Chapter 6

"Jos te muistatte tuon ajan, jolloin te kävitte vanhempieni luona, muistatte varmaan minutkin. Te ette suinkaan tietänyt -- mutta minä rakastin teitä kaikella sillä tulella, josta vaimon sydän on voimakas; te valitsitte kuitenkin minun sisareni. Hän oli hyvänluontoinen, yksinkertainen minuun verraten -- mutta hän oli se, joka sopisi tulla naimisiin Valdemarsborg'in sukukartanon omistajan kanssa. No hyvä -- teidän vaalinne oli tehty. Minä rupesin silloin vihaamaan teitä; mutta kun en minä saanut teitä omakseni, tahdoin minä kumminkin voittaa niin paljon kuin minä taisin sisareni onnesta ja samalla kiusata teitä, kostaa teille. Se onnistui aika ajalta sillä, eitä minä kylvin epäluulon siemeniä sisareni sieluun -- te ette, niinkuin minä toivoin ollut onnellinen vaimonne kanssa.

"Te matkustitte Ranskaan; sisareni muutti tänne Utå'hon -- tuo tapahtui vasten tahtoanne; mutta minä tahdoin niin ja minä voitin. Te olitte poissa ja puoli vuotta poissa menonne jälkeen syntyi poikanne Frans".

-- Asia alkaa todellakin liikuttaa minua; -- sanoi Frans nauraen.

(Jatkaen lukuansa): "Minun mielihaluni oli, että syntyisi miespuolinen sukukartanon omistaja Valdemarsborg'iin; minä voisin silloin, jos minä saisin valtaa hänen kasvatuksessansa, aina johdattaa niin, että minulla olisi hyötyä sukulaisuudesta, sittenkin kuin sekä te että minun sisareni olisitte kuolleet. Tässä näette nyt minun ajatukseni. -- Minun sisareni oli kipeänä vaarallisessa poltossa, silloin kuin hän synnytti lapsensa, hän oli silloin tainnuksissa ja useoita päiviä sen jälkeen, -- kyllin siinä, hän ei tietänyt, että hänen lapsensa oli tyttö -- ja kuollut, ilman että hän koskaan oli hengittänyt..."

-- Mitä? Mitä? mitä on tämä? -- kysyi Frans, syösten ylös.

-- Missä on rohkeutesi, Frans? -- kysyi kreivi kylmästi, mutta sortuneella äänellä.

Frans istui taasen ja alkoi lukea:

"Eräs tyttö -- eräs -- eräs tyttö. Siinä kyllä, tämä ei sopinut minun tuumiini; minä toin ylös..."

Nuori kreivi vaikeni, hän kalpeni aina enemmän ja enemmän, ja heitti vihdoin kirjeen lattialle.

-- Frans! Frans! näetkös, löytyy koettelemisia, jotka ovat kovempia kuin kuolema, tarvitaan rohkeutta, jalompaa, suurempaa, kuin se, ettei pelkää pistoolin suuta. Ei, Frans, sinä et ole minun poikani ... et Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja. Sinä et ole kreivi, sinulla ei ole muita etuoikeuksia, kuin ne, jotka sinussa mahdollisia ovat ... Frans, sinä olet koreilematta ihminen.

Nuorukainen tirkisteli tunnottomasti eteensä.

-- Taltu, Frans: luuletko sinä, että minä vähemmin rakastan sinua sentähden? Etkö sinä luule, että onnettomuus on tehnyt sinut pojakseni? Katso minuun, Frans: näytänkö siltä, kuin minä sinua vihaisin? Sinä näet itse, ett'en minä taida sinua auttaa ... että Jumala on niin asettanut, että sinun täytyy...

-- Kuolla! niin -- mutisi Frans.

-- Sinä olet siis pelkuri, hyvä Frans ... oivalla tilaasi; sinun isäsi oli jyvätorpparina Utå'ossa: hän on kuollut, hänellä oli usianpia poikia, kuin sinä ... no hyvä, tahtovatko he kuolla sen vuoksi, etteivät he ole kreiviä? Sinä olet saanut kasvatuksen, sinä olet tullut toiseen alaan, olenhan minä sinulla, niin kauan kuin minä elän, tai riippuuko sinun onnesi minun kuolemastani? Niin sinä näytät käsittävän sen.

Frans vaikeni.

-- Kas niin, Frans ... ensi kerran kymmenenä vuotena, -- sanoi ukko, ojentaen käsiänsä; -- tule, Frans, ja tule siksi minä et sinä moneen vuoteen ole ollut ... pojakseni!

Tuo nuori mies syöksi kreivin jalkain juureen ja laski päänsä ukon polvelle.

-- Herra! -- sanoi vanha kreivi juhlallisesti, -- käännä kasvosi meihin armollisesti ja opeta meille oikea tie, että taasen sovitettuna tulla luoksesi! Anna minun, taivaan isä, kerran seisoa edessäsi ja: Herra! tässä olen minä ja lapsi, jonka minulle annoit. Amen, amen.

-- Amen, kuiskasi Frans, nostaen päätänsä. -- Se oli kova kamppaus, -- lausui hän, pyyhkien tuskan hikeä otsaltansa, -- kova kamppaus ... minä lankesin syvään ... minä luulin, että satutin itseni kuoliaaksi ... mutta minä elän. Rukoilkaa enempi, isä... Minä muistan, että te minun piennä ollessani rukoilitte vuoteeni ääressä, kun minä kuolemisillani olin, mutta minä pelastuin ... rukoilkaa nytkin!

Ja hän painoi taasen päänsä alas, ja isä rukoili lämpimästi, innokkaasti, sydämestänsä, ja kyyneleet vuotivat noista rehellisistä silmistä alas nuorukaisen otsalle.

Kuu paistoi kirkkaasti huoneesen ja valaisi ukkoa ja tuota polvillaan olevaa nuorukaista sekä noita tuhansia äänettömiä todistajia, jotka monessa rivissä olivat pitkin seiniä. Silloin nousi Frans ylös, ja hän suuteli isänsä kättä, sanoen: -- Me saamme nähdä, mitä on tehtävä, mutta rohkeutta on minussa ... eikä ainoastaan ylpeyttä, -- lisäsi hän suuremmalla voimalla kuin vanhus toivoikaan.

Vanhus määräsi, että Frans asuisi hänen oman huoneensa viereisyydessä; sillä hän pelkäsi tuon tuiman nuorukaisen äkkinäistä luonnetta, joka helposti saattaisi houkutella häntä itsemurhaan. Voimalliset luonnot, jotka ovat hennontuueet, tarttuvat usein tuohon oikotiehen, kun he tapaavat sen, joka vie onnellisempaan tulevaisuuteen, ylen orjantappuroiden, aivan yhtäläisestä syystä kuin moni arvaa henkensä heikolle jäälle ennemmin, kuin että hän kävelee turhan mutkatien. Frans ei kuitenkaan näkynyt sitä ajattelevan, hän antoi menetellä kanssansa kuni hengettömän kalun kanssa, ei hän näyttänyt kärsivän eikä miettivän vaan ainoastaan elävän, tunti tunnilta.

Niin kului muutama päivä. Vanha kreivi ei ollut ilmoittanut edes Emmallekaan tuota tärkeätä salaisuutta; hän ei ollut itsekään tehnyt päätöstä, kuinka hän menettelisi. Koko asia olikin hänelle kovin vastahakoinen; mutta täti Juliana, näköisensä kuolemassakin, oli tehnyt niin monta varokeinoa että, jos olisi tahtonut salatakin seikkaa, se ei ollut mahdollista vähemmällä kuin että nuori kreivi luopuisi kaikista oikeuksistansa tai että hän kuolisi. Molemmissa näissä tapauksissa ei tarvinnut sitä ilmiantaa, ja tämän katsoi kreivi parhaaksi.

Kuitenkaan ei Frans kestänyt kauan tätä kovaa iskua, vaan hän sairastui. Hän lankesi arveluttavaan kuihtuma-tilaan, mutta hän koetti kuitenkin pitää miehuutensa, kumminkin vanhan kreivin läsnä ollessa. Turhuus ensin ja, sitten hänen parempi luontonsa joutuivat työskentelemään hänessä, kunniantunto velvoitti häntä näkymään siltä, kuin, että hän kantaisi kohtaloansa kuni mies.

-- Sinun täytyy mennä Frans'in luo, -- sanoi ukko Emmalle; -- sinun täytyy mennä hänen luoksensa ja puhua hänelle hyvää.

-- Mutta, eno kulta, Frans ei kärsi oppineita töpössä, ja minä pelkään aina hänen mielestänsä meneväni piiristäni; minä raukka, jolla ei ole mitään puhuttavaa viime hameista, viime konsertista tai viime paaleista, minulla ei ole mitään puhuttavaa, jota hän ei katsoisi oppineelta.

-- Mene, lapseni, hän on nyt toisissa ajatuksissa, mene.

Emma meni raskain mielin serkkunsa luo. Hän istui nojatuolissa päätänsä nojaten käteensä eikä hän huomannut hänen läsnäoloansa. Vihdoin aukasi hän silmänsä, ja hänen kelmeät, rumannäköiset, surulliset kasvonsa lepyttivät Emmaa, paljoa ennemmin kuin hän kurotti kätensä ja ehti sanoa: -- Terve tuloa, Emma, tervetuloa!

-- Sinä olet kipeä, Frans?

-- Kipeä? En maarkaan, Emma, mutta ... yhtäkaikki. Sano minulle, Emma, keskeytti hän tuumansa, -- sano minulle, luuletko sinä, että minä olen paha?

Emma loi alas silmänsä.

-- Sinä vaikenet ... niin, sinä luulet, että minä olen paha ... eikö ole niin ... että minä olen kova, tunnoton, raaka, turmeltunut olento ... sano suoraan, Emma!

-- Rakas Frans, älä kysy minulta; minä ... minä pidän sinua ... ei, päästä minut.

-- Ei, Emma, sinun täytyy puhua.

-- Niin, -- alkoi Emma ja hän kiinnitti tunnokkaat silmänsä häneen, -- minä olen pitänyt sinua pahana, pilattuna, itserakkaana; mutta nyt ... ei, nyt en minä sitä usko.

Frans hymyili.

-- Kuules, Emma, sinulla on oikein. Mutta sanos minulle, mimmoinenka minusta tulisi? Kun minä olin neljäntoista vuotias, sanoi täti Juliana minulle, ettei minun tarvitse tehdä työtä, että minä olin toisellainen ihminen kuin muut. Hän juuritti sieluuni ylpeyden samalla huolella, samalla itsepäisyydellä, kuin katuruusu istutetaan. Hän vuodatti tipottain ylpeyden myrkkyä sydämeeni, ja sinä ... minä tunsin kuinka myrkky leveni, lisääntyi ja tunkeutui syvemmälle ja syvemmälle. Minä tulin erääsen kouluun. Opettajani antoi minulle kreivinä nähtäviä etuoikeuksia; toverini kadehtivat minua, loukkasivat minua usein tai he tulivat orjiksenikin. Sama kohtaus jatkui akatemiassakin. Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja oli loistokohta säädyllisen nuorukais-joukon keskellä, johon yhdistyi koko hännys nuorukaisia, jotka tahtovat tehdä onnea tai tahtovat lainata loistoa kanssakäymisellänsä henkilöiden kanssa, joilla oli nimi. Minulla oli siis suuri lahko ja minä tein mitä minä tahdoin. Vihdoin tulin minä Tukholmaan, minä olin siellä samassa piirissä ... minä ylennyin, niinkuin minä luulin. Kreivi -- isäni olin sanova -- näkyi minusta aina enemmän vanhanaikaiselta, hänen aatteensa aina enemmän ahdasmielisiltä, hänen mielensä aina supistuneemmalta ... minä päätin, ettei hän ymmärtänyt nauttia elämää ja ettei minulla ollut muuta tehtävänä ... ja tällä tavalla, Emma, -- lisäsi hän, tarttuen hänen käteensä, -- tällä tavalla olin minä eroitettu ihmissuvusta, varsin toisilla tarpeilla, toiveilla, iloilla kuin muut; minä näin itseni olevan, kuni ihminen kuussa esineitten joukossa, joita en minä tahtonut tuntea... Voitko sinä nyt selvittää tätä?

-- Voin, -- sanoi Emma, -- varsin hyvin; mutta mikä on nyt kerrassaan avannut sinun silmäsi tuosta todellisesta tilasi onnettomuudesta?

Frans vaikeni.

-- Minä en tahdo kysyä sinulta, hyvä Frans, koska se kiusaa sinua.

Frans katseli häntä tarkkaavaisesti.

-- Kuules, Emma, minä olen näinä päivinä ajatellut jotakin, joka koskee sinua.

Emma punehtui.

-- Sinä tiedät isän toiveet.

Emma oli vaiti.

-- Sinä tiedät net, mutta sinä kauhistut niitä.

-- Niin.

-- Älä tee niin, Emma! Tiedätkös, minä olen rakastanut sinua tavallani ... sinun muotosi, kävelyksesi ja taitosi, minä olen pitänyt kaikesta, joka saattaisi olla koristukseksi; mutta minä olen pelännyt sinun hyvää sydäntäsi, puhdasta intoasi, tietojasi ... siis, ole tyyni siinä suhteessa; minä pelkään sinua vieläkin; mutta minä tarvitsen sinua!

-- Tarvitset?

-- Niin, Emma, enemmän kuin luuletkaan. Minä olen nyt siinä tilassa, jossa ei mikään lohdutus tule kysymykseen.

-- Mutta mikä sitten, Frans?

-- Se on se sama, mutta se on nyt niin, ettei mikään lohdutus saata tulla kysymykseen, sillä se ei hyödytä yhtään. Lohdutus ei ole muu kuin turva, joka asetetaan alle, kuin toive on murtunut; aivan kuin sinä, nähdessäsi puoleksi taitetun oksan kukkaisissasi, sidot siinä sen nauhalla pystöön, niin että hän voi parantua kuni ... tuo on lohdutus ... mutta jos se on vallan erillään ruhosta, mitä sinä silloin teet, jos tahdot pelastaa oksan elämän.

Emma ajatteli hetken; vihdoinkin laski hän kätensä nuorukaisen olalle, sanoen hymyilevällä, lapsellisella luottavaisuudella:

-- Niin, Frans, minä panen sen alas uuteen maahan, ja se juurittuu ja siitä tulee oma kasvi puolestansa.

Frans tarttui tuohon kurotettuun käteen, suuteli sitä innokkaasti, sanoen:

-- Jumala siunatkoon sinua, Emma siitä sanasta!... Ja hän juurittuu ja siitä omituinen kasvi tulee... Olihan se niin kuin sinä sanoit oksasta, joka taittui irti ruhosta?

-- Niin, kulta Frans; mutta minä en ymmärrä sinua.

-- Sinä tulet varmaan tulevaisuudessa ymmärtämään minua, sanoi Frans, Akselin tullessa sisään ja katkaistessa heidän keskustelunsa.

Frans otti toisen asennon, nosti päätänsä ja näkyi riistävän itsiänsä irti langenneesta aistintilastansa, jonka, tuntien hänen luonteensa, olisi luullut ylpeydeksi, kun hän oli niin likellä kilvoittelijaa.

Näin jatkoi Frans pitemmän ajan tarkastustansa ja taasen tarkastustansa, tulevaisuuden mahdollisuutta. Vanhan kreivin kasvot selkenivät päivä päivältä; silla Frans'ista tuli varsin toinen ihminen kuin hän ennen oli ollut. Hänen oli täytynyt alkaa siitä mihin hän kymmenen vuotta sitten oli lopettanut; mutta tämä alku oli vaikea tehdä -- kuitenkin vanha kreivi ja ennen kaikkea Emma johdattivat häntä niin vähitellen toivojen radalle. Syksypuoleen oli hän terve taasen ja käveli ulkona.

-- Kuules, -- sanoi hän eräälle rengille, joka ajoi peltoja; -- Kuules, onko tuo työ vaikeata?

-- No, armollinen kreivi, ei suinkaan, kun vaan on tottunut siihen.

-- Annas minun koittaa!

-- No ei, ei sitä tarvitse, kyllä se käypi päinsä.

-- Mutta minä tahdon koittaa kyntää, sinun täytyy minua opettaa.

-- Herran Jumala? Eihän armollinen kreivi tahdo oppia sellaista?

-- Kyllä, rakas Matti, minä tahdon ... kas niin, anna minun koittaa.

Kauan kiisteltyänsä sai hän koittaa. Se on selvää, että se kävi huonosti; mutta työ näkyi huvittavan tuota nuorta miestä.

-- Hi hi ... kas vaan! Kyllä näkyy, että armollinen kreivi jaksaa ... hän nostaa sahroja kuin jos ne olisivat kalikoita... No niin, ei haittaa mitään, kyllä minä kynnän jälkenne, niin ettei tuo mitään haittaa, vaikka sahrat hiukan luisuvatkin; muuten niin armollinen kreivi ... toruu, toruu, toruu... huis! Minä luulin kärkien tulevan hulluiksi... Kas niin, antaa mennä vähän oikealle päin.

-- Oikealle päin?

-- Niin, tiedän mä, näin, tiedän mä.

-- Vai niin, se on hyvä, nyt minä ymmärrän.

Nuori kreivi ajoi niin kauan kuin hän jaksoi ja hän meni terveempänä ja iloisempana kotiin, mutta ruumiiltansa väsyneenä.

Tullessansa kotiin, tapasi hän vanhan kreivin, joka hymyili, sanoen: -- sinä olet kyntänyt, Frans; se on hyvä liikunto.

-- Liikunto? Ei, minä aion todenperästä oppia sitä; sillä jos minulla olisi maanviljelys, niin...

-- Oikein, Frans, se on oikein.

Frans jatkoi harjoituksiansa, se näkyi huvittavan häntä, eikä juuri kauan viipynytkään, ennenkuin hän rengiltä sai arvolauseen, että hänellä oli "älykäs kyky" kyntämisessä.

Mutta talvi tuli -- silloin sai hän kirjeen kirjeeltä lukuisilta ystäviltänsä Tukholmasta, jotka havaitsivat elämän ikäväksi ilman häntä. Hän luki kirjeet ja vastasi ainoastaan yhteen, ilmoittaen, ettei hänen terveytensä sallinut tänä talvena nauttia pääkaupungin huvituksia. Todellisuus oli, että tuo katkaistu vesa oli ruvennut juurtumaan uudessa maanlaadussa, että se nyt oli ruvennut itse luomaan voimiansa, huolimatta emotaimesta, ja samassa heräsi tuon nuoren miehen rinnassa ennen aavistamaton omatunto.

Oli todellakin toista tuntea olevansa mies puolestansa kuin olla ennen hoitolapsena. Tuo edellinen ei tunne mitään, joka kehottaisi häntä taivuttamaan itsiänsä satunnaisen etuoikeuden edessä: tuon jälkimäisen, joka itse omaa sellaisen, täytyy kunnioittaa sitä kaikissa muissa. Siitä tuleekin, että miehellä itse puolestansa on harvoja, joita hän pitää itseänsä etevämpinä, hän elää jonkunlaisessa veljeydessä ylhäisten ja alhaisten kanssa, jota vastoin onnen lapsella on useita hänen ylitsensä ja useita häntä alempana. Tuo edellinen on ihmispiirissä, jossa kaikki on yhtä hyviä kuin hän, mutt'eivät parempia; tuo jälkimäinen keskellä portaita, herroja päällänsä ja orjia alapuolellansa. Tuo jälkimäinen aate on erinomattainkin levinnyt germanilaisessa heimossa eikä se hevillä haihdu. Saksalaiset ovat Euroopan Hindulaista filosofillisilla ajatuksillansa esineistä, kärsivällisyydestänsä ja säätyluokistansa, itsemasentamisesta ja eripuraisista.

Frans oli kuitenkin nyt kokonaan toinen ihminen -- hänellä oli ehkä vähäsen aikaa tarpeeksi varustaaksensa siksi silmänräpäykseksi itseänsä, kuin hänen ainoa turvansa, vanha kreivi, menisi häneltä. Silloin täytyisi salaisuus hänen sukuperästänsä ilmoittaa, eikä hän enään olisi kreivi eikä Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja.

Mutta päätös oli tehty; vanhus oli antanut hänelle aatteen, ja Frans'illa oli kyllin voimaa siitä kiinni pitääksensä, ettei se pääsisi veltostumaan -- ja kuta enempi hän oli taistellut, sitä voimallisemmaksi tunsi hän itsensä.

Talvi-päivinä hän veisteli; iltasilla oli hän isänsä ja Emman seurassa. Akseli oli matkustanut siihen komppaniaan, jossa hän oli luutnanttina, ja se oli juuri se, jossa kapteeni Berndtsson oli päällikkönä. Hän oli tätä siirtoa hakenut ja saanutkin; minkävuoksi? -- sen arvasivat vanha kreivi ja Frans; mutta ei kukaan heistä maininnut siitä sanaakaan, vaikka vanhus aina hymyili, kun hän sai kirjeen Akselilta ja tämä kertoi, että hänellä oli hauskaa Hagetorp'issa.

Silloin, talvi-iltoina, luki Emma ääneensä, jossa Frans muutokseksi auttoi häntä. Nämät illat tulivat hänen ilohetkiksensä, hänen sielunsa huvituksiksi; ne olivat kerrassaan levon ja rauhan hetkiä ja samassa silmänräpäyksiä, jotka alinomaa laajensivat hänen näköalaansa. Oli jotakin niin patriarkallista yksinkertaisuutta näissä talvi-illoissa, kun tuuli suhisi ulkopuolella linnaa, mutta oiva valkea paloi kamiinissa, ja kaikki niin tyyntä, hiljaista ja rauhaisaa tuolla sisällä. Kuinka ihana eikö tuo nuori lukijatar ollutkaan! Mitä selvyyttä eikö hänen lukunsa antanut ymmärrykselle, sillä se on tosi, että eräs, joka lukee hyvin, juurikuin taluttaa kuulijaa aineen kaikkiin käytäviin, kun sitävastoin se, joka lukee huonosti, lakkaamatta näkyisi tahtovan syöstä hänet pois katuvierustalla.

SUKUKARTANON-KIRJE.

Frans oli tullut vallan tyveneksi; hän saattoi nyt vanhan kreivin kanssa puhua onnettomuudestansa, vaikuttamatta häneen mitään. Hän sanoi itse, että hän oli semmoinen, joka herää voipuneena, mutta poltosta parantuneena, jonka murre on uhannut elämää; hän alkaa silloin uutta elämää ja muistaa kuinka hän ennen vuosikausiin ei ollut ainoatakaan päivää terveenä, mutta ei kipeäkään: kuinka kaikella silloin oli aivan toinen väri kuin miten hän nyt katseli asiaa; ja kuinka senjälkeen kaikki tämä kerrassansa hajosi ja sisällisellä itseparantamisvoimalla, väkisinäisillä taitteilla ja lopullisesti hiljaisella levolla poistui tuo pahe. Sellaisen ky'yn antaa eläimellinen osa meidän olemisessamme ja hengellinen vielä korkeimmassa määrässä sentään, ja tuo on senvuoksi kuin me iloisella miehuudella, rukouksella ja toiveilla voimme läpikäydä mitä hyvänsä -- jotakin parempaa voi ja täytyy kuohua jokaisesta murteesta; tuo pahe on vieras esine, myrkky, -- ja Jumala on antanut meidän sielullemme itseparantamisvoiman poistaaksemme sitä.

-- Jalo isäni, -- sanoi hän siis eräänä iltana kreiville, jota hän nyt paljon hartaammin rakasti isänä kuin ennen, sillä hänen oikeutensa ei ollut millään etuoikeudella ympäröitty eikä pyhitetty millään lainsäännöllä, -- jalo isäni, tuo sukukartanokirje ei lainkaan koske minua enään; mutta koska se oli vähällä tehdä minusta huonon ihmisen, niin tahtoisin minä kuitenkin tietää jotakin siitä.

Vanhus otti esille heti muutamia papereita pulpetistansa.

-- Tämä on kopia itse testamentista, joka sisältää tuon tavallisen, eli että Valdemarsborg pitää säilytettämän Olivesköldin suvussa ja lankeeman pojalle isän jälkeen -- kuitenkin, lapseksi-otto ei kelpaa -- sekä että kartanoa ei koskaan peritä naispuoliselta haaralta eikä heidän perillisiltänsä. Tämä on itse sukukartanon kirjeen sisältö, johon on liitetty useita lisäyksiä, niinkuin että kaikkien sukukartanon omistajien kuvat pitää asetettaman saliin ensimäisenä vuotena, kartanon haltuun saatuansa, että meidän sukuhautamme pitää yhä pidettämän, net siellä riippuvat liput hyvin hoidettaman ja varustettaman uusilla tangoilla, kuin vanhat ovat mädänneet, että vaakunat uudestaan maalattaisi, ynnä monta muuta hyvin turhamaista sääntöä.

"Millä tavoin pitää meneteltämän, sittenkuin suku on sammunut miespuolelta, ei ole sukukartano-kirjeessä nähtävänä, vaan viitataan siihen, mitä on säädetty eräässä asiakirjassa, joka on liitettynä suljetussa käärepäällyksessä.

"Minä näin nuorena ollessani Svean hovi-oikeudessa itse pääkirjan pergamentilla ja tuon salaisen mytyn; se oli varustettu vanhan kenraalin, valtiomarskin Oxenstiernan ja hovioikeuden sinetillä. Mitä se sisältää, sitä en minä tiedän".

-- Minä en tiedä mistä tuo tuli, -- jatkoi Frans, -- mutta kun minä luulin olevani perillinen, pidin minä selittämätöntä ylenkatselajia niin kutsuttua esi-isääni kohtaan. Hänen tylyt kasvonsa, tuo matala, leveä, yksipäinen otsa, ankara suunmuoto, tuo ylpeä kasvojen luonto eivät miellyttäneet minua ja kuka tiesikin, että tämä itsekkyys, joka tahtoo mennä ja todellakin menee vuosisatojen läpi, tämä koetus suvun ylläpitämisessä huolimatta mistään tapauksista, ja pitää yllä sitä rahoilla, teki tuon vanhuksen ylenkatsottavaksi silmissäni. Sanokaa minulle kuitenkin nyt minkälainen ihminen hän oli -- kenraali, se on hyvä; mutta tiedättekö te vielä muuta, isäni?

-- Vanha kreivi, kenraali Olivesköld, esi-isäni, eli Kustaa suuren aikana; hän oli yksi niitä miehiä, jotka urhoollisuudella ja miehuudella kohosivat arvoaskelittain. Hän alkoi palvella numerossa Itä-Göthan rykymentissä, talosta, jonka nimi oli Oliveberg, ja häntä kutsuttiin siis Oliv -- se oli hänen sotamies-nimensä. Kolmenkymmenen vuotiaan sodan aikana nousi hän arvossa ja sen lopussa tuli hänestä kenraali. Hän oli, niinkuin toisetkin sankarit tällä ajalla, katsonut eteensä ja oli, kun hän vihdoinkin oli kyllästynyt kunniaan, vieläpä kohta elämäänkin, sangen rikas. Hän erosi kuningatar Kristiinan noustua hallitusistuimelle; hänestä tuli hänen pahin vastustajansa, sillä hän suojeli oppia ja älyä -- kahta asiaa, joita hän ei saattanut kärsiä -- ja hän antoi vapaasuku-arvon lemmitty-joukollensa ja, niinkuin ukko eräässä kirjeessänsä lausuu, "lautasen nuolijoille"; ja tämä näkyi haavoittaneen häntä syvimmin -- ei senvuoksi, että hän itse kuului aateliluokkaan, sillä niitten kera ei hän koskaan ollut yhtynyt, vaan senvuoksi että hän, kuni hän sanoikin, "että hän, säästämättä miehuuttansa, henkeänsä ja vertansa kuninkaallisen Majesteetin ja Ruotsinmaan hyödyksi, oli ansainnut muutakin, kuin että hän asetettaisiin 'lautasten nuolijain ja neulamestarien joukkoon'.

"Ettei hänen sukunsa sammuisi, niin nai hän vanhoina päivinänsä ja sai pojan, joka sai nimen Feliks.

"Tämä nimi kuuluu jotenkin latinalaiselta, ja ukko oli huonolla kannalla latinan puolesta; vaan se oli kuitenkin saanut rakkaan soinnun hänen korvissansa.

"Juuri silloin kuin Ruotsalaiset suuren Kustaa Adolfin kaatumisen ja Nördlingen tappelun jälkeen olivat arveluttavassa tilassa, lähti silloinen eversti Olivesköld kerran varsin umpimähkään rykmenttinensä seikkailuihin. Hänen onnistui kumminkin saada eräs ruuti- ja muonakuormasto kynsiinsä, niin että vihollisen ampumavarain ja ruan puutteessa täytyi jättää asemansa, joka muuten oli niin luja, ettei Ruotsalaisten silloinen voima olisi voinut sitä valloittaa. Hänen ilmoittaessansa tästä valtiokanslerille, vastasi tämä:

"'Teidän tulee tosiaankin tästä lähin ottaa nimeksenne 'Feliks' sen jalon teon muistoksi, joka teillä oli vihollisten kanssa; ja jonka puolesta minä suuresti teitä onnittelen'.

"Tämä oli se _teko_, jonka vanha kenraali tahtoi ikuistaa kutsumalla poikaansa Feliks'iksi (= onnellinen), ja aina sitten on tuo luultu perillinen saanut tämän nimen".

-- Niin, minullakin on se, -- huokaili Frans, -- mutta kohtalo on tahtonut ett'en minä koskaan ole käyttänyt sitä.

-- Sinä saatat lukea perustus-kirjeen.

-- En, isäni, se ei kuulu minuun.

-- Ei ... mutta Frans, Jumalalle kuitenkin kiitos siitä, mitä on tapahtunut! Minä kuolen ennemmin lapsettomana kuin että jättäisin jälkeeni sellaisen pojan, kuin sinusta olisi tullut... Jumalan tiet ovat ihmeelliset, mutta armollinen on hän rangaistessansa.

-- Niin, isäni; ihmeellistä kyllä, tunnen minä itseni nyt onnellisemmaksi kuin ennen, onnen päivinäni, silloin oli aina jotakin, jota en minä saattanut tyydyttää, jotakin, jota minä toivoin ... mutta en minä tietänyt mitä se oli. Kaikkein katkerinta oli se ylenkatse, mikä minussa oli naisia kohtaan ... sen on Emma puhaltanut pois hengellänsä; minä olen vain yhden ainoan kerran uskonut naisellista olentoa, ja heti, ensi kerran kuin minä tarvitsin ystävätä, kohteli hän minua pelastaen, lepyttäen ja vapauttaen.