Part 3

Siegfried avasi suunsa ja silmänsä selkoselälleen. Siinä se nyt oli. Mitä kirjanoppineet kahtenasatana vuotena eivät olleet saaneet selville, sen narri ratkaisi kahdessa minuutissa. Ha, ha, haha!

Kirja oli arabialaisilla kirjaimilla takaperin kirjoitettua unkarin kieltä.

Nyt alkoi Siegfried lukea narrin neuvon mukaan oikealta vasemmalle. Hyvin se tuntui sujuvankin. Ensin luki hän kaksi riviä, sitten kolme ja niin koko sivun! Kuta enemmän hän luki, sitä punaisemmiksi muuttuivat hänen poskensa, silmät alkoivat loistaa ja kasvojen kovat piirteet sulivat sulamistaan. Nyrkkiin puristunut oikea käsi putosi raskaasti pöydälle.

"Katselkaahan vain!" kirkui narri. "Hurskas isä on juopunut omasta musteestaan."

Siegfried löi kirjan kiinni ja hypähti kiivaasti seisaalleen.

Kirja ei suinkaan ollut sellainen, että paholainen olisi sitä pelännyt, sen sisältö oli päinvastoin mieluista iankaikkisuuden isälle.

"Minäpä kykenin sinun pullostasi juomaan. Ota nyt sinäkin kulaus minun pullostani!" sanoi narri voitonriemuissaan sekä täytti pikarin reunojaan myöten viinillä.

Muinoin oli Siegfried ollut tuon tulijuoman harras ystävä, mutta kahteen vuoteen ei pisaraakaan ollut päässyt kostuttamaan hänen huuliaan. Sillä tuon tuliliemen vaahto on helvetin tien viitta, jonka osoituksesta monet sekä nuoret että vanhat tekevät syntiä.

Munkin kasvoilla kuvastui voimakas viininhimo.

Kirjan sisältö oli varmaankin sellaista tulta, että jokainen, joka siitä siemauksenkaan hörppäsi, tunsi tulen syttyvän rinnassaan ja tarvitsi sammutusainetta.

"Tuo pikarisi tänne!"

Narri totteli käskyä kiireesti, ja munkki tarttui pikariin vapisevin kourin ja vei sen huulilleen. Ensin koskettivat hänen huulensa vain hiukkasen tuohon taikanesteeseen, mutta pian hän tyhjensi koko sisällyksen yhdellä siemauksella. Sillä oli sama vaikutus häneen kuin johonkin sellaiseen henkilöön, joka ei koskaan ennen ole viiniä maistanut.

Hän nojasi tuolinsa selustaan veltosti ja kasvoissa heijastuivat kuin kuvastimessa kaikki ne erilaiset näyt, mitkä kulkivat hänen sisäisten silmiensä ohitse. Puoliavoimet huulet hymyilivät. Vaistomaisesti hän tarttui tuohon ihmeelliseen kirjaan ja avasi sen.

Silloin säikähti poikanen niin kovasti, että hän putosi huutaen lattialle.

Munkki juoksi kiireesti hätään, nosti lapsen maasta ja peitteli hänet huolellisesti jälleen vuoteeseen, puhuen samalla rauhoittavia sanoja. Lapsi tulikin levollisemmaksi, peloittavat unikuvat häipyivät ja täysin rauhoittuneena kietoi hän vihdoin kätensä Siegfriedin kaulaan sekä vaipui sikeään uneen.

"Sinusta tulisi mainio lapsenhoitaja!" sanoi narri. "Tällaisissa tapauksissa on minun ennen täytynyt puoli tuntia hieroa nuoren kreivin jalkapohjia sekä laulaa parhaat lauluni saadakseni hänet tyyntymään. Ja sinä sait hänet rauhoittumaan yksinkertaisesti vain siten, että sivelit hänen otsaansa. -- Hoi, otetaanpa vielä pieni naukku!"

"En huoli enää sinun viinistäsi."

"No, särvi sitten omaa viiniäsi taasen!"

Munkki katsahti eteensä ja huomasi ihmeekseen, että kirja oli auki, vaikka hän äsken oli sen sulkenut. Hänen mieleensä juolahtivat kaikenlaiset kummitusjutut.

"Oletko sinä koskenut kirjaan?" kysyi hän narrilta.

"En ole enkä koskisikaan, vaikka minulle luvattaisiin koko Madacsányn linna ja sen kaunis haltijatar vielä kaupanpäälliseksi."

Munkki istuutui nojatuoliin sekä rupesi jatkamaan tuon kummallisen kirjan lukemista.

Kuta enemmän hän luki, sitä selvemmin alkoivat hänen kasvonsa ilmaista, että hänen tiedonjanonsa oli herännyt. Jokainen luettu sivu vain lisäsi sitä. Luultavasti ei kirjaa tultaisi enää panemaankaan kiinni, ennenkuin viimeinen rivi olisi luettu.

Vihdoin sanoi munkki narrille: "Noudahan minulle koko ruukullinen viiniä!"

Kun sitten nouseva aurinko aamusella kultasi maalattuja ikkunanruutuja, kuorsasi narri pöydän alla, mutta pappi tirkisteli yhä kirjaansa. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan uneksi valveillaan.

Tuo kirja "_Eitukluk Uttalas_" ei ollutkaan mikään salaperäinen noitakirja, vaan erään arabitimunkin kirjoittama teos. Lopussa oli selitys, miksi kirja oli kirjoitettu niin kummallisilla kirjaimilla ja miksi nuo kirjaimet oli niin oudosti järjestetty.

Se sisälsi tarkan kertomuksen eräästä tunnelista, joka muka Waag-virran alitse kulkien yhdisti Madacsányn ja nelitornisen Mitosclimin linnan.

Siihen aikaan kun kuuluisa unkarilainen sotapäällikkö János Hunyady taisteli voitollisesti turkkilaisten lukemattomia laumoja vastaan, olivat molemmat linnat erään böömiläisen rosvojoukon hallussa. Siellä saivat rosvot rauhassa mellastella ja harjoittaa ilkeyttään pitkät ajat, koska Unkarin sotilaat olivat rajoilla varjelemassa Eurooppaa turkkilaisten raivolta. Sillä niinhän se on, ettei kukaan, joka karhun kanssa paraillaan taistelee, ehdi hätistellä hyttysiä korviltaan. Vihdoin alkoivat maan aateliset kuitenkin ahdistella heitä kreiviensä ja voivodiensa johdolla. Mutta ihme ja kumma! Kun toinen näistä linnoista saatiin väkirynnäköllä valloitetuksi, ei siellä ollut ristinsielua. Samoin oli laita, kun toinenkin valloitettiin. Mutta siitä huolimatta jatkuivat taistelut ja mellastukset ympäristössä. Rosvot käyttivät kulkutienään ja pakopaikkanaan linnojen välillä olevaa Waag-joen alitse kulkevaa tunnelia.

Sellaista jatkui vuodesta vuoteen, kunnes Mathias kuningas nousi valtaistuimelle. Vahvistettuaan valtansa ulkonaisia vihollisia vastaan hän käänsi puhdistavat aseensa järjestämään sisällisiä oloja. Muudan joukko-osasto lähti kurittamaan noita böömiläisiä rosvoja. Madacsány ja Mitosclim piiritettiin yhtäaikaa.

Ryövärit pakenivat ensin Mitosclimista Madacsányyn, mutta sielläkin olivat kuninkaan joukot vastassa. Pako oli niin ollen mahdotonta. Ja kumminkaan ei heitä koskaan saatu kiinni.

Siihen aikaan kirjoitti munkki merkillisen teoksensa. Siinä hän kuvaili tarkasti ja perinpohjaisesti, kelle linnat kulloinkin olivat kuuluneet ja mistä paikasta tunneli niissä kummassakin alkoi. Tämän teki hän sen vuoksi, että jos jälkeentulevaiset sattuisivat erehdyksessä joutumaan tunneliin, he pääsisivät sieltä pois, ja myös sen tähden, että jos joidenkuiden päähän pistäisi ryhtyä etsimään niitä runsaita aarteita, joita ryövärit hänen luulonsa mukaan olivat koonneet erääseen sivuholviin, he löytäisivät ne. Näistä aarteista puhuttiin muuten sangen laajasti. Mainittiin, että niitä oli monta monituista säkillistä kultaa ja hopeaa. Sitten kerrottiin, kuinka ryövärit olivat kerran ottaneet kiinni erään ylhäisen naisen sekä pitäneet häntä vankina monta vuotta. Kuoltuaan hänet oli haudattu sangen loistavin juhlamenoin erääseen tunnelin salakäytävään.

Mihin rosvot olivat piirityksen aikana joutuneet, ei kirjassa kerrottu. Luultavasti olivat vielä hengissä olevat, kuninkaan sotajoukkojen heitä molemmista linnoista ahdistaessa ja nähdessään olevansa auttamattomasti hukassa, salpautuneet johonkin käytävän sivuaukeamaan vapaaehtoisesti kuolemaan, sillä he tiesivät hyvin, että jos he elävinä joutuisivat kiinni, hirtettäisiin heidät armotta.

Mutta voittajat saivat kumminkin paljon kultaa ja hopeaa saaliiksensa.

Linnat joutuivat aatelissukujen haltuun. Salaisen käytävän päätekohdat unohtuivat niin, ettei niitä enää lopulta lainkaan tiedetty olevan olemassakaan. Vähitellen häipyi muisto käytävistäkin ihmisten mielistä.

Tämä salaperäinen kirja olisi kumminkin voinut sen kaikille kertoa, jos kaikki vain olisivat osanneet sitä lukea. Mutta siihen oli ainoastaan isä Siegfried pystynyt.

V.

Vastapäätä Madacsánya loistaa Mitosclimin linna. Se loistaa oikein sananmukaisesti, sillä sen neljä tornia on katettu kiiltäväksi tinatuilla rautalevyillä, jotka auringon niihin paistaessa leimuavat kuin suuret tuliroihut. Tornit on rakennettu venäläiseen sipulityyliin. Vielä viideskin torni kohottaa solakkaa huippuansa hopeapoppelien välistä. Se on koristettu ristein, kun toisissa sitä vastoin on tähti.

Tuosta viidennestä tornista voi vielä tänäkin päivänä nähdä, että se on jolloinkin kuulunut pieneen kirkkoon, jonka hussilaiset olivat rakentaneet pyhän Antoniuksen kunniaksi. Nykyinen linnanherra, Grazian Likaway, oli perinyt sen äidiltään. Tämän äiti, Susanna Syuhay, oli innokas katolinen. Hän oli antanut linnan pojalleen sillä ehdolla, että paavilainen kirkko kartanonpihassa pidettäisiin entisessä kunnossaan edelleenkin ja että läheisestä, Teplassa sijaitsevasta sielunhoitovirastosta palkattaisiin pappismunkki pitämään siellä ainakin kerran viikossa messu, huolimatta siitä, oliko siellä kuulijoita vai ei.

Poika olikin täyttänyt äitinsä testamentin määräykset, sillä muussa tapauksessahan olisi koko linna joutunut valtiolle.

Katolinen kirkko sijaitsi siis edelleenkin Mitosclimin pihassa. Heleä-ääninen kellokin oli vielä paikoillaan, sillä Grazianin ei ollut tarvinnut sitä edes rahoiksi sulattaa. Eikä Teplan lukkariakaan juuri kielletty, jos hän tahtoi, tulla sitä määrättyinä aikoina soittamaan.

Mutta kumminkin oli asianlaita niin, että jos hurskaat naiset joskus olisivat eksyneet tähän kirkkoon hartauttaan harjoittamaan, olisi se ilahduttanut ja kenties huvittanutkin ainoastaan messua lukevaa pappia, mutta ei olisi virkistänyt heidän omaa sieluaan ollenkaan.

Kello oli ylhäällä tornissa, mutta siinä ei ollut minkäänlaista hihnaa eikä soittonuoraa, eikä sinne ollut minkäänlaisia portaitakaan tai tikapuita. Teplan lukkari ei siis olisi mitenkään voinut soittaakaan kelloa, vaikka hän sitä varten olisi Mitosclimiin joskus tullutkin.

Mutta vaikka kello olisikin saatu ääntelemään, ei kuitenkaan kukaan hurskas ihminen olisi jalallaankaan astunut kirkkoon siellä olevan alttaritaulun tähden. Se oli erään italialaisen mestarin maalaama ja kuvasi pyhän Antoniuksen kiusausta. Aihetta tosin ei kukaan olisi pystynyt moittimaan, ellei sitä olisi käsitelty niin jumalattomalla tavalla kuin tuossa taulussa. Pyhimyksen kiusaajana esiintyi siinä nimittäin ennen näkemättömällä julkeudella maalattu alaston nainen. Sen nähtyään kääntyi jokainen todellinen hurskas sielu jo kirkon ovelta takaisin ja kiiruhti pakoon. Sellaiset alttaritaulut saattavat kenties kyllä sopia kuumaverisille italialaisille, mutta näiden vuoriseutujen asukkaat eivät niitä ymmärrä.

Luonnollista on myöskin, ettei kellään sielunhoitajalla ole ollut halua tulla lukemaan messua samaisen alttaritaulun ääreen, jolloin hänen olisi pitänyt siihen katsoa. Mitosclimissa oli kuitenkin muudan viaton olento, jota tuo julkea alttaritaulu ei lainkaan loukannut, nimittäin linnanherran tytär, Magdaleena, joka oli ainoa paavilainen, ei ainoastaan tässä linnassa, vaan koko kylässäkin. Unkarin lain mukaan jakavat nimittäin protestanttisen isän ja katolisen äidin lapset taivaanriemut siten, että pojat perivät isän ja tyttäret äidin uskonnollisen katsomuksen. Herra Grazian Likaway oli kiivas protestantti, joka kovasti vihasi pappeja ja munkkeja. Sitä vastoin oli hänen puolisovainajansa ollut katolinen. Linnanherra oli niin ankara uskonasioissa tytärtäänkin kohtaan, ettei sallinut tämän sisällä huoneissa lukea paavilaista rukouskirjaa, eipä edes kantaa rukousnauhaakaan. "Joka tahtoo harjoittaa hartautta, menköön kirkkoon! Sehän on aivan lähellä." Linnan takaportilta johti sinne vuosisatoja vanha, jättiläislehmusten reunustama mutkainen tie, jolla siihen aikaan kuitenkin kasvoi niin korkeata ruohoa, että sitä oli vaikea kulkea. Ympärillä oleva alue oli sitä paitsi karhujen asuntopaikkana. Herra Likawaylla oli lisäksi kaksi muhkeata kesyä karhua, jotka saivat juoksennella vapaina linnan ja kirkon välisellä maankappaleella ja lehmuskäytävässä. Vaikka linnan ja puutarhan välissä olikin korkea ja paksu kivimuuri, kuului petojen kumea karjunta selvästi kartanon puolelle.

Nuo karhut olivat myöskin osaltaan suurena syynä siihen, että kirkkotie oli saanut niin ruohottua. Sillä eihän kukaan juuri mielellään mene rukoilemaan sellaiseen paikkaan, jossa kesken parasta hartautta voi joutua karhujen raadeltavaksi.

Kun linnan torninvartija ilmoittaa torvensa äänekkäällä törähdyksellä illan seitsemännen tunnin alkaneen, aukeaa muudan karhupihalle päin oleva ikkuna, ja kuuluu kimakka pillin ääni. Sitä kohden laukkaavat nuo molemmat pedot aika vauhtia, ilmoittaen silloin tällöin kumealla murinallansa, mihin asti jo ovat ehtineet. Syvä, tuota murinaa muistuttava ihmisääni lausuu kummankin karhun nimen ja samalla asetetaan suuri, verinen lihankimpale ruohikkoon. Pedot ottavat sen ilonkiljunnalla vastaan. Kumpikin tarttuu kynsin ja hampain veriseen möhkäleeseen ja koettaa repiä siitä itselleen niin suuren palasen kuin suinkin. Karhut ovat kaksosia ja epäilevät sangen suuresti toisiaan. Toinen luulee aina, että veli on saanut suuremman kappaleen, ja oikeaa tasajakoa ylläpitääkseen se hyökkää sen vuoksi tämän kimppuun. Toisella on samanlaiset mielipiteet ja se menettelee luonnollisesti samalla tavalla. Siten syntyy tulinen tappelu, joka lyhyin väliajoin sekä luita ja ytimiä vihlovin karjahduksin jatkuu koko yön.

Linnanmuurin ikkuna sulkeutuu, ja karhut jäävät yksikseen kahakoimaan.

Vähitellen voittaa yö, ja hämärtävän päivän ja Waag-joen sumut kietovat koko laakson kosteaan ja pehmeään verhoonsa. Linnan pohjoinen sivusta on aivan pimeä, sen ikkunoista ei näy edes heikkoa kynttilän valoakaan. Mutta kaikkien nukuttua aukenee kirkkotielle johtava takaportti hiljaa ja narisematta. Muudan nainen hiipii siitä puutarhaan kuin unikuva tai ilmestys. Pitkä, valkoinen viitta kietoo laskoksiinsa solakan vartalon sulot. Pään ympärillä liehuu musta harsohuntu. Nainen katselee ympärilleen, kuuntelee, tutkii, lähtee vihdoin liikkeelle ja katoaa pimeyteen. Hän on aivan yksin, eikä hänellä ole lyhtyäkään mukanaan. Askelten ääni ei häntä ilmaise, sillä ruoho on pehmeää. Ainoastaan valkoinen mekko osoittaa, missä tuo keveä olento liikkuu. Kuuluu kumeata murinaa, ja kaksi muodotonta möhkälettä kiiruhtaa juoksujalkaa kulkijaa kohden. Niiden valkoiset hampaat ja hehkuvat silmät loistavat pimeässä. Mutta haamu ei edes kirkaise säikähdyksestä. Hän heittelee oikealle ja vasemmalle hunajakakkuja, noita karhujen mieliherkkuja. Ne sieppaavat leivokset sukkelasti suuhunsa ja murisevat tyytyväisesti. Sillä aikaa rientää olento nopeasti kuin salama ruohon peittämää tietä kirkon ovelle. Avattuaan sen hän menee sisään ja sulkee sen jälleen.

Mitä mahtaa tuo yksinäinen valkoinen haamu etsiä kappelista yösydännä, synkässä pimeydessä?

* * * * *

Herra Grazianilla oli sinä päivänä luonansa paljon vieraita, sillä päivä oli merkityksellinen sen vuoksi, että se oli hänen ainoan poikansa, muhkean Kasimirin kuolinpäivä. Hautauspäivänä oli Grazian maahanpaniaisiin saapuneille ystäville, tovereille, munkeille, ylioppilaille ja ilveilijöille luvannut, että näitä maahanpaniaisia tullaan edelleenkin viettämään joka vuosi niiden vuosipäivänä samalla tapaa kuin ensi kerrallakin, jolloin ruumis paareille asetettuna makasi suuressa salissa ja toverit lähestyivät sitä toinen toisensa jälkeen sekä tarjosivat ruumiille täytettyä pikaria, jonka he sen jälkeen itse tyhjensivät toivottaen vainajalle onnellista ylösnousemusta.

Grazian oli pitkä, leveähartiainen mies, joka ontui toista jalkaansa luuvalon tähden. Kasvot olivat kuparinväriset, silmät verestävät, luomet olivat turvoksissa ja niitä reunustavat paksut ja karkeat kulmakarvat törröttivät kaikkiin ilmansuuntiin, kuten hänen suuret viiksensäkin. Hän oli ajellut päälakensa ja takaraivonsa aivan paljaiksi turkkilaiseen tapaan, ainoastaan etualalle oli jätetty palmikot, jotka aina päässä olevan lakin alta riippuivat ohimoille. Paksun kaulan alta suunnaton lihavuus peitti mahtavina poimuina kankean nutun kauluksen, ja alaspäin riippuvat posket piilottivat melkein kokonaan kaulahuivin suuren solmun. Lyhyt viitta oli huolettomasti heitetty hartioille ja paidan hihansuut oli sidottu nuorilla ranteitten kohdalta. Kuten kaikesta voidaan päätellä, ei hän kiinnittänyt ollenkaan huomiota pukuunsa. Siinä oli hänen mielestään tarpeeksi, kunhan nutun napit vain olivat kultaa. Miekkaa hän ei käyttänyt ollenkaan, mutta sen sijaan oli leveän turkkilaisen vyön alle pistetty lyhytvartinen kirves. Kannuksilla varustettujen, komeiden saapasten toisesta varresta näkyi käyrän puukon loistavasti koristettu pää. Hänen liikkeensä ilmaisivat kärsimättömyyttä ja kopeutta, jotka eivät suvainneet vastaansanomista. Kun hän oli vihainen tai ikävystynyt, oli häntä kamala katsella. Keskusteleminen hänen kanssaan oli mahdotonta. Siitä, mitä toinen sanoi, hän ei vähääkään välittänyt, eipä edes suonut suun vuoroa kenellekään. Mutta sen, mitä hän itse sanoi, piti ehdottomasti tulla muidenkin mielipiteeksi. Kun hän suvaitsi sanoa jollekin jotakin, oli se käsky, jota heti oli vastaansanomatta toteltava, muuten sai niskoittelija pian tutustua lähemmin herran paksuun, koukkupäiseen keppiin.

"Mene, tyttäreni, nyt kirkkoon ja rukoile veljesi sekä erään toisen sielun puolesta!" kehoitti Grazian tullessaan karhuja ruokkimasta.

Nämä sanat oli nähtävästi joku jo ennakolta iskenyt hänen päähänsä, ja kukapa se muu olisi ollut kuin herran eroamaton seuralainen, mestari Mathias. Grazianin raskas, mahtava vartalo tarvitsi nimittäin aina tukea, hänen piti aina nojautua jonkun toisen olkapäähän. Samanlaisen tuen tarvitsi myös sielukin, vaikka se ei ollut läheskään niin suuri kuin ruumis. Päinvastoin tarvitsi se vain hyvin pienen tilan eikä kyennyt lähimainkaan täyttämään tuota muhkeata ruumista kokonaan. Sen tähden täytyi mestari Mathiaksen ajatella linnanherran puolesta ja varustaa hänet tärkeimmillä henkisen elämän merkeillä. Grazianissa ei nimittäin ollut miestä muodostamaan edes vähäpätöisintäkään ajatusta omin voimin. Häntä johtivat yksinomaan vietit, vaistot ja äkilliset päähänpistot, jotka määräsivät hänen koko toimintansa ja elämänsä.

Mestari Mathias oli huolehtinut myös tästä maahanpaniaisten muistopäivän viettämisestä. Hän oli kantanut ruokaa ja juomaa, pitänyt huolta siitä, että oli saatu sopivia juhlavieraita, juoppolalluksia, narreja, kerjäläisylioppilaita, luostareista karkotettuja munkkeja, rappiolle joutuneita aatelisia, kaikenlaisia seikkailijoita, sellaisia, joilla on koti joka paikassa ja sänkyvaatteet selässään, slovakialaisia laulajia, Puolan juutalaisia ym. roistoja. Kaikilla niillä oli suuri kurkku ja avara vatsa sekä suuri varasto rivoja puheita ja ruokottomia lauluja. Ja muutahan ei Grazian Likawayn juhlissa tarvittukaan.

Eräässä korkeassa, holvikattoisessa salissa, johon mahtui kaksisataa vierasta, oli kolme pitkää, katettua pöytää. Ruoka ja juoma olivat jo tehneet velvollisuutensa ja nyt vaadittiin myös jotakin henkevämpää. Ja sellaista saatiinkin. Ensiksi tulivat säkkipillin puhaltajat, jotka myöskin tanssivat säveliensä mukaan. Sitten esiintyi kaksi nälkiintynyttä slovakialaista ylioppilasta paljain jaloin, rikkinäisin vaattein ja vanukkeisin hiuksin. He lauloivat ensiksi kaikenlaisia hurskaita latinalaisia virsiä, mutta kun vieraat tarjosivat heille runsaasti viiniä, olutta ja marjamehuja, alkoivat nuo veitikat viritellä maallisempiakin lauluja, joiden sanat ja nuotti lopuksi muuttuivat hyvin irstaiksi. Muutamat laulut, jotka esitettiin jonkinlaisella murteella, mihin latinan, slovakian ja unkarin kielet oli sotkettu yhteen kauheaksi sekamelskaksi, huvittivat maahanpaniaisväkeä niin, että he paiskautuivat pitkäkseen lattialle ja kierittelivät siinä vatsojaan pidellen ja ollen pakahtua naurusta. Ainoastaan talon herra pysyi totisena ja synkkänä murahdellen eteensä tuijottaessaan.

"Nämäkin laulut olisi hän kyennyt paremmin laulamaan ja vieläpä opettamaankin noita ylioppilaita tässä suhteessa. Hän se vasta osasikin pitää hauskaa!"

"Hän" oli tuo kuollut poika, jonka maahanpaniaisten muistoa juuri vietettiin.

Paljosta ryyppäämisestä uupuneina kallistuivat ylioppilaat vihdoin pöydän alle. Mutta eipä ilo sen vuoksi loppunut. Mestari Mathiaksella oli jo varalla kolme Galitsian juutalaista. Nyt tuotiin heidät saliin. Siellä sidottiin heidät otsasuortuvistaan yhteen sekä hierottiin partaan survottua pippuria. Kun sitten toinen tai toinen aivastaessaan heilautti äkkiä päätänsä sekä samalla sai naapurinsakin älykopan keikkumaan, ei yksikään vieras saattanut olla nauramatta. Mutta linnanherra ei vain nauranut. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä hänen sopertaessaan: "Myös tällaista hän taisi paremmin kuin muut. Ainoastaan hän tiesi, miten juutalaisia voitiin hauskimmasti pilkata. Niin, hän oli todellinen nero."

Iloisuus yhä kohosi. Vieraat olivat jo runsaasti vuotaneen viinin vaikutuksesta niin tuulessa, että he ryhtyivät tappelemaan keskenään. Voimakkaimmat sulloivat heikompia pöytien alle. Mutta nurkassa pyörivät muutamat veitikat yhdessä rytäkässä. He koettivat yhdistetyin voimin viskata erään toverinsa ulos, mutta eivät onnistuneet. Lopuksi viinin jumala kaatoi heidät kaikki yhteen kasaan.

Graziania ei sekään huvittanut. Totisena ja synkkänä hän vain istui ja murisi viiksiinsä: "Olisipa hän vain täällä! Hän pieksäisi teidät kaikki mäsäksi. Hän ei pelkäisi ketään. -- Pitkällä kepillä ajaisi hän teidät kaikki pellolle."

Kun tappelu oli tullut niin yleiseksi, että tinalautaset ja katajasarkat lentelivät ilmassa, pöydät ja tuolit kierivät maassa, penkit ja ihmisluut katketessaan narskuivat ja kiroussanat sekä valitushuudot kaikuivat kovimmin, aukeni äkkiä muudan sivuovi selkiselälleen ja sisään astui juhlakulkue. Etumaisena asteli muudan naiseksi pukeutunut ilveilijä kirkon lippu kädessään, häntä seurasi munkin kaapuihin ja messukasukkoihin puettua roskaväkeä. Kaikki lauloivat hävyttömiä pilkkalauluja, joissa kirkkoa laitoksineen ja menoineen mitä ilkeimmästi pilkattiin.

Tappelu lakkasi heti. Ne vieraista, jotka vielä pysyivät jaloillaan, liittyivät yhteen matkaan. Jotkut ripustivat keppiinsä käyrän viiniruukun ja nostivat sen olalleen sekä marssivat siten aseistettuina juhlallisesti joukon jatkona. Linnan kaikki huoneet kierreltiin, sitten mentiin huutaen ja hoilaten ulos.

Saliin olivat jääneet ainoastaan maassa makaavat, jotka viinin vaikutuksesta tai saamiensa iskujen voimasta olivat kykenemättömät yhtymään seuraan. Ainoastaan talon herra istui rauhallisesti paikallaan. Hänen edessään pöydällä oli ahdaskaulainen pullo väkevää puolalaista paloviinaa, joka ei kuitenkaan ollut vielä kyllin voimakasta hänelle. Jäykästi hän tuijotti savuavan kynttilän sydämeen sekä murisi silloin tällöin muutamia katkonaisia lauseita, joista ei kuitenkaan kukaan mitään välittänyt.