Chapter 9

-- Liina pienoinen on valkean ruusun näköinen, -- lausui vapaaherratar, keskeyttäen tuon hiljaisen keskustelun, jota hän ei näkynyt mielellänsä sallivan, -- hän on valkean ruusun näköinen; ah, se sopiikin sille, joka ensi kerran astuu maailmalle.

-- Ensi kerran, äiti? -- virkahti Liina, ja hieno puna leveni hänen poskillensa; -- ensikerran oli kai...

-- Vai niin, Liinasella on ennenkin ollut sisäänpääsö maailmaan, sitä en minä tiennyt, -- keskeytti hänet vapaaherratar jalosti hymyillen.

-- Niin, äiti, -- toisti Liina totisesti, -- silloinkuin minä ensi kerran pääsin herranehtoolliselle, niin...

-- Vai niin, vai niin, nyt minä ymmärrän; mutta eihän se ole alottelemista maailmassa, vaan korkeastaan Herramme luona.

Liina katsoi alaspäin, ja hänen silmiänsä kasteli pari kyyneltä.

-- Älä suutu, Liinaseni, mutta minä tarkoitan sinulle hyvää, hyvä lapseni.

-- Hm, -- sanoi patruuna, -- Liinalla on kuitenkin tavallansa oikein, vaikk'ei vapaaherrattarellakaan ole väärin, toista on astua maailmaan alttarin luona ja toista salongissa, vai kuinka?

-- Vallan oikein, ukkoseni; mutta kaunista on omata uskonnollinen mieli; minä rakastan pientä Liinaa tämän mielialan, tämän suloisen haaveksemisen vuoksi, joka tekee hänet sangen viehättäväksi ... sinun tulisi ottaa se varteen, sinun, Attalie; silmät saavat niin kauniin ilmauksen, kun on uskonnollinen.

-- Niin, siinä on sinulla oikein, vapaaherrattareni, -- sanoi patruuna; -- minä muistan kuningas-vainajan ajan, korkean vainajan Kaarlo kolmannentoista, joka riippuu tuolla ... katsokaas, tuo punainen risti on hänen omaa tähdistöänsä, se olisi saattanut olla minullakin, jos minä olisin totellut kuningas vainajata. Rakas Anton'ini, sanoi hän minulle kerran herttua-hallitsiana ollessansa! rakas Antonini! Sinusta tulkoon vapaamuurari, sillä he ainoastaan ovat todellisia kristityitä ja heillä on syvät uskonnolliset totuudet ... hm, mutta sitä ei minusta tullut.

-- Sinä olit suuressa suosiossa kuningas-vainajalla -- sanoi vapaaherratar, joka tiesi, että tämä kysymys ilahutti tehtaanisäntää.

-- Niin, todellakin sanoakseni, suuressa suosiossa. Minulla oli paljon luottamusta, hm, muun muassa ... minä tahdon puhua tuon asian, istuessamme ja odottaessamme.

-- Ah niin, hyvä mies, tuo huvittaa meitä kaikkia, ... eikö totta, meitä kaikkia?

-- Niin, meitä kaikkia, -- vakuutti Attalie.

-- Niin, nähkääs, alkoi hän, -- ei ole monta, jotka ovat osakkaina suureen salaisuuteen, nimittäin hengellisen tähdistön perustamiseen.

-- Hengellisen tähdistön?

-- Niin, hengellisen tähdistön, nimittäin, "_St. Helena et Redemtoris Crucis_", jonka kuningas vainaja perusti; se jaettiin ani harvoille, enkä minä tunne tämän salaisuutta. Luultavasti muutettiin se sitten Kaarle kolmannentoista tähdistössä ja yhdistettiin tuohon korkeaan vapaamuurarisuuteen.

-- Mutta kuinka sinä sen tiedät.

-- Niin kas, minä olin kerta yläällä hänen majesteettinsä tykönä, ja hän sanoi: Rakas Anton'ini, sinä olet aina ollut uskollinen ja vait' oleva alamainen.

-- Niin, kuin tuurakala, alamaisuudessa, sanoin minä. "Sinun tulee tehdä ihmisyydelle eräs palvelus", -- sanoi hänen majesteetinsä.

Alamaisuudessa kyllä, -- sanoin minä.

Silloin kertoi hän minulle aikovansa perustaa tähdistön ja pyysi minua jossakin ulkomaalaisessa seudussa -- sillä minä vein laivalla ulos siihen aikaan rautaa -- antaa piirtää tämän uuden tähdistön sinetin.

-- Ja se oli? -- kysyi vapaaherratar.

-- Niin, se oli tehty Hampurissa.

-- Ja tunnusmerkit?

-- Niin, katsos, sangen soma. Ylinnä aurinko risti sisässä, liljojen kaltainen päissä, ja sen ympäri luettavana: "_In hoc signum vinces_", joka, sanoi hänen majesteetinsä, merkitsee: tässä merkissä olet voittava eli tällä merkillä, se on, jos olet kristitty. Lähinnä sen alla oli kaksi lippua ristiin pannulla J:llä ja X:llä, joka osoittaa vapahtajaa, ja sitten eräs kilpi neljällä kypärillä ja kilven sisässä risti ja sen ympärillä aurinko ja kolme naulaa alapuolella. Kilpeä piti kaksi ristiritaria, jotka olivat saaneet liian pitkät kädet; mutta se näytti hyvältä. Minä jätin sinetin hänen majesteetillensa, mutta ymmärrettävä on, että jos tähdistöstä olisi tullut jotakin, niin olisi se minulle melkein ollut itsestänsä tuleva.

Tehtaan-isännän luonto, joka ennen oli ollut jokseenkin alakuloinen, oli nyt suosi-aikaa kertoessa tullut ilomieliseksi, ja vapaaherratar tahtoi senvuoksi yllä pitää sen, niin ett^ei patruuna, niinkuin joskus tapahtui, silloinkuin vieraat saapuivat, näyttäisi raastetulta ja vaivatulta. -- Oi, niin sinulla olisi ollut kaksi kunniamerkkiä, siihen Vaasan merkki luettuna, joka sinulla on.

-- Niin, sen sain minä taloudellisista vaivoistani, -- sanoi patruuna, järjestäen Vaasaansa, joka oli kallellansa.

-- Oi, ei ainoastaan senvuoksi, hyvä mieheni; sinä vallan unohdat, että sinä kolme kertaa olet nauttinut maanmiestesi luottamusta.

-- Niin, olla valtiopäivämiehenä. No niin, tuo on pitkä historia tuo. Nähkääs, minut valittiin siinä suhdassa, että minä olin Skräköping'in porvareja, jossa minä olin laittanut huopatehtaan ja suoritin porvarilliset ulosteot. Nyt oli niin, että minä olin hallituksen suhteen hyvällä kannalla ... sinä nähkääs, minä tunsin kuningas vainajan ja tiesin, että hän tarvitsi rahoja .... hän oli lainannut koko joukon minulta ... ja ilman rahoja ei hän voinut maksaa. Sen sanoi hän suoraan ... hm, ei tuo kai ole liian paljon, että kansa maksaa kuninkaallensa palkkaa niin, että hän saattaa tehdä suoran puolestansa. Ei se liian paljon ole, että hänellä on rahoja palkitaksensa ansioita korkean mielialansa mukaan; ei se liian paljon ole, että hänellä on vähän sotilaita, jotka hän saattaa pitää hyväksensä ja isänmaan puolustukseksi sitäpaitsi. Ja niin tuli siitä, että tahdottiin tullitonta sisääntuontia juuri noille huoville ... sellaista tehdasta ei perustettu tyhjällä; no, jos se olisi ollut jotakin toista, niin olisin minäkin saattanut huutaa kaikenlaista vapautta; mutta annas olla, se on sentään selvää, että ostajat tahtovat kaikkea vapaasti ja hyvästä hinnasta; mutta mistä sitten elinkeinolaiset eläisivät.

-- Ei, se on mahdotonta.

-- Pitäisikö minun senvuoksi, että muutamat kuninkaalliset sihteerit ja luutnantit saisivat verkaa paremmalla hinnalla tahi ett'ei huopa maksaisi enempää, kuin villan arvon, kieltää isänmaani parhaan? Pitäisikö minun hylätä kuningas ja isänmaa ja päinvastoin kaikkea otollisuutta tahtoa itselleni pahempaa?

-- Ei, se on selvää.

-- Kuitenkin olisi nähty, kuinka isänmaan tehdas liikkeelle olisi käynyt, joll'emme me, minä ja minun ystäväni, olisi vastustaneet. Vastustaminen on ainoa, jota tarvitaan; eteenpäin menee se kyllä, niin hyvin toisessa kuin toisessakin... Ja niin, lisäsi patruuna, -- kolme kertaa minua kunnioitettiin kanssa porvarieni luottamuksella. Siinä oli kovat käsissä, uskonette.

-- Kuinka niin? Sinun moiselle...

-- Niin näes, porimestari tahtoi välttämättömästi tuonne ylinnä; sillä nähkääs, palkka tuolla alaalla on huono, ja hän tahtoi saada, sitä ei saata kukaan ihmetellä, tuomiokunnan. Mutta kas, hän ei tullut, ja kuitenkin sai hän tuomiokunnan.

-- Se oli sinun ansiostasi?

-- No niin! no niin, minä tein, mitä voin. Katsokaas, henkivartia-ratsukaarti tarvitsi rahoja, en minä muista kuinka paljon, mutta se oli muutamia satoja tuhansia riisejä, ja se näytti arveluttavalta. Minä viivyin vähän, sillä se riippui ainoastaan minun äänestäni valiokunnassa, ja niin me keskustelimme ja minä tein pieniä ehtojani, nimittäin, että porimestari saisi tuomiokunnan.

-- Ja sen hän sai?

-- Niin, sen hän sai.

-- Mahtaa olla sangen tyydyttäväistä, että saattaa vaikuttaa valtiopäivämiehenä niin paljon, että mainio mies tulee muistetuksi.

Patruuna naurahteli.

-- Mainio ... hm, oh se ei ollut juuri niin, mutta kas, me tahdoimme mielukkaasti päästä hänestä; sillä hän ei kelvannut juuri niin mihinkään ja juuri senvuoksi oli porvaristo aikeissa lähettää hänet yläilmoihin, silloin toivoivat he, että porimestari suosiosta ja armosta saisi toisen toimen ja he saisivat hänen sijaansa Arvidsson'in raatimiehen.

-- Vai niin, sekö syy olikin?

-- Niin kas, se oli syynä siihen, että hän minusta oli ruma kala suomustaa ... ja kas, ei kukaan ihminen puolustanut minun huopiani, minä olin varsin pakoitettu itse nousemaan ylös.

Samassa silmänräpäyksessä vierivät vaunut kadulle ja pysähtyivät portin eteen.

Tehtaanisäntä juoksi akkunaan katsomaan.

-- Ne ovat paruuni Klarstjernalaiset.

-- Varsin suloisia tyttöjä, Liinaseni, niiden kera tulee sinun lähemmin tutustua, myöskin kotiopettajatar on sangen sievä.

-- Niin, Jaguette on äärettömästi rakastettava tyttö, -- sanoi Attalie, joka oli tähän saakka istunut ääneti, kuni nukkekaapissa, punaposkisena ja pauloitettuna, -- ah niin, Jaquette on tyttö, jolla on todellakin vakavat taidot.

-- Niin, sangen kiltti tyttö.

Samassa silmänräpäyksessä astuivat nuot pienet ja puolikasvaneet neiti Klarstjerna't sisään, kotiopettajattarensa, mamselli Bleklöf'in johtamina, joka jonkunlaisella omalla juhlallisuudella astui esiin vapaaherrattaren luo, sanoen:

-- Vapaaherratar käski minun esiin tuoda tervehdyksensä vapaaherrattarelleni ja pyytää anteeksi, ett'ei hän saata omata kunniata tulla. Vapaaherrattarella on...

-- Minä toivon, ett'ei hän voi pahoin.

-- Niin, valitettavasti ei hän voi hyvin tänään; hän on varmaan kylmettynyt, joka niin herkällä luonnolla, kuin hänellä on, helposti tapahtuu; hän on kuitenkin juonut kaneeli-teetä, joka on hänen luonnollensa hyvää ... pikku Jannette, ei hänen tule noin niiata.

-- Tervetullut, pienet enkelini! -- lausui vapaaherratar noille neljälle neidille. -- Saan esittää teille tyttäreni Liina Anton'in. Tulkaat hänen ystäviksensä, hän pyytää sitä.

Mamselli Bleklöf käänsi harmaat silmänsä alottelijaan, sanoen:

-- On todellakin huvittavaa samalla erällä nähdä viattomuuden ja mieltymyksen yhdistyneinä suloisimmassa sopusoinnussa... Suvaitseeko vapaaherratar olla armollinen...

-- Antakaa anteeksi, armaani! Tämä on mamselli Bleklöf, näitten pienten Klarstjernojen johdattaja.

-- Niin, meistä on tuleva ystävät, minä olen varma siitä, minun sydämeni sanoo sen minulle ennakolta ... viattomuus ja viehättäväisyys yhteydessä, yksinkertaisuus... Ah! me olemme usein puhuvat taivaallisesta maasta puinensa ja vuorinensa, lirisevistä puroistansa ja peilijärvistänsä. Hyvää päivää, sinullekin, rakas neiti Attalie! Oi, on kauan sitten, koko kahdeksan päivää, kuin näimme toinen toisemme. Sinulla on tänäpä "_beaujour_" mikä huikaiseva väri; sinä olet ihmeteltävä, Attalie, nyt kuni aina ... ja herra patruuna. Minä näen herra patruunasta, että ilo tuntuu isällisessä sydämessä, kuin siihen saa sulkea rakkaan tyttären.

-- Nöyrin palvelija! Niin, se on niin todellakin ... hm, ja että vapaaherratar voi pahoin ... toivon, ett'ei se ole vaarallista. Antakaa anteeksi! -- keskeytti hän itse itsensä, rientäen ulos toisia vieraita vastaan ottamaan.

Katsoaksemme läpi koko kutsumuslista, olisi vaivalloista työtä sekä minulle että lukijalle. Kyllin siitä, vaunut vaunujen perästä pysähtyivät ja jättivät matkustavaisensa, herra herran jälkeen saapui ja antoi palvelian etehiseen ripustaa päällysvaateensa ja asettaa kalossit poikkeen, ja pian vilisi tehtaan-isännän kartano vieraista sanan tavallisessa ja talolle kunniaa tuottavassa merkityksessä; se on, oli varsin vieraita, ei ystäviä eikä tuttuja tuossa yksinkertaisessa, jokapäiväisessä merkityksessä.

Ollakseen ystävä, tarvitaan nimittäin vissi yhtäläisyys ajatuksissa -- ollakseen tuttu, vissi yhtäläisyys elämän tavoissa ja tottumuksissa; mutta ollakseen kutsuttu vieras, ei tarvita mitään muuta kuin, että on suu, joka osaa puhua ja syödä, jokseenkin vetävä vatsa ja koipi-pari, tullaksensa perille, ja että on näihin kaikkiin yhdistyneenä antanut esittää itseänsä ja säännöllisesti tehnyt "visitejä".

-- Kas tuossa on meillä "_belle incomme_", -- lausui eräs pitkä herra, joka oli ottanut paikkansa erään piironkin luo; -- Miltä tuntuu, Berndtsson?

-- Tytär talossa?

-- Niin, kuka taitaa tänä iltana katsoa ketään muuta kuin häntä. Hän näyttää jotenkin sievältä, vähän kelmeä, vähän muodostumaton varreltansa, mutta saattaa tulla ajalla paremmaksi; kauniit silmät ... eikö totta? ... varsin kauniit silmät ja hyvänluntoiset sitten, niin todellakin.

-- Hänellä on viehättävä ulkomuoto.

-- Viehättävä? Miten tahdotaan ... sinä tarkastat kaikkea niin filosofillisesti.

-- Minä en saata huomata, että se on filosofiaa.

-- Teillä Mariebergalaisilla, upsiereillä, tietysti, ja sankareilla aikonaan, on kuitenkin kummallinen vivahdus akademian apulaiseen tai muuhun oppineeseen herraan, jokin, en tiedä mikä, mathematillisuus kaikessa teidän... Mutta se ei vahingoita, ei laisinkaan.

Berndtsson hymyili, mutta se ei ollut iloista eikä sydämellistä.

-- No niin, -- sanoi hän, -- jokainen tuomitsee katsantotapansa mukaan. -- Ja näin sanoen katosi hän väki-joukkoon. -- Nuori luutnantti suuttui; hän on hauska mies, tuo Berndtsson, niin riivatun hieno ja siveä sielultansa kuni Vadstenalainen nyplääjä.

Nämät sanat lausui tuo pitkä herra eräälle pienelle vikulierille, jolla oli tuo miellyttävä kelmeys, joka niin paljon taitaa miellyttää naissukupuolta. Hän oli sangen nuori, sitäpaitsi sangen naasti, mutta hän peitti kuitenkin vaivalla kuuta, joka ujona ja pelonalaisena tirkisteli noiden harvojen päälaella olevien hiuskarvojen läpi.

Tuo pitkä ja tuo pieni herra näkyivät kuuluvan samaan joukkokuntaan.

-- Kirot ... vahinko Olivesköld'ille! Hän oli kauniin sukupuolen tuntija; hän olisi ollut täällä paikallansa.

-- Katsos, Gyllensvingel, -- lausui tuo pieni, -- neiti Attalie valssaa oikein hyvin, kauniit koivet.

-- Niin, hän on kaunis "muikku"; vahinko vaan, ett'ei hänellä ole rahoja ... sellaiset vaan kelpaavat (Olivesköld'ille) "kurtiseerattavaksi". Olivesköld olisi mielellään saattanut, mielellään pysyä hänessä, hänestä olisi tullut varsin hyväntahtoinen rouva, siitä ei kysymystäkään.

-- Sinä kai olet hyvissä kirjoissa hänellä?

-- Minäkö? En niin, en enemmän kuin koko maailmakaan; sitäpaitsi mitäs muuta on tehtävää kuin heittäytyä hänelle? Sinä uskonet, hänellä on silmäpari, sillä kelpaa vaikka kaloja ostaa ja hän on viehkeä todellakin jokaista musikusta ihmettelemään, joka hivuttaa täällä Tukholmassa rokaansa. Kuitenkin syödään täällä hyvin, ja luonnollisesti niin tulee alkaa rouvan tyttärellä, ja niin edespäin, jollei äiti olisi niin vanha, niin ei hän olisi noin hyvä ja... Mutta näetkös ... mamselli! Oh, ei niin pahoin ... kirous, eikö hän valssaa Berndtsson'in kanssa ... niin niin, se on somaa, eikö hän ole jo oppinut hymyilemään.

-- Sen he kyllä pian oppivat, -- virkahti tuo toinen; -- mutta tiedätkös, ei ole ketään koko Tukholmassa, joka nauraa sulolla, paitsi yksi.

-- Niin, minä tiedän ketä sinä tarkotat, se on Adolfine. Niin, hän näyttää riivatun suloiselta, pienet kuopat poskissa ja nuot valkeat hampaat. Hän nauraakin aina.

-- Niin, kumminkin silloin kuin minä teen pilaa hänen kanssansa, niin...

-- Vai niin, se on vaan paljasta pilantekoa? Muuten on hän kummallisesti säilyttänyt muotonsa; minä muistan hänet, kun hän kulki pitkin kammioissa saippuaa ja hajuvettä myymässä; sitten otti muuan jalo henkilö hänet kasvattilaan, ja niin tuli hän "La Croix''iin" ja nyt viimeksi "Blå Porten'iin". Riivattua, kuinka muutamat pidättävät itsensä, eikä hän maalaa poskiansa; minä olen usein taputtanut häntä poskelle ihan uudella silohansikalla, mutt'ei hiemankaan ei punasta eikä valkoista ... se on luonnostansa.

-- Kah, näetkös, Berndtsson näyttää niin autuaalta.

-- Niin niin, satatuhatta riksiä on jotakin saada, mutta siinä tulemme me kaksi olemaan... Minä en suinkaan mene sinun tiellesi?... Kun iltainen tulee, niin tulee tehdä itsensä miellyttäväksi neiti Attalielle, sillä ensin tulee valloittaa ulkovarustus, ja sitten pyrimme me itse linnoitukseen. Se olisi kummallista, jos tuollainen hyvänluontoinen ja röyheä patruuna, kuin Berndtsson, panisi erään Gyllensvingel'in takalaitaan? -- nyt on valssi loppunut, meidän tulee tehdä velvollisuutemme, kosi sinä muutteeksi mamsellia, veli Theofron; minä alan neitillä.

Gyllensvingel läheni Attaliea, joka oli ottanut paikkansa Liinan viereen. Tuota oivaa neitiä ympäröi koko ympyrä ihailijoita, jotka kuuluivat ihmetellen kuuntelevan hänen puhettansa.

Gyllensvingel syöksyi esiin, sanoen:

-- Minä seisoin tuolla poikessa Löwenpilin kanssa puhelemassa ja me molemmin päätimme, että me olimme onneton ihmispari.

-- Onko paruuni onneton, se minua ihmetyttää, -- lausui neiti Attalie.

-- Ah niin, neitiseni, kun näkee niin monen suloisuuden liitelevän _ohitsensa_ ... mitä muuta on silloin?

-- Viisaalla on onni itsestänsä, herra paruuni, -- lausui Attalie hymyellen.

-- Mutta sydän, armaani? Missä autuus oikeastaan asuisi, jollei siellä?... Mutta minun oikea asiani on kysyä teiltä, onko koko teidän pieni kirjanne täynnä kannesta kanteen, vai saatetaanko joku silmänräpäys lahjoittaa -- onnettomalle.

-- Minä epäilen, paras paruuni; äiti on kieltänyt minua paljon tanssimasta.

-- Ah, sitten on vapaaherratar sangen kova; minä olen varma, että hän saa sellaisella kiellolla "opionin" vastaansa. "Opioni" on vaarallinen, myöskin naisille, ja minä julistan itseni vapaaherratarta vastaan siinä tapauksessa... Se on voimaansa liian kauas kurottamista.

-- Mutta tahdotteko te sitten todellakin, että minä koko kuukauden jälkeenpäin päivittäin saan kuulla "moraleja" tohtori Gyllinder'iltä.

-- Ah, Jumalani, tuo kunnon tohtori ei ole koskaan ollut nuori, hän oli kai tiedemies jo silloin kuin hän sai kasteen, ja pelkäsi kylmettymistä, tuntiessansa vesipisaran päässänsä ... ette kai häntä tottele? Antakaa hänen "moraliserata".

-- Mutta, ei se ole vallan huvittavaa.

-- Ottakaa häneltä aseet pois.

-- Millä minä tekisin tiedemiehen aseettomaksi?

-- Yhdellä silmän-iskulla.

-- Ja joll'ei tuo auta?

-- Hymyllä.

-- Ja joll'ei tämä auta?

-- Niin, menkää pianon luo ja antakaa muutamien hopeasointujen, sellaisien, joita ainoastaan te voitte esiintuoda, saattaa mies ihastuksiin.

-- Te luulette liian paljon minusta, herra paruuni; mutta minä vakuutan, että minä pelkään tohtoria, ja hän on kieltänyt äitiä, ja äiti on kieltänyt minua.

-- Ja senvuoksi tulee minun seisoa tuolla poikessa piirongin luona ja olla onneton! Katsokaa kirjaanne: eikö siinä olisi vähän tilaa, vähän, vähän ainoastaan minulle? Minä tulin myöhään, liiaksi, mutta siihen oli kelloni syypää; minä etsin huomenna kostoa kellosepälle.

-- Minä rukoilen hänen puolestansa.

-- Se ei auta, armaani ... hän on syösnyt minun vereen ... niin, tuskan okeaniin; sanalla sanoen, hän on vihani uhri, jonkun tulee tuntea Nolandin epätoivon.

-- Ah, nykyaikaan ei ole vanhoja ritareja.

-- Vaan sitä enemmän uusia. Tuskin annetaan mitään päivää ilman vara-tähdistö kokousta, ja kaikki nämät, vieläpä "Svärdritarit". lupaavat puolustaa, niinkuin todellisen ritarin tulee...

-- Naisia?

-- Ei, kristinuskoa, kuningasta ja isänmaata; muttei naisia mainita.

-- Siinä näette, ett'ei meitä ajatella.

-- Päinvastoin, kristinusko, kuningas ja isänmaa tarvitsevat puolustusta, mutta te, naiset, puolustatte itse itseänne; niin, te menette hyökäten eteenpäin, minä vakuutan, ett'ei Napoleon ottanut niin monta vankia Mantuassa, kuin yksi ainoa kaunis tyttö saattaa vangita.

-- Te liioittelette meidän pientä valtaamme, jos meillä jotakin on.

-- Pientä valtaa, kuulinko minä oikein? Niin, niin tulee teidän sanoa, ei tosiaankaan ole edes yhtä voittajaa, joka ei aina luulisi, että hänellä on pieni valta, vieläpä liiaksikin ... enemmän valtaa ... vallanhimoa on Evan perisynti; eikö hän pakoittanut tuota mies parkaa omenaa haukkaamaan?

-- Hän tarkoitti hyvää, omenat kuuluvat jälkiruokaan.

-- Ei, neitiseni, siihen aikaan oli omena "_pièce de resistance_", mutta sittemmin on se vaikuttanut miehen orjuuttamisen, niin lykättiin net jälkiruoaksi yhdessä rusinoiden ja kuorimantelien kera... Te huomaatte, että minä tunnen raamatun kannesta kanteen; tuo on Moseksen kirjassa; parahin neiti. Minä en anna teille voittoa.

-- Saattaa niinkin olla; te miehet, ette anna meille koskaan voittoa; kaikkea miehet ymmärtävät, kaikkea he osaavat.

-- Ja kaikkea he kärsivät nöyrästi ja kärsivällisesti, kaikki kahleet he kantavat, jos te ne asetatte heidän niskoillenne ... sanalla sanoen, olla orjana on juuri minun luonteistani, erään tahdon orjana joka, joka, vaikka tyrannillinenkin joskus, kuitenkin puserretaan niin, että kaikki meidän voimamme katoaa... Tehän näette minut nyt, kuinka minä rukoilen, kuinka minä pyydän ... pyytäisikö kukaan muu niin paljon, kuin orja...

-- Paruuni on todellakin innokas ... antakaa kun katson! (selailee erästä pientä kirjaa) kuudes valssi sitten, herra paruuni!

-- Ah, minä olen onnellisin auringon alla.

-- Mutta teidän tulee pyytää anteeksi minun puolestani äidiltä ja tohtorilta.

-- Ah, minä toivon kaikkea vapaaherrattaren hyvyydestä ja tohtorin minä vaadin kaksintaisteluun.

-- Ja hän valitsee pillerejä aseiksi.

-- Niin, sitäkin, sitäkin... Te sallitte, että minä kiusotan Löwenpil'iä voitollani; poika parka, minä surkuttelen häntä, mutta en taida häntä auttaa. Hän, meidän kesken sanoen, sanoi varmaan, ett'en minä saisi sitä onnea, joka nyt on minun.

-- Ah, älkää sortako häntä, herra paruuni, -- naurahteli Attalie.

-- Kyllä, hän on sorrettava; sillä hän oletti, että te olette kova timantti.

-- Mutta, hän ei muistanut, että into on vielä kovempi.

-- Siis kuudes valssi... Nyt olen minä jotenkin levollinen ja saatan siis kysyä teiltä, mamselli Liina, miltä teistä tuntuu Tukholma?

-- Sangen somalta.

-- Niin, todellakin, sellaisia "_environg'eria_", kuin Tukholmalla, ei millään Europan pääkaupungilla ole, Constantinopelia mainitsematta. Kuitenkaan ei Tukholma ole talvella juuri miellyttävä ... vähän lunta katoilla ja mustat kadut. Te olette olleet operassa?

-- Olen.

-- Ja nähneet?

-- Viimeksi "Friskytten".

-- Se on herttainen Weber'in työ ... kohtaus suden luolassa on suloisin, mitä saattaa nähdä ... pöllöt, ilman kuvastukset ja musiiki sitten, äänien myrsky ... eikö teitä kauhistus valloittanut?

-- Ei.

-- Se tapahtuu joskus nuorille naisille, mutta te olette tottunut luonnon suurenlaisiin ilmauksiin... Ah! luonto naiseni, on jotakin, joka voittaa keinon.

-- Siinä en minä saata jakaa paruunin mielipidettä, virkkoi Attalie, sillä hän huomasi, ett'ei Liina saattaisi ollenkaan siinä läväistä itseänsä.

-- Kas niin, kun minä luulin, että "alliansi" oli loppunut, heitätte. te minulle hansikan. Mutta, neitiseni; minä olen varma voitostani.

-- Mahdollista, minä en tahdo siitä kinata; mutta paruunini, missä näette te luonnon niin suloisena kuin eräässä Fahlcranz'in taulussa?

-- Kyllä, armaani, ei kauempana kuin Eläintarhassa.

-- Siellä tomuttuu ajokaluista ja kerjäläiset saattavat huudoillansa kuuroksi.

-- Antakaa anteeksi, armaani, te unhotatte vallan, että minä heti teidät saan kiinni valheesta. Te unhotatte, että se olette te, joka ajatte jossakin näissä ajokaluissa, ja että se ehkä olette te, joka kurotatte ulos kätenne ja annatte kerjäläiselle lahjan... Eikö se ole kaunis luonto, elävä luonto, jonka läpi teidän sydämenne kimmeltää ... tahi, minä toivon, että mamselli Anton antaa minulle voiton. Neiti tässä on, sen olen minä suoraan teille sanova ... niin, neitiseni, minä olen kai kanteleva teistä jollekin; mutta neiti tässä kohtelee minua vallan hirmuisesti; mutta minä en ole yksin siitä. Kyllin siitä, minä en saa koskaan voittoa, vaikka minulla olisikin taivaallinen totuus puolellani; minä en saa ajatella, enkä tuntea, hän vaatii ehdollista kuuliaisuutta; ei saa pitää ihanaa ihanana, ihmeteltävää ihmeteltävänä; mutta minä teen niinkuin Galilé.

-- Ja hän, herra paruuni!

-- Hän polki laattiata, kun hän tuli pakoitetuksi vannomaan tieteellistä uskoansa, että maa liikkuu; "se liikkuu kuitenkin", sanoi hän. Minäkin poljen epätoivossa ja tietäessäni oikeutetusta asiastani, ja sanon: ihana on kuitenkin ihanaa. Eikö minulla ole oikein, mamselli Anton?

-- Minä en todellakaan tiedä.