Part 4

"Kuinka paljon hullutuksia hän osasikaan keksiä! Kesken haukkumistanikin oli minun pakko nauraa hänelle. Hän oli niin voimakas, etten minäkään hänelle riittänyt. Kun rupesin häntä kurittamaan, antoikin hän minulle selkään. Jollen antanut hänelle rahaa, haki hän käsiinsä minun juutalaiseni ja otti häneltä. Niin, pojalla oli enemmän järkeä kuin kokonaisella kuninkaan neuvostolla yhteensä. Helposti olisi hän saattanut elää sadan vuoden vanhaksi, mutta elikin vain kahdenkymmenenviiden. -- Kun siihen lisätään vielä kolme vuotta, tekee se kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Se on totta. Mutta näitä kolmea vuotta ei oteta lukuun, sillä ne hän on jo ollut kuolleena. -- Mutta minkä vuoksi hän oikeastaan kuolikaan? -- Sen tähden vain, että hänen hevosensa sattui taistelussa kompastumaan, muuten olisikin toinen saanut loppunsa. Ja sellaista sanotaan oikeudeksi! Kaunis maailma tämä, jossa tuomarina ovat hevosen etujalat! Hänen verensä vuoti kuiviin. No, eivätkö sitten kaikki maailman lääkärit kykene jollekin, jonka veri on vuotanut kuiviin, hankkimaan uutta verta? -- Arkaa väkeä! Tuo pappi-aasi sanoi, että ihminen muuttuu maan mullaksi. Mutta hän valehteli! Hän muuttuu kullaksi taikka timanteiksi. Huomenaamuna avautan hänen arkkunsa ja katson. -- Niin, siellä hän lepää paavilaiskirkon lattian alla olevassa hautakammiossa. -- Miksi juuri siellä? Hän itse niin tahtoi -- luultavasti sen vuoksi, että hän vielä kuoltuaankin saisi kiusata pyhimyksiä. Kyllä hän heitä mahtaakin härnätä! Antaneeko hän pyhälle Antoniukselle nahkapihviä? Taikka loihtiiko hän aaveita kelloja soittamalla? -- Mitä se on? -- Kellon soittoa! Kuka kuulee sen? -- Eikö kukaan muu kuin minä vain? -- Hei, Mathias, missä sinun korvasi ovat? Etkö kuule? -- Pium-paum, pium-paum! Varmaankin on se itse piru ilmielävänä? Mitähän erinomaista tekemistä hänellä siellä on?"

Mutta ei kukaan vastannut. Juopuneet kuorsasivat kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa äänilajeissa. Muutamat jalkeillaan olevat olivat laskeutuneet kellariin, jossa he särpivät viiniä suoraan tynnyreistä. Suuressa juhlasalissa oli ainoastaan talon herra yksinään valveilla.

Hän luuli uneksivansa.

Kirkontornin pieni kello soi yhä edelleen.

Grazian kömpi ylös nojatuolistaan, sai käsiinsä koukkusauvan ja alkoi tukea seinistä etsien ja hoiperrellen poistua salista ensin pitkään käytävään ja sitten linnan pohjoiseen torniin, josta oli vapaa näköala kirkolle päin. Hän kiskaisi ikkunan auki ja tirkisteli pimeään yöhön.

Laskeutuva puolikuu loi viimeisiä säteitänsä juuri kirkontornia kohti. Niiden valossa saattoi nähdä, kuinka kello, vaikka se ei enää soinutkaan, kuitenkin hiljaa liikkui telineissään.

"Kuka siellä? Kuka siellä on?" änkytti Grazian nojaten ulos ikkunasta. "Älkää rähiskö siellä alhaalla, roistot! Minä tahdon kuunnella!"

Kuulla ei hän enää voinut, mutta kyllä nähdä: muudan kirkon pitkä goottilaisikkuna oli valaistu.

"Katsokaa, mitä hittoa tämä on!" huudahti hän.

Sillä tuossa valaistussa ikkunassa näkyi kaksi ihmishaamua, jotka väliin katosivat ja väliin taas ilmestyivät näkyviin. Joskus ne nostivat kätensä ylöspäin, ja joskus taas antoivat niiden vaipua alas.

Grazian kokosi voimansa ja karjaisi mahtavan äänensä koko voimalla noille kummittelijoille: "Keitä olette? Poistukaa!" Sen jälkeen hän vaipui voimatonna lattialle. Seuraavana aamuna löysivät ihmiset hänet siitä makaamasta, ja vain hädin tuskin hän jäi henkiin.

VI.

Magdaleena oli paraillaan veljensä haudalla rukoilemassa.

Hänkin vietti -- vietti omalla tavallaan tuon surullisen päivän muistoa, jolloin veli hänen takiansa oli sydänverensä vuodattanut.

Yhdellä iskulla oli hän menettänyt sekä veljensä että sulhasen, sillä veljen murhaaja ei tietenkään voinut sitten enää naida sisarta.

Mutta hän oli pysynyt uskollisena rakkaudessaan niin hyvin veljeä kuin sulhastakin kohtaan.

Näiden molempien hellän lemmen sijasta, jonka hän näin samanaikaisesti oli menettänyt, sai hän nyt osakseen isän vihan. Linnanherra piti nimittäin tytärtään pojan kuoleman aiheuttajana.

Miksi tuo tyttö raukka sitten rukoili? Sillä kuolleitahan he olivat kumpikin, sekä veli että sulhanen, eivätkä siis voineet rukouksenkaan avulla herätä uuteen elämään. Hänen maalliselle olemukselleen ei löytynyt enää onnea. Kuitenkin odotti onni häntä taasen hetkiseksi, vaikka hän ei sitä itse aavistanutkaan.

Täällä, tässä paikassa, vallitsivat rauha ja hiljaisuus. Joku toinen olisi tuntenut siellä hänen sijassaan pelkoa ja kauhistusta. Kuu loisti ikkunan läpi ja valaisi alttarin veistokuvia, puuhun sidottua, nuolien lävistämää marttyyria ja ylienkelin voittamaa lohikäärmettä, raskaita kynttilänjalkoja loppuun palaneine kynttilöineen sekä alttaritaulua pyhimyksineen ja rivoine viettelijättärineen.

Sen valo siirtyi edelleen ja loihti esiin pimeydestä marmorisen hautakiven, jonka alla kuollut veli lepäsi, ja marmorivartalon, joka rinnoille ristittyine käsineen koristi arkkua. Tornissa huhusi huuhkaja, ja pöllöt kiljuivat käheästi ullakolla. Karhut murisivat oven edessä ilmoittaen olevansa valveillaan ja odottavansa saalistaan. Linnasta kuului silloin tällöin pilkkalaulujen rumia sanoja. Missään muualla ei sen vuoksi ollutkaan niin hyvä olla kuin kirkossa kylmän marmoripatsaan juurella.

Magdaleena olisi ilomielin sulkeutunut luostariin, sillä särkyneelle sydämelle olisi se ollut sopivin tyyssija, mutta isä ei kärsinyt kuulla siitä puhuttavankaan. Hän tahtoi nimittäin naittaa tyttärensä jollekin. Mutta kaikki naimahaluiset nuoret miehet karttoivat tätä taloa kuin ruttoa. Tyttöraukkaa kyllä surkuteltiin, mutta samalla pelättiin isän hurjaa luontoa niin, ettei kukaan uskaltanut kosia. Sitä paitsi säikytti tyttö surullisella ulkonäöllään kaikki kosijat tiehensä. Ja kuta surullisempi tytär oli, sitä kiukkuisemmaksi tuli Likaway.

Magdaleena pelkäsi hirveästi noita tuollaisia juominkeja. Sen vuoksi oli hän nytkin mennyt kirkon yksinäisyyteen.

Hän tiesi; että juopot kykenivät vain laulamaan pilkkalauluja taivaasta ja maasta, ivaamaan sekä kuolleita että eläviä. Nytkin tunkeutui niiden raju mellastus kammottavan kumeasti aina kirkon pyhien seinien sisäpuolelle.

Tyttö vapisi kuin vilutaudin puuskassa.

Kuu laskeutui vähitellen, ja pimeys kietoi kappelin täydellisesti verhoonsa. Ainoastaan ylhäällä tornissa olevan kellon loistavalla malmilla väikkyi vielä kimallus, jota neito katseli.

Äkkiä näytti siltä, kuin olisi kello alkanut hiljaa heilua. -- Valehtelivatko hänen silmänsä? -- Samassa äännähti vihitty malmi ja soi edelleen ikäänkuin jonkun syntisraukan sielun autuudeksi. Soittajaa ei kumminkaan näkynyt.

Uudet ihmeet lisäsivät vielä hänen hämmästystään. Kirkon pimeä sisus alkoi vähitellen tulla valoisaksi. Alttaritaulu loisti niin, että todellinen sädekehä kimalteli padualaisen pyhimyksen pään ympärillä. Viettelijänainen sitä vastoin muuttui aivan mustaksi.

Vavisten laskeutui tyttö polvilleen.

"Kaikkivaltias Jumala!" sammalsi hän.

Kun kellon viime sävelet häipyivät, kääntyi pyhän Antoniuksen ja hänen julkean seuralaisensa maalattu kuva suurella kolinalla sivulle ja näin syntyneessä aukossa seisoi elävä olento -- samanlainen kuin padualainen Antoniuskin -- munkin puvussa ja paljain jaloin, palava tulisoihtu kädessä.

Pelästyksissään painoi tyttö rintaansa molemmin käsin.

Ehkä tuo ilmestys ennusti hänen kuolemaansa!

Kunpa niin kävisikin!

Haamu irtautui alttaritaulun kehyksestä, harppasi yli pyhien kirjojen ja rukousnauhojen. Nainen hypähti ylös, kiljaisi ja nosti rukoillen kätensä suojakseen. Silloin hän kuuli nimeänsä mainittavan.

Magdaleenasta tuntui kuin maailma pysähtyisi kulussaan. Lopuksi hän vaipui tainnoksissa maahan.

Kun hän uudelleen palasi tuntoihinsa, tunsi hän, miten häntä katselevat säteilevät silmät lämmittivät ja elähdyttivät hänen sydäntään kuin armas aurinko.

Oliko tuo katselija todellakin hän? Kenties uneksui hän vielä... Oli tainnoksissa ja näki sielunsa silmillä ajatustensa esineen. Ei, tämä oli lihaa ja verta... Se oli todellakin hän! "Teodor!"

Vaistomaisesti lausuivat huulet tämän nimen.

"Tulitko sinä taivaasta tänne luokseni, rakkaani?"

Nuori munkki nyökäytti surullisesti päätään myöntymisen merkiksi. Ja kuolleiden valtakunnasta näytti hän todella tulleenkin, sillä niin kalpeat olivat hänen poskensa ja niin kylmät hänen kätensä.

Vahakynttilän, joka tytöstä oli näyttänyt tulisoihdulta, oli hän pistänyt alttarilla olevaan kynttilänjalkaan. Sen liekki valaisi heitä molempia.

Munkki alkoi puhua kolein äänin:

"Toinnu säikähdyksestäsi! En ole haamu enkä henki, vaan elävä, sääliä ansaitseva ihminen. Huhu kuolemastani oli väärä. Turkkilaiset ottivat minut kyllä vangiksi, mutta eivät mestanneet minua. Se kohtalo tuli vaatteisiini pukeutuneen palvelijani osaksi. Minä pakenin sillä aikaa."

"Mutta entä tuo vaatetus?" kuiskasi tyttö silitellen munkinkaapua hiljaa kädellään.

"Olen pukeutunut tähän surrakseni meidän molempain menetettyä elämää. Minua sanotaan nyt isä Siegfriediksi, sillä kuulun jesuiittain veljeskuntaan. En ole enää rakastettusi enkä sulhasesi, en tulevaisuutesi toivo, enkä suojasi onnettomuuksia vastaan, vaan ainoastaan välittäjäsi taivaan kanssa. -- Olen vain isä Siegfried."

Tyttö vaipui polvilleen ja suuteli kunnioittavasti hänen kättään: "Isä!"

Siegfried sanoi syvään huoaten:

"Koska minä en voi saada sinua enää omakseni, niin tahdon antaa sinut Jumalalle. Koska et voi olla minun morsiameni, niin ole sitten taivaan morsian. Minä olen tullut johdattamaan sinut sinne, mihin mielelläsi menisit."

"Luostariinko? Tiesit siis hartaimman haluni? Oletko todellakin puhellut kanssani unissasi?"

"En ole! Enkä rupea sinulle valehtelemaankaan. Mutta miettiessäni näitä asioita oli minun pakko tulla siihen johtopäätökseen, että sinä tuollaisen hirvittävän tapauksen satuttua mieluimmin menisit luostariin. Olen myös saanut kuulla, ettei isäsi tahdo siihen suostua, vaan tahtoo antaa sinut puolalaiselle Berezawskylle."

"Minä en häntä edes tunnekaan."

"Sitä parempi. Tuo aiottu puolisosi on nimittäin vanha, ruma, sairas ja patajuoppo. Sitä paitsi hän on ollut ennen kuusi kertaa naimisissa. Lisäksi hän on sozianilainen mielipiteiltään."

"Siis jumalankieltäjä?"

"Hän kieltää pyhän kolminaisuuden. Hänen mielestään on Kristus vain hurskas ihminen, eikä mitään muuta, Pyhä Henki ainoastaan valkoinen kyyhkynen."

"Pelasta minut hänen käsistään!" rukoili tyttöraukka munkin polvia syleillen.

"Kyllä, jos vain tahdot."

"Tahdon, tahdonhan toki. Mutta miten ja mistä tulit tänne? Miten pääsit?"

"Tulin tänne todellakin helvetin läpi, läpi pitkän, maanalaisen käytävän, jonka itse paholainen varmaankin on tehnyt, ja jossa vieläkin näkyy jälkiä hänen ilkeydestään ja saastaisuudestaan. Sitä tietä oli kamala kulkea. Sen olemassaolon sain tietää eräästä vanhasta kirjasta, jonka sisältöä kymmenen oppinutta ennen minua oli turhaan yrittänyt ottaa selville. Madacsányn tyhmä narri osoitti minulle vihdoin oikean selityksen. Sekin oli paholaisen työtä. Helvetti asukkaineen saattoi minut myös muutaman sangen vastenmielisen ihmisen seuraan. Veljeskuntamme ankarat säännöt pakottivat minut kasvattajaksi ja rippi-isäksi eräälle rouvalle, jota kammoksun enemmän kuin pimeyden ruhtinasta kaikkine käskyläisineen! Asun Madacsányn linnassa, kreivittären luona."

Tyttö puristi rintaansa, ja syvä huokaus kuului hänen huuliltaan.

"Se nainen on minun helvettini ja paholaiseni. Kauheaa kidutusta on, että minun on joka päivä pakko puhutella tuota olentoa, jota minä sydämeni pohjasta inhoan ensimmäisestä kohtauksestamme saakka. Sillä olkoonpa nainen kuinka kaunis tahansa, hän on aina silloin vastenmielinen, kun hän paljastaa tunteensa miehelle ja tarjoaa pyytämättä lempeänsä. Sitä paitsi on minun hänen rippi-isänään täytynyt kuunnella mitä syntisimpiä ja viettelevimpiä ajatuksia, joita tuo turmeltunut, saastainen ja harhaan joutunut sielu on siittänyt. Olen myös saanut tietää, miten hän tuli leskeksi. Mutta ripin salaisuudet on minun sinetöitävä sieluuni ainaisiksi, sillä pyhä sakramentti sulkee suuni. Nuo teot ja ajatukset on minun Jumalan puolesta annettava hänelle anteeksi, julistettava hänelle vapahdus ja synninpäästö, vaikka en voisikaan tehdä sellaista omasta puolestani milloinkaan. Tämä kaikki on mielestäni helvetin kauhujakin pahempaa!"

Tyttö puristi nuoren miehen kättä ja sanoi:

"Olet oikeassa. Meistä molemmista olet sinä enimmin kärsinyt. Minä en enää valita."

"Tunnen myös sinun kärsimyksesi sangen hyvin. Kiusaajattarelleni on erikoinen nautinto kertoa sinusta kaikenlaista, jolla hän luulee voivansa haavoittaa sieluani. Hän tietää kaikki, mitä teillä tapahtuu, ja kertoo ne minua kiduttaaksensa. Mutta meidän ei pidä tuhlata aikaa turhiin vaikeroimisiin. Sinun täytyy palata pian kotiisi, ja minunkin on heti lähdettävä olopaikkaani. Minulla on pitkä, maanalainen tie kuljettavana, ja minun pitää vielä pimeän aikana ehtiä Madacsányyn, ettei kukaan huomaisi poissaoloani, eikä oppisi tuntemaan käytävää. Vastaa siis pian: Tahdotko mennä luostariin vai et?"

"Muuta toivoa minulla ei olekaan enää täällä maan päällä."

"No, se tulee ainakin toteutumaan. Sitä varten pitää minun ilmoittaa tämä sinun päätöksesi erään luostarin abbedissalle. Sitten vien sinut salaisesti maanalaista käytävää pitkin Madacsányyn, josta muudan nunna suljetuissa vaunuissa kuljettaa sinut luostariinsa. Valmistumatta emme voi siihen ryhtyä, ja meidän pitää olla hyvin varovaisia. Kaikissa tapauksissa määrätkäämme, milloin jälleen voimme toisemme tavata."

"Ensi sunnuntaina."

"Sanokaamme joka sunnuntai-ilta heti kello kahdenkymmenenneljän jälkeen. Ennen en voi saapua, sillä tuo kelvoton ylhäisyys, jonka kasvattaja olen, ei nuku koskaan aikaisemmin ja illanviettokumppanini, narri, tulee myöskin vasta siihen aikaan tukkihumalaan."

"Mutta sanohan", pyysi tyttö, "mistä tiesit, että voit minut täällä tähän aikaan tavata? Ilmoitettiinko se ehkä sinulle unessa?"

"Muille voisin kyllä valehdella, mutta sinulle sanon totuuden. Minua eivät johtaneet mitkään ilmestykset eivätkä ihmetyöt, vaan minä tiesin, sillä olin varma, että löytäisin sinut täältä. Tänäänhän on nimittäin veljesi kuolinpäivä, jota te tavallisesti vietätte suurin juhlallisuuksin. Mutta ethän sinä voi olla sellaisessa huoneessa, jonka seinät kajahtelevat juopuneiden inhoittavasta melusta, vaan tietenkin pakenit veljesi haudalle, täällä rukouksessa yösi viettääksesi. Rukoilet sekä kuolleen että hänen murhaajansa sielun autuudeksi. Näin harkitsin. Mutta olin sitä paitsi päättänyt, että ellen sinua täällä tapaisi, tunkeutuisin aina linnaan asti ja koettaisin päästä luoksesi. Arvelin, että koska siellä varmaan on paljon munkkipukuisia narreja, minunkin olisi mahdollista tuntemattomana heidän turvissaan päästä sisälle ja etsiä sinua."

Nuorukainen huomasi kauhun ilmeen, joka kohosi hänen puheensa johdosta tytön kasvoihin. Magdaleena tarttui munkin molempiin käsiin ja puristi niitä suonenvedontapaisesti.

"Mitä nyt?" kysyi Siegfried.

Tyttö ei kertonut mitään. Hän vain ajatteli kauhistuneena, mitenkä julmasti hänen rakastetulleen olisikaan voinut käydä, jos hän olisi tänä yönä tullut linnaan. Karhut olisivat ehdottomasti repineet hänet kuoliaaksi. Siitä hän ei kuitenkaan puhunut mitään peläten, että Siegfried rupeaisi kovin huolehtimaan, miten tyttö vuorostaan petojen saaliiksi joutumatta voisi jälleen päästä linnaan.

"Ajattelin vain sitä", sanoi Magdaleena koettaen hymyillä lempeästi, "että millä tavalla sinä olisit päässyt kirkosta ulos, jos ovet olisivat sattuneet olemaan lukossa?"

"Mutta minä tiesinkin varmasti, etteivät kappelin ovet ole koskaan lukossa. Isäsihän on määrännyt, ettei niitä saa milloinkaan sulkea. Onhan kirkon jokaisella loukolla oma surullinen tarinansa. Oven tarina on kuitenkin surullisin."

"Tunnetko sen?"

"Sain sen tietää sieluni kiusanhengeltä. Mutta parempi on, ettet kertomusta opi tuntemaankaan. Tyydy jo omaan onnettomuuteesi!"

"Kerro se minulle! Pyydän sitä! Mieltäni lohduttaisi tieto, että muut ovat kärsineet vielä enemmän kuin minä. Kukahan hän on mahtanut olla?"

"Sisaresi Sofia."

"Muistan hänet. Luulen vieläkin näkeväni edessäni hänen kauniin vartalonsa ja suuret, syvät silmänsä! Pienenä ollessani hän kantoi minua käsivarsillaan, ja minä silittelin hänen hienoa poskeaan. Selvästi on vielä mielessä sekin, kun hän makasi ruumispaareilla, ja kuinka kättäni paleli, kun yritin silittää hänen kalvennutta marmoriposkeaan."

"Tuolla hän lepää", sanoi nuorukainen viitaten seinälle, missä kaksi vierettäistä eri suuruista marmorilevyä, pienempi ja suurempi, ilmaisi paikan. Kumpaankin oli kaiverrettu risti, toiseen pienempi ja toiseen suurempi, sekä ristien alle vuosiluvut, joissa ei ollut kuin vuoden ero. Mitään muuta kirjoitusta ei ollut.

"Miksi ei muistomerkeissä ole minkäänlaista kirjoitusta?" kysyi Magdaleena.

"Niiden alla lepäävät äiti ja lapsi", puheli Siegfried ikäänkuin vastaukseksi.

"Mutta miksi niissä ei ole nimeä?"

"Koska heillä ei ollut nimeä."

"En ymmärrä tuota."

"Ei sinun tarvitse sitä ymmärtääkään, sillä se on sangen surullinen asia. He rakastivat toisiansa vielä lämpimämmin kuin me. Isäsi tuhosi heidänkin rakkautensa raa'asti ja säälimättömästi. Hän mukautui mieluummin häpeään kuin rupesi suojelemaan sydämensä pohjasta vihaamansa miehen veriheimolaisia. Tytär kuoli samana päivänä, jolloin hän antoi elämän jo ennen syntymää vainotulle lapselle. Hänet haudattiin tuohon muurattuun holviin. Vuotta myöhemmin kuoli lapsi, joka aiottiin peittää tuonne äitinsä viereen. Kun silloin kirkon ovi, joka oli ollut suljettu äidin kuolemasta asti, avattiin, kompastui isä ensi askeleella tyttärensä ruumiiseen. Hän ei nimittäin ollutkaan kuollut. Hän oli vironnut holvissa ja uskomattomilla ponnistuksilla onnistunut pääsemään arkustaan ja hautaholvistaan kirkon lattialle. Mutta kirkon ovea ei hän enää jaksanut murtaa. Vihdoin hän vaipui kuolleena kynnykselle."

"Kauheata!" sopersi tyttö säikähtyneenä katsellessaan kauhun ilmein noita kahta muistomerkkiä.

"Sen vuoksi kivessä ei olekaan nimeä", sanoi munkki ja lisäsi: "Siitä saakka on kirkon ovi herra Grazianin nimenomaisesta käskystä ollut aina auki."

"Paetkaamme täältä!" pyysi tyttö väristen.

"Oletko ensi sunnuntaina heti puolenyön jälkeen täällä?" kysyi Siegfried.

"Olen."

He kättelivät ja erosivat. Siegfried katosi jälleen alttarin takana olevaan käytävään. Pyhä Antonius julkeine seuralaisineen kääntyi taas paikalleen. Takana loistava kynttilän valo muodosti hetkiseksi kunniakehän kuvan pään ympärille, ja tornin pieni kello kilahteli uudelleen. Se oli yhdistetty salaisella kellolaitteella käytävään niin, että jokainen sitä kulkeva pani kellon soimaan. Siten tiedettiin linnassa, että joku oli tulossa Madacsánysta pitkin tuota maanalaista käytävää. Siten olivat hussilaiset aikoinaan antaneet tietoja toisilleen. Samalla kuin kello vaikeni, sammui alttarikuvan kunniakehyskin. Kello olikin jo kaksi aamulla, jolloin linnut aloittivat laulunsa. Magdaleena katseli peloissaan taaksensa ja jalkoihinsa. Ehdittyään ovelle kääntyi hän katsomaan, seurasiko Sofia-sisar häntä. Ulkona odotti vielä suurempi kauhu, toinen karhu kun oli paneutunut levolle juuri oven eteen. Se nukkui. Rohkaistuaan mielensä uskalsi tyttö astua pedon yli. Se ei herännyt. Mutta sitä vastoin oli toinen karhu valveilla ja pureskeli kiukuissaan muudatta kovaa luunsolmua, jota se ei ollut voinut särkeä hampaillaan.

"Jumala minua armahtakoon!" huokasi Magdaleena heittäen pedolle hunajakakun jäännöksen.

Karhu rauhoittuikin ja salli neidon vahingoittumattomana kiiruhtaa linnaan takaisin. Mutta jos peto olisi tappanut ja raadellut tytön, olisi se tehnyt suuren armotyön ja samalla antanut taivaalle marttyyrin.

VII.

Madacsányn linnanrouvan oikea nimi oli Idalia, mutta häntä sanottiin yleensä vain Venukseksi. Hän olikin hyvin tuon kuuluisan jumalattaren kaltainen, ei ainoastaan kauneutensa, vaan myöskin elintapojensa suhteen. Kun hän rakasti, rakasti hän aina mielettömän intohimoisesti. Mutta jos hänen lempensä sattui sammumaan, muuttui se vihaksi, katkeraksi ja kuolettavaksi vihaksi. Intohimo ei hänessä koskaan sammunut, se muutti vain väriä ja leimuamistapaa. Keneen se sattui, sen se poltti tavalla tai toisella.

Hän oli mennyt naimisiin sangen nuorena totellen sydämensä kehoitusta. Hänen puolisonsa, joka silloin oli ollut muhkea ritari, oli kuollessaan murtunut vanhus. Ja kuitenkaan ei tuo avioliitto ollut kestänyt kahdeksaa vuotta kauemmin. Sanottiin, että hänet oli myrkytetty, ja kenties kreivittären viini olikin ollut noitajuomalla sekoitettua.

Rouva Idalia oli niin mielistynyt olympialaiseen elämään, johon nimi hänet oikeutti, että hän risti poikansa Cupidoksi. Kastetta toimittavalle kauniille slovakialaiselle papille oli hän selittänyt, että Cupido on hyväilymuoto nimestä Kupa, joka, kuten tiedetään, on kristitty nimi ja on kuulunut eräälle kansalliselle marttyyrille. Pappi tyytyi siihen, ja siten saatiin Venus ja Cupido saman katon alle.

Poikaansa rakasti rouva oikealla apinanrakkaudella. Hän sai tehdä, mitä vain halusi. Ei edes rakkausseikkailujaankaan äiti häneltä salannut.

Teodor Dalnaki oli Idalian intohimon viimeinen kohde. Mutta kun mies ei vastannut hänen tunteisiinsa, raivostui nainen. Hän musersi säälimättä, repi rikki ja hävitti kaikki esteet, joiden hän vain luuli olevan itsensä ja rakkautensa välissä. Veren täytyi vuotaa, että Teodor tulisi erotetuksi rakastamastaan tytöstä, puolison täytyi mennä hautaan, jotta Teodor voisi astua hänen sijaansa. Ja nyt, kun Teodor oli ruvennut munkiksi, oli kaikki vaiva ollutkin turhaa.

Tuo rakastettu nuorukainen oli nyt hänen talonsa alituinen vieras, hänen pöytäkumppaninsa, mutta siitä huolimatta oli hän nyt hänestä kauempana kuin milloinkaan ennen. Ei mikään maallinen mahti, vaan taivaanvaltakunta, oli heidät erottanut.

Kuinka paljon suunnitelmia sepittivätkään nuo kuumeesta hehkuvat aivot poistaakseen tuon erottavan taivaanvaltakunnan!

Myöhäisinä, kuumina kesän iltahetkinä, kun kaikki oli hiljaa, kuultiin säännöllisesti munkin alakerrassa olevasta huoneesta äänekäs rukous psalmin sanoin: "Syvyydestä minä huudan sinua, Herra!"

Samaan aikaan istui rouva avonaisella kuistilla ja lauloi harpun säestämänä tulista, polttavaa laulua, jossa hän ilmaisi kaipaavan sielunsa syvimmät tunteet. Lauluhan oli luotu sytyttämään rakkautta. Kunpa se nyt tapahtuisi! Vai oliko nuoren munkin sydän jo niin kuivettunut, etteivät sitä edes polttavat lemmenlaulutkaan voineet lämmittää?

* * * * *

"Istu vuoteeni laidalle, isä Siegfried!" kuiskasi linnan pieni herra, käännellessään levottomana ja unettomana vuoteellansa. "Sanon sinulle jotakin. Sinä olet tuonut meille joko pirun tahi enkelin."

"Mistä sinä, lapseni, olet saanut sellaista päähäsi?"

"Sen tähden vain, että ennen kuin sinä tänne tulit, rakasti äiti minua sangen suuresti. Hän ei puhutellutkaan minua millään muilla nimillä kuin: 'Jalokiveni', 'silmäteräni', 'ainokaiseni', 'enkelini', ja joka kerta, kun hän vain otti minut käsivarrelleen, peitti hän myös kasvoni lempeillä suudelmillaan. Hän ei minulta milloinkaan mitään kieltänyt. Ellen heti saanut mitä vaadin, kiskoin häntä tukasta, mutta hän nauroi vain ja suuteli minua. Hän ei milloinkaan edes katsonutkaan minuun vihaisesti. Mutta sen jälkeen kun sinä tulit meille, ovat asiat paljon muuttuneet. Hän ei välitä minusta enää eikä rakasta minua enää. Saan nyt osakseni potkuja ja korvatillikoita ja entisten rakkaiden 'jalokiveni', 'ainokaiseni' ynnä muiden nimien sijasta puhutellaan minua nyt lurjukseksi, sammakoksi ja niin edelleen. Sitä paitsi katselee hän minua aina niin julmin ja karsain silmin, että oikein pelkään. Kun minä pyydän häneltä lempeätä sanaa, näyttää hän kieltänsä. Ja jos harhaannun tekemään pienimmänkin pahan, saan heti ankarasti selkääni. Joskus, kun yritän häntä suudella, sylkäisee hän kuin vihainen kissa. Näiden kaikkien asiain vuoksi tuntuu minusta, isä Siegfried, että piru on tullut taloomme sinun mukanasi."

Munkki ei vastannut tähän mitään, silitteli vain hiljaa lapsen hiuksia. Poika jatkoi taas lapsellista pakinaansa: