Part 2

Heti kun isän musta olemus näyttäytyi portilla, hyökkäsi häntä vastaan yhdeksän raivoisaa koiraa. Mutta Siegfried ei ollut arkalasta kotoisin. Hän seisahtui rauhallisesti petojen eteen, ja kun ne ärhentelivät purrakseen, aukaisi hän kainalossaan kantamansa suuren nahkakantisen kirjan sekä puristi sen taaskin aika läjähdyksellä kiinni. Koirat luulivat ammuttavan ja hyökkäsivät sen vuoksi aika kiireellä kaikille ilman suunnille jättäen munkin rauhaan.

Siten pääsi Siegfried vahingoittumattomana pihalle, jossa nuori herra, hänen tuleva oppilaansa, paraillaan löi palloa palvelijan, koirarengin ja narrin keralla.

"Hei! Siinä tulee opettaja!" kirkui palvelija Matyi.

"Merkillistä, etteivät koirat häntä syöneet", ihmetteli koirarenki Petyka.

"Heitä tuota pappia savipallolla selkään!" kehoitti nuori herra narria, joka juuri piti palloa kädessään. "Viskaa keskelle kiiltävää silkkikaapua, niin että siihen jää suuri, märkä, savinen jälki!"

Herska, narri, totteli ilomielin annettua käskyä.

Mutta munkki oli notkea ja tarkkaavainen. Ennen kuin märkä pallo ehti sattua häneen, tarttui hän siihen kädellään ja viskasi sen niin taitavasti takaisin, että se sattui keskelle Herskan naamaa ja tämän karhunnahkalakki vierähti mutaan.

Se oli hauskaa nuoresta herrasta. "Katsohan pappia!" kirkui hän. "Tule lähemmäksi, munkki! Sinähän osaat siis heittää palloa -- peijakas... ja minä kun luulin, ettei munkki muka osaa muuta kuin rukoilla ja messuta. Mutta jaksatko lyödä pallon niin korkealle kuin Matyi? Matyi on vankka ja paksu poika. -- Näitkö, mihin lensi? Vähällä oli, ettei ikkunaa särkenyt. -- No koetetaan, mihin sinä kelpaat!"

Siegfried sieppasi mailan ja lennätti pallon niin korkealle, että se lensi linnan katon yli.

"Kyllä sinä olet aika peijakkaan munkki! Sinun kanssasi minä rupeankin pelaamaan tästä lähtien longaa ja meetaa!"

"Teidän ylhäisyytenne osaa siis jo latinaa?" imarteli Siegfried.

"Latinaako? -- -- -- hitto sitä osatkoon, mutta en minä."

"Mutta _longa_ merkitsee pitkää ja _meta_ on sama kuin rajakivi. Siten opimme leikkien vaikeimmatkin asiat."

"Niinkö todellakin?"

"Me liisteröimme tiedot ja taidot paperileijaan, jonka laskemme ilmaan. Niin tehdessä jää oppi meille itsestään."

"Kuinka? Osaatko sinä paperileijojakin lennättää, sinähän nyt harvinainen otus olet? Mutta varmaan et ole koskaan nähnyt niin suurta leijaa kuin minulla on. Katso vain, miten paksu on sitä pidättävä nuorakin! Tämän voi Matyi vetämällä katkaista. Katsohan, Matyi!"

"Eihän tuo mitään ole", vastasi Siegfried, kiersi nuoran kaksinkerroin sekä nykäisi sen poikki yhdellä tempauksella.

"Peijakas! -- Oletpa sinä aika otus... Miten nimitetään leijaa latinaksi?"

"_Draco_."

"Entä paperia?"

"_Charta_."

"No arkki sitten?"

"_Arcus_."

"Siis olen jo oppinut: _draco, charta_ ja _arcus!_ Tämähän on kuin lapsen leikkiä. -- Herska!"

"Näyttää luistavan kuin rasvattu", irvisti narri, joka oli suuripäinen, julkeapuheinen, kääpiömäinen rujakas. -- "Korkea-arvoinen rouva toivoo, että herra munkki kouluttaa nuorta kreiviä yhden vuoden ajan, hänen kuitenkaan mitään oppimatta."

"Koetamme tehdä parastamme", tuumi Siegfried tyynesti. "Otamme yhtiöömme erään henkilön, jonka nimitämme 'syntipukiksi', ja silloin kuin nuori herra ei osaa läksyjänsä, saa syntipukki selkäänsä."

"Tuoksi syntipukiksi otamme sinut, Herska -- eikö niin, munkki!" ehdotti nauraen nuori kreivi, jota tuo Siegfriedin ehdottama omituinen kasvatusopillinen järjestelmä erikoisesti miellytti. Hän oli jo muutenkin täydellisesti mieltynyt tulevaan opettajaansa.

Narria ei ehdotus oikein tyydyttänyt. Hän rupesi sen vuoksi estelemään sanoen olevansa liian vanha sellaiseen kunniaan kuin syntipukiksi. Mutta koirarenki tai palvelija soveltuisivat siihen toimeen paljon paremmin. Muuten hän kokonaan tahtoi päästä niin vastenmielisestä puheenaiheesta ja kysäisi sen tähden äkkiä Siegfriediltä, johtaakseen keskustelun uusiin asioihin: "Minkä tähden olet ottanut mukaasi tuon jättiläiskirjan? Onko tarkoituksesi, että nuoren herran pitää oppia se ulkoa?"

"Ehei, poikaseni, tätä kirjaa tarvitsen paholaisia karkottaessani."

"No, sitten tulet sitä tässä talossa tarvitsemaan sangen usein. Menehän sen keralla nyt ensiksikin armollisen rouvan luo, jossa varmaan kolmetuhatta pirua nykyään asustaa. Koettele niihin taikakaluasi, kelpaako se mihinkään."

Tämä pilapuhe sai kaikki ääneensä nauramaan.

"Niin -- menehän pappi! Mene, jos uskallat juuri nyt astua äitini huoneeseen!" kehoitti nuori herrakin innokkaasti.

Kaikki neljä piirittivät isän, yksi veti kaavusta, toinen tyrkkäsi selästä, ja niin kuljettivat he hänet monimutkaisen käytävän ja portaitten kautta siihen huoneeseen, josta kuului äänekäs meteli. Samassa lensi muudan salin ovi äkkiä auki, ja heidän edessään seisoi itse linnan rouva. Nähtyään hänet kiiruhtivat nuori herra, koirarenki, narri ja palvelija pakoon sellaista vauhtia, että olivat murskata päänsä nurkkiin ja ovenpieliin. Siegfried yksin jäi paikoilleen.

Kreivitär oli avannut salin oven äkäisellä ja raa'alla keltaisen, rautakorkoisen saappaansa potkaisulla. Nyt hän seisoi keskellä lattiaa ylpeänä ja vihaisena ikäänkuin taisteluun valmistautuneena.

"No, eikö tuo paholaisperhana vielä munkkilurjustakin tänne vaivoiksi lähettänyt", mutisi hän kiukkuisesti. Ja aivan kuin hän ei olisi Siegfriediä huomannutkaan, käänsi hän selkänsä ja alkoi kirkua vihan vimmassa viereisessä huoneessa olijoille seuraavaa: "Miksi seisotte siellä suu ammollaan, ikäänkuin olisitte puukuvia! Kuunnelkaa, mitä sanon, ja tehkää joutuin sen mukaan! Kaikkien talonpoikain, renkien ja palvelijain pitää kiiruusti varustautua heinähangoilla, piiskoilla ja sapeleilla, ja rynnätä Mitosclimiin. Hei pojat -- menkää sinne, valloittakaa linna ja pankaa punainen kukko katonharjalle laulamaan! Koska hän on varastanut paistin, pitää hänen saada tulikin sen karistamiseksi. Yllättäkää roskaväki, ennen kuin he selviävät humalastaan. Heittäkää heidät kaivoon, jossa he kyllä selviävät! Mutta se nelitorninen ankkalätti, jossa tuo vanha riitapukari vielä asustaa, on teidän sytytettävä jokaisesta neljästä kulmasta yhtäaikaa. Teidän on se tehtävä, vaikka itse pyhä Flórian henkilökohtaisesti tulisi armoa rukoilemaan. Liikuttakaa siis sorkkianne, te mölyapinat! -- Matkaan ja nopeammin kuin salama! -- Kuuletteko! -- Mutta mihin joutuikaan tuo tyhmä munkkiroisto? -- Ahaa, tuonne! Mitä hän täältä etsii? No tulkoon nyt ensin hieman lähemmäksi!"

Naisen kasvot olivat vihasta hehkuvan punaiset; otsassakin oli verenpunaisia täpliä. Sieraimet vapisivat, silmät pyörivät kammottavasti kuopissaan. Huulista tippui verta, hiusten kullanpunaiset kähärät törröttivät sinne tänne ja koko kasvot vapisivat kovasta hermokiihotuksesta. Vartalo ilmaisi voimaa ja määrätöntä intohimoa, jota vaikutusta vielä pukukin lisäsi. Kreivittärellä oli nimittäin yllään alapuolelle lantioita ulottuva, laajahihainen, paksusta punaisesta silkistä ommeltu nuttu, joka oli niin runsaasti kirjailtu kullalla ja raskailla koruompeluksilla, että se etäältä katsottuna muistutti tiikerintaljaa. Kaulassa oli pehmeä höyhenkaulus ja vyötäisillä kallis turkkilainen vyö, jossa terävä tikari välkkyi. Nutun helman ympärille oli kiinnitetty leveä koriste suurista kultarahoista, jotka pienimmästäkin liikkeestä kilisivät sointuvasti. Edestä oli nuttu niin lyhyt, että se naisen kiivaasta liikkeestä jätti näkyviin korkeakantaiset keltaiset saappaat, vieläpä punasilkkiset roimahousutkin.

"No, tule lähemmäksi, pappi!" ärjäisi hän vihaisesti.

Isä Siegfried lähestyi ja lausui juhlallisesti: "Rauha ja siunaus teille ja huoneellenne!"

Kun kreivitär kuuli munkin äänen, irtaantuivat hänen kätensä heti tikarin kahvasta, jota hän kiukuissaan oli puristanut, ja kohosivat otsalle, joko varjostaakseen silmiä hänen nähdäkseen tarkemmin tai vain peittääkseen kasvot.

Mutta munkki astui vieläkin askeleen lähemmäksi ja sanoi ystävällisellä äänellään: "Vihastuminen turmelee kauneutenne, armollinen rouva. Kleopatra ei koskaan kiivastunut ja saikin sen vuoksi pitää ihanuutensa elämänsä loppuun asti. Kiukku vääristää kasvot, tekee ne ryppyisiksi ja kulmikkaiksi. Suloisen naisen ei pitäisi milloinkaan menettää malttiaan."

Vihastus katosi vähitellen kreivittären kasvoilta, leimahteleva puna vaaleni, otsa selkeni ja piirteet saivat entisen viehättäväisyytensä. Munkin viimeisten sanojen aikana koetti hän jo hymyilläkin.

Siegfried seisoi jo niin lähellä häntä, että hän saattoi puhua hiljemmin.

"Minkä onnistumattoman koston te nyt tahdotte panna toimeen? Tahdotte polttaa, murhata ja ruoskia. Sellaisestahan saa teidän vihamiehenne vain hauskutusta ja vaihtelua yksitoikkoiseen elämäänsä. Mutta jos te todella tahdotte kostaa Mitosclimin herralle kelpolailla, niin kaadattakaa vielä metsän riistaa ja lähettäkää se hänelle lahjaksi! Silloin rupeaa häntä varmasti hävettämään suuresti!"

Rouvan kasvot kirkastuivat kuin aurinko myrskyilman jälkeen.

"Aivan niin", naureskeli hän iloisin silmin. "Sillä tavalla minä kostankin. Hoi pehtori ja metsästäjät, tulkaa takaisin! Menkää metsään, ampukaa kuormallinen villipeuroja ja viekää ne Mitosclimiin sellaisin tervehdyksin, että ne ovat minut lähettämiäni hänen nälkänsä sammuttamiseksi, ettei hänen tarvitsisi varastamalla hankkia elatustaan!"

Tästä asiain käänteestä olivat kaikki hyvillään. Rauha palasi taas linnaan. Nuori herrakin ynnä narri, koirarenki ja palvelija uskalsivat tulla esiin äskeisen rajuilman jälkeen etsimistään piilopaikoista. He olivat nyt aivan varmat siitä, että munkki osasi kirjallaan karkottaa pahat henget.

"Äiti", kirkui poika kreivittären polvia syleillen, "tämä mukava pappi karkotti sinusta kaikki pirut."

Mutta silloin sai nuori herra kokea jotakin sellaista, mitä hän ei vielä koskaan ennen ollut kokenut. Rouva antoi hänelle nimittäin kaikuvan korvapuustin.

Poika ällistyi siitä niin, ettei edes älynnyt ruveta itkemään.

"Nallikka, katso tulevaa kasvattajaasi ja isääsi! Mene hänen luokseen ja suutele hänen kättänsä!" käski kreivitär alkaen samalla laahata poikaa munkkia kohti.

Siegfried puuttui asiaan.

"Armollinen rouva", sanoi hän, "säästäkää poikaanne!"

Samassa hän kumartui itkevän lapsen puoleen ja peitti hänet viitallaan. Poika kyyristyi hänen turviinsa ja alkoi katkerasti itkeä.

"Älä itke lapseni!" sanoi munkki. "Luota vain äitiisi, sillä hän rakastaa sinua! Kuritus äidin kädestä on siunaus pojalle. Otahan tämä kirja ja kanna se huoneeseeni, sillä minä olen tullut tähän linnaan ruvetakseni sinun opettajaksesi."

Tämä käsky hämmästytti poikaa siinä määrin, että hän lakkasi itkemästä. Uteliaisuus poisti kaiken katkeruuden. Hän tarttui innokkaasti paksuun kirjaan, jossa asui tuo ihmeellinen voima, mitä kaikki pahat hengetkin pelkäsivät. Hänessä heräsi harras halu oppia itsekin noita kirjan salaperäisiä merkkejä, voidakseen tulla niiden kummallisen voiman haltijaksi. Myös narri, koirarenki ja palvelija seurasivat mukana. Hekin olivat uteliaita näkemään noita kirjaimien muotoisia tenhomerkkejä.

III.

Jäätyään kahdenkesken munkin kanssa purskahti kreivitär kaikuvaan nauruun. Hänen ilonsa oli yhtä intohimoista ja raivokasta kuin hänen vihansakin. Kätensä yhteen lyöden hän huusi:

"Ha, ha, haa! Sinäkö se siis oletkin! Vihdoinkin! Et olekaan kuollut. Olet kuitenkin tullut luokseni. Kovin olenkin jo sinua odottanut ja usein äänekkäästi kutsunut. Mutta et vaan ole tullut. Vasta sitten, kun en enää odottanut, tulit. Ha, ha, haa! Oletpa sangen omituisessa valepuvussa tullut luokseni, Teodor Dalnaki!"

Sanottuaan sen laski hän molemmat kätensä isän olkapäille, silitteli tämän kuopalle painunutta poskea ja toi kasvonsa hyvin lähelle, jolloin silmät liekehtivät kaipauksen tulesta.

"Nimeni on isä Siegfried!" sanoi munkki niin tyynesti, ettei yksikään hermo hänen kasvoissaan värähtänyt, vaikka nainen syleilikin häntä niin intohimoisesti.

"Valehtelet!" huusi kreivitär ja tarttui kiihkeästi munkin kaapuun. "Tämä on vain valepuku."

Samassa repäisi hän Siegfriedin viitan rinnasta auki luullen löytävänsä sen alta kullalla kirjaillun samettinutun, mutta turhaan. Sieltä näkyi vain karkea liinainen paita, jommoista kaikki jesuiitat käyttävät, halvimmasta palvelusveljestä aina kenraaliin asti. Aukaistuaan vielä paidan rinnankin huomasi hän rautaisen ristin, joka oli kiinnitetty kaulan ympärille kiedottuihin vitjoihin. Ristin terävä syrjä oli kreivittären kiihkeästi syleillessä painunut niin syvälle munkin rintaan, että siihen oli tullut verihaava.

"Minä olen se, miltä näytän", sanoi Siegfried uudelleen niin jäisin äänin ja kovin katsein, että kaikki iloisuus katosi kreivittären kasvoilta.

Häntä värisytti, ja mustat silmät tuijottivat konemaisesti rautaristiin. Vihdoin löi hän äkkiä kädellään otsaansa ja heitti päänsä taaksepäin.

"Tämä on varmaan unta! Herättäkää minut! Antakaa minulle vettä!"

"Rauhoittukaa, hyvä rouva! Olemme valveillamme. Näkemänne on pelkkää todellisuutta."

"Teodor!"

"Teodor on kuollut."

"Mutta ei sodassa turkkilaisia vastaan?"

"Ei, vaan taistelussa oman minänsä kanssa."

"Kahteen vuoteen ei sinusta ole mitään kuulunut."

"Niin, tuon kaksintaistelun jälkeen, jossa tapoin erään, ei. Tiennet kai syyn?"

"En tahdo sitä tietää, älä siis muistuta siitä. Koko juttu suututti minua tarpeeksi jo silloin."

"Hänen aaveensa näyttäytyy minulle aina öisin."

"Miksi et tappanut häntä oikein kunnollisesti? -- Minua eivät aaveet ainakaan kiusaa."

Niin sanoessaan nauroi rouva kamalasti, mutta samalla viettelevästi.

Siegfried tajusi tämän naurun merkityksen. Hän ymmärsi seisovansa vastakkain kurjan, paatuneen syntisraukan kanssa. "Kun tuo nainen kerran joutuu helvettiin", ajatteli hän, "viettelee hän itse saatanankin, ja sen sijaan, että hänen pitäisi siellä kärsiä tuskaa, tulee hänestä varmaankin Belzebubin puoliso ja tuon kamalan paikan kuningatar." Ääneen hän sanoi: "Mitosclimin linnanherra kiusaa minua."

"Minua myös. Hän ei muuta teekään kuin kiroilee meitä. Jos nuo manaukset toteutuisivat, ei taivaassa olisi enää yhtään salamaa eikä helvetissä yhtään paholaista. Mutta minua sellainen vain naurattaa."

"Sitä pahemmin ovat nuo hänen kironsa sattuneet minuun. Hän on lähettänyt minulle uhkauksen, että jos vain hiukankaan seurustelen hänen tyttärensä kanssa tai vain katselen häntä, pannaan lapsi sielunhukuttajaan [pieni, yhdestä puusta koverrettu vene] ja päästetään sitten turvatonna lipumaan virran mukana. Ja Mitosclim pitää sanansa, siitä saat olla varma."

"Ja sinä rakastat tytärtä niin suuresti, että luovuit maailmasta ja sulkeuduit luostariin. Mutta et ole häntä unhottanut. Kenties rupesitkin munkiksi vain sen tähden, että pääsisit tähän luostariin ja siten lähelle mielitiettyäsi?"

Naisen jokainen sana ilmaisi lemmenkateutta ja vihaa.

"Erehdyt. Kun olin päättänyt luopua maailmasta, matkustin Roomaan ja yhdyin siellä jesuiittain veljeskuntaan. Saatuaan tietää kotipaikkani lähetti kenraali minut Madacsányn luostariin."

"Jota sinä et suinkaan olisi tahtonut nähdä!"

"Minun oli pakko totella. Tulin siis sinne katumaan syntejäni. Toimittelin raskaimpia ja halvimpia töitä. Kuljin kerjäten talosta taloon ja kylästä kylään, kiusasin ruumistani ja sieluani yhtäaikaa."

"Saadaksesi vain nähdä hänet."

"Ei, vaan voidakseni hänet unohtaa."

"Etkö todellakaan ole tyttöä sen jälkeen nähnyt? Etkö ole kuullutkaan hänestä mitään? Hän on kaunis ja vielä naimaton. Luultavasti odottaa hän sinua yhä."

"Turhaan saa hän minua odottaa. En edes rukoillessani uskalla häntä muistella. Minähän olen nykyään vain raaka ja tunnoton erakko. Ruususeppele ei enää paina ohimoitani, vaan ainoastaan käsiäni. Sen tuoksu ei ole enää tuore, eivätkä sen piikit enää pistele."

"Ja miksi valitsi luostarikonventti juuri sinut opettajaksi pojalleni?"

"Muut pelkäsivät sinua."

"Sano ennemmin, että he pelkäsivät minun pahaa mainettani. Sinä pelkäsit eniten ja tulit kuitenkin. Tulit naisen luokse, jota vihaat, jonka kuumat suutelot täyttävät sinut inholla ja kauhistuksella, jonka niin usein olet kylmästi työntänyt luotasi ja josta tiedät, että hän niin intohimoisesti rakastaa sinua, että hän on kirjoitellut ikkunaruudutkin täyteen nimeäsi ja alituiseen sinua ajatellut sekä valveilla ollessaan että nukkuessaankin. Tästä kaikesta huolimatta tulit sinä tänne!"

"Käskettiin, ja minun täytyi totella."

"Ja missä tarkoituksessa tulit?"

"Pyhää ja kallista tointa hoitamaan."

"Ha, ha, haha! Tahtoisin mielelläni tietää, mitä tuolla tarkoitat?"

"Tulin kasvattamaan poikaasi totiseen uskoon ja Jumalan pelkoon sekä opettamaan hänelle hyödyllisiä tietoja ja taitoja."

"Tiedän, tiedän. Herrat jesuiitat pelkäsivät, että minä vihoissani lähetän poikani latinalaiseen Saros-Patökin kouluun, annan hänen kääntyä kalvinilaiseksi ja lahjoitan omaisuuteni kollegiumille. Siitä heidän hurskas intonsa johtuu."

"Ehkäpä."

"Mutta sinulla on täällä toinenkin toimi. Kuten hurskasten isäin kirjeestä näin, ovat luostarin ylhäisiin perheisiin lähettämät opettajat samalla niiden rippi-isiä. Siis tulet sinä olemaan minun rippi-isäni!"

"Tiesin sen."

"Vai tiesit sinä sen! Mutta et aavistanut, että sanat, joita päivittäin tulen korviisi kuiskaamaan, ja joita sinun pakostakin täytyy kuunnella, eivät vie ainoastaan minua, vaan myöskin sinut kadotukseen. Synti, josta sieluni päästät, kiihdyttää vain omia himojasi. Ja kun siunaten lasket kätesi päälaelleni, polttavat hiukseni sormiasi kuin hehkuva rauta. Tiesitkö sinä kaiken tämänkin?"

"Oi, tiesin!"

"Ja kuitenkin uskallat kuunnella minua silloin, kun polvistun rippituoliin ja kuiskaan korvaasi: _Pater peccavi_. Minä rakastan erästä miestä, rakastan mielipuolen tavoin, intohimoisesti. Sen vuoksi en voi rukoilla, en kykene, vaikka tahtoisinkin. Koko _Litania_ on minusta vain täynnä hänen nimeänsä. Kaikki pyhimyskuvatkin ovat mielestäni vain hänen näköisiänsä. En voi tehdä parannusta, sillä rakastan syntiäni, se tuottaa minulle suloista nautintoa. _Mea culpa, mea culpa!_ Minulla oli hyvä, uskollinen puoliso, lempeä kuin kyyhkynen ja lauhkea kuin lammas. Mutta minä katkeroitin tuon kunnon miehen koko elämän, olin kenties syynä hänen kuolemaansakin. Iloitsin leskeksi joutumisestani, sillä luulin saavani omakseni rakastamani miehen. _Mea culpa! Mea culpa!_ Kuule minua, Herra ylhäinen! Armahda minua! Mutta hänen sydämensä ei välittänytkään minusta, sillä hän lempi erästä kauniimpaa, parempaa ja viatonta neitosta. Verrattomalla viekkaudella sain ilmi tuon puhtaan sielujen liiton. Yllytin immen isän ja veljen rakastajaa vastaan. Tapahtui kaksintaistelu, jossa tuo onneton mies puhkaisi lemmittynsä veljen sydämen. Siten erotin kaksi toisiinsa kiintynyttä sielua. -- Ole minulle laupias! En rukoile armoa, tahdon ainoastaan oikeutta. Pyydän itselleni vain miestä, jota rakastan. Anna, Herra taivahinen, hänet minulle! Hän on kyllä nykyään sinun palveluksessasi, mutta minä riistän hänet sinulta, kiedon kahleisiini ja piilotan koko maailmalta. Sitten olen valmis hänen kerallaan matkustamaan vaikka helvettiin!"

Kreivitär heittäytyi kasvoilleen lattialle ja suuteli miehen tomuisia kenkiä, samalla raskaasti huoaten sekä surullisesti vaikeroiden.

Tuo onneton naisparka säälitti Siegfriediä. Hän laski kätensä polvistuneen päälaelle ja lausui lempeästi:

"Jumala antakoon anteeksi sinulle kaikki syntisi, eksynyt, kurja naisraukka!"

Sanottuaan sen poistui isä Siegfried, mutta rouva suuteli hänen kenkiensä jättämiä jälkiä, noita savisia, kuraisia ja märkiä jälkiä.

IV.

Paksu nelitaitteinen kirja, jonka Siegfried oli tuonut mukanaan, ei ollut mikään pahojen henkien karkotusväline, vaan teos, jonka varmaan piru itse oli toimittanut ihmisiä kiusataksensa. Jo monta vuosisataa se oli ollut Madacsányn luostarin kirjastossa, aikoja ennen kuin Ignatius Loyola oli jesuiittaveljeskunnan perustanut. Ennen Jeesuksen veljeksiä olivat nimittäin karmeliitat hallinneet Madacsánya. Niillekin oli kirja ollut outo ja tuntematon sekä ikään että alkuperään nähden ja tuottanut salaperäisyydellään paljon päänvaivaa. Oli sitä yritetty selittääkin. Sitä todistivat kaikkien lehtien laitoihin tiheään kirjoitetut latinankieliset muistiinpanot. Niin paljon olivat tutkijat saaneet selville, että kirja oli kirjoitettu eräällä vanhalla, _Sekijakah_-nimisellä kielellä, jota vanhan ajan arabialaiset viisaat käyttivät salaisessa kirjeenvaihdossaan. Muuta varmuutta ei vielä ollut saatu.

Kirjan nimi oli: "_Eitukluk Uttalas_". Ensimmäinen sana muistutti jotakin neekerikieltä, jälkimmäinen taasen tuntui olevan tatarilaista alkuperää. Mitä ne merkitsivät, ei kukaan ollut vielä saanut selville.

Kirjaa oli luostarissa käytetty kahteen erilaiseen tarkoitukseen. Kun muuhun työhön kyllästyttiin, tutkittiin sen salaperäisiä merkkejä, ja kun mentiin ulos, otettiin se kainaloon, että muka näyttäisi siltä kuin oltaisiin matkalla johonkin rauhallisia opintoja harjoittamaan.

Viimemainitussa tarkoituksessa oli Siegfriedkin ottanut sen mukaansa. Ehkäpä hän myöskin oli arvellut, ettei Madacsányn linnassa ollut yhtään kirjaa, jota tutkimalla olisi voinut kuluttaa ikäviä iltapuhteita, ja senkin vuoksi tuonut sen kainalossaan tutkiakseen tuon salaperäisen kirjan merkkejä. --

Nuoren herran piti maata samassa huoneessa kuin Siegfriedin. Mutta hän ei saanut unta narrin kertomatta satuja. Herskan piti siis joka ilta puoleen yöhön saakka istua lapsen vuoteen ääressä ja kertoa. Tietämättä, mitä tuona aikana oikein tekisi, otti Siegfried eräänä iltana kirjan mukaansa aikansa kuluksi. Ja senkin jälkeen, kun nuori herra kreivi oli jo nukkunut, piti heidän vielä valvoa, sillä ilkeät unennäöt kiusasivat lasta. Hän heräsi usein ja rupesi itkemään, jolloin munkin ja narrin täytyi häntä rauhoittaa.

Tuo arabialainen kirja oli mainio pitämään munkkia hereillä. Narrilla piti olla viiniä, muuten hän ei voinut valvoa.

Niin he istuivat usein pitkät yöt toistensa vieressä pöydän ääressä. Siegfriedillä oli edessään kirja ja lyijyinen mustepullo, narrilla viiniruukku ja pikari.

"Kuulehan, isä!" sanoi narri kerran, "jos joku näkisi meidät näin toistemme vieressä istumassa, ei hän varmaankaan heti voisi erottaa, kumpi meistä on narri, kumpi viisas."

"Epäilemättä luulisi hän sinua viisaaksi ja minua narriksi", vastasi Siegfried.

"Jos tahdot, saat minulta viisautta, sillä ruukkuni on sitä täynnä! Huolitko?"

"En juo viiniä."

"No mitä tuossa pöntössäsi sitten on?"

"Siinä on mustetta."

"Sitä en ole koskaan juonut, mutta sopisihan sitä kerran maistaa. Annahan minulle kulaus pöntöstäsi!"

"Ei mustetta saata juoda."

"No mitä sillä tehdään?"

"Teroitetaan höyhenkynä -- näin, sitten kastetaan ja piirretään kirjaimia, jotka ovat ihmisen sielulle suuremman arvoisia kuin viini ihmisen huulille."

"Noo -- anna nyt minulle edes pieni tilkkanen, jotta saan tietää, miltä se maistuu!"

"Ei tätä voi juoda."

"Onko nuo ison kirjasi koukerot sillä tehty?"

"On! Ne ovat vierasta kieltä, jota en itsekään ymmärrä."

"Etkö ymmärrä! Mutta silloinhan ei kirja ole sinulle suuremman arvoinen kuin minullekaan? Yhtä hyvinhän minäkin voisin siinä istua ja seurata sormillani variksenvarpaita!"

"Olet oikeassa, narri."

"Sanonpa sinulle jotakin. Jos vain juotuani mustettasi opin kirjaasi lukemaan, tahdotko sitten ottaa naukun viinituopistani?"

"Siihen kauppaan voin suostua."

"No, odotahan sitten vähän. Ennenkuin sinä tulit, oli täällä muudan köyhä ylioppilas, jonka kanssa valvoin monet illat saman pöydän ääressä. Hän raapusteli myöskin höyhenkynällä variksenvarpaita paperille, kuten sinäkin. Mutta sen sijaan, että hän olisi kuljettanut kynää vasemmalta oikealle kuten sinä teet, teki hän päinvastoin. Sinun pitäisi myöskin koettaa kuljettaa sormiasi siten. Mikä on tuon suuren kirjan nimi?"

"_Eitukluk Uttalas_."

Narri mietti hetkisen ja päästi sitten suuren naurunhahatuksen.

"No enkö minä jo sanonut!" kirkui hän, "että ensiksi kykenen sinun mustettasi juomaan. Luehan sanat oikealta vasemmalle, niin saat arvoituksen ratkaistuksi! _Eitukluk Uttalas_ on sama kuin 'salattu kulkutie'!"