Part 5

"Mutta kun minä taas toiselta puolen ajattelen, kuinka hyvä sinä minulle aina olet: et suutu, vaikka joskus teenkin virheen, etkä salli, että äiti minua pieksää, vaan vieläpä puolustatkin minua, kun hän toruu, tai sieppaat vitsan häneltä, kun hän alkaa minua lyödä, kuinka minua lempeästi kohtelet, kuinka ystävällisesti minulle puhut, silloin tuntuu minusta taasen, isä Siegfried, että sinä olet tuonut meille enkeleitä." Munkki tarttui pojan jääkylmään käteen ja koetti lämmittää sitä omissa käsissään.

"Toissa päivänä oli minun pääni hyvin kipeä. Pyysin sen tähden, että äiti ottaisi minut syliinsä ja suutelisi minua otsalle, sillä siten on kipu ennenkin lakannut, mutta hänpä ei tehnytkään sitä, vaan viskasi minut tylysti nurkkaan. Sanoin saaneeni päänkivun siitä, että olin niin paljon syönyt persikoita ja hunajakakkuja. Silloin hän sieppasi kädestäni tuon piparikakku-ukon, jonka sinä minulle annoit kirkon viime vihkiäisjuhlassa ja josta minä en vielä ollut maistanutkaan sekä heitti sen Jakulle. Rupesin silloin katkerasti itkemään. Siitä hän raivostui vielä enemmän. Hänen kasvonsa muuttuivat aivan sellaisiksi kuin aina silloin, jolloin kamarineiti on pistänyt häntä neulalla päähän hiuksia järjestäessään tai palvelija kaatanut paistinrasvaa hänen vaatteillensa. Kun minä sitten peloissani polvistuin ja rukoilin, ettei hän olisi paha, sieppasi hän pitkän neulan tukastaan ja uhkasi minua sillä, kiristellen samalla hampaitansa ja jupisten: 'Kirottu lurjus! Kunpa olisit poissa maailmasta!' Minä säikähdin ja rupesin pelkäämään, että hän tappaa minut. Pyysin, että hän panisi pois tuon pitkän neulan, mutta hän sanoi vain ilkeästi: 'Rukoile vain ahkerasti, ettei sinulle kävisi samalla tavalla kuin Csetejewarin lapsille! Käske tuon narrin kertoa, minkä tähden aaveet Csetejewarissa itkevät öisin.' Ja eilen illalla, sillä aikaa kuin sinä lauloit huoneessasi virsiä, kertoi narri sen minulle, kun ensin kauan olin sitä pyytänyt."

Poika oikein värisi, hänen hampaansa kalisivat ja hän oli hyvin kauhistuneen näköinen, kun hän rupesi kertomaan, mitä narri oli hänelle illalla jutellut.

"Tule lähemmäksi, isä, että kuulet!" pyysi hän. "En uskalla puhua kovasti. Kuulehan nyt, kun kerron!

"Csetejewarissa oli kaunis leskirouva. Hänellä oli kaksi minun ikäistäni poikaa, jotka olivat kaksoset, olivat aina yhdessä ja leikkivät keskenään. Mutta Csetejewarin kaunis rouva rakastui kovasti erääseen komeaan ritariin, joka kävi usein linnassa. Kerran sanoi ritari rouvalle: 'Ottaisin sinut puolisokseni, ellei noita neljää silmää olisi olemassa!' Tuo kaunis rouva luuli, että ritari tarkoitti hänen kahta lastansa edellisestä avioliitosta. Sen tähden hän päätti julmasti toimittaa heidät pois tieltään. Hän käski luoksensa Darkan, kaksosten vanhan imettäjän, ja sanoi hänelle: 'Ota nämä kaksi neulaa (samalla hän vetäisi kaksi kultaista neulaa tukastaan) ja mene noiden poikain kera metsään! Leiki siellä heidän kanssaan siksi, kunnes he väsyvät! Anna sitten heidän nukahtaa syliisi, ja kun uni on heidät voittanut, pistä nämä neulat heidän silmiinsä niin, että he kuolevat! Tuon muhkean ritarin ei tarvitse enää sanoa, ettei rakkautemme elä, tiellämme ei ole enää noita neljää silmää!' Vanha, ilkeä Darka teki niinkuin hänen julma emäntänsä oli käskenyt. Mutta juuri kun hän lävisti toisen ohimoa, heräsi toinen poika veljensä kimeään parkumiseen ja näki silloin, mitä julma hoitajatar oli tehnyt. Hän alkoi rukoilla surkeasti, ettei hänelle tehtäisi pahaa tuolla pitkällä neulalla ja lupasi hänelle kultaisia vaatteita, helmiä, hevosia ja vaunuja y.m. Lopuksi hän sanoi 'Kun minä kasvan suureksi, annan sinulle koko Csetejewarin, jollet tee pahaa minulle etkä veljelleni!' Mutta ilkimys ei heltynyt, vaan pisti hänetkin kuoliaaksi neulallaan. Sitten hän kantoi ruumiit synkimpään metsään ja hautasi ne kuivien oksien ja lehtien alle. Satakieli lauloi hautauskulua. Samana päivänä tuli tuo komea ritari taasen rouvan luo. Tämä sanoi iloissaan: 'Nyt eivät nuo neljä silmää ole enää rakkautemme tiellä. Molemmat lapset lepäävät rauhallisesti viileässä haudassaan lakastuneiden lehtien ja kuivuneiden oksien alla. Nyt ei mikään estä meitä menemästä naimisiin!' Mutta sen kuultuaan ritari kauhistui ja vihastui: 'Ah, kaunis rouvaseni', sanoi hän, 'noilla neljällä silmällä en minä suinkaan tarkoittanut lapsiasi, vaan omia silmiämme, joilla näemme liian hyvin toistemme viat, saattaaksemme rakkaudestamme huolimatta mennä naimisiin keskenämme.' Sanottuaan sen hän poistui, eikä tullut enää koskaan takaisin. -- Mutta siitä alkaen kummittelee Csetejewarissa. Aaveet itkevät öisin siellä. -- Kertomus on hirveä! Onkohan se tosi, isä Siegfried?"

"Ei, poikaseni! Älä ole ollenkaan peloissasi! Narri on vain yksinkertasuudessaan puhunut päättömiä."

"Minusta tuntuu, kuin pitäisi uskoa se, sillä olen tuon julman rouvan nähnytkin. Enkä suinkaan ainoastaan unissani, vaan todellisuudessa. Hänen silmänsä pyörivät kamalasti kuopissaan, suusta pursusi vaahtoa ja hänen hampaansa kalisivat julmasti vastakkain. Ja haavoitetussa kädessään oli hänellä neula, jolla hän aikoi pistää minua ohimoon."

"Älä sellaista ajattele, lapseni! Tuollainen on ainoastaan pelkkää mielikuvitusta."

Lapsi puristi molemmin käsin munkin kättä rintaansa vasten.

"Ethän poistu luotani?" pyysi hän. "Ethän salli sellaisen tapahtua?"

"Älä pelkää, lapseni! Olenhan luonasi aina, varjelen sinua, enkä salli, että hiuskarvaakaan päästäsi vahingoitetaan."

"Mutta minkä tähden et häntä rakasta? Eiväthän minun silmäni ole tiellä. Usein ennen ratsastimme hevosella kolmisin siten, että minä nojasin äitini syliin ja äiti jonkun ritarin syliin. Hän ei päästänyt minua milloinkaan näkyvistään. Kun me sitten palasimme vaunuilla, suuteli hän minua alinomaa ja sanoi kultaiseksi pojakseen. Ja kun isäni joskus oli vihoissaan, vei äitini minut hänen polvilleen. Minä silittelin hänen poskiaan, kunnes hän leppyi. -- Minkä vuoksi minä nyt olen muka niin paha ja hyleksittävä? Kenties sen vuoksi, kun sinä et rakasta äitiä. Rupea siis lempimään häntä! Heitä tuo munkkikaapu nurkkaan. Olen näkevinäni sinut jo komeana ritarina. Rupea siis todellakin sellaiseksi ja mene äitini kanssa naimisiin, että sitten oikein todenteolla pääset isäkseni. Silloin tulee äiti jälleen hyväksi ja alkaa pitää minusta uudelleen. -- Tee siis pyyntöni mukaan!"

Munkki viihdytteli ja lohdutteli tuota kiihtynyttä ja säikähtynyttä lasta, kunnes tämä vihdoin nukahti.

Mutta harpun helinä ja rakkauslaulujen säveleet kaikuivat yhä vielä hiljaiseen yöhön.

Siegfriedin sydämen täytti viha. Hän poistui pojan vuoteen vierestä sinne, missä Idalia lauleli tähdille sielunsa sisimpiä tunteita.

Hänen kiivasten askeltensa kopina herätti rouvan unelmista ja saattoi hänet tuijottamaan terävästi eteensä.

Munkki tarttui Idalian käteen ja talutti hänet huoneeseen.

Rouvan sydän sykki kovasti. Hän luuli, että tuo käsi, joka nyt talutti häntä huoneeseen, puristaisi hänet kohta sen miehen rintaa vasten, jota hän rakasti niin tulisesti.

Mutta niin ei käynytkään. Munkki komensi vain hitaasti:

"Polvillesi! Tunnusta rikoksesi! Pian!"

"Minkä rikoksen? Sinähän tiedät jo kaikki!" sammalsi nainen kummastuneena ja vaipui polvillensa miehen rautaisen käden painamana.

"Rikoksen, jolla ei vielä ole nimeä. Suunnitelman, joka vasta on alkanut itää sielussasi. Pahuus on tukahdutettava silloin, kun se vielä on ajatuksena, ettei se pääse teoksi kehittymään. Siis puhu, mitä olet ajatellut!"

Idalia oli ensin vaiti muutamia silmänräpäyksiä, ikäänkuin hakeakseen jotakin pelastuksen tietä, mutta antautui sitten ja sanoi matalalla äänellä:

"Ajattelin tappaa lapseni."

"Kirottu olkoon sydän, jossa tuollainen ajatus sikiytyy."

"Sellaista tapahtuu, kun tuli ja vesi ovat vastakkain."

"Ajattele toki Jumalaa ja iankaikkista kadotusta!"

"Älä puhu minulle Jumalasta ja iankaikkisesta kadotuksesta! Kun minun kerran täytyy astua Jumalan kasvojen eteen, sanon minä hänelle: Minä olen semmoinen, joksi minut olet luonut. Jos olisit antanut minulle kylmän veren, olisin sammakko. Mutta kun annoit minulle kuuman veren, tuli minusta ihminen. Jos olisin luotu mieheksi, olisin Kain. Mutta koska teit minusta naisen, tuli minusta Eeva. Sinä olet antanut minulle naisellisen sydämen, luonut silmiini magneettisen vetovoiman ja sivellyt huuleni huumaavalla taikanesteellä. Sinä lähetät minulle ajatuksia valveilla ollessani ja haaveillessani. Kiroatko siis oman työsi, oman luomasi olennon? Jos olet kaikkitietävä, olisihan sinun pitänyt tietää, millainen minusta tulee?"

"Nainen, älä pilkkaa!"

"Onko totuuden puhuminen mitään pilkkaamista? Millainen on minun rikokseni? Sekö, että rakastan juuri sinua? Kuka olet sinä, joka tahdot tulisella miekalla tuhota ympäristösi? Oletko sinä Jumala tahi hänen ylienkelinsä? Vai oletko piru? -- Älä ole minulle vihainen. Enhän minä ole sinua loukannut, en sinua enkä pyhimyksiä. Olen lukenut tuon suuren kirjan, jota te nimitätte raamatuksi, kannesta kanteen ja etsinyt sieltä sellaista paikkaa, jossa kielletään naista rakastamasta, mutta en ole löytänyt. Eivät profeetat eivätkä evankelistat sellaista kiellä. Vain ihmiset ovat keksineet sellaisen julman opinkappaleen, että täytyy olla olemassa erityisiä ihmisiä, joita ei saa rakastaa. Joka pukee munkinkaavun päällensä, sen sydän ei saisi muka enää sykkiä. Eikö sellainen ole kapinoimista Jumalaa vastaan? Eikö sellainen ole melkein samaa kuin murha, sillä sehän on pitkällistä ja kiduttavaa Jumalan kuvan hävittämistä ihmisestä? Pahemmin eivät menettele myrkynsekoittajatkaan, jotka juomillansa aiheuttavat ensin sairastumisen ja sitten kuoleman. Älä pelkää! Älä pakene! Jää tänne! Kuule minua! Tämä on rippiä! En minä halua ketään tappaa, tahtoisin vain erään jo kuolleen uudestaan henkiin herättää. Se on minun suurin syntini. Sinä olet tämä kuollut ja sinun tähtesi olen minä lukemattomia kertoja vuodattanut katkeria kyyneliä. Myönny siihen, että saan särkeä hautaholvisi ja herättää sinut uuteen elämään! Kuule minua! Me poistumme Unkarista ja menemme Siebenbürgenin puolelle sekä käännymme siellä protestanttiseen uskoon. Senhän tekevät niin monet. Sitä paitsi on kolmasosa väestöstä siellä protestantteja. Siebenbürgenissä ei meitä kukaan vainoa. Täällä, noissa kahdessa rautaisessa kirstussa, on niin paljon aarteita, että me voimme elää uudessa kotimaassamme mukavasti ja huolettomasti huvien pyörteissä ja elämän nautinnoissa. Mutta jos sinä mieluummin tahtoisit elää vaatimattomasti, hiljaista, Jumalaa pelkääväistä elämää, niin olen valmis siihenkin sinun kanssasi mukautumaan. Seuraan sinua vaikka kaikkein kurjimpaankin kylään, jonka mitättömän kirkon katto on rautapeltillä peitetty. Siellä voit sinä ruveta kalvinilaiseksi saarnaajaksi tai opettajaksi. Minä olen sinulle aina uskollinen. Minä olen sinun ahkera vaimosi. Keitän ja pesen sinulle, hoidan talouttasi, elän Jumalan pelvossa ja köyhyydessä enkä enää pilkkaa Jumalaa enkä ihmisiä. Mutta jos kuitenkin tekisin jotakin sopimatonta, saisit lyödä minua, rangaista nälällä ja teljetä minut yksinäisyyteen. Minä koetan kaikessa tehdä mieliksesi, jos vain heität päältäsi nuo kuolinvaatteet!"

Kiusaus oli suuri. Kokonaan kuollut täytyy sen sydämen olla, joka voi vastustaa tätä tulista intohimoa. Mutta nuorukaisella oli hallussaan muudan talismani, rakkaus Waag-virran toisella puolen olevaan suloiseen tyttöön. Se suojeli häntä paremmin kuin munkinkaapu kenties olisi voinut tehdä. Teodor Dalnaki oli jättänyt sydämensä Mitosclimin kappeliin. Siksipä ei Idalian kiihkoisa lemmentuli voinutkaan sulattaa sen jääpeitettä.

"Hillitse itsesi, sinä syntinen vaimoraukka! Sellaisen neuvon annan sinulle rippi-isän oikeudella", puheli Siegfried lempeästi. "Jumala armossaan suokoon sinulle anteeksi pilkalliset ajatuksesi ja vapauttakoon sinut pahoista hengistä, joiden orjana nykyään olet! -- Rukoile!"

"En!" huusi Idalia kiivaasti. "Kun sinä messutessasi luet liturgiaa, sanon minä sillä välin itsekseni: 'Se ei ole totta, ei mitenkään, ei ikinä.' Ja kun sinä veisaat kiitosvirttä pyhälle Jumalan äidille, puhelen minä itsekseni: 'Minua sinun pitää rakastaa, eikä Jumalan äitiä.' Sillä sinä olet minun elämäni ja kuolemani! Sinä olet minun paholaiseni ja minun epäjumalani!"

Kreivitär heittäytyi maahan munkin jalkojen juureen ja puraisi terävillä hampaillaan käsivarteen niin, että veri purskahti.

Mutta Siegfried lausui vakavasti: "Silloin, kun luostarissa oli kysymys minun tänne lähettämisestäni, rukoilin minä prioria, ettei hän määräisi minua sinun huoneeseesi, vaan sen sijaan lähettäisi erämaihin villien druusien pariin. Mutta hän pani ehdoksi, että minun piti joko tulla tänne taikka vaeltaa Espanjaan ja ruveta siellä inkvisition apulaiseksi. Valitsin edellisen, sillä mieluummin tahdoin tulla itse rääkätyksi kuin muita kiduttaa. Ja voinkin sanoa sen varmasti, ettei harhauskoinen, jonka inkvisition pyövelit ovat kastaneet kiehuvaan öljyyn, kärsi suurempia tuskia kuin minä sinun läheisyydessäsi, eikä inkvisition espanjalainen saapas muserra hienommaksi uhrinsa luusolmuja kuin sinun intohimosi murskaa minun sieluni. Sinun linnasi on kidutuskammio, jossa minun täytyy kauheimmat tuskat kärsiä. Jumala antakoon sinulle anteeksi kaikki kärsimykset, joita olen sinun tähtesi saanut kokea. Minä puolestani annan sinulle anteeksi ja toivon, että sinäkin voisit antaa anteeksi itsellesi."

Idalia kaatui hervotonna kylmälle lattialle pitkin pituuttaan.

Siegfried nosti hänet ylös ja piti häntä pystyssä vahvoilla käsillään.

"Kuule nyt tarkasti, mitä sanon!" puhui hän. "Sen työn, joka on täällä minulle uskottu, aion minä kunnollisesti tehdä. Kasvatan poikasi rakastamaan totuutta ja hyveitä sekä suojelen häntä kaikkia vaaroja vastaan. Kukaan ei saa katkaista hiuskarvaakaan hänen päästään. Narri Herskankin olen minä karkottava hänen läheisyydestään, ettei hän enää saa tyhmillä kummitusjutuillansa myrkyttää kasvattini arkaa sydäntä. Sinä myöskin olet hänet hylännyt. Sen tähden otankin minä hänet pojakseni tästä päivästä lähtien."

Sanottuaan tämän laski hän rouvan irti ja meni pois.

Idalia seisoi hetkisen paikallaan liikahtamatta kuin valkoinen marmoripatsas. Sitten vaipui hän kokoon ähkien, hampaitaan kiristellen ja niin vaikeasti äännellen kuin kuolemaisillaan oleva haavoitettu villieläin. Vihdoin lysähti hän kuitenkin lattialle ja nojasi päänsä tukeen, joka sattui olemaan siinä lähimpänä. Se ei ollut mikään muu kuin hänen kuolleen puolisonsa marmorisen rintakuvan alusta! Kenties tuo kylmä kivi saattoikin edes hieman jäähdyttää hänen tulikuumaa otsaansa.

Mutta isä Siegfried meni huoneeseensa, jossa pikku Cupido jo rauhallisesti nukkui syvässä unessa.

VIII.

Siihen aikaan sattui Unkarissa sellainen harvinainen tapaus, että muuan piispa meni naimisiin. Se oli ainoa tapaus sen jälkeen, kun katolisen kirkon kielto, etteivät papit saa mennä naimisiin, oli astunut voimaan.

Neutran piispa Emerich von Thurza oli tuo merkkimies.

Hän oli Thurzan ikivanhan aatelissuvun viimeinen miehinen jälkeläinen, suvun, joka oli antanut Unkarille monta urhoollista kenraalia ja viisasta palatiinia ja jonka tilukset olivat pienen kuningaskunnan kokoiset. Piispan kuoltua naimatonna olisi kuuluisa suku kuollut sukupuuttoon, ja sitä olisi pidetty suurena onnettomuutena koko maalle.

Sen estämiseksi oli keksittävä jokin hyvä keino.

Ja paavi tiesikin siihen neuvon. Hän antoi bullan, oikean, todellisen, paavillisella lyijysinetillä varustetun bullan, jossa Thurza vapautettiin aviokiellosta ja hänelle annettiin oikeus mennä naimisiin hänen silti tarvitsematta luopua piispan istuimesta.

Kronikat ja perimätiedot tietävät kertoa, että piispa käyttikin hyväkseen tätä erikoisoikeuttansa. Hän meni naimisiin kauniin aatelisnaisen Christine von Nyaryn kanssa. Häät olivat sangen komeat ja sikäli ainutlaatuiset, että ne kestivät kokonaisen vuoden.

Bittsonin linnassa on vieläkin nähtävänä suuri huone, jossa näitä häitä pidettiin. Tuo barokkityyliin rakennettu linnakin seisoo vielä eheänä paikoillaan komeine kuvapatsaineen ja koristettuine käytävineen. Hääsali ei ole pituudeltaan ja leveydeltään ainakaan paljon pienempi Budapestin reduuttisalia. Sen toisella keskiseinällä on vielä makuuhuoneeseen johtava komea porttaali. Sitä kannattaa neljä solakkaa korinttilaista pilaria, jotka on ympäröity kullasta ja hopeasta taiteellisesti veistetyin viiniköynnöksin, itämaisin kasvein ja kaunein lehtikoristein.

Häitä vietettiin humussa ja sumussa viikko viikon ja kuukausi kuukauden perään. Ne kestivät kokonaisen vuoden. Erittäin korkealle kohosi ilo eräänä aamuna, jolloin piispa kasvot ilosta loistaen tuli makuuhuoneesta ja kantoi sylissään pientä vastasyntynyttä perillistä. Sen kastetoimitus vain lisäsi vieraiden riemua.

Niin, vaikka nämä häät kestivätkin kokonaisen vuoden yhteen mittaan, eivät vieraat silti kyllästyneet, sillä joukko vaihtui alituiseen. Ei juuri kukaan ole nimittäin sellaisessa asemassa, että hän voisi olla poissa kotoaan kokonaisen vuoden. Toisia siis meni kotiinsa, kun toisia tuli. Tänään esim. tuli koko joukko Matyasföldistä. He viettivät viikon ilossa ja riemussa, humussa ja sumussa laulaen ja soittaen. Ja kun he olivat saaneet kyllänsä ja lähtivät pois, tuli heidän sijaansa uusi joukko begyaljalaisia, Banaatin väkeä tai miehiä ja naisia etäisestä Alföldistä. Siebenbürgin, Puolan ja Mährin ylhäiset paroonit, nuo vanhat hyvät ystävät, tulivat lapsineen ja vaimoineen, kiluineen kaluineen, palvelijoineen, sukulaisineen ja tuttavineen.

Soittoakin oli yhtä monta lajia kuin vieraitakin. Puolalaiset paroonit toivat mukanaan kuuluisat pasuunansoittajansa, siebenbürgiläisillä oli mustalaismusikantteja ja Banaatin väellä guszla-pelimanneja. Ne soittelivat vuorotellen. Kun yksi laji loppui, alkoi heti toinen. Mitä erilaisimpia ja vaihtelevimpia tansseja tanssittiin.

Sillä aikaa kun nuoriso hyppeli salin toisessa osassa soihtu- tai silkkitanssia, istui vanhempi väki lukemattomien pitkien pöytien ääressä salin toisessa osassa. Siellä esiintyivät huvittajina milloin sukkela sananlaskujen puhuja, milloin saksalainen vaeltava rakkausrunoilija, milloin hurskasten latinalaisten virsien esittäjiä. Erääseen nurkkaan oli pystytetty suuri teltta ainoastaan naisia varten. Muutamaan seinäsyvennykseen oli katettu pöytä vierasten onnellisille lapsille. Siinä he söivät, joivat ja riemuitsivat kasvattajainsa ja opettajainsa valvonnan alaisina.

Kaikilta ilmansuunnilta saapuneet papit ja munkit olivat leiriytyneet erääseen holvikäytävään. Sellainen harvinainen ja merkillinen tapahtuma kuin piispan häätilaisuus olikin houkutellut heitä kokoon suuret parvet kaikista mahdollisista veljeskunnista. Siinä oli punaisia veljeksiä Steinamangerista, premonstraatereita Jaszasta, paulinisteja, johanniitteja, jehowiitteja, karmeliittoja ja muita. He istuivat suuren pöydän ääressä ja joivat _in honorem domini et dominae_. He olivat myös vakinaisimmat ja pitkäaikaisimmat vieraat. Heidän lukumääränsä vaihteli ainoastaan siten, että heitä aina vain tuli lisää, mutta pois ei ketään lähtenyt.

Paitsi heitä oli häissä eräs vakinainen vieras, joka oli ollut näissä pidoissa alusta alkaen ja pysyi loppuun asti, nimittäin Grazian, Mitosclimin linnanherra.

Hän oli tuonut mukanaan kauniin tyttärensäkin.

Vanhemmat naiset nurkkateltassaan kuiskivat keskenään, että syy Grazianin pitkäaikaiseen viipymiseen oli etupäässä se, että hän oli päättänyt naittaa tyttärensä täällä jollekin aatelismiehelle. Hän olikin jo löytänyt suloisen sulhasen, tuon ikinuoren puolalaisen Berezawskyn. Mies oli sen näköinen, että jos Herra Jumala olisi luonut ensimmäisen ihmisen Aatamin hänen näköisekseen, ei äiti Eeva milloinkaan olisi tuota paljon itkettyä omenaa puusta ottanut. Tuo ikinuori sulho hymyili niin suloisesti lakananvaalealle morsiamelleen, että hänen silmänsä menivät oikein ristiin.

Vanha narri vietti kumminkin enimmän aikansa viinipullojen seurassa. Silloin tällöin erosi hän sentään hetkiseksi niistä. Silloin tuli hän nuorison joukkoon ja tanssia lerkutteli leveillä lattajaloillaan kuin mikäkin sarvikuono. Mutta kaikista eniten halusi hän suudella Magdaleenaa. Ja sen hän ehkä onnistuisi tekemään, jos vain tyttö suostuisi silkkitanssiin hänen kanssaan.

Kuten vanhat vielä muistavat, tanssittiin silkkitanssia seuraavalla tavalla: Joku nuori mies otti käteensä silkkisen tyynyn -- siitä myös nimi tyyny- eli pielustanssi -- heitti sen lattialle ja pyöri yksinään hetkisen sen ympäri soiton tahdissa. Sitten valitsi hän mieluisimman seinämällä istuvista naisista ja laskeutui hänen eteensä polvilleen tyynylle sekä jäi siihen asentoon, kunnes neito antoi hänelle suutelon. Sitten otti mies naisen kädestä kiinni, nousi seisomaan ja molemmat tanssivat muutaman kierroksen lattialla. Sen loputtua meni mies paikalleen, mutta nainen vuorostaan otti tyynyn ja polvistui jonkun ritarin eteen ja sai tältä suukkosen. Näin jatkui tanssi suloisin vuorotteluin. Siinä annettiin ja otettiin monta suloista suudelmaa. Varsinkin rakastuneet osasivat käyttää hyväkseen silkkitanssin suomia tilaisuuksia. Piispan häissä tanssittiin myös, kuten jo edellä kerrottiin, ahkerasti silkkitanssia. Etenkin Berezawsky, tuo vanha ikinuorukainen, oli siihen innostunut. Milloin se vain pantiin alulle, olivat hänen kuparinkarvaiset juoponkasvonsa myös mukana. Hän toivoi salaisesti saavansa siten tilaisuuden lähennellä Magdaleenaa. Mutta turhaan, Berezawskysta eivät välittäneet edes vanhimmatkaan leskirouvat. Ja niin kauan kuin ei kukaan nainen hänen kanssaan tanssinut, ei hänellä myöskään ollut oikeutta polvistua Magdaleenan eteen, voidakseen tuosta korallisuusta saada suutelon harjaksisille huulilleen. Koko seura näytti tehneen sellaisen salaliiton häntä vastaan, ettei kukaan tuonut tyynyä hänen eteensä.

Vanhemmat naiset tuolla teltassa hymyilivät nähdessään, kuinka Grazian paikaltaan ahkerasti vartioi silkkitanssin kulkua. Kasvojen ilmeistä päättäen se ei mennyt hänen mielikseen.

* * * * *

Tuon kovan läksytyksen jälkeen näytti kaunis Idalia kokonaan muuttuneen. Tuntui kuin olisi hän tehnyt todellakin parannuksen. Häntä ei enää voitu tunteakaan samaksi ihmiseksi. Hän oli ystävällinen ja mukautuvainen, ei riidellyt eikä torunut, jätti rankaisematta palvelusväen virheet ja auttoi mielellään köyhiä. Lisäksi kävi hän joka aamu kirkossa, istui siellä hiljaa ja rukoili hartaasti, kuten näytti. Mitä hän tällä kaikella tarkoitti, ei tiennyt kukaan muu kuin kenties isä Siegfried.

Myöskin herra Cupidosta oli isä Siegfriedin käsissä tullut kokonaan toinen ihminen. Sen sijaan, että hän ennen vain lauleli sopimattomia ja jumalattomia lauluja, kuultiin hänen nyt lukevan pyhiä kirjoja selvällä ja kuuluvalla äänellä. Ei hän enää kulkenut kylienkään läpi villi-ihmisen tavoin koirineen, joita hän usutteli rauhallisten kulkijain kimppuun, vaan asteli hiljaisena ja lempeänä kasvattajansa rinnalla sekä vastaili ystävällisesti ja nöyrästi vastaantulijain tervehdykseen. Taskurahansa hän jakoi kerjäläisille. Sunnuntaisin auttoi hän pappia taitavasti jumalanpalveluksessa aikomatta enää milloinkaan sekoittaa rikkiä pyhän savun sekaan. Jumalattoman puheen sijaan olivat tulleet hurskaat latinalaiset lauselmat, ja vanhojen ihmisten kättä suuteli hän kunnioittavasti. Tämä kaikki oli hurskaan kasvattajaisän ansiota. Luostarikonventinkin jäsenet huomasivat sen ja olivat mielissään. Itse luostarien tarkastajakin lausui kiitoksensa hänen hyödyllisestä toiminnastaan.

Tämä linnanrouvan virallinen mielen ja käytöksen muutos tapahtui piispa von Thurzan häävuonna. Mitosclimin herra oli matkustanut sinne koko perheensä kanssa ja jäänyt sinne koko vuodeksi, kuten olemme nähneet. Isä Siegfriedillä ei siis ollut mitään aihetta kuljeskella maanalaisessa käytävässä. Mitosclimiläisten lähtö oli tapahtunut niin äkkiä, ettei Magdaleenakaan ollut siitä mitään tiennyt heidän edellisenä sunnuntai-yönä tavatessaan. He olivat vain päättäneet tavata toisensa seuraavanakin sunnuntaina.