Chapter 4

-- Rauhoitu, Emma; se on naisellisuus, joka innolla kohottaa sinua, puolustamaan sukupuolesi kunniaa erästä ajattelematonta, kerskaavaa vastaan ... anna olla, huonoa menetystä ... anna olla; mutta se muistutus opetti häntä.

-- Anteeksi, eno, sanoi Emma, heittäytyen vanhuksen kaulaan; -- anteeksi, hän on sentään poikanne, sen minä unhoitin.

-- Minä olen luullut sinusta. Emma, tulevan hänen tukensa, hänen seuraajansa, hänen ystävänsä täällä maailmassa ... että sinä taivuttaisit hänen luontonsa, pehmentäisit sen, jalostuttaisit kaiken tämän rikkauden perijän, mutta sinä et tahdo sitä.

-- En, eno, minä en voi.

-- Mutta hän rakastaa sinua.

-- Ei, eno, hän ei tee niin ... ja jos hän niin tekisikin, ei se ole minua, vaan punasia poskiani kuin hän rakastaa. Minä en ole koskaan kuullut hänen arvostelevan naista muulla tavalla kuin hevostakaan. Toisella on pienet koivet, toinen on hoikka varreltansa, kolmannella on koreat hampaat, kauniit silmät, valkea ja pyöreä kaula, ja niin edespäin. Kun Frans puhuu naisista, muistuu aina mieleeni kuinka hevoisseppä oli kotona isän luona ja kuinka he puhuivat rykmenttikokouksista. Silloin sain minä kuulla kaikki viat ja ansiot koko ratsukunnan hevosissa, ja noin puhuu Fransikin pidoista ja naisista, joiden kanssa hän tanssi. Tuo oli raskas kuni galieri, toinen hyppäsi kuni harakka vaksissa, kolmas oli poikki menemäisillänsä, niin hoikka hän oli, neljäs sopertui ja viides oli jotensakin kaunis. Eno, eno. Se, joka näin puhuu tytöistä, hänestä ei koskaan tule hyvä mies?

-- Ei sinun tule sanoa, hän tuomitsee nyt pintapuolisesti; mutta jos hän saa herttaisen puolison, niin...

-- Eno kulta, sellaista ei minusta tule, kaukana siitä, minusta tulee äreä vaimo.

-- Sinä tahdot kai, -- sanoi ukko hymyillen, -- saada rukoilian mieheksesi?

-- Rukoilian? (päätänsä puistaen). En, hyvä eno, ei ole mitään hölmöllisempää kuin rukoilevainen mies. Knutsbon patruuna on sellainen ... saattaako nähdä mitään kurjempaa! Ei, vaimolla ja miehellä tulee olla sama ajatus, sama tahto ... näkeekö eno, tuo kaikki on tukalaa.

-- Siis Fransilla ei ole mitään toivoa?

-- Ei, hyvä eno, minä olen köyhä tyttö, minä olen ottolapsi teidän luonanne ... se on teiltä jalosti tehty, että tahdotte ajatella minua Valdemarsborg'in hallitsijattarena. Mutta se olisi huonosti minulta, jos minä pettäisin teitä rakkahimmassa ajatuksessanne ... ei, ei, sitä en minä voi.

-- Siis älkäämme puhuko tästä aineesta. Minä toivon, että Frans nyt kahden vuoden matkustuksen kautta on tullut toiseksi ihmiseksi ... saadaan nähdä. Koska he tulevat?

-- Vielä tänäpänä ennen puoltapäivää; hevoset olivat tilatut Rödhäll'assa kello kymmeneksi; he ovat siis täällä kello kaksitoista, jos kaikki käy hyvin.

-- Sinä et saa näyttää vaivatulta etkä vihaiselta, Emma: iloitkaamme tänään.

-- Niin, eno, minä en ole vihainen, Jumala paratkoon, kun vaan saan olla tuota asiaa ajattelematta. Tietääkö eno, minun kyyhkyseni ovat niin kilttiä; mutta he ovat vallan hävittäneet kukkaseni, he ovat repineet niitä, niin että ne ovat huiskin haiskin ... minä toruinkin niitä tänään.

-- Ja he pelästyivät luonnollisesti kovin siitä, että olivat loukanneet hallitsijattarensa kukkaisia?

-- Ei maarkaan; he näyttivät aivan malttamattomilta: minä en koskaan ollutkaan niin ankara, mutta hyvän herrasväen tulee toisten saada herneitä pihassa eikä kukkapengerteessäni. Luulen niiden voivan hyvin kukkieni joukossa; mutta eivät he ymmärrä luonnon ihanuutta, nuot älyttömät, kauniit elukat.

-- Niin, äkseerauta komppaniaasi kuni parhain taidat, mutta pidä järjestys kaikella muotoa, -- nauroi eno, suudellen tyttöä kaulalle. -- Minä olisin tahtonut nähdä sinä hovineitsinä kuningas ja kuningatar vainajan hovissa ... sinä olisit verevillä poskillasi...

-- Ollut kuni pioni valko-vuokkojen joukossa, -- sanoi Emma niiaten.

* * * * *

-- Ajetaan, sillalla jyrisee, -- huusi Emma juosten akkunaan. -- Ei, nähkääs eno, tuolla he tulevat.

-- Mennään heitä vastaan ottamaan, -- sanoi kreivi ja he menivät yhdessä.

Vaunut seisahtuivat portaitten luo ja kaksi nuorta miestä hyppäsi ulos. Toinen heistä oli nuori kreivi, sukukartanon-omistaja.

-- Hyvää päivää, isä kulta! -- sanoi hän lähestyen isäänsä tervehtimään. -- No, kas Emma! Näes vaan, kaunis kuni ruusu. Tuo on Akseli, tunnetko taasen veljeäsi?

Emma seisoi hämmästyneenä, hän ei ollut nähnyt veljeänsä, sittenkuin pienenä poikana, ja nyt oli hän uljas mies, todellisella sotilas-muodolla.

Kreivi Frans loi silmänsä raukeasti ja huolettomasti ympärillensä.

-- Täällä Valdemarsborg'issa on vallan samoin kuin ennenkin. Kuinka isä viihtyy täällä talonpoikais-maalla?

-- Aivan hyvin: minä olen mielestäni voinut hyvin väkeni kesken.

Nuori kreivi veti suunsa irveesen, ja se oli hymyn muotoinen.

-- Vai niin; no niin, voi olla hauskaa jonkun ajan tutkia kansaa... Suvaitse. Emmaseni, että tarjoan käsivarteni sinulle.

Oli jotakin niin mahtavaa nuoren kreivin, sukukartanon-omistajan tavassa, jolla hän kohteli isäänsä, että sen todellakin tuli olla isä, joka semmoista voi anteeksi antaa. Tuo nuori kreivi on luopunut vanhasta ylimysvallan käsityksestä kunnioittaa vanhempiansa ja hän luuli tarvitsevansa pitää ainoastaan niin paljon, kuin hän tarvitsisi itseensä perityn arvonsa rikkikuluneesta aatteesta. Tämä, niinkuin kaikki aatteet, jotka ovat syvästi tarttuneet aikakausiin, ei ole sillänsä, vaan se on koko ajatuksen ja mielipidetten jakso, joissa ei ainoatakaan voi eroittaa, kokonaisuuden raukeamatta. Isällinen mahtavuus yhdellä ja lapsellinen nöyryys toisella puolella ovat vallan erottamattomina sidottuna perittäväisyyden ymmärryksellä; sillä jokainen murre sitä vastaan on vapauttaminen, ja yksi ainoa sellainen taittaa mutkan astejaksosta, jolla ei saa olla muuta alkua kuin Jumalan tahto, jos se on oleva seisovainen. Tuo nuori kreivi hävitti siis itse vaatimuksiensa perusteen ja hän antoi niitten turvautua rikkauteen; mutta tämä ei ole aatelin -- vaan raha ylimysvallan uloskäynti kohta.

-- Vai niin, tuolla istuvat vielä arvoisat esi-isäni, -- sanoi kreivi Frans, tullessansa auringon valaisemaan saliin, -- Saan sanoa, he näyttivät katkerilta ja totisilta, nuot vanhat patruunat... Ah, isä, olin unohtamisillani, että minä olen kutsunut tänne muutamia ystäviä; he tahtovat metsästää täällä.

-- Kernaasti, Frans, he ovat tervetulleita.

-- Se on merkillistä kuin alustalaiset yleiseen ovat lihavia. Lapset ovat vähäisien kirkko-enkelien näköisiä niin pian kuin vaan tullaan Valdemarsborg'in tiloille.

-- Se ilahuttaa minua.

-- Niin, sen voi nähdä, että he voivat hyvin; mutta jos isän rahakukkaro voi yhtä hyvin, on toinen kysymys. Kuinka paljon on isällä Valdemarsborg'ista?

-- Enemmän kuin minä tarvitsen.

-- Anteeksi, isäseni, lausui poika surkuttelevalla naurulla; -- kaikki, mitä voidaan saada, tarvitaan. Minä, esimerkiksi, en voi käyttää edes vähääkään huvituksiin.

-- Minä voisin uskoa, -- sanoi isä, -- että semmoinen summa, joka on kapteenin vuotuisen eläkerahan kokoinen, kuukaudessa taitaisi ja pitäisi riittämän.

-- No niin, sen aikuinen raha olikin jotain.

-- Mutta tuhansien täytyy perheinensä elää koko vuoden sillä, kuin sinulla on kuukaudessa.

-- Niin, tehkööt, kuinka he tahtovat, siitä minä en välitä: mutta niin paljon tiedän minä, että nuori Vildhjerta voi käyttää enempi kuin minä, ja hänen kartanonsa on vähempi kuin tämä... Mutta isä antakaa anteeksi, jos minä muistutan, etteivät lapset siellä näytä kirkko-enkeleiltä, vaan he ovat hyvässä ja kepeässä työvoimassa.

Vanha kreivi kohotti harmaata päätänsä.

-- Rakas Frans, minä en tiedä, onko yleiseen menty vanhoista, hyvistä tavoista, mutta minä vastaan otin sukukartanon sellaisena kuin se on. Ei kukaan Olivesköld ole tähän saakka, ja minä toivon, ei tästäkään lähin tule unohtamaan, että hänen tulee olla isänä alustalaisillensa eikä sinä, joka imee heidän ytimensä ja elää heidän hiestänsä.

-- Parain isä, minä en suinkaan tahdo kinata, sillä minun tulee kunnioittaa yhtä hyvin isän ikää kuin kokemustannekin, mutta löytyy asioita, jotka ovat tarpeellisia ja jotka maksavat rahaa. Voitteko te ajatella jotakin, joka pahemmin alentaa arvoa, kuin se mikä minulle tapahtui Wiesbaden'issa?

-- Mitä sitten? -- kysyi vanha kreivi.

-- Niin, minä olen lähellä tuttu ruhtinaalle Wallrode-Minningen'istä ... hän on alaluutnanttina Preussiläisessä palveluksessa ... ja Traumreichen'in herttuan Claes'in kanssa, joka baijerin tykkiväessä käy arvo-askeleensa; siinä kyllä, he ovat minun hyviä ystäviäni.

-- Mitä vielä?

-- Niin, nähkää, isäni, oli aika, jolloin ruotsalainen valtioneuvos oli parempi kuin Saksanmaan ruhtinaat ja ruotsalainen kreivi vähintäkin niin hyvä kuin he.

-- Mitä vielä?

-- Niin, siellä pelattiin, se jotenkin oli korkealle ... ruhtinas Wilhelm Clausthal'ista hoitaa siellä rahastoa ... mutta minä en saattanut pelata, sillä häviö olisi saattanut nousta muutamaan tuhanteen riksiin ... ja kuitenkin on Valdemarsborg yhtä suuri, kuin tavallinen saksalainen herttuakunta.

-- Minulla ei ole mitään tähän esitykseen vastattavaa.

-- Isän ei tule paheksua, mutta perheen arvo ei semmoisesta voita mitään, kun ulkomailla matkustetaan.

-- Tiedätkö, Frans, ennen muinoin matkusti nuori vapaasukunen mies ulkomaille, oppiaksensa sitä, jota hän ei kotona voinut oppia; hänen matkustuksensa oli osa hänen kasvatuksestansa, hän kunnostutti itseänsä tiedoilla, ahkeruudella ja tutkimisella, hän etsi mainioitten miesten tuttavuutta, hän kävi vieraissa armeijoissa sotataitoa oppimassa, kaikki yhdessä tarkoituksessa, nimittäin saattaaksensa olla kuninkaallensa ja isänmaallensa hyödyllinen. Hänelle ei ollut korkea sukuperänsä muuna kuin kiihoittajana, joka yllytti häntä astumaan esi-isiensä jälkiä, lisäämään eikä hävittämään heidän kunniatansa, lisäämään eikä hävittämään sitä omaisuutta, jonka he jättivät perinnöksi.

-- Niin, minä tiedän, parhain isä, -- sanoi kreivi Frans huolimattomasti -- meillä on eri ajatukset, mutta aika on muuttunut ja me sen kanssa. Isä. joka asuu maalla, ei seuraa ajan kulkua. Aateli on kadottanut entisen asemansa, bourgeoisi on kohonnut sen rinnalle, ja meidän täytyy kilpailla rikkaitten porvaripoikain kanssa ... ja tämä ei tapahdu ilman rahoja.

Tuon vanhan kreivin kasvot osottivat syvää surua.

-- Frans, Frans! Tässä kiistassa täytyy sinun tulla allepäin; sillä peritty omaisuus ei koskaan vastaa sitä, joka on ansaittua. Tuo edellinen on tasaisena, se on parhaimmassa kohdassa mukaisensa. Tuo toinen kasvaa taukoamatta; mutta ei meidän kunniamme olekaan rahassa; se on juossut ylös uhrauksilla, ja mitä me nautimme on sen hedelmää.

Kreivi Frans nauroi ja sanoi: -- Kuuluu siltä, että me molemmat olemme eri aikakaudelta ... minä en tahdo vastustaa isääni.

* * * * *

Sillä aikaa oli Akseli keskustellut sisarensa kanssa. He tulivat nyt vasta, monta vuotta erillänsä oltua, tutuiksi, nuot molemmat köyhät lapset, sillä kreivin sisar, heidän äitinsä, oli ollut naimisissa köyhän, aatelittoman kapteinin kanssa, ja Emma oli siis vaan eräs mamselli Ernberg, ilman sukuperää ja ilman minkään omaisuuden vaatimusta. Sama oli hänen veljensä laita. Molempien tuli kuitenkin kiittää vanhaa kreiviä kasvatuksestansa, mutta mitään perintöä heillä ei ollut toivottavana, ei edes lahjaakaan.

Vanha kreivi oli yksi niistä, jotka eivät koskaan tahdo näyttää hyväntekijän roolia; mutta joka aina antoi toisten nauttia oikeutta ja piti itselleen vähimmän. Hänen väkensä voi siis, kuni poika muistutti, melkein liiankin hyvin, he tasasivat tosin hyvin vähän omastansa isännällensä, mutta sentähden nauttikin hän ani harvalta kiitosta. Vaaditaan jonkinlaista sukkeluutta tullaksensa kunnioitetuksi hyväntekijänä; vähäinen summa saattaa olla kylliksi auttamaan muutamia köyhiä leskiä, puettamaan muutamia alastomia lapsia ja antamaan myötäjäisiä muutamille tilustan köyhille morsiuspareille; mutta näistä lahjoista saadaan ylistystä, kunniaa ja kiitosta; mutta jos, kuni vanha kreivikin, laittaa niin, että siellä ei löydy yhtäkään tuiki köyhää leskeä, vielä vähemmin alastomia lapsia ja tarvitsevia morsius-paria tilalla, niin koko järjestäminen maksaa verraten enempi eikä tuota se sentään likimainkaan niin paljon kiitollisuutta. Kansa pitää silloin tilaansa jotenkin luonnollisena ja tavallisena ja he kiittävät yhtävähän tuota hyvää isäntää, kuin ihmiset kiittävät tuota hyvää Jumalaa sen edestä kuin hän antoi. Jumala ei anna vaski-rumpuilla eikä torvilla ilmoittaa, että hän suvaitsee antaa jyviä ja siemeniä, vaan antaa ne aivan hiljaisesti kasvaa tähässä -- ja harvat häntä kiittävät.

Niin tapahtui kreivillekin; ei kellään ollut pahaa laisinkaan hänestä sanottavana, hän oli hyvänluontoinen isäntä, se oli selvää, mutta kukaan ei tullut siihen mieleen, että hän oli tavattoman _jalo_ isäntä, ja niitten joukossa, jotka eivät sitä ajatelleet, oli hän itse.

Ne, jotka parhain huomasivat hänen arvonsa, olivat nuo molemmat sisarukset, jotka melkein jumaloitsivat häntä. Hän tarvitsikin todellakin jonkun, joka hartaasti pitäisi hänestä; sillä pojassa oli hänellä pikemmin vihollinen kuin ystävä ja alustalaisissansa ihmisiä, jotka eivät heijastaneet tilaansa eivätkä edes katselleetkaan, että se saattaisi olla toisinkin, sillä Valdemarsborg'illa oli aina ollut hyvät kontrahdit -- se oli sellainen pilkku, että siellä oli hyvät kontrahdit, ja sillä oli tuo juttu loppunut.

Muutama päivä sen jälkeen kokoontuivat metsästys-ystävät; heistä ei juuri kukaan ollut vanhalle kreiville mieluinen, eikä kukaan ollutkaan tullut sinne muuta kuin vaan huvia varten. Nyt metsästettiin ja kestättiin parhaalla tavalla, ja ainoa, joka koko seurasta pysyi ukon luona, oli Akseli, Emman veli. Tämä oli eräänä päivänä kotona, kun toiset menivät metsälle.

-- Frans on vaan yhtäläinen, -- lausui ukko; minä luulin hänen voivan koota Euroopassa varastoa, jota hän ei kotona näy tahtovan koota.

Akseli vaikeni.

-- Sinä olet kulkenut omaa tietäsi, Akseli; miks'et sinä seurannut Frans'ia.

-- Hyvä eno, minä huomasin ... minä luulin...

-- Sinä vaivasit häntä, eikö niin?

-- Niin, siltä tuo näyttäisi.

-- No, kuinka oli tuon tapauksen laita kapteeni Berndtsson'in tyttären kanssa.

Akseli punehtui: Eno kulta, se on aine, josta...

-- Josta sinä et puhuisi halusta; mutta minä tahdon tietää sen. Tunnetko sinä perhettä?

-- Kyllä, minä olin paikkakunnalla topografillisissa töissä ja silloin olin minä usein heillä.

-- Ja tyttö?

-- Ah, eno, hän on hyvä, yksinkertainen ja suoramielinen tyttö.

-- Ja kaunis?

-- Niin, no niin, kohden kaunis.

-- No niin, mitä vielä? Kuinka poikani siellä tutustui!

-- Tuo oli valitettavasti minun syyni; minä tulin maininneeksi perhettä Frans'ille ja muutamille hänen ystävillensä, ja...

-- No vielä!

-- He luulivat, että minä ... että minulla olisi aikomuksia tyttöä kohden, rakastuisin... Jumalani, minulla ei ole mitään muuta elääkseni kuin enon hyvyys, enkä ole koskaan ajatellut...

-- Yhtä hyvä; jatka, poikani.

-- Niin, Frans tahtoi saattaa minut mustasukkaiseksi, hän arveli kaikkien tyttöjen olevan luottamattomia, kevytmielisiä, avonaisia liehakoitsemiselle ja ulkonaisella kiillolle. Minä matkustin sinne ihastuttamaan häntä, -- sanoi hän, -- mitä lyödään vetoa?

-- He löivät vetoa Frans'in kanssa, oliko se niin?

-- Oli. kaikesta tästä en minä kuitenkaan silloin tietänyt; mutta vähän sen jälkeen sain minä aavistuksen, että muutamat Frans'in ystävistä olivat puhuneet, että Frans'illa muka oli rakkauden seikka Maria Berndtssonin kera. Minä menin tuota päätä erään luoksi ja minä sain monen maistamisen jälkeen, säälivällä puheella, neuvon, ett'en ajattelisi "semmoista kappaletta"; tämä oli lause. Minä seisoin kuni kivettynyt... Minä puolustin tyttöä, he nauroivat minulle, ja viimein sain minä tietää että kirje, jonka hän muka oli kirjoittanut, luettiin Frans'in iltakokouksissa punssilasin ääressä. Se oli mahdotonta, eno, se oli mahdotonta... Minä pyysin saada yhtyä Frans'in ja ystäviensä kanssa. Minä otin kanssani pari ystävistäni. Se oli kauhea näytelmä; he nauroivat minulle, haukkuivat tyttöä pahimmilla soimauksilla, sanalla sanoen, olin vähällä kadottaa kylmäverisyyteni. Minun täytyi tietää sen tila ... ja jos se olisi totta; hyvästi sitten kaikki luottamus ihmisiin.

-- Ja sitten?

-- Minä pyysin nähdä kirjeet; ne olivat kaikki omistetut Vallköping ja Hagetorp; naisen käsialaa ... minä vaalenin. Minä en nähnyt mitään keinoa pelastaakseni tytön mainetta, sittenkään jos historia olisi ollut valheellinenkin ... minä uskoin sitä; mutta Frans oli ollut poissa jonkun ajan ja hän sanoi olleensa Hagetorp'issa. kirjeet sisälsivätkin asioita, jotka todistivat, että se, joka ne oli kirjoittanut, tunsi paikkakunnan, ja ne olivat selvin kirjoitetut Fransille ja joskus sellaisella äänellä, että se pisti minun sydäntäni.

"Ja kaikki nämä kirjeet olet sinä saanut?" kysyin minä. (Niitä oli kahdeksan, kun ne noukittiin kokoon toverien taskuista).

-- Niin, hyvä ystäväni: niin, minä arvelen niitten olevan sinun ihaillultasi, vaikk'en minä tunne hänen käsialaansa. Kuitenkin niin, näetkös, ett'ei ainoastaan Akseli Ernberg ole se, joka voi miellyttää tyttöä, tuota pientä, näppärää mamsellia Maria.

"Ja olet kai vastannut?

"Kuinkas muuten.

"Tietääkö hänen isänsä siitä?

"Ei ... ei, se on selvää, ett'ei isää vihitä semmoisen.

"Minä julistan, -- sanoin minä raivossani, sinut, Frans Olivesköld, hyväntekijäni ainoan pojan konnaksi, joka siten saattaa kavaltaa tytön luottamusta, jos kohta hän onkin ollut niin heikko että...

"Hyvät herrat, te kuulette, mitä serkkuni suvaitsee lausua -- sanoi Frans; -- me muistanemme sen.

"Minun seuralaiseni hilasivat minut ulos... Jumala tiesi, kuinka se olisi päättynyt, sillä minun vereni kiehui. He nauroivat rajusti, kun minä vietiin pois".

-- Ja enempi? -- kysyi kreivi.

-- Minä en voinut malttaa mieltäni; mutta eräs ystävistäni, tyven luonnoltansa, sanoi: Minä olen merkinnyt kaikki annisteet, niin hyvin _hänen_ kirjeistänsä, kuin myöskin niistä, jotka _hän_ on mustaukseksi saanut, sillä se mainitaan vasituisesti jokaisessa.

"No, mitä tuo hyödyttää?

"Sinä et voi hallita itseäsi, anna minun toimeta, sanoi minun ystäväni, -- sinä et saa tehdä mitään.

"Minä mietin muutaman päivän melkein tainnuksissa ilman ajatuksia, ilman tunteita, paitsi jokseenkin viiltäviä oli minulla, jotka mursivat minun sielun rauhaani. Vihdoinkin tuli ystäväni.

"No, sanoi hän, -- nyt saadaan vähän valoa asiassa. Tässä, -- jatkoi hän, -- on todistus kenraalipostikonttorista, ettei mitään kirjettä ole tullut kreivi Frans Olivesköldille eikä mainittuina päivinä ole täältä yhtään kirjettä mennyt Vallköping'iin.

"Minä tartuin paperiin vapisevin käsin.

"Siis teemme me käynnin heidän liittolahossansa.

"Me menimme siis sinne, ystäväni olisi puheenjohtajana. Hän pyysi, että me taasen saisimme nähdä kirjeet. Frans epäili, mutta hän jätti ne, kun me muistutimme ennen nähneemme ne samat.

"Akseli, tässä, -- sanoi ystäväni, -- tahtoo nähdä nuot onnettomat kirjeet, jotka saattoivat hänet hairahtamaan.

"Minä purin huuliani saattaakseni olla vaiti.

"No niin, ha, ha, ha! -- rupesivat toiset; -- silmät aukenevat jalon naispuolen oivallisuuden vuoksi; me onnittelemme Akselia, vaikka läksy olikin jotenkin kimakka ... ha, ha!

"Ystäväni silmäili kirjeitä; ne olivat nuot samat.

"Minä saan, -- alkoi hän tyyneesti; -- antaa kreivi Frans'ille tämän lipun. -- Hän jätti hänelle otteen postikartoista.

"Frans kalpeni. -- Antakaa tänne kirjeet, repikäämme nuot joutavat, älkäämme koskaan enää mainitko niitä.

"Kirjeet ovat minun taskussani, sanoi ystäväni, -- ja huomenna näytetään ne poliisille.

"Mitä? -- huusivat kaikki -- se on väkivaltaa: kuka antaa luutnantille luvan tehdä niin...

"No niin, tässä on matkakirja, sen omistajalle annettu, -- lausui hän, vetäen pistoolin povestansa, viritti hanan, jatkaen: Nämät kirjeet koskevat kunnian-asiaa, silloin käytetään pistooleja ja minä seuraan tapaa; se on, että joka koettaa ottaa kirjeet pois, saa luodin otsaansa, ja näettekö te, se on kaksipiippuinen ja molemmat ovat ladatut.

"Tuli yleinen hiljaisuus.

"Noh, -- rupesin minä, mutta ystäväni hillitsi minua.

"Se on selvä, että kirjeet ovat todellisia, ne eivät suinkaan ole vääristettyjä; mutta joku kukatiesi heittäisi varjon niiden levittäjän yli. Minä koitan saada oikeudessa selkoa asiassa.

"Kreivi Frans oli hetken ollut vaiti mietiskellen; viimein rupesi hän nauramaan. Se on sentään pirullinen historia eräälle tytölle, joka tuolla talonpoikaismaalla ei tiedä mistään ... se on pilaa. Näyttääkseni teille ... niin yhtähyvä, tyttö ei tiedä sanaakaan koko historiasta. Se on kylliksi, repikäämme rikki nuot kirjeet.

"Silloin minun ei ollut mahdollista enää hillitä itseäni; minä sieppasin pistoolin ystäväni kädestä, ja Jumala tiesi mitä sanoin; mutta muutaman hetken kuluttua oli Frans polvillansa pyytämässä armoa rikoksestansa.

"Nyt mennään, edemmäksi hän ei voi mennä, -- sanoi ystävämme, ja me menimme.

"Kirjeet hävitettiin; minä olen usein tavannut perheen sittemmin, sillä ei ole edes aavistusta koko tapauksesta, yhtä vähän kuin siitäkään, kuka se on, joka on rahaa lähettänyt pojalle, jonka sen kantta oli tilaisuus päästä upsieriksi".

-- Vai niin, tuoko historia on?

-- Niin.

-- Ja nyt olette ystäviä, Frans ja sinä?

-- Niin, niin tavastaan, vaikk'en minä toivo hänen unhottavan tapausta.

Vanha kreivi istui kauan ääneti: vihdoin katkaisi hän äänettömyyden ja sanoi: -- Se on myöhäistä, se on myöhäistä. Ansaitsemattoman rikkauden kirous on se, että tulee olla väkevä ja hidas luonne sitä vastustaa. Fransilla on tuo edellinen, mutta surkuteltavasti ei tuota toista. Hänellä on elävä mieliala, -- jatkoi isä, -- älykäs ja selväjärkinen pää. poikana lupasi hän paljon. Hänellä ei ole pahoja taipumuksia; mutta kaikki tuo hyvä, joka hänellä oli, työnhaku, oppivaisuus, kaikki on kadonnut halvatun aatteen tähden: minä en koskaan voi tulla köyhäksi, minun ei tarvitse tehdä työtä.

Olisit sinä nähnyt hänet poikaijällä, -- toisti kreivi silmäyksellä, joka samassa määrin vaaleni, kuin hänen mielikuvituksensa asetti hänet menneisin aikoihin. -- Olisit nähnyt hänet, millä ilolla hän työskenteli, kuinka elävä hänen kuva-aistinsa oli, kun oli kysymys, millä tavoin joku vapaa hetki piki kulutettaman. Minulla on vielä tallella pieniä myllyjä ja muita mekanillisia töitä, joita hän omin käsin on tehnyt; minulla on käännöksiä vieraista kielistä; minulla on pieniä alkuperäisiä esitelmiä, joita hän lapsena kirjoitti, ja kaikissa niissä elää ripeä henki, joka pyrkii eteenpäin ja koettaa etsiä selvyyttä mukanansa. Mutta se on ohitse; imarteleminen, epäjumaloitseminen, huono ja pöyhkeä käytöstapa niillä, jotka ovat hänen kanssansa seurustelleet... Minä en tiedä, lisäsi ukko, -- mutta kyllä oli paremmin minun nuoruudessani; kuitenkin luulin minä niin. Silloin saattoi olla iloinen ilman kaikkia näitä tuhansia laitoksia, kuin nyt tarvitaan huvitukseen.

-- Voi nytkin olla iloinen vähällä kyllä, -- muistutti Aksel, hymyillen.

-- Kyllä niin, voi niin olla; mutta näyttäisi siltä kuin sielunviljelys -- minä en sano sivistys, sillä se on sana, joka merkitsee kaikkia eikä mitään, -- kuin sielunviljelys ei olisi kulkenut tasapainossa aikakauden muiden edistyksien kanssa taiteessa ja käytännöllisessä hoidossa: se vaikuttaa, että nyt ikäänkuin maailma löydetään tehtynä itsekseen, eikä huomata, että itse ollaan niinä voimina, joiden tulisi työskennellä, sitä vielä enemmän täydentääksensä. Ollaan kuni kuvanveistäjä, joka on suljettuna atelieriinsä, jossa ainoastaan on valmiita kuvia, tai suurien mestarien suunnitelmia, joita ei arvaa kourata ... hän istuisi kädet ristissä ja nauttisi näkyä; mutta pölkkyä, johon hän tekisi, ei hän luulisi koko maailmassakaan olevan.

Heidän keskustelunsa katkaisi Emma.

-- Ei, eno, -- sanoi hän, -- minä en voi, se on mahdotonta, niin kauan olla poissa teidän luotanne; enkä minä tiedäkään, minkävuoksi herrat istuvat noin itseksensä ja puhuvat viisaudesta, enkä minä saa olka kanssa. Eno on tehnyt minut uteliaaksi.

-- Ja sinulla on täysi syy vaatimuksiisi, -- hymyili ukko.