Chapter 5

-- Sinä uskonet, Akseli, Emma tässä on minun lukijattareni. Hän taisi kieliä vallan hyvin, tullessansa minun luokseni, niitä oli sisareni hänelle opettanut.

-- Niin, Emma kilpaili minun kanssani, pienenä ollessamme, -- sanoi Akseli, lisäten iloisesti: -- Hänellä oli parempi kielipää kuin minulla.

-- Niin niin, sen kyllä uskon, -- nauroi Emma; -- tämä, tietääkö eno, tuli siitä, että Akseli oli hidas ja haluton. Kun hänen piti "expliceraman", niin ei hän välittänyt siitä, vaan tapauksesta ja tarinasta, jonka kappale sisälsi: jos hän saattoi välttävästi luiskahtaa kielen ominaisuuksien lävitse, niin että hän sai sen tietää, niin luuli hän sen olevan tarpeeksi kyllä.

-- Mutta sinä luit perusteellisesti, hymyili eno.

-- Niin, kuin eno tietää ... mutta sitten...

-- Sitten, lapseni?

-- Niin, eno, sittenkuin minä olin oppinut ranskaa, niin en minä ymmärtänyt, mitä minun tuli sillä tehdä oikeastaan. Ainoat, mitä minä sillä kielellä olin nähnyt, olivat romaanit; no hyvä kyllä, mutta päivittäin lukea romaaneja on melkein sama, kuin että vuosi umpeen elää hedelmäkeitolla ja syltyksi tehdyillä peuran kynsillä; se voi olla varsin hyvä yhden kerran, ja vaikka useimminkin, mutta alinomaa ... ei, tulee lopulta niin tyhjäksi sielunen, kun viimeinkin tietää...

Hän hymyili.

-- Mitä tiedetään, lapseni? Jatka!

-- Niin, kun on lukenut kolmesataa romaania, niin tietää, esimerkiksi, että kaksisataa kuusikymmentä rakastavaa ovat saaneet toinentoisensa ja neljäkymmentä tullut onnettomiksi, ja niin edespäin.

-- Mutta lapset, romaani on kuvaus elämästä.

-- Niin, eno, olkoon vaan, mutta sitten olisi parempi tutkia itse elämää. Ei opi kasvioppia rouvalta, joka valmistaa teennäis-kukkia, vaan ulkona luonnossa elävien kukkien seassa. Ei, eno, niin vaikeata kuin alulta oli, niin kiitän minä teitä nyt.

-- Mistä, lapseni? Anna Akselin kuulla kuinka me molemmat askaroimme, sen sijaan, että olisi ikävä.

-- Niin, tiedätkö, Akseli, kun minä tulin -- se oli äitin kuoltua, silloin otti eno minut -- kun minä tulin, olin minä koko näppärä mamselli pienokainen, joka taisi ranskaa, saksaa ja vähän englannin kieltäkin. Eno kysyi taitojani, enkä minä ollut hidas kertomaan hänelle, että minä taisin ranskaa parhain. Se ilahuttaa minua, sanoi eno, sitten saatat sinä lukea minulle ääneeti. -- Niin, Herran tieten. Eräänä kauniina päivänä pyysi eno minua lupaustani täyttämään. Minulla on kirja tuolla yläällä, jota lukenemme, sanoi hän. Eno hymyili, -- keskeytti Emma itsensä, -- mutta Jumalalle kiitos siitä.

-- No jatka, -- pyysi Akseli.

-- Niin Akseli minä toivoin enon tuovan vähäisen kirjan viheriäisessä tai punaisensa maroquin'issa, erään semmoisen, kuin minä olin neiti Arvidsköld'illä nähnyt olevan koko joukon, jonkunlaisen kalenterin ... tuo asia kävisi helposti.

-- Ja sitten?

-- Niin, isot ajat odotettuani, tuli eno seitsemä-nioksinen kirja kädessä.

-- Seitsemässä niteessä?

-- Niin, seitsemässä nioksessa. "Meidän tulee", sanoi eno, "tehdä pieni historiallinen kurssi, tuo on hyvä historia, vaikkei se siinä, mitä se Ruotsiin koskee, ole luotettava; nuo hyvät ranskalaiset eivät taida koskaan oppia nimiä." Pieni kurssi historiassa, ajattelin minä; ja minä olen jo tutkinut läpi kotoisin, jo koko joukon historiaa. -- Mistä alamme? kysyin minä; sillä se oli minulle mahdotonta aaveksia, että eno vaatisi kahdeksantoista vuotiaalta tytöltä, että hän lukisi seitsemän nidettä maailman historiaa.

-- "Alusta luonnollisesti", sanoi eno, istuen, varsin kuin jos se olisi selvä asia.

Akseli nauroi. -- No, sitten sait työtä.

-- Niin Jumalani! Kuinka onnettoman ikävää oli ensimäinen nios; mutta eno otti kysyäksensä minulta, ymmärsinkö minä kieltä oikein, ja minun tuli tehdä selvä siitä, kuin olin lukenut.

-- Eno kai tahtoi, sanoi Akseli, -- antaa sinun tunnollesi toisen suunnan.

-- No niin, -- lisäsi ukko, -- ystävällisellä katseella Emmaan; -- vissisti luulin minä Emman liika hyväksi kaipaamaan sitä iloa, jota todellinen tieto lahjoittaa. Tietää _jotakin_ on kuitenkin paljon parempi kuin, että aavistaa koko joukon olevan siinä sekasorrossa, jota ennen kutsuttiin tiedoksi. Jatka seitsemää niostasi, Emma!

-- Ah niin, se oli todellakin niin, että minä nios niokselta tulin aina enempi elähytetyksi aineestani, ja kun minä olin lukenut neljä, en minä olisi millään maailmassa jättänyt kolmea jälellä olevaa lukematta. Se oli minun talvityömääräni. "Tiedätkös", sanoi eno eräänä kevät-päivänä, "minä olen tuntenut mainion Linné'n"; ja niin kertoi hän tuosta kuolemattomasta miehestä minulle.

-- Niin, minä olin silloin ylioppilas, kuin hän eli, -- sanoi kreivi, -- ja Linné oli yksi niitä ihmisiä, jotka, minä en tiedä kuinka, vetivät koko maailman tieteesensä. Siitä tuli ei ainoastaan tapa -- vaan myöskin halu luontoa tutkimaan, joka heräsi minussakin. Minä käytin siis Linnén luennoita ja kiinnyin tähän tutkimiseen tuon herttaan yksinkertaisuuden vuoksi, jolla hän esitteli ainettansa... Siinä tultiin, jos niin saan sanoa, niin lämpimäksi vaatteissa tieteesen, että luuli syntyneensä siihen... Ja sinä, Emma? -- kysyi hän.

-- Niin, nyt sain minä ottaa selvää kukista, ja eno ja minä tutkimme niiden ihmeteltävää rakennusta; minä en oppinut paljoa, mutta se huvitti minua sanomattomasti ... ja noin on eno nyt kolmena vuonna, vuosi vuodelta, houkutellut minua oppimaan enemmän; ja jos aika ennen oli pitkä, niin on se nyt liian lyhyt; minä omaan niin paljon kuin tahdon tietää, niin paljon, paljon.

-- Minä en sitten ihmettelekään niin paljon, ett'ei sinulla ole romaaneja pienessä kirjastossasi, ei edes tavallisia lukukirjoja "valittuine kappaleinensa".

-- Ah, Akseli. tiedätkös, tuo noukittu oppi ilman järjestystä on minusta aivan kuin parooni Arvidsköld'in vanha emännöitsiä, joka aina oli ravittu ja kuitenkaan ei hän koskaan syönyt, vaan ainoastaan maistoi. Akka oli laiha kuni varjo, ehkä hän maistoikin maailman kaikkia ylellisyyksiä ... ja sellainen laihuus on tuon ijankaikkisen maistamistavan seurauksia. Ei, jos tahtoo huvia siitä kuin on oppinut, niin tulee tietää mitä on oppinut ja että on selvä täydentehty käsitys aineesta. Nyt, kuulen minä, tulevat herrat kotiin... Kaikella muotoa, eno kulta, älkää antako niiden huomata, että minä olen oppinut niin rahtuakaan, sillä silloin he kutsuvat minua sinisukaksi, töpössä oppineeksi, ja niin edespäin. Minä olen näinä päivinä kuullut niin monta pilasanaa oppineista naisista, että minä oikein kauhistun.

Metsästysseura palasi hyvine saaliinensa. Koira, joka oli juossut taimilavalle, loukkasi jalkansa poikki ja se ammuttiin, ja eräs jänes oli saanut kolme laukausta niskaansa, ennenkuin se kaatui, mutta eli vielä, koirilta pois otettaissa, jotka repivät sen räämäksi. Tämä oli tuo ylentävä kertomus päivän ilosta; sillä harmiksi kuului, että muuan jänes pääsi pakoon, vaikka toinen etukoivista oli poikki ammuttu.

Ainoastaan jotenkin tottumattomat metsästäjät tuollaisella kerskaamisella esittelivät rohkeuttansa, että he ovat nähneet jäneksiä koirain hampaissa kimaltavan ja revittävän. Tottuneemmat pitäisivät metsästystä ammattina, eivätkä he aprikoitse, lyövätkö he jänestä kiveen tai vääntävätkö he haavoitetun suorsan kaulaa -- tuo kuuluu käsityöhön, eikä käsityö ole kauheata: mutta metsästyshuvi, huvina katsottu, on kumminkin raakaa ja kaikkein vähemmin on sopivaa, sitä perin juurin kertoa. Meillä on muuten lempeitä, somia lauseita kaikkeen, lauseita, jotka heittävät peitteen sen yli, joka meitä muuten kauhistuttaisi. Antaa linnaväestön "juosta miekan yli" ei kuulu niin kauhealta, vaikka sillä tarkoitetaan, että ihmisjoukko on tullut kuoliaaksi raadelluksi painetilla ja kalvalla teurastetuiksi, jos tämä lause sentään olisi tuo oikea; mutta teurastaja tappaa niin pian, kuin hän voi; silloinkuin ne "juoksevat miekan yli", saa se käydä kuinka hyvänsä. "Anastaa maata" ei kuulu vaaralliselta, ja kuitenkin merkitsee se usein sentään samaa kuin ryövääminen ja polttaminen. Tällä tavoin ovat kauheudet lyhennetty, vääryydet vieläpä julmuudetkin -- ja asia näyttää aivan yksinkertaiselta.

Kuitenkin oli tämä illan puhe-aineena, ja vähän jokainen herroista koitti voittaa toisiaan perinpohjaisissa historioissa.

Kah! kuinka he olivat ravakkaita jäneksille.

Muutama päivä sen jälkeen jättivät nuot hyvät ystävät Valdemarsborg^in, jossa taasen oli hiljasta.

Nuori kreivi Frans sai, heidän pois mentyä, vallan toisen luonteen. Hän puhui kuinka tuskallista maalla olo oli, kuinka mieluisasti hän matkustaisi Tukholmaan.

Eräänä päivänä tuli posti, ja kreivi sai tuon odottamattoman ilmoituksen, että hänen kälynsä, eräs vanha neiti du Valmy, oli kuollut.

-- Ah, onko täti Juliana kuollut, lausui Frans; -- eikö tarvitsisi mennä Utå'hon peijaisiin.

-- Ei, -- oli vanhan kreivin lyhyt vastaus.

-- Mutta isä, kumminkin menen minä; joku meistä täytyy olla peijaisissa.

-- Kuules, Frans, tätini Juliana on nyt kuollut; mutta niin hyvä kuin tätisi oli, niin juonikas oli hän... Levätköön rauhassa ... mutta sinne matkustamisesta ei synny mitään.

-- Mutta isä, viime aikoina on hän ollut hyvin jumalinen niin tavallista enemmän; vieläpä luullaan hänen olleen herännytkin.

-- Hyvin mahdollista; minä toivon hänen kääntymisensä olleen todellinen. Mutta Frans, se, joka juonillansa lyhensi äitisi päivät, joka tuhansilla koukuilla teki elämäni katkeraksi, ja lopuksi joka ensiksi vuodatti ylpeyden myrkkyä sydämeesi -- sille antakoon Jumala anteeksi -- minä en sitä voi.

-- Mutta, Jumalani, -- sanoi Frans nauraen, -- oliko tuo sitten niin pahaa, että täti Juliana antoi minulle tiedon oikeuksistani; se oli tyhmästi, että minä kerroin sen teille. Minä olisin sentäänkin kerran saanut tietää, että minä olen Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja ... ja onhan se kieltämätöntä, isä ... se on asia, jota te ette kertoakaan voi estää.

-- Frans, sinä olit vallan toisellainen, ennenkuin täti Juliana myrkytti sielusi; minä kadun ijankaikkisesti, että minä vaimoni sairastaessa annoin hänen tulla tänne. Siitä hetkestä tuli kirous huoneeseni, eikä se sittemmin ole luopunut täältä.

-- Hyvä isä, se on raskasmielisyyttä. Jos isä muuttaisi kaupunkiin, sillä oleskella täällä maalla seuratta, tekee isän vaan synkkämieliseksi. Ihminen tarvitsee hauskuutta.

-- Mitä minä sitten hävittäisin? Sano se, Frans.

-- Ajan sureksemisen.

-- Aika ei minusta koskaan ole ollut pitkä ... omatuntoni ei ole saapa mitään sanomista minulle kahdenkesken, jota en minä mieluisesti voi, enkä tahtoisi kuulla, ja missä saan minä semmoista seuraa, kuin Kustaa kolmannen älyrikkaissa, eli niissä syvissä ajattelijoissa, jotka asuvat kirjastossani.

-- Ha ha, tuo on jotakin, mutta he ovatkin kaikki tyyni kuolleita, isä kulta.

-- Kuules, Frans, ei mitään kuollutta ole, kuin me voimme ajatella sen elävänä... Tiedätkö, suoraan sanoen, sinun seurakumppanisi oli minusta kuni menneen ajan kuohu, vaahto vanhoista ukoista ja vanhasta pölpöttelemisestä, joka on saanut hahmon ja joka aaveili ... minusta ovat minun kirjanikin todellakin näitä elävämmät.

-- Vai niin, isä ei pitänyt ystävästäni; he ovat muuten sieviä poikia kaikki, mutta heidän sivistyksensä ei ole klassillista laatua, niinkuin isä näkyy vaativan. No, eikö kukaan meistä matkusta tätini peijahaisiin?

-- Ei.

-- No, anti mennä sitten, -- lausui Frans, jolla ei ollut rahoja kyllin omin neuvoin toimeen tullaksensa.

-- Jotakin arvokasta on noissa vanhanaikaisissa katsantotavoissa, -- hymisi Frans itseksensä, -- ja jotakin tyhjää kaikissa nyky-aikaisissa. Ha! ainoastaan 22 vuotias, tavattoman rikkauden perijä, terve ... ei päätä eikä taitoa vailla ... hyvin kuulusa kaikkialla ... usiampia ystäviä kuin minä tahdon ... menestys kauniin sukupuolen luona, joka on kadehdittavaa: ja kuitenkin niin helvetin ikävää. Mitä tulee tehdä?

"Ei luonnollisesti mitään", sillä muutamilla kuluneilla rikseillä voin minä saada kaikkea. Jos minä tahdon tietää jotakin tieteellistä, niin on siellä aina joku hyväntahtoinen professori, joka antaa minulle johdelman; minun ei tarvitse kuoria rapuja, vaan minä saan sen asemasta syödä ravunpyrstö piirakan. Jos minä tahdon jotakin sorvatuksi, taotuksi, piirustetuksi -- no kas, sen kyllä käsityöläinen tekee paremmin kuin minä; jos minä tahdon kuulla musikia, niin menen minä konserttiin, eikä minun tarvitse koskea omaa pianoani -- mitä p--rua tulee sitten minun tehdä?

"Huvitella -- huvitella -- niin, sehän on keino.

"Tuo turhamaisuus on kuitenkin ikävintä kaikista täällä maailmassa; ja miksikä muuksi sukukartanon omistaja olisi ai'ottu, jollei siihen, että rakkailla jälkeen elävillä olisi suruton elämä?

"Todellisesti oli se täti Juliana, ihmisvainaja, joka lisäsi minun vaatimukseni, siinä on isällä oikein; mutta -- ne ovatkin laillisia vaatimuksia".

LUONNA-KÄYNTI.

Nuori sukukartanon omistaja teki vähäisiä huviretkiä naapuristossa; sillä kotona oli ikävää. Serkku Emman kanssa ei maksanut vaivaa jutella -- hän kuin pelkäsi häntä: Akselin kanssa hän ei enempää kuin, mitä tarpeellisuus vaati, tahtonut jutella, sillä tämä oli loukannut häntä, ja vanhalta kreiviltä sai hän kuulla nuhteita.

Hän oli siis poissa, kun eräänä kauniina päivänä iltapuolella vanhat berliniläis-vaunut, paksut ja pulsukkaat kuni tynnyri kahden hikisen hevosen vetäminä, verkalleen tulivat pihaan. Vaunut pysähtyivät oven eteen, ja keski-ikäinen mies astui niistä, kysellen vanhaa kreiviä.

Tämä oli tavallisuuden mukaan kirjastossansa kun Emma tuli sisään tuolla erinomaisella ilmoituksella, että se oli todellinen vieras, eräs, jonka kasvoja ei kukaan tuntenut.

-- Anna viedä hänet vierashuoneeseni, minä tulen heti.

Näillä käskyillä Emma riensi alas, mutta hän kohtasi tuon vieraan.

-- Saakos puhua kreivin kanssa? -- kysyi hän.

-- Kyllä.

-- Missä?

-- Hän on kirjastossa, mutta tulee heti alas.

-- Suvaitkaa minun mennä hänen luoksensa sinne, missä hän on.

Niin sanoen meni vieras ylös rappusia ja hän oli muutaman minutin kuluttua kirjastossa.

Vanha kreivi nousi ylös ja hän katseli vierastaan tutkivin silmäyksin.

-- Tervetuloa, parooni! -- sanoi hän ystävällisesti ja tuolla liukkaalla käytöstavalla, joka oli hänen maailman tavallensa niin omituista. -- Terve tuloa, vaikka te täällä tapaatte minut näin jokapäiväisesti.

-- Nimeni on Berndtsson, kapteeni Berndtsson.

Vanhus kavahti. -- Berndtsson? Minä olen ... minä olen kuullut nimenne ennen.

-- Hyvin mahdollista, herra kreivi.

Tuo vanhus pelkäsi, eitä Berndtsson'in asia oli hyvityksen etsiminen Frans'ilta ja hän sanoi: -- Minä en luule että meidän nimemme ovat olleet koskaan ristiriidassa keskenänsä, jos niin on...

-- Ei ollenkaan; mutta minä olen matkustanut tänne ilmoittamaan herra kreiville jotakin, jota en minä ole voinut jättää jonkun toisen toimitettavaksi.

-- Vai niin ... istukaa parhain kapteeni. Missä saatan minä olla teidän hyödyksenne.

Kapteeni Berndtsson hymyili: -- Ette missään, herra kreivi ja ... minä epäilen, että minä edes teen teille hyvää työtä.

-- Mitä vielä?

-- Minä olen pesän selvitysmiehenä neiti Juliana du Valmy vainajan kuolinpesässä.

-- Vai niin, teillä on ehkä joku saaminen minulta ... vainajalla oli omituinen kyky saada saamisia kaikilta.

-- Ei.

-- No, mitä sitten? Te näytätte niin ongelmaiselta, hyvä kapteeni.

-- Herra kreivi, kun te saatte kuulla asiani, niin ette te pidä sitä ihmeellisenä, jos minä olen ongelmainen.

-- Mutta alkakaa sitten!

-- Niin, neiti du Valmy on asunut samassa seurakunnassa kuin minäkin. Me emme ole seurustelleet hänen kanssansa, kumminkin hyvin vähäsen; hänen luonteensa oli ... yhtä kaikki, me emme seurustelleet hänen kanssansa.

-- Niin, minä tunnen hänen luonteensa ja hänen menetystapansa. Hän oli, Jumala antakoon minulle anteeksi, ei kukaan muu kuin eripuraisuuden Jumalatar Eris... Ja teidän asianne? -- keskeytti, kreivi itse itsensä, huomatessansa lausuneensa liian todellisesti tuosta vainajasta.

-- Minä tulin, -- toisti kapteeni, -- joku aika sitten kutsutuksi neiti du Valmy'n luo. Hän oli jo silloin kipeä, mutta käveli vielä yläällä, ei kukaan aavistanut sen olevan niin lähellä. Tultuani sinne, otti hän minut vastaan ystävällisesti. "Minä olen kutsunut teitä", sanoi hän, "koska te olette kunnon mies, koska minulla on täysi luottamus teihin". Hänen muotonsa oli vallan muuttunut, niinkuin hänen olentonsakin. -- Minä en saattanut muuta kuin kummastella tuota alkua, mutta neiti jatkoi: "Minä tunnen, ettei minulla ole monta päivää jälellä ja minä tahdon, niin hyvin kuin voin, toimittaa tilini eläissäni. Te tunnette minua aivan vähän", jatkoi hän, tirkistellen minua terävillä ja kuitenkin puoleksi lakastuneilla silmillänsä; -- "te tunnette minua aivan vähän, mutta niin paljon tiedätte te, että viisaus on ollut minun taidollisuuteni ja sitä olen minä käyttänyt. Minulla on siis ehkä enempi, kuin te luulettekaan, itseäni nuhdeltavana."

-- Juliana raukka! -- huokasi kreivi.

-- "Teidän tulee luvata minulle, että, niin pian kuin minä olen haudattu, matkustatte Valdemarsborg'iin, ja että jätätte langolleni tämän mytyn. Mitä se sisältää, olen minä teille kertova". Ja pitäen myttyä kädessänsä, kertoi hän minulle historian, jota paitsi olisin ennemmin tahtonut olla... Kyllin siitä, minä tiedän mitä näissä papereissa on, jotka minä olen määrätty teille jättämään.

Vanhus murti sinetin. Oli kirje neiti Julianalta, seurattuna muutamilta liitteiltä kopioittuna. Kreivin kasvot välähtivät kiistailevissa tuuteissa; saattoi huomata, että hän väkisin masensi ylenkatseellisen tunteen -- mutta hän vaikeni ja luki.

-- Utå'ssa, ... niin, se on oikein, siellä on hän syntynyt, -- hymisi kreivi itseksensä. -- Minä olin Pariisissa, ... enkä tullut kotiin yhteen vuoteen.

Vihdoin pani hän paperin luotansa, nousi ylös, käveli muutamia askeleita lattialla, mutta hän seisahtui yht'äkkiä. Hän näkyi unhoittaneen kaikki kuin häntä ympäröi, mutta yht'äkkiä näkyi hän huomanneen kapteenin, hän kurotti kätensä, sanoen: Eikö totta, kummallinen historia! -- Jos minä olisin kymmenen vuotta sitten saanut sen häneltä tietää, sen siaan, että hän myrkytti hänen sielunsa uskottelemisella joutilaasta elämästä ... ah, kuinka minä silloin olisin kiittänyt häntä.

-- Asiata ei taideta saattaa auttaa. Alkuperäiset kirjat ovat hänen testamentissansa, joka on Svean hovioikeudessa ... tapauksen täytyy tulla esiin.

-- Epäilemättä; sitä ei saata auttaa, jollei hän matkusta ja katoa. Muuten perilliset sekoittaisivat taivaan ja maan, vaikk'ei heillä ole oikeutta perintöön... Kumminkin testaatorin tahdon mukaan.

-- Mutta kuinka nuori kreivi on...

-- Ottava asiani? Minä en tiedä ... mutta hänen täytyy tietää se, ja antakoon Jumala onnellisena hetkenä! Kuitenkin pelkään minä, ettei katumus, vaan koston himo, ole tehnyt kälyäni niin avosydämiseksi. Frans on kohdellut häntä ... niin, herra kapteeni, minä lisään ... hän on kohdellut häntä, niinkuin kaikkia muitakin, kopeasti ... mutta se on Jumalan tahto, minun tulee menetellä. Te olette vaiti niin kauan, herra kapteeni, ja erityisistä syistä toivoisin minä, että te lähtisitte heti; minä en tahdo, että Frans näkee teidät täällä.

-- Kyllä, niinkuin kreivi tahtoo.

-- Niin, minä toivon niin, minulla on syynä... No, onko teillä lapsia?

-- On kaksi, poika ja tytär.

-- Kuinka vanha on poikanne?

-- Yhden kolmatta vuotias, ja on vänrikkinä R:n rykmentissä.

-- Vai niin ... luontuu hyvin?

-- Niin, Jumalalle kiitos! ja sitäpaitsi on hänellä oma onnensa; hän on saanut tehdä yhden matkan ulkomailla.

-- Onko teillä varoja semmoisiin?

-- Ei, hän on matkustanut rahoilla, jotka hän on saanut varsin tuntemattomasta kädestä, postissa tulleessa kirjeessä, neuvolla käyttää niitä hyvin.

-- Ja sen on hän?

-- Niin, Jumalan kiitos!

-- Tunnetteko te sisareni poikaa Aksel Ernberg'iä.

-- Niin, ... ehkä hän on täällä?

-- On, mutta hän ja Frans ovat nykyään poissa. Hyvästi, kapteeni! Me tapaamme vielä toisemme.

* * * * *

Kapteeni oli tuskin lähtenyt, ennenkuin herrat tulivat jo kotiin. Frans'illa oli tavallisuuden mukaan ollut ikävää, ja että olisi jotakin tehtävää, työskentelivät hän ja Akseli maaliin ampuamisella.

Oli auringon laskun aika eräänä kauniina elokuun-iltana, ja kuu, hän rupesi näkymään heleänä ja valkeana metsän yli, kun sana tuli kreivi Frans^ille, että hän menisi vanhan kreivin puheille.

-- Nyt saa kuulla vähäisen saarnan vanhain viisaudesta ja kaikkea huvittavaa mitä tuolla yläällä olevilla vasikannahkaisilla hännystakki herroilla on puhuttavana, hymisi hän itsekseen mennessänsä.

Vanha kreivi oli kirjastossa; hän käveli edestakaisin lattialla; mutta kun poika tuli sisään seisahtui hän.

-- Mitä isä käskee?

-- Ei mitään, Frans, ei mitään; minä tahtoisin vaan puhua sinun kanssasi.

-- Vai niin ... ja se olisi? -- lausui Frans ivailevalla äänellä; onko noilla herroilla tuolla yläällä hyllyllä jotakin, kuin sopii minun halpaan henkilööni?

-- Frans, pistää kuni piili sydämessäni, kun minä _tässä_ silmänräpäyksessä näin röyhkeytesi... Minkä tähden olet sinä ylpeä?

Frans tahtoi vastata, mutta hän keskeytettiin.

-- Luuletko sinä omin voimin hetkeäkään pystyssä pysyväsi; etkö sinä luule, että sinä lankeaisit ja raukeaisit, jos sinun turvasi lankeisi sinusta ... sinä olet ylpeä kuin jos humalaköynnös tahtoisi ylpeillä sentähden, että hän saavutti korkeuden, luuletko sinä, että voitaisiin ottaa pois seiväs, jota myöten se nojautuu ilmaan, että hän putoaisi.

-- Herran tieten, kuinka isä on juhlallinen... Hyvä isä, minä en ole vastustanut kuvaustanne, se on sangen kaunis; mutta minä olen nyt kolmenkolmatta vuotias ja, antakaa minulle anteeksi, isäni, en minä ole mikään hätikkö ... en ainoastaan ylpeä, vaan rohkeakin; kysykää ystäviltäni, jos minä koskaan...

Vanha kreivi nauroi ylenkatseellisesti.

-- Minä en tarkoita ulkonaista rohkeutta, senlaatuista rohkeutta, joka yhtä usein on tyhmän rohkeutta ja turhuutta kuin todellinen jalo tunto, voida uhrata henkensä hyvän asian eteen. Me emme tosiaankaan näkisi rohkeita ryöväreitä, jos tuo persoonallinen rohkeus itsestään olisi jotakin jaloa, siksi se tulee vasta tarkoituksensa kautta ... tässä pyhittää tosiaankin tarkoitus keinoa. Mutta Frans, löytyy toisenlainenkin rohkeus ... voida kantaa kaitselmuksen tahtoa niin, ettei musertuisi mistään kohtauksesta, kuinka kovaa se sattuukin. On rohkeus, joka korottaa meidät kaikkien tapauksien yli... Tiedätkös minkälaatuista rohkeutta tuo on?

-- Niin, se on tietysti jotakin vanhanaikaista rohkeutta, semmoista, kuin korkealla Sokrates vainajalla oli, silloin kuin hän...

-- Ei Frans, se kutsutaan kristilliseksi urhoollisuudeksi, kristilliseksi kärsivällisyydeksi ja varovaisuudeksi. Kuuletko sitä.

-- Isä kuita! me tulemme varsin teologiaan; se on tietysti kauneimpia tieteitä, mutta...

-- Minä tahdon vaan tietää, onko sinussa rohkeutta ... sinä olet ylpeä, Frans, se voi asiata auttaa... Onko sinussa rohkeutta.

Poika näkyi kiihoittuvan näistä kysymyksistä.

-- Niin, isäni, minulla on enempi rohkeutta kuin te luulettekaan.

-- No hyvä, Frans, lue sitten nämät paperit.

Kreivi Frans otti net vastaan, ei hämmästymättä, sillä hänellä oli yksi ja toinen asia, joita ei hän mieluisasti tahtonut isän tietoon; mutta hän tyyntyi, kuin hän näki täti Julianan käsialan.

-- Suvaitseeko isä, että minä luen ääneen ... onko se ehkä tarkotus? -- lausui hän tahallisella, huolivalla äänellänsä.

-- Niin, lue ... lue ääneesi, Frans!

"Hyvä lankoni! Minä tiedän, että te ette ole saattanut kärsiä minua, että te ehkä vastahakoisesti otatte tämän kälynne kirjeen vastaan. Mutta se on ihmiseltä, joka, teidän tätä lukeissa, jo on Jumalan tuomion edessä. -- Hänen on tuomio, hyvä lanko, eikä teidän. Minä tunnustan, että minä olen menetellyt voitonhaluisesti, loukatusta itserakkaudesta -- minä olen tehnyt pahoin.