Part 7

"Olen ollut, mutta en ole enää. Nyt olen ritari ja vien sinut tulevana sunnuntaiyönä pois täältä, jos vain tahdot. Menemme Klausenburgiin ja käännymme siellä protestanttiseen uskoon. Sitten menemme sen opin mukaisesti avioliittoon. Suostuthan tähän, joka on mielestäni ainoa keino, sillä luostariin en minä enää voi mennä enkä myöskään tahdo antautua kiduttajattareni hirveän intohimon uhriksi."

"Suostun!" sanoi Magdaleena hiljaa ja painoi päänsä Teodorin rinnalle.

Mutta Idalia kiristeli hampaitaan kamalasti raivosta ja kostonhimosta. "Odottakaa!" mutisi hän. "On minullakin tässä vielä sanomista. Vai aiot sinä, mokoma valhepappi, pettää minut ja omaksi hyväksesi käyttää minun ehdottamaani keinoa. Vielä te tulette minua muistamaan!"

"Siis ensi sunnuntaiyönä tulen sinua täältä hakemaan!" toisti Teodor. Magdaleena nyökäytti päätään myöntymykseksi.

Idalia kääntyi paluumatkalle, sillä aamun ensimmäiset sanansaattajat alkoivat jo näkyä taivaalla.

Teodorkin lähti pian, hyvästeltyään kumminkin sitä ennen hellästi Magdaleenaa, ja meni makuukammioonsa. Cupido ei ollut enää siellä, sillä Idalia oli vienyt heti tultuaan hänet pois.

XII.

Mutta sinä yönä ei Madacsányn linnassa ollenkaan nukuttu.

Sydän kuoliaaksi haavoitettuna käveli Idalia edestakaisin huoneessaan tietämättä oikein, mitä teki.

Hän seisahtui kuvastimen eteen tarkastelemaan kuvaansa.

"Sinä valehtelet sanoessasi minua kauniiksi!" puhui hän kiukuissaan. "Päinvastoin olen minä hirvittävän näköinen, aivan kuin paholainen, hänen kiduttava paholaisensa."

Nyt kuvastin myönsikin, että Idalia oli oikeassa. Ja Idalia myöskin tiesi, mitä hänen oli tehtävä.

Hän istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti näin kuuluvan kirjeen:

"Jalo ja kunnioitettava Herra Likaway!

Lupasin pistää veitsen toisen kerran sydämeenne, ja minä aion pitää lupaukseni.

Jos tahdotte tietää, kenen rakastaja isä Siegfried todella on, niin vahtikaa ensi sunnuntaiyönä. Kun te silloin kuulette linnan kappelinne pienen kellon soivan, varustakaa palvelijanne aseilla ja menkää heidän kanssaan sinne. Takaan, että tulette näkemään jotakin ihmeellistä!

Teidän nöyrin palvelijattarenne,

leskirouva Frans Ikarpynay."

Kun hän oli saanut kirjeen valmiiksi ja sinetöidyksi, olikin jo täysi päivä.

Hän käski narrin luoksensa ja sanoi tälle: "Herska, pääseekö Waag-joen ylitse nyt?"

"Kyllä jänis tai koira, mutta ei ihminen."

"Minkä tähden ei?"

"Viime yönä ovat jäät alkaneet liikkua."

"Etkö veisi tätä kirjettä toiselle puolen?"

"Siinä tapauksessa kyllä, että minulla olisi kaksi päätä, joista toisen voisin jättää tänne ottaessani toisen mukaani matkalle."

"Kuulehan, Herska! Saat paljon uusia kauniita vaatteita, jos viet tämän kirjeen Mitosclimiin! Sitä paitsi saat takaisin tultuasi viiniä niin paljon kuin vain haluat!"

"Mutta matkalla saisin minä jo niin paljon vettä, etten koskaan enää elämässä viiniä tarvitsisi."

"Saat tämän kukkarollisen rahaakin, katsohan!"

Narri pudisti päätänsä kieltävästi.

"Kuuntelehan nyt tarkasti, Herska. Minä tiedän, että sinä olet minuun rakastunut. Jos sinä viet tämän kirjeen perille, niin takaisin tultuasi saat mennä kanssani naimisiin."

Tämän kuultuaan hypähti narri ilosta ja löi käsiään kupeihinsa.

"Oikeinko todella! Ettehän vain pilkkaa minua? Jos annatte suutelon nyt etukäteen, lähden heti."

Idalia ojensi huulensa, ja narri suuteli niitä pitkään ja intohimoisesti.

Sitten hän riensi kirjeineen pois. Idalia katseli ilkkuvasti, kuinka hän hyppeli jääpalaselta toiselle ollen alituisessa hengenvaarassa. Hän pääsi kumminkin onnellisesti toiselle rannalle.

"Nyt on asia hyvällä alulla ja voin omatunto hyvänä mennä syömään aamiaista", puheli hän itsekseen.

Siegfried oli jo ruokasalissa, kun hän tuli sinne.

"Cupido on yöllä kadonnut vuoteesta", sanoi toinen.

"Koska sinä olit sulkenut välioven, oli hän yöllä herätessään ruvennut pelkäämään ja tuli sen tähden minun luokseni. Nyt hän vielä nukkuu."

Siegfried katseli häntä epäillen, mutta ei huomannut mitään erikoista. Ja pian hän luuli saavansa olla varma, ettei rouva tiennyt mitään hänen yöllisestä retkestään.

Idalia oli mitä herttaisimmalla tuulella. Syötyään hän meni makuukamariinsa. Cupidokin oli jo herännyt ja alkoi nyt ihmeissään puhua yöllisistä seikoista. Mutta äiti koetti kääntää hänen ajatuksensa muualle sanoen, että hän oli nähnyt unta. Ja siihen tuo lapsi tyytyikin.

Mutta isä Siegfried ihmetteli kovin, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt rouvaa näin ihastuttavalla tuulella.

XIII.

Grazian Likaway luki kirjeen kahteen, kolmeen kertaan, mutta ei ymmärtänyt sitä. Sen vuoksi hän kutsui mestari Mathiaksen avuksi.

"Lue tämä kirje! Sen on narri tuonut, narri kirjoittanut ja narri kai sen myös voi käsittää."

"Tämän nyt voi käsittää kuka tahansa", sanoi Mathias luettuaan kiireesti kirjeen.

"No anna kuulua, mitä siinä on!"

"Muistatte kai vielä, miten ankarasti te häväisitte isä Siegfriediä Bittsen linnassa? Minä olin myöskin siellä ja näin kasvot, jotka paljastuivat silloin, kun te riistitte päähineen häneltä. Ne olivat todellakin Teodor Dalnakin kasvot."

"Olen hänelle vain asianomaisesti kostanut, vai mitä arvelet?"

"Se on totta. Ja sellaisia iskuja ei niin pian paranneta, etenkin jos ne sattuvat semmoiseen paikkaan, jotka tuskin ovat ehtineet arvettua. Muistatte kai senkin, että Teodor Dalnaki on neiti Magdaleenan hyleksitty kosija? Lisäksi ovat linnat niin lähekkäin, että toisen ikkunoista näkee melkein toisen huoneisiin."

"Sinä siis arvelet, että tässä kirjeessä puhutaan Magdaleenasta?"

"Muita naishenkilöitä ei tässä talossa ole. Ja vaikka kaikki nuo maalatut kauniit kuvat olisivatkin eläviä, kiinnittäisi ainoastaan Magdaleena Teodorin mieltä. Sellainen on minun ajatukseni."

"Katsohan ikkunasta pihalle! Etkö näe jäiden lähtöä Waagista? Narrin tullessa olivat jäät tuskin liikkeellä, nyt ne ovat suorastaan raivoissaan. Näetkö, kuinka jäälohkareet vierivät tuoden mukanaan mökkejä rannoilta ja katkoen paksuja puita? Voiko kukaan inhimillinen olento sydänyön aikana kulkea niitä myöten? Sano mielipiteesi!"

"Minä olen Raamatusta lukenut, että Pietari kerran käveli kuivin jaloin vettä myöten, ja se tapahtui merellä. Hyvänä luterilaisena täytyy minun uskoa, mitä Raamatussa sanotaan."

"Se oli silloin. Ja kulkija olikin Pyhä Pietari, jolle kaikki taisi olla mahdollista. Mutta tänään on tänään."

"Mutta minä tiedän myös, että joku munkkikin voi saada paljon aikaan ja rakastaja vielä enemmän. Kun molempain ominaisuudet yhtyvät samassa henkilössä, pystyy tuo henkilö kaikkeen!"

"Puhelemmeko asiasta Berezawskyn kanssa?"

Aina siitä saakka kun oli kotiuduttu Bittsen hääjuhlallisuuksista, oli tuo vanha sulhaspoika oleskellut Mitosclimin linnassa. Hänenhän piti mennä naimisiin Magdaleenan kanssa ja sitten viedä hänet mukanaan kotiinsa. Asian lopullista toimeenpanoa hidastutti ainoastaan se seikka, että vävypoika ja appiukko ottivat joka aamu niin perinpohjaisen pöhnän, että oli pakko kantaa heidät vuoteeseen nukkumaan, josta heitä ennen puoltapäivää ei olisi kyennyt herättämään tulipalon hälinä eikä edes ryövärien päällekarkauskaan. Mutta sitten iltapäivällä tuo tekopyhä herra ei tahtonut ottaa osaa mihinkään kiusalliseen toimitukseen ja siten lykkäytyi avioliiton solmiminen päivästä toiseen. Häitä vietettiin sentään jo etukäteen joka päivä.

Sulhasta ei saatu nytkään hereille, vaikka mitä olisi tehty. Hänen korvaansa huudettiin, hänen jalkapohjiansa kutitettiin, mutta mikään ei auttanut. Hän vain liikutti kättä tai jalkaa ikäänkuin kärpästä hätistellessä, ja nukkui edelleen.

"Maatkoon", mutisi herra Grazian, "minulla on toinen tuuma, puhelen tyttäreni kanssa."

Hän tapasi Magdaleenan istumassa avonaisen ikkunan ääressä.

"Oletpa sinä, muruseni, tänään kuumaverinen, kun tämmöisellä ilmalla pidät ikkunaa auki", puheli hän.

"Päästän ainoastaan kyyhkyseni vapaaksi, sillä jos minä sattuisin matkustamaan pois, ei kukaan sitä ruokkisi."

"Sinä siis jo tiedät, että sinun täytyy pian mennä naimisiin?"

"Tiedän, isä rakas."

"No, miksi et revi tukkaasi, vuodata katkeria kyyneliä ja sano sata kertaa: 'Mieluummin kuolemaan kuin hänen omakseen'?"

"Sinun läsnä ollessasi en aio enää milloinkaan itkeä."

"Sittenhän olet jo kokolailla muuttunut. Kenties nuo piispan häät ovat aiheuttaneet sen? Varmaankin muuttui mielesi silloin, kun näit siellä rakastettusi ja sait tietää, että hän on erään kauniin rouvan hempukka?"

"Tuo kohtaus oli kamala, isä rakas."

"Voitko vannoa, ettet rakasta tuota munkkia?"

"Vannon, vaikka milloin, etten rakasta ketään _munkkia_!"

"Sellainen olisikin hirveätä. Minä en oikein voi sanoa, mitä sinulle siinä tapauksessa tekisin. Mitä sinä tuossa pienessä pussissa säilytät?"

"Kaikenlaisia pieniä muistoesineitä, jotka olen perinyt äitivainajaltani, kuten hänen emaljoitua kuvaansa, kiharaa hänen tukastaan ja erästä hopeista ristiä, jota lapsuudessa kannoin kaulassani. Kai minä saan viedä ne mukanani, kun lähden tästä talosta?"

"Mutta sinähän olet kokonaan muuttunut, olet tullut kuuliaiseksi tyttäreksi. Ehkä asiat kehittyvät vielä niin, että tulet saamaan minun siunaukseni."

"Siunaa siis minua, vaikka vain yhdellä sanalla!" pyysi tyttö polvistuen isänsä jalkojen juureen. "Salli minun suudella sinun kättäsi."

Grazian salli Magdaleenan suudella kättä, jonka hän ojensi tyttärelleen.

"Lupaa, että annat minulle anteeksi kaikki mielipahat, joihin tahtomattani olen tehnyt itseni syypääksi!"

Tuo pyyntö liikutti Grazianinkin raakaa luontoa.

"Älä huolehdi, en minä ole sinulle paha", murisi hän sekä sipaisi kerran karvaisella kädellään polvistuneen tytön päätä. Tuon liikkeen saattoi otaksua siunaukseksi.

"Pian pannaan asiat kuntoon", puheli hän. "Pappi on jo täällä. Meidän tarvitsee ainoastaan mennä levolle ajoissa tänään, että jaksamme nousta aikaisin aamulla. Huomenna nimittäin ovat häät."

Sanottuaan sen meni Grazian takaisin huoneeseensa, jossa mestari Mathias vielä odotti.

"Olet kokonaan väärillä jäljillä, velihopea", puheli hän tälle. "Juttelin tytön kanssa ja huomasin, että hän on kokonaan muuttunut. Hän ei itkenyt lainkaan, kun minä häistä juttelin. 'Leena', sanoin minä, 'huomenna ovat hääsi.' Hän myöntyi siihen ja suuteli minun kättäni."

"Tuohan on juuri paras todistus siitä, että hän hautoo jotakin ennenkuulumatonta päässään. Hän sanoi vain jäähyväiset isälleen, koska hän aikoo ennen häitä, ensi yönä, paeta rakastajansa mukana. Sen he ovat keskenänsä sopineet. Minä tunnen naiset."

"Tuhat tulimmaista, olisiko sellainen mahdollista? Tuli ja leimaus, jos asia todellakin olisi niin! Voi taivaan talikynttilät, minä tapan ne paholaiset! Herätä tuo puolalainen lallus! Herätä hänet, vaikka hän olisi puolikuollut! Minä tukehdun kiukusta. Hälytä koko linnan väki jalkeille!"

"Meidän pitää toimia sangen varovasti. Siis ei ollenkaan mitään hälinää! Muuten he huomaavat ja tietävät olla varuillaan. Meille olisi parasta, että jokainen mies nukkuisi niin kauan kuin hän itsestään herää. Lisäksi pitäisi karhujen ruokaan sekoittaa iltasella unijuomaa, että ne olisivat sitten hiljaa. Kappelissa eivät asiat ole oikealla tolallaan. Sydänyön kellonsoitto ja valaistussa kirkossa häärivät kummitukset, jotka tekin olette nähnyt, ovat epäilemättä jonkun elävän ihmisen aikaansaamia vehkeitä. Siinä piilee varmasti jokin salaisuus. Armollinen herra, jättäkää asia minun haltuuni! Jo illaksi olen minä niin valmistautunut, etten väisty Belzebubiakaan, jos hän nimittäin on mukana pelissä."

Aina myöhäiseen iltaan asti kuiskuteltiin ja lymyttiin sinä päivänä Mitosclimin linnassa. Mutta salaisuutta ei tietenkään ilmaistu naisille.

Sillä aikaa kun neiti Magdaleena söi illallista, vietiin Berezawskyn aseelliset palvelijat kappeliin. Tuo julma sulhanen tahtoi myöskin olla mukana hyökkäyksessä.

"Mutta älkää tappako munkkia", neuvoi hän väkeänsä. "Munkin tappaminen on hyvin vaarallinen teko. Isoisäni sattui kerran vahingossa nitistämään erään munkin hengiltä, ja kostoksi siitä vei piru hänet sitten helvettiin."

Täytyi oikein vakuuttamalla vakuuttaa hänelle, että isä Siegfriedin henki säästettäisiin. Sen sijaan hän lupasi keksiä sopivan kidutus- ja rangaistustavan, jolla tuota munkkia piinattaisiin.

Yön tullessa hiipi Berezawskykin kappeliin sekä piiloutui aseellisen seurueensa kanssa hautaholveihin.

Miehet saivat ajankulukseen tynnyrin olutta ja nopanheittovehkeet.

Pimeän tultua käski herra Grazian kuuluvalla äänellä, että kaikkien oli mentävä levolle, kyetäkseen varhain seuraavana aamuna jalkeille viettämään häitä. Kukaan ei saisi liikkua ulkona yöllä. Kellarit, varastohuoneet ja makasiinit oli tarkasti lukittava.

Sitten, kun koululaiset olivat laulaneet häälaulun morsiamen ikkunan alla, sammutettiin kaikki valot linnassa.

Seudulla vallitsi sen jälkeen syvä hiljaisuus kuin haudassa. Kaikki elävät olennot tuntuivat paenneen pois. Ainoastaan kohisevasta Waag-virrasta kuului kumeata, toisiinsa törmäävien ja särkyvien jääpalasten aiheuttamaa ryskettä.

Mutta kun suuri linnankello kuuluvasti lyöden ilmaisi, että keskiyö oli käsissä, nousi Magdaleena vuoteeltaan, puki vaatteet yllensä, sitoi vyöllensä vyön, jossa riippui äidiltä perinnöksi saatu pienoinen pussi, kääräisi lämpimän vaipan ympärilleen sekä kiiruhti kuulumattomin askelin takimmaisia kiertoportaita myöten pienelle tutulle ovelle, joka vei puistoon.

Hän katseli ympärilleen, mutta karhuja ei näkynyt missään -- se oli mestari Mathiaksen käyttämän nukutusaineen ansiota. Siten hän saattoi esteettä kävellä kirkon luo ja sanoa siinä vielä viimeiset jäähyväiset isänkodille, josta hän pian olisi ainaiseksi poistuva. Tehtyään sen hän meni kappeliin.

Taasen paistoi kuu kirkkoon ja valaisi pyhimysten kuvat, nimettömät hautakivet ja alttaritaulun.

"Kunpa vapauttajani, rakastettuni, nyt pian tulisi!" huokasi hän.

Huuhkaja huusi tornissa.

Vihdoin soi kello, ja alttaritaulu tuli valoisaksi. Siegfried läheni.

Kun hän astui syrjään siirtyneen Antoniuksen kuvan paikalle, oli hän kuin todellinen elävä alttaritaulu, pyhä Ladislaus, kuuluisa unkarilainen pyhimys. Ei tuo pakanain kuoliaaksi kiusaama, köyhä pyhimys, vaan pakanoiden voittaja, sankari Ladislaus.

"Jumalan kiitos, että vihdoinkin tulet! Huomenaamulla olisi minun ollut pakko lähteä Puolaan."

"Rientäkäämme sitten täältä, rakkaani!"

"Salli minun ensiksi rukoilla veljeni haudalla!"

"Minä yhdyn sinun rukoukseesi!"

Molemmat polvistuivat vierekkäin, käsikädessä, tytön veljen muistomerkin ääreen.

Magdaleena suuteli kiveen veistettyä kuvaa.

"Rakas veli, annathan minulle anteeksi?" rukoili tyttö.

"Tietysti minä annan sinulle anteeksi, rakas sisko!" kuului ääni syvyydestä. Samassa aukeni hautaholvin ovi, ja sieltä syöksyi koko Berezawskyn aseistettu joukko tuon ikinuoren sulhasmiehen itsensä johtamana. Hän heilutti julmasti miekkaansa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä salamoi miekka Teodor Dalnakin oikeassa kädessä.

"Ahaa, vai ei tässä olekaan kysymyksessä munkki! No sitten sinun pitää kuolla tuossa paikassa!" kiljui Berezawsky hyökäten Teodoria kohti, miekka hirmuiseen iskuun kohotettuna. Mutta tämä olikin liikkeissään vikkelämpi ja antoi sen sijaan sellaisen iskun Berezawskyn olkapäähän, että tämän käsi irtautui ruumiista. Berezawsky kaatui lattialle ja kuoli ennen taistelun loppua.

"Takaisin maan alle, pelkurit!" jupisi Teodorin ääni, samalla kuin hän kostonenkelin tavoin huitoi ympärilleen ja ahdisti hyökkääjät aina hautaholvin ovelle asti. Mutta silloin avautui kirkon ovi, ja sisään hyökkäsi Grazianin aseilla ja tulisoihduilla varustettu joukko. Ukolla itsellään ei ollut muuta asetta kuin koukkusauvansa.

"Tännepäin, pappi!" mölisi Grazian. "Astu eteeni, munkinroikale! Isä Siegfried! Naisenryöstäjä! Kepillä sinut tässä tapetaan! Juuri tällä minun kepilläni!"

Ja raivosta suunniltaan hyökkäsi hän keppi koholla eteenpäin.

Magdaleena heittäytyi miesten väliin kovasti kiljaisten.

"Jumalan tähden!" rukoili hän. "Isä ja Teodor! Älkää tehkö onnettomuutta! Tappakaa ennen minut!"

"Pois tieltä, lutka!" kiljui Grazian potkaisten polvistuvaa tyttöä. Sen teon aikoi Teodor kostaa Mitosclimin herralle miekan iskulla, mutta lyönti sattuikin erään esiin tunkevan palvelijan päähän. Se oli onneksi Grazianille, sillä palvelija menetti henkensä. Ritarin miekka kaatoi vielä kaksi palvelijaa, sitten sen terä katkesi kädensijaa myöten.

Mutta miekatonnakin hän piti puoliansa noita pelkureita vastaan. Hän sieppasi avukseen suuren messinkisen kynttilänjalan ja jakeli sillä niin tuhoisia iskuja sekä oikeaan että vasempaan, ettei juuri kenenkään tehnyt mieli lähestyä häntä. Hän pääsi jo alttarille, aivan Antonius padualaisen paikalle, ja hänen takanansa ammotti maanalaisen käytävän musta aukko. Jos hän vain pääsisi niin paljon edelle, että voisi sulkea tammioven, olisi hän turvassa.

Mutta silloin hän tuli katsahtaneeksi vielä kirkkoon. Näky, johon hän heti kiinnitti huomionsa, hyydytti hänen verensä.

Grazian oli nimittäin tarttunut Magdaleenan pitkiin, hajalleen menneihin hiuksiin, ja kiskoi häntä niistä pitkin kivilattiaa kirkon ovea kohti.

Sitä ei Teodor voinut sietää. Viha karkotti hänen sielustaan kaikki inhimilliset tunteet. Hänestä tuli eläin, leijona, jolta puoliso on ryöstetty. Vihasta ja tuskasta kiljaisten hän hyppäsi alttarilta maahan pidellen kumpaisessakin kädessään raskasta kynttilänjalkaa. Niitä hän heilutti kuin sotanuijia hyökätessään palkkalaisten joukkoon ja kaataessaan kaikki edestään. Hän raivosi aseistettujen palvelijain joukossa kuin hurskas ja mieletön Herkules, jonka ruumista Nessus-paita poltti. Vihdoin hän pääsi kirkon ovelle, jossa isä rääkkäsi tytärtään. Päästyään tämän luo hän tähtäsi kynttilänjalalla hirveän iskun Grazianin päätä kohden, mutta tämä väisti sen nyrkkiin puristetulla kädellään. Samalla viskattiin takaapäin vaate hänen päänsä yli, ja muudan palkkalaispelkuri tarttui hänen jalkoihinsa vetäen hänet kumoon. Ainoastaan siten voitiin Teodor Dalnaki voittaa ja sitoa.

XIV.

Waag-virran jäiden lähtö oli niin valtava, etteivät vanhimmatkaan ihmiset muistaneet sellaista milloinkaan nähneensä. Jäävirta tunkeutui Madacsány-puroa myöten aina myllyn patoon asti. Pian saattaisi sekin ehkä murtua, ja silloin olisi kahleistaan päässeellä elementillä vapaa kulku aina linnaan asti.

"Katso, äiti!" kuiskasi Cupido äidilleen viitaten paisuvaan jokeen. "Miksi kaadoitte, sinä ja isä Siegfried, pyhän Nepomukin kuvan maahan? Nyt kostaa pyhimys tällä tavalla."

"Mitä vielä, sinä olet vain nähnyt unta pyhimyskuvan kaatamisesta."

"Enkä ole! Olen nähnyt sen todellisuudessa tapahtuvan ja vieläkin vapisen sitä ajatellessani."

"Kuume sinua vain vapisuttaa. Mene sänkyysi jälleen äläkä katsele ikkunasta pihalle. Herska saa sitten tulla kertomaan sinulle satuja."

Niin, Herska. -- Kuka tietää, mikä hänen kohtalokseen oli tullut?

"Lähetä mieluummin tänne isä Siegfried! Hän ainakin puhuu tosiasioita!"

Idalia oli päivän kuluessa vähintään kymmenen kertaa kurkistanut munkin huoneeseen, nähdäksensä, oliko tämä jo tullut. Mutta mitään ei kuulunut. Komea ritarinpuku oli kadonnut, ja tuuli puhalsi sisään avoimesta ikkunasta.

Idalia istuutui erääseen lasikattoiseen ulkonevaan kulmahuoneeseen ja katseli tuota ääretöntä jäämerta, joksi Waag-joki oli koko laakson muuttanut ja jonka keskustassa vesi virtasi hurjasti eteenpäin samalla kun molemmille puolille oli kasaantunut mahtavia jäävuoria.

Mitosclimin linnan peltilevyillä peitetyt tornit loistivat auringon paisteessa ja näkyivät selvästi.

Äkkiä hän oli näkevinään mustan pilkun lähtevän vastaiselta rannalta ja suuntaavan kulkunsa jääkappaleiden väliin. Tarkastaessaan sitä hän huomasi, että se oli viiden hengen miehittämä vene.

"Missähän tarkoituksessa tuo vene tänne tulee?" ihmetteli hän.

Viittä miestä ei suinkaan pelätä Madacsányn linnassa, sillä siellä oli seitsemänkymmentäviisi hyvin varustettua miestä: palvelijoita, metsästäjiä y.m.

Nuo viisi tuolla veneessä kiusasivat nähtävästi tahallaan Jumalaa. Alituiseen uhkasivat jäälautat murskata heikon kulkuneuvon. Toisinaan hyppäsivät miehet jollekin jäälautalle ja nostivat veneen sekä siinä istuvan viidennen miehen lohkareiden yli. Etäältäkin voi jo huomata, että nuo neljä miestä olivat palvelijoita, mutta viides, joka turkkeihin kääriytyneenä istui veneessä, oli varmaankin herra.

Vihdoinkin he saapuivat myllynsululle. Siellä nuo neljä hyppäsivät taaskin pois veneestä, vetivät sen jäätä myöten rannalle sekä sitoivat sen sitten puuhun kiinni. Turkkeihin kääriytynyt olentokin suvaitsi nousta veneestä.

Nähtyään tämän ensi askeleet tunsi Idalia hänet heti. Olento nimittäin ontui. Tulija oli siis naapurilinnan herra, Grazian Likaway.

"Miksi hän, tuo viholliseni, jonka sydämeen olen kaksi kertaa pistänyt puukon, tulee tänne ja mille asialle? Tuleekohan tuo vanha karhu musertamaan vihollistansa, villikissaa käpälänsä mahtavalla iskulla? No, siinä tapauksessa saa hän kenties kokea, että kissallakin on kynnet, joita se osaa käyttää."

Idalia-rouvalla oli yllään pitkä, turkiksilla reunustettu kauhtana, jonka laajoihin hihoihin voitiin sangen mukavasti kätkeä myrkytetty tikari, jolla tehty pieninkin naarmu tappaisi pian voimakkaimmankin miehen. Sitä paitsi oli makuuhuoneessa metsästäjiä, jotka avunhuudon kuultuaan hyökkäisivät sisään ja löylyttäisivät pahaa aikovaa.

Mutta nämä valmistukset olivat aivan tarpeettomia.

Grazian Likaway tuli aivan aseettomana, hänellä ei ollut kirvestä eikä miekkaakaan vyöllään. Eikä hän olisi kyennyt käyttämäänkään sellaisia aseita, sillä hänen oikea kätensä oli siteessä, jonka läpi veri vieläkin kihoili. Isä Siegfried oli suunnannut viimeisen iskunsa kynttilänjalalla Grazianin päätä kohti, mutta tämä oli sen väistänyt kädellään, joka siitä turmeltui koko elämän ajaksi. Vasemmalla kädellään hän kantoi koukkukeppiään ja hattuaan.

Nöyrästi kumartaen, henkisesti masennettuna ja viallista jalkaansa perässään vetäen hän astui kreivittären eteen. Hänen äänensä sointi oli samanlainen kuin oven vieressä pyytelevän kerjäläisen.

"Syvästi nöyrtyneenä astun minä, vanha haudanpartaalla seisova miesraukka, teidän eteenne, armollinen rouva. Tunnustan, että olen nyt muserrettu ja murrettu, mutta sen olen ansainnutkin. Tein syntiä häväistessäni teitä. Syytin teitä siveettömyydestä ja sopimattomuudesta, mutta nyt olenkin huomannut, että sellaista onkin tapahtunut vain minun talossani. Olen teitä loukannut, antakaa siis minulle anteeksi!"

"Mitä te sitten olette tehnyt? Tarkoitukseni ei ollut teitä suinkaan kiihottaa."

"Älkää olko ollenkaan huolissanne. Minä tunnen teidän hellän, osaaottavan sydämenne ja tiedän, että te olisitte tullut kovin pahoillenne, jos tuo narrimainen, raivoava Grazian Likaway olisi hyvässä tarkoituksessa annettua varoitusta niin väärin käyttänyt, että hän sen vuoksi olisi ihmisiä tappanut. Sellaista ei hän ole tehnyt, mutta eräs toinen on siten menetellyt."

"Tarkoitatteko te isä Siegfriediä?"

"Juuri häntä, mutta Teodor Dalnakin hahmossa. Oivallinen, komea sotilas. Ensin hän tappoi tulevan vävypoikani, hurskaan Berezawskyn, sitten hän teki useita minun parhaita ratsupalvelijoitani ainaiseksi taisteluun kykenemättömiksi, ja kun hänen miekkansa vihdoin katkesi, tempasi hän kynttilänjalan alttarilta ja huitoi sillä kuin mielipuoli. Minäkin sain osani, kuten näette!"

Sanottuaan tämän irroitti kreivi verisen siteen oikeasta kädestään ja näytti Idalialle haavoitetut sormensa. Kreivitär kauhistui nähdessään ne. Hän tahtoi auttaa siteen uudelleen käärimisessä, mutta Grazian esti sen sanomalla:

"Älkää vaivatko itseänne, jalo rouva. Vasemman käden ja hampaiden avulla saan itse sen kyllä paikalleen jälleen."

"Miten isä Siegfriedille kävi?" kysyi rouva kiihottuneena.

"Lopulta täytyi hänen antautua. Monta jänistä on koiralle kuolemaksi."

"Tapoitte hänet?"

"Enhän toki! Minähän sanoin jo, etten ole ketään tappanut, sillä olen lempeä, rauhaa rakastava mies. En minä tapa isä Siegfriediä enkä salli muidenkaan tehdä sellaista."

"Mitä sitten aiotte tehdä hänelle?"

"Se on minun asiani! Mutta sanon jo ennakolta, ettei hiuskarvaakaan hänen päästään vahingoiteta, ja että hän tulee elämään kauemmin kuin minä."