen kestäisi. Siihen meni yksi minuutti. Tuon nuoran palaminen kestäisi siis viisisataaneljäkymmentä minuuttia. Kuinka monta tuntia siitä tulisi, ei hän osannut laskea, mutta mestari Mathiashan sen voisi sanoa.

Kun hän taas saapui syvennyksen luo, oli muuri jo valmis, ainoastaan aukossa oli vielä hieman suutelemista.

Merkillistä kyllä, ei Grazian näyttänyt tulleen lainkaan ajatelleeksi sitä seikkaa, että Siegfried voisi puhella Mathiaksen kanssa, sekä taivuttaa hänet rukouksillaan, uhkauksillaan tai lupauksillaan tekemään jotakin hänen vapauttamisekseen. Mutta kenties Grazian oli ajatellut sitäkin seikkaa.

"Etkö jo pian saa työtäsi valmiiksi, ystäväiseni?" kysyi hän. "Montako kertaa kuusikymmentä sisältyy viiteensataanneljäänkymmeneen?"

"Yhdeksän kertaa, sillä yhdeksän kertaa kuusikymmentä on viisisataaneljäkymmentä."

"Oikein! Yhdeksän kertaa kuusi on viisikymmentäneljä. Kummallista, etten sitä huomannut. Ehdin kyllä siinä ajassa saada kaikki valmiiksi. Ja nyt, ystäväiseni, mene taloudenhoitajan asuntoon, lämmitä se hyvin sekä aseta illallinen pöytään. Minä jään tänne sanomaan jäähyväisiä vävypojalleni."

Sitten kun Mathias oli poistunut, meni Grazian kirkkoon. Siellä hän suurella vaivalla ja tuskalla nosti rahatynnyreitä ajoneuvoista ja vieritti ne maanalaiseen käytävään juuri tuon kiinni muuratun syvennyksen eteen. Saatuaan sen tehdyksi pisti hän päänsä muurissa olevaan aukkoon sekä puheli siitä:

"Terve teille, te suuresti rakastettu vävypoikani, jota myöskin isä Siegfriediksi nimitetään. Kuinka voitte tänä suloisena hääpäivänänne? Te olette valinnut itsellenne niin kauniin morsiamen, että oikein kateeksi käy. Mutta ettette voisi sanoa naineenne köyhän tyttöä, tahdon minä jalomielisenä isänä antaa teille koko myötäjäiset ja lisäksi perintöosat sekä isän että äidin puolelta nyt tässä tilaisuudessa, että pääsisitte vapaaksi kaikista huolistanne. Voiko parempaa appiukkoa olla olemassa?"

Sanottuaan sen aukaisi hän yhden tynnyrin ja välittämättä kivusta oikeassa kädessään nosti sen luukulle ja tyhjensi kilisevät kolikot siitä sisään.

Sitten tyhjensi hän samalla tavalla kaikki muut tynnyrit, joissa oli hopeata.

"Tämä oli äidinperintö, nyt seuraa isän", sanoi hän. Samalla tyhjensi hän kullalla täytetyt nassakat syvennykseen kahlehditun vävypoikansa päälle niin, että kultarahat peittivät tämän hartioihin asti.

Siegfried ei voinut enää muuta liikuttaa kuin päätänsä.

"Armahda minua, Herra!" huokasi elävänä haudattu surkeasti.

"Hahaha!" nauroi Grazian. "Tahdotko vielä lopuksi kuunnella lauluakin? Kenties pitäisi minun veisata sinulle jotakin? Mitä pidät tästä: 'Kuoleman kauhut ympäröivät minua.' Taikka kenties kuuntelet mieluummin tätä: 'Enkelit johdattavat sinut paratiisiin.' Mutta se on kovin surullinen. Paljon hauskempi on tämä: 'Pitelepäs kiinni, sirkkuseni, käsivarrestani!' -- Osaatko loppukerron siihen? 'Niin sitten se tanssi alkaa!' -- Hahaha!"

Sen jälkeen otti vanhus tulisoihdun käteensä sekä nilkutti tiehensä, kaiuttaen mennessään maanalaista käytävää pilkkanaurullansa. Se olikin viimeinen inhimillinen ääni tuon salaisen tunnelin yössä.

XVI.

Mestari Mathias oli sangen älykäs mies, jonka ymmärrys alinomaa oli muidenkin käytettävänä. Kun hän poistui herra Grazianin luota, puheli hän itsekseen:

"Minä olen saanut tietää suuren salaisuuden. Olen myös Raamattuun vedoten vannonut, etten puhu kenellekään siitä. Mutta herra Grazian ei varmaan luota minuunkaan, koska hän ei kerran Raamattuunkaan usko. Luullakseni pitäisi hän kuollutta miestä valaa parempana. Mutta sangen helppoahan on tehdä elävästä miehestä kuollut. Siihen tarvitaan vain palanen erikoisella tavalla valmistettua kinkkua tahi kulaus älykkäästi täytetystä pikarista sekä rauhallinen yö -- ja nukkuja ei enää herää."

Sellaista ajatteli mestari Mathias leikatessaan taloudenhoitajan asunnosta löytämäänsä kinkkua sekä asetellessaan viinipulloa pöydälle.

Äkkiä juolahti hänen mieleensä oivallinen tuuma.

Talossa oli vielä jäljellä muuan elävä olento -- koira. Sen hän huusi luoksensa sekä heitti sille kappaleen kinkkua. Elukka nielaisi ahnaasti lihapalan. Sitten kaatoi Mathias hiukan viiniä lautaselle ja asetti sen koiran eteen. Sillä oli jano ja se joi sen tähden halukkaasti viinin. Mitään erikoista ei sille kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan.

"Ruoka ja juoma ovat ainakin vielä myrkyttömiä, ja tästä alkaen pidän minä kyllä herra Graziania silmällä."

Mathias sai kauan aikaa odottaa kreiviä, sillä isä Siegfriedin hautaaminen ei ollut kipeäkätiselle miehelle mikään muutaman sekunnin tehtävä. Vihdoin ilmoitti kappelin kellon kilinä, että joku kuljeskeli maanalaisessa käytävässä. Pian näkyikin herra Grazian nilkuttavan kirkon ovesta ja lähestyvän linnaa. Pihassa ei enää ollut karhuja, niiden nahat riippuivat jo orsilla kuivamassa.

"Aaveet soittivat taaskin kelloa", huomautti Mathias tulijalle.

"Viimeisen kerran ne sitä nyt kilistelivätkin", vastasi tämä ja istuutui pöytään.

Kreivillä oli jalassaan suuret saappaat, joiden pitkissä varsissa saattoi säilyttää kokonaisen tavaravaraston.

Toisesta varresta veti hän kotelossa säilytettävän käyrän veitsen sekä kaksikärkisen haarukan, sillä todellinen herra ei milloinkaan ruvennut syömään vierailla syöntivälineillä. Toisesta varresta ilmestyi kilpikonnankuoriseen rasiaan suljettu pieni, jalaton ja pyöreä "bratina"-niminen kultapikari. Se oli aina yhdellä siemauksella tyhjennettävä sen tähden, ettei sitä voinut laskea mihinkään seisomaan.

"Nyt me syömme, ystäväiseni", sanoi hän. "Leikkaahan kinkusta itsellesi ja minulle viipale! Näethän, etten voi käyttää toista kättäni."

Mathias istuutui vastapäätä isäntäänsä ja molemmat söivät hetkisen sanomatta sanaakaan toisilleen. Linnanherralla mahtoikin kai olla kova nälkä, sillä hän ei ollut syönyt palastakaan koko päivänä.

Koira juoksenteli iloisesti sinne tänne. Ruoka ja juoma eivät olleet sitä hituistakaan vahingoittaneet.

"Ja nyt me juomme tästä samasta bratinasta, sekä sinä että minä, ystäväiseni", virkkoi Grazian hetkisen kuluttua. "Ensin otan minä ryypyn ja sitten sinä. Näetkö, tämä bratina on erinomaisen käytännöllinen juoma-astia. Isäntä ei ainakaan sillä voi myrkyttää vierastansa, kuten kuuluu olevan tapana Italiassa, missä kaikkien täytyy juoda samasta pikarista, isännän ensinnä tietenkin."

Puhuessaan täytti hän bratinan sekä tyhjensi sen.

"Terveydeksesi ystäväiseni!"

Sitten sai Mathias bratinan, ja hänkin tyhjensi sen nopeasti.

"Teidän terveydeksenne, armollinen herra", sanoi hän.

Sen jälkeen joivat he maljoja kaikkien poissa olevien henkilöitten muistoksi.

"Onnellisen sulhasen terveydeksi!"

"Lahjoittakoon Jumala pitkän iän kauniille morsiamelle!"

"Eläköön Madacsányn kaunis linnanrouva!"

Bratina kulki kädestä käteen, ja maljoja juotiin sekä ystävien että vihollisten kunniaksi niin kauan kuin kumpaisetkin juopuivat. Sillä aikaa oli kuu noussut ja lähetti säteitänsä sisään.

Herra Grazian sanoi silloin Mathiakselle:

"Kuulehan ystäväiseni, sinullahan on muistaakseni naimisissa oleva tytär?"

"On kyllä."

"Hänhän asuu Teplassa, tuo raukka?"

"Niin asuu."

"Onko hänellä jo monta lasta?"

"Kuusi."

"Mutta niiden terveydeksihän et ole vielä juonutkaan."

"En ole armollinen herra, mutta...?"

"Ei sinun tarvitsekaan juoda heidän terveydekseen, ystäväiseni, sillä sinä olet jo juonut tarpeeksi, et ainoastaan täksi päiväksi, vaan koko elämäsi ajaksi. Sinä olet mennyttä miestä, kuten minäkin. Tämä bratina, josta joimme, on myrkytetty hienoimmalla italialaisella myrkyllä, joka vaikuttaa määrätyn ajan kuluttua. Sinulla on vielä kaksi tuntia elinaikaa, pidä siis kiirettä ja lähde matkalle! Virta on jäässä, joten sinä voit mennä Teplaan, tyttären luo, ja valmistautua siellä kuolemaan. Kenties ehdit vielä haettaa papinkin luoksesi ja tehdä testamenttisi. Joka tapauksessa on siellä aina joku, joka sulkee silmäsi. Sellainen on tämän huvinäytelmän loppu."

Mathiaksen hiukset nousivat pystyyn kauhusta, ja hän oli tuntevinaan suonissaan myrkyn kuolettavan polton. Kamalasti huutaen syöksyi hän huoneesta, sitä ennen tyhjennettyään kullalla täytetyt taskunsa.

Mutta herra Grazian täytteli vain edelleen pikariaan sekä joi vielä kerran kaikkien niiden terveydeksi, jotka olivat hänen ystäviään. Ystävien loputtua tuli vihamiesten vuoro. Jokainen pikarillinen sisälsi myrkkyä, mutta sellaista myrkkyä, joka vaikutti hitaasti jonkin määrätyn ajan kuluttua. Hänen täytyi koettaa saada sitä mahdollisimman paljon ruumiiseensa, ettei hän tulisi sanansa syöjäksi, koska hän oli luvannut Idalia-rouvalle, että Siegfried tulisi elämään kauemmin kuin hän.

XVII.

Sinä yönä ei Idalia voinut nukkua laisinkaan. Uni pakeni hänen silmistään, ja suru raateli hänen sydäntään. Tyydytetty kosto on levoton vuodetoveri.

Aaveet kiusasivat häntä, ja mielikuvituksessaan oli hän näkevinään onnettomien uhriensa raadellut ja murskatut ruumiit. Hän oli näkevinään tuon onnettoman tytönkin sielunhukuttajan pohjalla keskellä Waag-virran raivoisasti kuohuvia jääaaltoja sekä oli kuulevinaan hänen hätähuutojansa.

Entä tuo rakastettu mies, jonka hän nyt menettäisi? Voiko hänen sydämensä kestää sitä pakahtumatta surusta?

Tuon kauniin rouvan asunnossa oli sangen monta huonetta, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että hän olisi voinut viihtyä niissä rauhallisena tällä kertaa. Jokaisessa kamarissa oli hän jo vuodattanut kuumia kyyneleitä. Alinomaa kuljeskeli hän nurkasta nurkkaan sekä katseli ikävöiden jäätyneiden ikkunaruutujen läpi Waag-virralle päin.

Mutta sieltä näkyi vain toivoton jääerämaa, joka ulottui Madacsánysta Mitosclimiin asti. Kuu valaisi kylmillä säteillään tuota elotonta maisemaa.

Kello kolmen ajoissa aamulla oli hän näkevinään siellä mustan pilkun, joka liikkui Madacsányyn päin.

Se lähestyi lähestymistään, ja hän voi jo tuntea sen ihmiseksi.

"Sanantuoja Mitosclimistä", sanoi Idalia itsekseen sekä meni herättämään palvelusväkensä.

Vihdoin tuotiin tuo lähettiläs Idalian luokse. Tulija ei ollut kukaan muu kuin mestari Mathias, mutta niin muuttuneena, että häntä tuskin enää voitiin tuntea. Tuska oli vääristänyt hänen kasvonsa kamalan näköisiksi ja kylmyys värjännyt ne sinisiksi.

"Minä tulen Mitosclimistä", läähätti hän kaatuen samalla väsyneenä lattialle.

"Tuokaa hänelle lasillinen lämmitettyä viiniä!" käski Idalia.

"Ei, ei viiniä!" huokasi sairas, "ei viiniä, minä olen saanut jo siitä tavarasta kyliäni tässä maailmassa."

Samalla hän kohosi polvilleen Idalian eteen sekä alkoi ristissä käsin häntä rukoilla:

"Taivaan laupeuden tähden, pelastakaa minut!"

"Mitä sinä tahdot, mies?"

"Mitosclimin linnanherra on myrkyttänyt minut ja itsensä. Jumala häntä siitä rangaiskoon! Auttakaa minua, rouva, minä kuolen!"

"Miten minä sinua auttaisin?"

"Ah, älkää teeskennelkö, minä tiedän kaiken. Grazian on myrkyttänyt minut tietämättäni bratinalla. Ihmiset sanovat, että sinä silloin, kun myrkytit puolisosi, joit hänen kanssaan samasta myrkytetystä lasista, ettei hän olisi voinut mitään epäillä. Mutta heti sen jälkeen otit sinä salavihkaa vastamyrkkyä, etkä sinä kuollutkaan, mutta miehesi sitä vastoin ei sellaista saanut ja kuoli."

"Oletko kadottanut järkesi?"

"En, en! Anna minulle vastamyrkkyä, sinä tiedät millaista! Jos pelastat minut, ilmaisen minä sinulle sellaisen salaisuuden, että varmaankin tulet olemaan minulle suuresti kiitollinen!"

"Minkä salaisuuden luulet minua niin miellyttävän?"

"Tahtoisit kai mielelläsi tietää, missä isä Siegfried nyt on."

Nämä sanat kuultuaan juoksi rouva heti hänen luokseen, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet vuoteeseen.

"Mitä?" sanoi hän. "Tiedätkö, missä hän on? Elääkö hän vielä?"

"Elää, eikä hiuskarvaakaan ole katkaistu hänen päästään."

"Missä hän on?"

"Anna minulle ensin vastamyrkkyä, pian!"

"Ei, ei, on vielä tarpeeksi aikaa. Ensin tahdon saada tietää salaisuuden, muuten en auta sinua."

Suuret hikipisarat valuivat Mathiaksen otsalta. Vihdoin sanoi hän vaikeroiden:

"Oi Herra Jumala, minä joudun helvettiin, jos kerron salaisuuden, sillä olen Raamattuun vedoten vannonut, etten sitä kenellekään ilmaise."

"Helvettiin sinä joudut joka tapauksessa, joten ei ole väliä, joudutko sinne hiukan ennemmin tai myöhemmin. Jos sanot minulle, mitä tiedät, antaa kenties paholainen sinulle vielä hiukan armonaikaa, mutta ellet ilmaise salaisuuttasi, ottaa hän sinut heti paikalla. Puhu siis heti, mitä tiedät, taikka mene tietoinesi kadotukseen!"

"Annatko sitten minulle vastamyrkkyä!"

"Annan, annan! Tässä sitä on. Heti kun olet jutellut, kaadan sitä suuhusi. Minä pidän sitä aina mukanani tämän sormuksen ontelossa kivessä. Katsohan, miten viheriää se on ja miten se loistaa pimeässä! Jos minä antaisin sen kaikki sinulle, eläisit aina sadan vuoden vanhaksi. No kerro nyt!"

Tuo kuolontuskien vaivaama mies kertoi koko salaisuuden.

Mathiaksen kertomuksesta ymmärsi Idalia, että hän puhui totta, sillä mielikuvitus ei olisi milloinkaan voinut näitä asioita sillä tavalla kuvata, ellei henkilö itse olisi niitä nähnyt.

"Hyvä on", sanoi hän, kun Mathias oli lopettanut. "Tässä on vastamyrkkyä. Mene nyt Teplaan tyttäresi luo äläkä puhu kenellekään mitään?"

Neste, jota Idalia Mathiakselle antoi, ei suinkaan ollut mitään vastamyrkkyä, vaan vielä pikemmin tappavaa voimakasta myrkkyä. Sitä hän antoi Mathiakselle sen vuoksi, ettei tämä voisi ilmoittaa salaisuutta jollekin kolmannelle henkilölle.