Chapter 3

"'Kuka on tuo rukinpää?'

"'Niin, he luulevat sen sinuksi; sillä minä panin sen sinun sijaasi, sulkiessani sinut ja minä käänsin heidän silmänsä niin, että he luulevat sen sinuksi'.

"'Ja tuota he kehuvat niin monista hyveistä', -- sanoi tyttö, nauraen; -- 'ja tuo taitaa katkismuksenkin kuni vettä'.

"'Tiedätkö mitä', -- kuiskasi poika; -- 'katso ulos taasen; mitä sinä näet? Sano kaikki minulle mitä näet'.

"'Kyllä, minä näen taivaan tähtiä täynnä -- nyt näen minä taivaan herttaisia esineitä täynnä -- nyt köyhän naisen rukoilevan, -- ei, nyt tulee tuolla kaunis poika kuni sinä, hänen luoksensa'.

"'Mitä vielä?' -- kysyi poika.

"'No, nyt hän muuttui lapseksi -- sitä en minä ymmärrä'.

"'Niin, se on hänen rukouksensa vuoksi', -- sanoi poika.

"'Nyt leijailee hän ylöspäin. Nyt näen minä -- minä en taida sitä kuvailla, en, sitä en minä voi. Sellaisia värejä, sellaista loistoa lempeydestä en minä ole ennen nähnyt. -- Nyt kuulen minä laulua, tuhannen tuhatta laulavan: -- kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!'

"'Noh, mitäs sanot!'

"'Ah minä en tiedä mitä sanon -- olen vaan niin ilonen, niin ilonen; ah, niin ilosena en koskaan ole ollut'.

"'Näetkös', -- sanoi poika, -- 'tuo on katkismuksen sisältö, mutta sitä ei rukinpää ymmärrä. ja se ei tee mitään, kun sinä vaan sen ymmärrät'.

"'Niin, minä en ymmärrä sitä, mutta minä tiedän sen', -- sanoi lapsi, taputellen käsiänsä. Ja poika katosi.

"Nyt kuuli hän puhuttavan, että Amandan piti mennä naimiseen; hän oli rikas ja hänen pitäisi saaman rikkaan miehen, ja tuumittiin kuka se olisi. Sitten häät -- mutta lapsi oli niin onnellinen konttoorissansa rappusten alla, kun ei hän ollut myötä.

"Mutta Amanda raukkaa minun tulee surkeen, -- kuuli hän monen sanovan; -- sillä hän ei voi rakastaa sitä ihmistä. Kova, ylpeä ja omanvoiton-pyyntöinen ihminen. Mutta Amanda on, Jumalan kiitos, puukuva, joka ei muuta ajattele kuin pukemista.

"'Jumalan kiitos, täällä istun minä hyvässä rauhassa!' -- ajatteli tyttö; 'naittakoot vain rukinpään kuinka he tahtovat, kun he antavat vaan minun olla rauhassa'.

"'Oletko kuullut?' -- kysyi poika vähän ajan päästä. -- 'Tahdotko sinä nähdä?'

"Tyttö katsoi ulos. Ah. kuinka oli hauskaa katsella. Joukko herroja oli rukinpään ympärillä, ja he arvelivat, ett'ei mitään kauniimpaa muka löytyisi luonnossa -- sillä se oli lakierattu ja kiiltävä, sorvatun nuken muotoinen. -- Ja he arvelivat sen olevan nerokkaan, 'puupää', ja että sillä oli jaloin sydän tappuroitten sisässä -- ah, se oli varsin naurettavaa.

"'Mutta ovatko ne varsin viisaita?' kysyi lapsi ystävältänsä.

"'Kyllä, he ovat hyvinkin viisaita, sillä he ovat muka viisaimpia kuin Jumala itse', -- sanoi poikaa -- 'siinä on suuri joukko ihmisiä, jotka eivät pidä muusta, kuin siitä, joka on tehty ihmiskäsillä. Kankaasta tehdyistä kukista, rullotuista paperilipuista, posliinista tehdyistä linnuista; peililasi lähteistä, taivaasta, kattoon kuvattuna ja valaistuna kynttilöillä kyntteliruunussa tähtien asemasta, siitä he pitävät'.

"'Ja he ovat viisaita?' kysyi tyttö.

"'Kyllä, kai he ovat, koska he hylkäävät kaikki Jumalan tekemät'.

"'Se olisi hauskaa päästä ulos niitten joukkoon', -- sanoi lapsi. -- 'Pikku poika, päästä minut ulos vähäsen'.

"'Kyllä pääset, mutta minä ennustan, että sinä pian hiivit takaisin'.

"Silloin avasi hän oven, mutta tuskin oli tuo pienokainen näyttäytynyt, kuin kaikki ylenkatseellisesti nauraen käänsivät hänelle selkänsä. Muuan vanha rouva kysyi häneltä, kuka oli hänet käskenyt; täällä ei ollut mitkään lasten kemut. Eräs vanha herra otti hänet kainaloonsa ja viskasi hänet sivulle, ja vihdoin tahtoi eräs papukaija, joka taisi puhua, silputa hänellä silmät, ja eräs koira, joka saattoi istua puupala kuonolla ja laskea viiteentoista, tahtoi purra häntä. Juuri parhaasen aikaan tuli hän takaisin konttoorinsa rappusten alle ja sanoi: Jumalan kiitos! Niin paljon näen minä, että paras on vaan katsoa avainreijästä. -- Ja niin katosi poika.

"Nyt kuuli hän. kuinka Amandan mies oli onnellinen, kuinka hän kävi rappuja myöten hänen yllänsä, kuinka hän raappi ja kumarteli jokaisella astuimella ja talutti rukinpäätä kanssansa ylös. Molempia viimasi, ja nyt avasi poika avaimenreijän; kurkista!

"Ja nyt näki tyttö tuon uljaan miehen monine riippuvine mitaleinensa, ja hän oli kalpea ja laiha, elähtänyt ja kaljupää, ja vieressänsä rukinpää, ylpeänä, puettuna silkkiin ja kultaan, mutta suru kasvoilla, molemmat seisoivat he komeassa huoneessa ja lähellä erästä kullattua valta-istuinta, jolla eräs toinen kelmeä ja alakuloinen ihminen istui.

"'Mitä he puuhaavat, nuot onnettomat ihmiset?' -- kysyi lapsi.

"'He puuhaavat' -- sanoi poika, 'olla onnellisia'.

"'Onnellisiako? Mutta näyttäväthän he vallan onnettomilta'.

"'Niin, siltä se näyttää; mutta tämä on sellainen onnellisuus, jota ihmiset tahtovat. Vaan Jumala lahjoittaa heille jokainen silmänräpäys: kaikkea armoa, kaikkea rakkautta, kaikkea autuutta joka kuni vesi löytyy kaikkialla ja tuhansissa pienissä juotissa juoksee luomisen kautta, kasteesta, joka tulee ylhäältä, eivät he tahdo maistaa, eivätkä tunnustaa. Ei, näet, värjätyllä sammalella ympäröitty peili on heille rakkaampi, kuin lähde, jonka reunalla pieniä lemmikkiä on laskeutunut ruohoon'.

"'Mutta eivät suinkaan he ole oikein viisaita?' arveli tyttö.

"'No, kyllä se niin mahtaa olla, koska he ymmärtävät itse luoda onnen, kauniimman kuin Jumala heille tarjoaa'. -- Taasen katosi poika; ja nyt kuuli hän kuinka tuo korkea pariskunta kukertui portailta; heidän entiset ystävänsä auttoivat toisiansa heitä alas heittäessä, ja nyt he olivat onnettomia ja köyhiä.

"Silloin tuli poika taasen, ja iltakin tuli. Kurkista! sanoi hän ja tyttö näki kaksi vanhaa ihmistä istuvan erään lähteen reunalla metsässä ja he joivat vettä siitä; ja he sanoivat: Jumala on kuitenkin hyvä, joka antaa meille virvoitusjuomaa, kun ihmiset ovat karkoittaneet meidät. -- Eräs koira makasi heidän jaloissaan, hän oli heidän ainoa ystävänsä, mutta hän ei taitanut mitään muita konsteja, paitsi huiskutella häntäänsä ja olla ystävällinen, ja sitä ei hän koskaan ollut opetellut.

"'Nyt he ovat onnettomampia kuin ennen', -- tuumasi tyttö.

"'Ei mar. Kun ruvetaan ajattelemaan Jumalaa, ja huomataan kuinka vähästä kaikki on hänen rinnallansa, niin ollaan onnellisiksi tulossa; etkö sinä näe kuinka he hymyilevät. -- Niitten luo saat kernaasti mennä'.

"Ja tyttö meni pois niitten luo, ja molemmat hymyilivät iloisesti; mutta rukinpää putosi tomuksi, ja lapsi istui siinä puhumassa tarinaa toiselle lapselle. Ja niin, kun lapset parhaillaan leikkivät, tuli poika taasen, kurottaen kätensä ystävälleen ja hän sanoi: Näetkös, on aamu, punottaa jo idässä. Ja hän seurasi nöyrästi kulettajaansa; mutta kun he menivät portaitten alaisen konttoorin ohitse, kas, silloin oli kaikki poissa ja muuttunut, konttoori oli poissa ja portaat olivat tähtirikkaina tikapuina, jotka ulettuivat maasta taivaasen, ja tuhannen lasta kiipesi, kuni päivän kukkasen köynnökset, noita korkeita tikapuita ylös; mutta alhaalla oli kukkula, viheriäinen, kukkarikas kukkula, ja kukkulalla korkea huone, josta valo lähti yli koko maailman; mutta kukkula oli hauta. -- Se oli koko maa.

"'Näetkö', -- sanoi enkeli lapselle, -- 'kuinka kauan luulet olleesi rappujen alla'.

"'Oh, yhden päivän, tiedän mä', -- arveli lapsi.

"'Ei, kahdeksankymmentä vuotta olet sinä istunut siellä piilossa; hyvä sinulle, ett'et sinä antanut pukea itseäsi -- hyvä sinulle, että sinä piilotit itseäsi, silloin kun vielä olit lapsi'.

"Ja se oli niin helppoa käydä tikapuita myöten, ja kun he siellä seisoivat, niin tuli Pyhä Pietari, joka avaa taivaan portit lapsille.

"'Mikä on nimesi?' -- kysyi Pyhä Pietari.

"'Amanda', -- vastasi lapsi.

"'Amanda, sinä olet ollut ylpeä, pöyhkeä ja röyhkeä köyhille ja matelevainen ja pelkääväinen mahtavien edessä; sinä et pääse tänne sisälle'.

"'Suloinen Pyh Pietari, minä olen istunut suljettuna konttooriin koko ajan ja minä olen vaan kurkistanut ulos avaimenreijästä toisinaan, ja minusta ovat he kaikki olleet hulluja; sitäpaitsi niin se oli vaan puetettu rukinpää minun sijaisenani; minä olen istunut koko päivän samallaisena, mutta minä en ole koskaan saanut muuta kuin tirkistää vähäsen'.

"'Hänellä on oikeus', -- sanoi poika, jonka siivet olivat kasvaneet joutsenen siipien kokoisiksi ja ne kiilsivät kuni helmitetty hopea, -- 'hänellä on oikeus; salahuoneessa, jonka ylitse maalliset otukset ovat kulkeneet ylös ja alas, on lapsi istunut koko ajan ja leikkinyt muistoinensa, viattomine ajatuksine ja minun kanssani'.

"'Mutta kuka olet sinä?' -- kysyi tyttö; -- 'me olemme kauan olleet tuttuja'.

"'Minulla on kolme nimeä: Toivo, silloinkuin minua rakastetaan -- Kuolema, silloin kuin minua pelätään -- Totuus, silloin kuin minut tunnetaan, jonka lapset aina tekevät, niinkuin sinäkin'.

"Ja taivaan portit aukenivat, ja Pyhä Pietari kumartui lapsen edessä; sillä Vapahtaja on sanonut: 'Sallikaat lasten tulla minun tyköni!' Totisesti, totisesti sanon minä teille, jokainen, joka ei ole niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle".

-- Mitä pidätte kertomuksesta? -- kysyi Göthilda.

-- Kiitos! hyvin, suloinen Göthilda.

-- Tiedättekös, nyt minun mielestäni on, jos tuo lapsi olisi vanha muori ja minä tuo toinen.

-- Nyt on ruoka valmisna, -- sanoi äiti, sisään tultuansa.

-- Onko teillä ollut hauskaa?

-- On, sanoi Maria; -- Berndt, hän vei meidät korkealle vuorelle, mutta Göthilda on vienyt meidät aina ylös taivaasen.

-- Nyt -- sanoi isä, -- saadaan nähdä kenestä Loppiaiskuningas tulee; puurossa on manteli, ja joka sen saapi, hänestä tulee kuningas.

-- No, sitten se olen minä tai isä, -- sanoi Berndt, -- tai sinä, -- lisäsi hän, -- sillä valta-istuin ei saa mennä vaimon puolelle, aina sittenkuin kuningatar Kristina tuli paavilaiseksi ja Fredrikin puoliso antoi pois ruunun.

-- Jumala paratkoon, kuinka hän on rikkiviisas, -- arvikoi Maria; -- mutta niin paljon mekin tiedämme.

-- No, mutta kenestä sitten kuningas tulee? -- kysäsi väliin jokainen.

-- Se taitaa minusta tulla, -- hymyili Göthilda.

-- No se on hyvä, sinun hallitukseesi olen minä tyytyväinen, -- sanoi Berndt; -- jos Mariasta olisi tullut, niin olisin minä paikalla tehnyt kapinan.

-- Ja se, aprikoi Maria ivallisella muodolla kauniissa silmissänsä, -- tulee tiedän mä siitä, että sinun ruunusi nyt on ehjä.

-- Hm, -- mutisi Berndt, joka ei taasen tahtonut takaisin tuohon lakki kapitteliin.

Kun oli pöydästä päästy, niin asetettiin Göthilda kuninkaalliselle valta-istuimellensa, vaatetetulle istuimelle, jonka yli oli taivas, ja isä sanoi: -- Nyt tulee jokaisen pyytää armoa kuningattareltamme; minä alan: Mitä teidän majesteettinne tahtoo antaa alimmalle palvelijallensa.

-- Suudelman, isä, syleilyn ja kiitoksia tästä illasta, koko ajasta! -- sanoi tyttö, kurottaen laihoja käsiänsä.

-- Kiitos! Jumala sinua siunatkoon, tyttöseni! sanoi kapteeni, häntä syleillen.

-- Ja minä? -- sanoi äiti.

-- No, äitille annan minä koko taruni, Berndt saa kyllä kirjoittaa sen muistiin, ja se on äitillä oleva, silloin kun lapsi seisoo tähti-tikapuilla. Minun ei, Jumalan kiitos, ole tarvinnut piiloittaa itseäni; sen saa äitiseni, hyvä, rakas äiti -- sanoi tyttö ja suuri kyynel pari kimmelsi hänen mielevissä, viisaissa silmissänsä. -- Ja minä, sanoi Berndt sittenkuin tuo syvä liikutus oli loppunut ja kaikki näyttivät tyyneltä; -- mitä teidän majesteettinne minulle antaa?

-- Sitä, jota tahdot, Berndt; tahdo jotakin.

-- Minä haluan tulla rikkaaksi, mainioksi ja mahtavaksi.

-- Sen Jumala voi sinulle antaa rakas Berndt; mutta minä rukoilen Jumalaa sinun puolestasi; sen minä lupaan.

Silloin tuli Maria, joka oli hiljaisesti katsellut juhlallisuutta, syleilemään sisartansa kaulasta, ja hän itki katkerasti.

-- Ei, Göthilda, ei, minulle ei sinun tarvitse antaa mitään ... ei mitään, ei mitään! Mutta rukoile sinä Jumalaa, että minä tulisin niin onnelliseksi kuin äiti, niin hyväksi kuin voin, kärsivälliseksi ja niin lohduttavaiseksi ... näetkös, sen minä tahdon.

-- Niin, tapahtukoon tahtosi, pikku Maria! -- sanoi kuningatar; -- nyt lienevät kuningatar-toimeni loppuneet?

-- Ei, se kestää vuoden umpeen, Göthildaseni, sinä olet kuningatar tulevaan Loppiaiseen asti.

Kapteeni koetti muuttaa luonteet iloisiksi. Tuo onnistuikin, mutta siitä ei tullut tavallista riemua, tavallista lastenleikkiä; vaan siitä tuli riemu, joka oli korkeampi, jalompi, mutta tavallista hiljaisempi ja hartaampi. Näytti siltä kuin Göthilda olisi tarinallansa vihkinyt kaikki toisellaiseen iloon, että hänen laupeat silmänsä levittivät erästä juhlallista valoa kaikkein esineitten yli niin, että, sanalla sanoen, eivät kynttilät palaneet ruunussa maalatun taivaan alla, vaan siellä ja täällä kiilsi tähtiä, ja ne näyttivät, missä tikapuut seisoivat, joilla lasten kerran tulisi käydä.

Näin päättyi lasten viimeinen joulu Hagetorp'issa. Tuskin oli kuukausi kulunut, kuin Göthilda pyysi äitiltänsä eräänä ehtoona saada nähdä joulukuustansa. Se myönnettiin, sillä tyttö oli ollut tavattoman hiljainen ja äänetön koko päivän, ja nuot helevät silmät olivat saaneet omituisen huomaamattoman valon, jonkun heleän heijastuksen, juurikuin aurinko laskeutuisi metsän taakse ja kuu loisi viimeistä sädettänsä puitten ruusujen lävitse alas ja heijastuisi tyyneen veteen.

-- Kuinka sinä nyt voit, Göthilda? -- oli äitin kysymys.

-- Hyvin, äiti, paljon paremmin, minä en ole isoon aikaan henkinyt niin keveästi kuin nyt.

-- Jumalan kiitos! Kyllä saat joulukuusen sisälle.

Joulukuusi sytytettiin ja asetettiin sohvan eteen, jossa Göthilda huokaili. Sisarukset istuivat hänen vieressänsä ja laskivat leikkiä; oli taasen olevinaan joulu. Göthilda hymyili. -- Taidatko sinä, Berndt, kertoa tuota tarinata, jonka minä kerroin Loppiais-iltana, tarinaa tittut?

-- Taidan kyllä, ja jos minä jotakin unohdan, niin auttanette te minua langan päähän. -- Ja sitten hän alkoi tarinan. -- Ei, niin ei se ollut, auta minua, Maria! sanoi hän toisinaan, ja Maria auttoi; mutta loppupuolella ei hän osannut oikein kertoa tähti-tikapuista, eikä hän hyväksynyt Marian avunantoa.

-- Ei, ei, niin ei se ollut ... ei, nyt en minä osaa. Kulta Göthilda, kuinka oli tähtitikapuitten kanssa; jota myöten lapsi kulki enkelin keralla.

Ei vastausta.

Sisarukset hypähtivät ylös. -- Göthilda makasi nukkuneena ja hymyilevänä -- mutta hän ei hengittänyt. Silloin Maria juoksi isänsä tykö ja sanoi: tulkaa Göthildan luo ... nyt ei ole Göthildan laita oikein, minä en uskalla huutaa äiteä.

-- Miks'et, lapseni? sanoi kapteeni. -- Göthilda on mennyt ylös tähtitikapuita myöten... Eikö se ole niin!

Ja hän seurasi häntä ja hän näki tuon pienen ruumiin.

-- Äiti, Göthilda on Jumalan luona! oli ainoa mitä kapteeni sanoi. -- Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!

Vaan Joulukuusi sai palaa koko yön juhlavuoteen ääressä, missä vuoden kuningatar uinahti.

SUKUKARTANO.

Jotakin pulmallista riippuu aina, vieläpä on jotakin kauheata ja aaveellista vanhoissa sukukartanoissa. Niitten historia onkin koko sukukuntamme historia; niitten vanhat muurit ovat olleet monien miespolvien todistajina, jotka syntyivät ja menivät pois, yksi toisensa perään.

Tuo sama on kai tapahtunut jokaisella asutulla paikalla maanpalloa; sillä jokaisella ihmisellä on, niin aristokraatilliselta kuin tuo kuuluukin, sukuperänä, jonka aika menee takaisin historiaan alkuun, ja sen vuoksi ei tarvita muuta todistusta, kuin, että vaan ollaan; mutta ei voida seurata tätä sukuperäluetteloa, eikä nähdä jaksoa ja siis uskotaan, että meidän edessämme on useampi kuin yksi ainoa mutka.

Toisin oli Valdemarsborg'issa, jonka salissa esi-isien kuvat riippuivat ajanlaskullisessa järjestyksessä.

Jotakin kauheata löytyy jo semmoisessa kuva-joukossa, olletikin tällaisessa; sillä perustuskirjeen johdosta piti sukukartanon-omistajan kuva maalattaman sekä asetettaman sinne ensimäisenä vuotena kartanon haltuunsa saatua. Siellä näki siis kaksikymmenvuotiaan, hymyilevän nuorukaisen, joka oli punakka, iloinen, raju muodoltansa, hänellä oli keveä metsästyspyssy kädessänsä, kohta rinnatusten ukon kanssa, joka oli valtioneuvosten kauhtanassa ja komentosauva kädessä, synkkä ja ankara katsannoltaan; ja kuitenkin valtioneuvos vainaja oli tuon nuoren miehen pojanpoika jolla oli metsästyspyssy, josta myös aikoinaan tuli mahtava mies sekä kuoli vanhana; mutta tätä ei kuvakokous kerro.

Me olemme sitten viimeisen luvun eläneet kymmenen vuotta; ne ovat kuluneet äkkiä, se on tosi, mutta kymmenen vuotta tämän jälkeen luulemme me kääntäneemme vaan yhden ainoan lehden, niin pian kuluu aika, silloinkuin se lentää meistä.

Siis, kymmenen vuotta pikku Göthildan Loppiais-päivän jälkeen, astumme me Valdemarsborg'in saliin.

Oli syyskesä, ja aurinko paistoi kovin kahdella marmorikamiinilla varustettuun avaraan huoneesen, jossa oli kuvia nurkissa, kiinalaisia äijiä piironkien edessä ja nuot monet kuvat, jotka tirkiskelivät alas kaikilta seiniltä.

Muuan vanha mies, ukoksi saattaisi häntä kutsua, sillä hänen hiuksensa olivat valkeat, mutta muuten ripeä, suora ja korkea varreltansa, seisoi akkunan ääressä ja katseli järvelle päin, jossa kalastajat kokivat verkkojansa; sillä nyt oli aamu.

Tuon vanhuksen sula otsa oli heleä ja korkea, sillä nuot valkeat hiuskiehkurat olivat kammatut ylös à la Kaarlo XII, koko hänen käytöksensä oli sotaisa, ripeä ja jäntevä; kreivi Feliks Olivesköld olikin ollut sotilas ja niin sanoen vormussansa kasvanut; hän olikin Kustaa kolmannen aikalainen ja hänellä olikin koko tämä ylimysvaltainen hienous ja taitavuus, joka kuului vanhaan käytöstapaan, eikä rahtuakaan tasavaltaista suorasukuisuutta, joka on kansan mielen mukaista, vaan näyttää raa'alta ylpeydeltä, kun se yhdistetään sukurehevyyteen ja sen vaatimuksiin.

Jokaisella aikakaudella on ja täytyy olla omat tapansa, jokaisella aatteella oma ulkomuotonsa, josta se ei taida poiketa poistumatta kauneuden radalta. Löytyy monta vanhentunutta, nyt hylättyä mielipidettä, jotka oikeassa puvussansa, oikeassa muodossansa olivat sekä kunnian-arvoisia että kauniita; mutta jotka eivät voi taasen kohota, koska tuo ulkonainen muoto nykyään on mahdoton. Tuo vanha ritari-elämä on sellainen mielipiteitten kokoelma, joka on kuollut ja ohitse mennyt, ainoastaan senvuoksi, ett'ei sellainen ristiritari hännystakissa ja silkkiliiveissä näyttäytynyt paljon muuna kuin väkivaltaisena, raakana narrina.

Suurin ja vaikuttavin isku, minkä ylimysvaltainen elementti on saanut ranskan revolutionissa, ei ollut sivistys eikä suuren joukon vaatimus, vaan se, että aristokratia pakoitettiin pari sukupolvea jättämään pois vaatimuksiensa ulkonaisen muodon. Siis on sen täytynyt poistaa vanhan varustuksensa, se on totuttanut kansan näkemään itsensä puettuna toisten tavoin, elämään ja puhumaan toisten tavoin; ja nyt, jos taasen vanha varustus päälle pantaisiin, on se naurunalaista, eivätkä ihmiset luule muuta kuin, että se on pilan vuoksi asetettu naamio. Mutta vielä siihen aikaan kuin meidän kertomuksemme sijaitsee, eli siellä usioita, jotka eivät olleet muotoansa muuttaneet, vaan olivat vanhoillaan, ja varmaa on, että nämät vielä elävät kansan suussa "Kreivi vainajan" nimellä ja heistä puhutaan kunnioituksella, sillä ne olivat menneen ajan jäännöksiä, vaan eivät mitään ilvenäytteliöitä, jotka pukeutuvat hylättyihin vaatteisin.

Tuo vanha kreivi oli sellainen, hienosti sivistynyt mies, ei taidon laveuden, vaan elämän käsityksen kautta, tiesi hän, mitä hän tiesi; hänen päänsä ei ollut pyhän jäännös arkkunen, jossa taito oli suljettuna ja pimeydessä, vaan se oli selvä, sukkela, valosa ja järjestetty, niin että jokaisella asialla oli paikkansa ja aina käsillä. Hän ei ollut koskaan rykymentissänsä eikä maatilallansa tavannut vastusta; hän ei ollut koskaan itse sekaantunut politiikiin, eikä hän koskaan ollut huomannut tulleensa suorastaan loukatuksi, eikä siis hän tietänyt tosiaankaan itse oliko hän syntynyt ylimysvaltaiseksi, hän ei tietänyt, että hän omaistensa joukossa kulki kuni joutsen ankkojen seassa kaula pitkällä ja loistavine siipine.

Äkkiä kääntyi hän huoneesen päin ja hairasteli silmillänsä esi-isien pitkää riviä: se oli varsin täynnä -- oma kuvansa lopetti rivin, siinä ei ollut tilaa useammalla.

-- Kolmekymmentä kartanonomistajaa kahtenasatana vuotena, -- sanoi hän itsekseen, -- se on paljon, he eivät eläneet vanhoiksi ... moni on kuollut ensimäisenä, moni kolmantena vuotena ... minä olen elänyt kauemmin, viisitoista. Mutta -- lisäsi hän, -- Frans'ille ei ole mitään paikkaa ... mihinkä hänen tavaransa asetetaan ... ei ole sijaa sille.

Tuo vanhus istuutui suuren pöydän ääreen, joka oli keskellä lattiata, ja vaipui syviin ajatuksiin.

Eräs tyttö hiipi sisään varpaisillansa raskaista kaksois-ovista, jotka kuulumatta liukuivat saranoillansa. Ei vanhus huomannut tätä. Hän seisoi aivan hänen vieressään, kun hän katsahti, ja hän karahti, mutta hän hymyili pian.

-- Noh, Emma, olen kai kuullut puhuttavan sefireistä, mutta sinä olet todellakin semmoinen; kuinka tulet sinä sisään? Tulitko sinä auringon säteissä, lapseni?

-- En, hyvä eno, varsin luonnollisesti ovesta, mutta eno istui niin syvissä ajatuksissa, ja sitten niin... Minun asiani on oikeastaan sanoa enolle, että kahvi on valmista. Tahtoivat kantaa sen tänne, mutta minä asetin niin, että vähäinen marmoripöytä katettiin, alaalla kaskadin luona... Olenko minä enon mielestä tehnyt pahoin vai hyvin, ehkä olen minä tyhmästi käyttäinyt.

-- Et, hyvä lapseni, se on minun lempipaikkani; tule! No, Emmaseni, sinä näytät niin iloiselta ja terveeltä, sinä olet kuni hiljan puhjennut ruusu aina naurusuin.

-- Niin, hyvä eno, posti on tullut.

-- Vai niin, se ilahuttaa minua. Oliko minulle kirjeitä?

-- Ei ... ei, mutta minulle oli... Ah, ah! eno, minä olen niin iloinen.

-- No mikä sitten?

-- Niin, eno, Akseli tulee tänne, hän tulee tänäpänä.

-- Veljesi?

-- Niin, hyvä eno, minä olen pyytänyt häntä niin kovin ja sanonut, ett'ei eno ollenkaan ollut hänelle vihainen; sitäpaitsi ovat Akseli ja Frans nyt ystävät, he tulevat yhdessä.

Kreivin kasvot synkistyivät. -- Tyttöseni, minä en ole vihainen Akselille, en ole koskaan ollutkaan; mutta jotakin täytyy tehdä muodon vuoksi, lapseni; ei sopinut minun myöntää Frans'in väärin tehneen.

-- Mutta eikö hänessä sentään ollut vääryys? -- kysyi Emma.

-- Oli, en voi kieltää, hän teki hyvin väärin ja oli vähällä saattaa hyvän perheen onnettomaksi ajattelemattomuutensa kautta. Jumalan kiitos, että kaikki on käynyt hyvin.

-- Niin, Jumalalle olkoon kiitos! Mutta, hyvä eno, olkaa nyt iloisen näköinen, kuni tavallisesti, niin hyvä kuni tavallisesti ... tehkää niin, niin tulee Emma niin iloiseksi, myöskin Akseli ja Frans.

-- Niin, hyvä lapseni, olenhan minä iloinen. Mutta sanos minulle eräs asia... Sano vilpittömästi.

-- Saanko luvan kaataa kuppinne täyteen, hyvä eno? -- keskeytti tyttö vähän punehtuen.

-- Kyllä, lapseni; mutta sano minulle suoraan, naiset ovat aina todellisia kahvikupin ääressä, niinkuin miehet lasin ääressä...

-- Kukatiesi eno suvaitsee enemmän sokeria?

-- Anna minun hoitaa asia, Emmaseni, mutta sano... Nyt tulee Frans.

-- Niin, sen kirjoittaa Aksel ... se on kauheata mitä kaskadi kohisee, tulee tosiaankin vähäkuuloiseksi.

-- Niin, Frans tulee; mitä pidät sinä hänestä?

Tyttö katsoi maahan.

-- Nyt täytyy sinun puhua todellisesti vanhan enosi Feliksin kera.

-- Niin, eno kulta, -- alkoi tyttö, luoden kauniit silmänsä ukkoon. -- Eno on usein kysynyt minulta Fransia; mutta ei eno ... ei, ei! Se on mahdotonta.

-- Mutta minkävuoksi sitten, hyvä Emma.

-- Ei, eno; olisi hän semmoinen kuin eno, niin minä pitäisin hänestä sydämellisesti; mutta nyt ... ei.

-- Tuo on ainoastaan tuon ikävän historian tähden mamseli Berndtsson'in kanssa.

-- Niin, eno, silloin hän käytti itseänsä alhaisesi, keskeytti Emma, nousten seisaallensa punaisena kuni pioni, -- oikein alhaisesti, ja veljeni teki oikein, pakoittaessansa häntä toveriensa läsnä ollessa anteeksi pyytämään, niin kreivi ja sukukartanon-omistaja kuin hän olikin.

Tuo vanhus huokasi syvään.