Chapter 2

Berndt oli myöskin näyttäytynyt. Muutamia piirustuksia, raunioita -- sillä taide aletaan joko päällä tai rauniolla niinkuin etydi -- lahjoitettiin isälle, äitille ja Marialle; mutta Göthildalle oli hänellä jotakin harvinaisempaa. Oli, näet, sievä lintu-häkki, jonka hän itse oli tehnyt, ja sen sisällä oli viheriävarpunen, niin kevyt, että se heti istui uuden omistajattarensa hienoille, läpi kuultaville sormille sekä söi hampunsiemeniä hänen kädestänsä. Lintu oli oikeastaan lahja Berndt'in emännältä; mutta häkki - se oli hänen oma tekemänsä. Niin vietettiin joulu-aatto-iltaa Hagetorp'in virkatalossa.

LOPPIAIS-ILTA.

-- Joulu on loppunut, -- virkkoi kapteeni vaimolleen loppiaispäivän iltana. Hyvä Heta, se on meidän lastemme viimeinen joulu... Se on viimeinen, jona he lapsena ovat yhdessä.

-- Sinä ajattelet aina surullisesta rakas Filip ... toivokaamme.

Kapteeni alkoi taas: Yhtäkaikki jos toivomme tai emme, se on sentään heidän viimeinen lapsi-joulunsa. Berndt on suuri, hän on jo pian kasvanut joulu-ilosta. Maria on piakkoin iso tyttö ja hänen ajatuksensa kääntyvät tulevaisuuteen; ja Göthilda.

-- Göthilda, niin.

-- Göthilda, meidän vähäinen, hyvä tyttömme, unohtaa pian meidän joulumme toisen juhlan tähden ... hän ei tulevana jouluna elä...

-- Mutta emmekö me saata toivoa?

-- Emme, Heta, emme, emme yhtään; ei meidän tule toivoa, vaan ainoastaan valmistautua toivomiseen. Helmer ei anna toivoa ... _ei yhtään_, vaimoni.

Rouva Berndtsson loi alas katseen; se oli kova, mutta odotettu tuomio.

-- Me, -- virkkoi kapteeni, emme voi muuta kuin että teemme lasten viimeisen joulun niin herttaiseksi kuin mahdollista. Meidän täytyy koettaa kaikkia, antaaksemme heidän viettää loppiaispäivä niin hauskasti kuin lasten on tapana... Se on viimeinen lasten ilo, jonka me näemme, vaimoseni... Se on viimeinen.

Kapteeni oli samalla totinen ja tyven; hänen vaimonsa näki, että hän nyt oli totuttanut itsensä ajatukseen kadottaa lapsensa. -- Rengit ovat ulkona, hakkaamassa nuorta kuusta; siitä on tuleva Göthildan kuusi ... hänen tähtensä pitää se olla salissa kynttelöittynä; sen ääreen valmistetaan heidän joulupöytänsä; siellä he saavat huvitella mielensä mukaan, puhua niinkuin he tahtovat, me jätämme heidät rauhaan. Berndt saa olla isäntänä ja Maria emäntänä... Göthilda heidän vieraanansa, jonka ... tulee lähteä pois, -- lisäsi kapteeni, pusertain vaimonsa kättä, -- ymmärrätkös?

Oi! hän ymmärsi hänet varsin hyvin -- hän oli aina häntä ymmärtänyt, hän oli tehnyt päätöksen sielussaan tutkia sitä, joka hänelle oli annettu mieheksi.

Siis käytettiin kaikki talon varallisuus tekemään illan niin loistavaksi kuin suinkin. Sali puettiin kuusilla kakluunin ympäri. Joulukuusi koristettiin paperi-tähdillä ja palasilla isän, ennen saamattomasta vahatapulista. Se kului kokonaan. Kaiken tämän kanssa olivat Berndt ja Maria innokkaassa työssä, sillä he ymmärsivät hyvin, että se oli ainoastaan Göthildan tähden, kuin tämä kaikki tehtiin -- että se ... hänen viimeinen joulunsa; he eivät ajatelleet, että se oli myös heidänkin.

Göthilda ei tietänyt mitään kaikesta tästä komeudesta. Hän istui makuuhuoneessa pienellä sohvalla ja leikki nukkinensa; sillä hänellä oli vielä niin elävä mielenkuvitus, joka on lasten ominaisuus, tämä Jumalallinen voima, että puhaltaa henkeä nukkeen, että kuulla linnun puhuvan ja ymmärtää mitä kerkkä sanoo kumartaessansa niityllä. Kaikki talossa, isä, äiti ja sisarukset juttelivat pitkät tunnit tuon kipeän tytön kanssa.

-- Nyt on kaikki valmisna! -- sanoi Berndt, virittäessänsä kynttilät tuohon kauniisen, korkeaan kuuseen, joka kohosi kattoon, ja jonka ääreen joulupöytä oli valmistettu. Siinä ei ollut vähiä tavaroita -- joukko leivoksia, konvehtia, omenia, pähkynöitä, saksanpähkinöitä, rusinoita ja manteleja -- ja kaikki tämä Hagetorpissa, jossa ennen töin tuskin oli ollut joulupöytää ja ainoastaan pieni kuusen-näre, ei suurempi, kuin että sitä voitiin pitää kynttiläjalassa pöydällä. Tämä taasen oli saavissa -- se oli toista, kuin tuo tavallinen vähäinen huisku.

Illalla tulivat Berndt ja Maria sisään, tuoden nojatuolin Göthildalle; hän piti kannettaman sinne, ett'ei hän hengästyisi ja sitten sisarukset kantoivat hänet saliin.

-- Eikös ole kaunista? Göthilda! - kysäsi Berndt, laskiessansa taakkansa joulupöydän ääreen.

-- Ah, niin kaunista, niin kaunista! hymyili Göthilda, sydämestään iloiten; -- niin tavattoman kaunista!

-- Niin, näetkös, sen ovat isä ja äiti tehneet sinun tähtesi Göthilda... Sinun pitää ilahuttaman itseäsi kerran oikein jouluna.

-- Ja meidän myös, -- lisäsi Berndt, -- ja nyt istukaamme.

-- Kiitoksia, äiti ja isä! -- sanoi Göthilda; -- kiitoksia, kiitoksia! Onko tämä minun tähteni.

-- Niin, se on sinun joulukuusesi; nyt teidän tulee iloita omin päin, lapseni, siksi kunnes pöytä katetaan. Iloitkaat nyt ... minä menen ulos, ja isällä on vähän toimia huoneessansa.

Nuot hyvät vanhemmat tahtoivat jättää lapsilleen itsenäisen vapauden.

-- No, mitäs tarjotaan? -- sanoi Berndt, -- Maria ole hyvä ja tarjoo herrasväelle ... minä en ymmärrä sellaista emäntää.

-- No, ei se ole hän, joka ensiksi saa, tietäköön hän ... ei, anna olla! Göthilda, ole niin hyvä.

-- Kas niin, tuo oli kohteliaasti, kiitä nöyrimmästi, minun armollinen mamselli sisareni! -- nauroi Berndt.

-- Mutta millä meidän tulee huvittaa itsiämme ... sillä viipyy kauan, se ei ole enemmän kuin kuusi, kello ... mitä Göthilda sanoo.

-- Niin sinä, sinä saisit puhua jostakin, josta olet lukenut.

-- Hm, minä olen lukenut paljon, sen saattaa uskoa, -- sanoi Berndt, pyhkäisten tukan otsaltansa; -- minä en tiedä mikä teitä huvittaisi.

-- Hoo kaikki, kulta Berndt! -- sanoi Maria, -- ota yksi rusinarypäle, ne ovat oikeita sinirusinoita, sanoi äiti, jahka minä avaan kuorimantelin Göthildalle... Kas niin, ala nyt.

-- Oletteko te kuulleet, -- alkoi Berndt, -- kertomusta keisari Maksimilian Martinswand'illa?

-- Emme, emme, Berndt, kuinka se oli.

-- Niin, nähkääs, monta sataa vuotta sitten oli Saksanmaalla keisari, nimeltä Maksimilian eli Maksi. Tuo on kaunis nimi, Maksi. Hän oli nuori, jalo ja rohkea herra, kaunis kuni päivä, ja oikea sankari istuessaan jalon ratsunsa selässä, puettuna haarniskaan ja sametti-kaapuun, joka kultapuuhkaisena liehui hartioilla, ja hänen päässänsä oli keisarillinen lakki.

-- Minä kummeksin, -- sanoi Maria, -- oliko hänellä sisarta ollenkaan, joka parsisi hänen lakkiansa.

-- Kas niin, onko hän taasen siinä ... niin, sen minä sanon: ellei hän ole vaiti, niin olen minä vaiti.

-- Oi, pieni, hyvä Berndt, tuossa on sinulle manteli, kunhan vaan puhut, niin kyllä minä olen vaiti.

-- Niin, nähkääs, tämä on vallan tosi kertomus, eikä siinä ole yhtään sanaa valetta. Keisari Maksimilian oli kerran Tyrolin maassa. Siellä on vaan korkeita vuoria, tavattoman korkeita vuoria, jotka ulottuvat aina pilveihin, jyrkkiä ja usein pystysuoranakin, varsin kuin seinä. Senvuoksi on heillä nimenä "Wand"; suomeksi seinä, -- niinkuin Rödgafveliakin Omherg'illä kutsutaan senvuoksi, että se on pystysuora kuni huoneen pääseinä. Siellä vuoristossa eli Tyrolin alpeilla, niinkuin niitä myöskin kutsutaan, on eräs eläinlaji, joita kutsutaan vuorivuohiksi, uskokaa, että ne ovat nopeita eläimiä, jotka elävät korkealla vuorilla ja jotka vaaratta juoksevat kuilujen ja äkkijyrkänneitten yli niin varmaan ja nopeasti, kuin nuoli. Keisari oli sellaisella metsästysretkellä Tyrolin korkeilla vuorilla; tämä on vaarallinen metsästys, ja kaikki, joka on vaarallista, kaikki, joka koettaa rohkeutta rinnassa, on suurta ja kuninkaallista.

"Oli aamu: aurinko tuskin nousnunna, niin että se loisti kallioitten huipuille -- alhaalla laaksossa oli vielä pimeä -- kun keisari Maksimilian seurueneensa ratsasti metsän kautta, saapuaksensa vuoren korkeuteen. Tultuansa sinne, sitoivat he hevoset puihin ja menivät ylös kalliohuippujen välistä, pitkin juoksevia puroja ja lumikenttien yli, sillä semmoisilla korkeilla vuorilla pysyy lumi hyvin mieluisasti koko kesän. Metsästysseura hajosi, ja kohta oli keisari ihan yksin. -- Hän seisoi korkealla vuoren huipulla, katsellen ympärillensä tähystelemällä, saadakseen nähdä, missä vuorivuohet olivat laitumella. Nyt näki hän niitä ja riensi niitten liki. Hänelle tulisi kiivas ylös ja alas nousu. Hän kiipesi ylös tuota ryhmyllistä vuorta ja hiipi niin hiljaa näitten arkojen eläinten liki, jotka eivät aavistaneet pahaa, vaan söivät hienoa ruohoa pienellä äkkijyrkällä kalliolla. 'Vaan muutama askel vielä', ajatteli keisari, 'niin olen minä voittanut ja olen tässäkin suuri mies' -- sillä hänen sydämensä oli röyhkeä ja kopea. 'Nyt olen minä korkein valtakunnassani', ajatteli hän, 'korkeimmalla paikalla ja lähinnä Jumalaa voimassa'. Mutta nyt vuorivuohet näkivät hänet ja riensivät pois kuni tuulispää kalliohuippujen yli.

"Silloin keisari vihastui ja riensi perässä. Pian seisoi hän jyrkällä kalliolla, joka meni pystysuoraan alas laaksoon. Jolla on rohkeatta rinnassa, se hyppää ylitse, sanoi keisari ja hän teki hyökkäyksen; mutta hän ei päässyt sen yli, vaan hän putosi alas syvyyteen. Hän ei tietänyt, oliko hän elävä vai kuollut, herätessänsä pehmeällä sammal-sijalla. Jumala varjelee kuitenkin sitä, jolle hän on antanut kuninkaallisen voiman, sanoi keisari itseksensä, nousten ylös pehmeältä sijaltansa, johonka hän oli pudonnut. Mutta näkeekö hän oikein -- jalkainsa alla on metsää ja maata, ja hänen yläpuolellansa pystysuora vuori kuni tornin seinä, häntä melkein holvittaen, ja ainoastaan pari askelta hänen jaloistansa käy vuori alas pystysuoraan, äärettömään syvyyteen laaksoon asti. Ei mitään poispääsöä, ei mitään pelastusta, kaikin puolin äkkisyvyys ja takana kallioseinä.

"Tuossa seisoi kaikkein mahtavin lähinnä Jumalaa, korkein koko valtakunnassansa, avutta, näkemättä ja hyljättynä. Nuot kopeat ajatukset vaikenivat ja tuska tuli sijaan. Keisari huusi, ei kukaan kuullut häntä -- ääni hukkui vuoren kaikuun. Jos joku olisikin ollut lähellä, niin ei hän olisi saattanut tietää, mistä tuo ääni kuului, mutta ei kukaan ollutkaan lähellä; sillä hän seisoi korkeimmalla kukkulalla, kuin Tyroolissa oli -- hän seisoi Martinswand'illa.

"Mutta pari paimenta Zierlin laaksossa, jotka siellä laumojansa ajelivat, sattumalta katsoivat ylös kalliolle ja huomasivat jonkun pienen, niinkuin muurahaisen, liikkuvan Martinswand'illa".

-- Jumalan kiitos, -- sanoi Göthilda, -- hän pelastettiin.

"Ne näkivät, -- jatkoi Berndt -- jotakin pienoista, juurikuin muurahainen liikkuisi Martinswand'illa ja molemmat huomasivat myös, että se oli ihminen. Jumala olkoon tuolle raukalle armollinen, sanoivat he keskenänsä; sieltä ei kukaan taida häntä pelastaa, sillä vuori kallistun hänen ylitsensä niin, ettei ole mahdollista saada sinne edes köyttäkään.

"Siinä samassa tuli keisarin metsästysseurue suurella vauhdilla ratsastaen laaksoon. Oletteko te nähneet armollista keisariamme? kysyivät hoviherrat, metsästäjät ja nuoret miehet. Silloin osoittivat paimenet Martinswand'ille.

"Taivaan Jumala ... taivaan Jumala häntä auttakoon! -- huusivat kaikki, jotka näkivät ihmisen liikkuvan tuolla ylhäällä tavattomassa korkeudessa.

"Nyt sota-airut toitotti: -- Oletteko te, armollinen keisari, niin antakaa meille merkki; heittäkää kivi alas. -- Kaikki olivat hiljaa ja odottivat kiven putoamista, muutaman hetken kuluttua kuulivat he kiven putoavan kilisten äkkisyvyyteen.

"Vaan ei kukaan voinut päästä sinne, ei kukaan, ei kukaan taitanut pelastaa tuota rohkeata keisaria. Hän kirjoitti pieniä paperilippuja ja heitteli niitä alas törmältä -- hän rukoili pelastusta; mutta ei kukaan löytänyt niitä kirjeitä -- hän ei voinut ilmoittaa itseänsä. Silloin sortui kaikki hänen rohkeutensa; hän katseli sydäntänsä ja tutki sitä ja siellä huomasi hän ylpeyttä ja ylellisyyttä. Hän huomasi vasta nyt, että hän oli ihminen, niinkuin kaikki muutkin ja ainoastaan tomu Jumalan kädessä.

"Ja hän nöyryytti itsensä.

"Silloin hän heitti vihdoinkin lipun alas sekä pyysi miehiänsä kanssansa herran ehtoolliselle, alahalla joen rannalla olisivat he. niin että hän sen näkisi, hän yhdistyisi silloin heidän kanssansa rukoukseen ja sitten kärsivällisesti odottaisi nälkään ja janoon kuolemista.

"'Antakaa minulle merkki', kirjoitti hän, 'laukauksella, silloin kuin synnintunnustus luetaan, ja toinen, silloin kuin te rukoilette; sillä silloin tahdon minä myös rukoilla teidän kanssanne'.

"Jo illastui, kuin laakso oli ihmisiä täynnä, jotka kokoontuivat juhlallisessa juhlakulussa kalkin ja leivän kanssa. Laukaus jyrisi vuoristossa merkiksi, että kansanjoukko luki synnintunnustusta ja nyt lankesi keisari polvillensa ja rukoili innokkaasti kuni lapsi tuota hyvää Isää, ei henkensä puolesta, vaan armoa ja rakkautta, ja kun toinen laukaus jyrisi läpi laaksojen, jaettiin sakramenttiä. Ja ilta-aurinko loisti kalkille, niin että keisari näki tuon kiiltävän kullan. Ja hän nautti ajatuksissa ominaistensa kanssa pyhää ehtoollista.

"Ja nyt oli kaikki lopussa, ja oli ilta ja kuu paistoi vuorenhuippujen yli Martinswand'ille ja tuon hyvän keisarin yli, joka hiljaisesti, nöyränä odottaen lunastusta makasi sammalissa rukoillen.

"Silloin tuli siellä nuori poika hänen luoksensa; hänen otsallansa hohti viattomuus ja kirkkaus, ja hän oli puettuna paimenpojaksi.

"'Tule, tule!' -- sanoi poika; 'minä tunnen tien sinua pelastaakseni'.

"'Kuka sinä olet?'

"'Se on se sama, minä olen lähetetty teitä täältä pois viedään kansanne luo, sillä teidän sydämenne on nöyrtynyt Jumalan edessä'.

"Ja poika meni keisarin edellä pois kallion aukkoon ja katosi. Keisari seurasi häntä kallion sisään ja hän näki nyt pojan käyvän edellänsä pitkiä käytäviä myöten. Siellä oli valosaa, niin että keisari näki kuinka malmikerrokset, kuni käärmeet, kiertelivät ylös ja alas pitkin kallion seinämiä; kuinka ihania jalokivikukkia kasvoi kallion kätketyissä saleissa: mutta mistä valo tuli ei hän tietänyt. Hän luuli, että se oli poika, joka hohti lempeästä valosta, ikäänkuin kiiltomato kiiltää, lämpöisenä kesäiltana sateessa.

"Tie oli pitkä; mutta -- mihin poika joutui? Hän katosi kerrassaan. Keisari oli taasen pimeässä ja luuli olevansa kallioon suljettuna, mutta yht'äkkiä oli hän kallion aukolla, muutaman maaran-pensaan keskellä, ja hän näki taivaan tähtikirkkaana ja korkeana holvittavan maisemaa. Nyt tunsi hän Zierlin laakson -- hän oli pelastettu.

"Ja se oli Jumalan enkeli, joka talutti häntä kallion kautta -- sitä tietä ei ole sittemmin mikään ihmisjalka astunut, ei ihmissilmä sitä rotkoa nähnyt. Mutta niin sanoo kertomus. Keisari Maksimilianista tuli suuri ja jalo ruhtinas, ja suku suvulta siunasi häntä siitä kuin hän oppi Martinswand'illa".

-- Tuon kertomuksen olen minä lukenut koulussa, mitä pidätte siitä?

-- Niin, se oli hyvä, että hän pääsi alas sieltä ja että hänestä tuli suuri ja hyvä kuningas, -- sanoi Göthilda.

-- Nyt minun luullakseni syökäämme omenoita, -- keskeytti Maria; tuo oli ilottava kertomus, minä vallan kauhistuin.

-- Niin, niin keisarinkin kävi. Kuitenkin ei se olisi hullua olla rikas ja ylhäinen; sillä niillä on sentään hyvin vähän tehtävää, -- lausui Berndt. -- Ja, Herran Jumala, tytöt, te ette tiedä mitä se on, että olla ulkona maailmassa.

-- Noh niin, kyllä me sen tiedämme, -- oli Marian vastaus; sillä kyllä hän sydämellisesti piti veljestänsä, mutta oli vaikeata sentään tahtoa hänelle jotakin etuoikeutta, ollenkin kun hän, kolmentoista vuotiaana, pikemmin tulisi täysikasvaneeksi naiseksi kuin hän neljäntoista vuotiaana mieheksi. Tällä ijällä syntyy aina jokin rettelö sisarusten kesken, jotka ennen ovat sopineet relativisesta ijästänsä, mutta muutaman vuoden aikana eivät he ole huomanneet kuka heistä on vanhin. Tähän vaikuttaa myöskin eräs maailman tapa, eräs poikamainen ylpeys veljissä, eräs vissi solvennusäänne ja useinpa kilvotteleminenkin kuka heistä on väkevin, joita ei tavallisesti tapaa tytöissä, ja siis löytyy harvoin perheissä yhtä ikäisiä lapsia, joissa eivät tytöt helposti yhdy kasvattamaan jotakin raa'oista veljistänsä, kuitenkaan saamatta kiitosta vaivastaan.

-- Noh, nyt olen minä jutellut kertomukseni, -- sanoi Berndt. -- Sen olen minä koulussa lukenut paljoa paremmin, kuin minä olen sen kertonut, te saatte uskoa; vaan saksankielellä ja sitä ette te osaa tytöt.

-- No me saamme kumminkin elää, -- oli Marian vastaus, -- enkä minä ymmärrä minkävuoksi tyttöjen tarvitsisi oppia niin monia kieliä. Äiti taisi ranskaa, mutta nyt ei hänellä ole aikaa mitään lukea ruotsiksikaan ... ja sitäpaitsi niin...

-- No mitä sinä puhut; kylläkin se olisi hauskaa, joll'ette te olisi taitamattomia.

-- Sitä paitsi löytyy niin paljon oivaa ruotsalaista kirjallisuutta, keskeytti Maria, -- että tytöllä ja vieläpä rouvallakin olisi kyllin tehtävää sitä lukeissa ja ymmärtäissä ... ja sitäpaitsi niin eivät ne koskaan kuitenkaan ole muuta kuin noita ijankaikkisia romaania, mitä kieltä ne opettavatkin -- sen sanoo äiti.

-- Vai niin ... nyt olen minä jutellut kertomukseni ja minusta tulisi teidän nyt kertoa jotakin.

-- Minä en tiedä mitään, -- sanoi Maria, -- sillä äiti ei puhu mitään, ja piikojen kertomuksia minä en koskaan kuuntele.

-- No niin, sen minä voin uskoa; joka juoksee keittiössä ja aitassa ja auttaa rinkilöitä leipoessa ja kaikkea sellaista, sillä ei ole aikaa oppia mitään hauskaa.

-- No, eikös sitäkin tarvita! Kuinka te muuten olisitte saaneet joululeipää? -- kysyi Maria.

-- Maria on aina hyvä, sanoi Göthilda, joka lempeillä silmillänsä oli kau'an katsellut vähän riiteleviä siskojansa. Tiedättekö te, minä taidan kyllä semmoisen kertomuksen, minäkin; minulla on aikaa miettiä sellaisia.

-- Niin sinä olet aina kiltti sinä, -- sanoi Berndt, taputtaen Göthildan ahvettuneita poskia; -- puhu sinä.

-- Niin puhu sinä, -- pyysi Maria.

-- Se on vaan historia, tarina, jonka minä kuulin hyvin pienenä ollessani, silloin en minä ajatellut sitä, enkä sitä edes muistanutkaan, mutta sittemmin se on mieleeni johtunut ja vähittäin tullut aina selvemmäksi ja selvemmäksi.

-- Noh, kuinka se oli?

-- Niin, tahdotteko kuulla tarinaa?

TITTUT.

"Tapahtui kerran -- niin kertoi vanha muori, silloin kuin hän oli yli kahdeksan kymmenen vuoden; te muistatte hänet, vanhan muorimme. Minä olin silloin pieni, niin pieni, että minä kiipesin hänen syliinsä ja tavallisesti nukuin minä hänen kertoessaan, ja siis en minä koskaan kuullut tarinaa kokonaisuudessa, vaan minä olen sittemmin koonnut katkelmat, ja se on minulla nyt taasen kokonaisena. -- Niin, sanoi muori, oli kerran pieni tyttö, juuri kuin sinä, joka juoksi ja leikki suuressa ja ihanassa puistossa. Siellä oli, sanoi muori, korkeita leveä- ja vaaleanvihreä-lehtisiä, kirkkaita palmupuita kuni smaragdi, sanoi muori, ja puitten latvoilla istui pieniä lintusia, jotka loistivat kuni jalokivet ja lauloivat niin kauniisti, että oikein helisi koko puistossa. Ja näettekö te, lapsi luuli kuulleensa kuinka kesätuuli kuiskasi kukkien seasta; tule kanssani! tule kanssani avaraan maailmaan!

"Silloin kuuli hän myös, kuinka kukkaiset maassa sanoivat. Älä mene, jää, tyttöseni, jää kotiin, jää kotiin! Varsinkin muuan pieni sinisilmäinen kukka, joka ojan äyräällä huuhtoi pieniä jalkojansa, pieni ja vieno kukka, nimeltä Lemmikki, rukoili enin; jää kotiin! jää kotiin! Ja eräs toinen, yhtä vieno ja yhtä sininen silmiltään, hyvittelihe keinuen puissa, sillä hän luikerteleiksi ylös tammea pitkin; se oli päivänkukka, joka kapueli ylös ja alas ja kumarteli tuota pientä tyttöä, sanoen: Älä tottele kesä-tuulta. Oi! hän on käskenyt minuakin seuraansa; mutta minä olin hänelle liian viisas -- nyökäytti hän päätänsä, niin kuin pienet aina tekevät, luullen jotakin mainiota puhuneensa.

"Tiedätkö, sanoi eräs vanha tammi, joka oli kokenut, tiedätkö, tyttö, se on viisainta jäädä kotiin. Tuo kesätuuli on veijari; tuolla alhaalla teidän luonanne, kukkien seassa, on hän niin hyvänluontoinen ja lempeä, mutta minä saan kokea hänen itse-valtaansa. Joskus hän tahtoo painiskella kanssani -- mutta mies on mies -- ja kun ei se onnistu, lähtee hän merelle, ja kun hän siellä matkailee, niin kysyy hän laivalta, jonka hän kohtaa: Oletko sinä tuolla poissa olevien puitten sukua, ehkä sinä olet tammen? ja jos niin on, vihastuu hän ja jyskyttää laivaa kallioihin, niin että se särkyy; se on vaan sentähden, etten minä tahdo seurata, enkä anna tehdä kanssani niinkuin hän tahtoo, enkä kumartele kun armollinen herra tulee -- mutta mies on mies aina.

"Tuo pieni tyttö kikki näin vuodet umpeen; mutta vihdoin eräänä kauniina päivänä puhui tuuli niin kauniisti, että hän tahtoi seurata. Asetu selkääni! sanoi pääsky, ja pikemmin kuin hän luulikaan mentiin kallioiden, järvien, metsien ja niittyjen yli kauas, kauas pois maailmaan. Kaikki tämä oli hyvin hauskaa, sillä se kävi niin äkkiä. Mutta sitten istui pääsky liimavipaleelle, jolla pieniä lintuja pyydetään -- sellaisia liimavipaleita tavataan usialla -- ja pääskynen kävi kiinni siivistänsä siihen. Silloin tuli sinne pitkä, laiha mamselli -- se oli hänen liimavipaleensa ja hän näki tuon pienen tytön ja hän otti sen luoksensa.

"Siellä ei ollut kukkia, vaan sellaisia, joita neiti oli paperille piirtänyt, ei muuta lemuavaa kuin eau-de-cologne-pullo, ei muuta puhekumppania kuin häkissä oleva pieni paljaspäinen lintu, sirkku, joka sanoi: Minä tahdon ruokaa! minä tahdon ruokaa! sitten söi se koko päivän. Mutta tyttö suuttui, istui ja kuoli. Oli aamuhetki ja aurinko paistoi akkunasta kun kulta ja paistoi häkkiin ja sirkkuun joka sanoi: Nyt ovat hampunsiemenet loppuneet, minä tahdon ruokaa, pilivitt, pilivitt! Silloin sai tyttö nähdä kuinka auringonpaiste muka muodostui kuvaksi, josta tuli pieni poika, varustettu siivillä ja hopea-avaimet kädessä ja mustat renkaat niissä -- ja hän seisoi siten hänen edessänsä.

"'Älä ole vihainen, tyttöseni -- sanoi hän; -- sinun ei tarvitse olla täällä, kyllä minä, jos sinä tahdot, lukitsen sinut, niin että sinä pääset mamsellista, linnusta ja koko vankeudesta'.

"'Kiitos! kiitos! poikaseni! Seuraatko sinäkin?'

"'Siihen ei minulla ole aikaa, mutta minä tulen joskus, ja kun kaikki ikävyys on ohitse, aukasen minä sinulle taasen. Kuitenkin kuvailen minä sinulle kauniita tauluja, ja niin saat silloin ja tällöin leikkiä tittut avainreijästä'.

"Silloin otti poika tuota pientä tyttöä kädestä ja sulki hänen pieneen konttoriin rappujen alle, varsin semmoiseen, johonka pieniä lapsia teljetään, kun eivät he ole kilttiä. Mutta siellä oli hyvin hauskaa ja valosaa, vaikkei siellä ollut akkunaa; mutta tuo pieni poika nyppi muutamia höyheniä siivistänsä, ja ne loistivat kuni kirkkaat tähdet ja kiuhtivat kaikissa muodoissa, niin että siellä, jossa lapsi oli, ei ollut pimeätä. Ja niin lukitsi poika taasen konttoorin ja kurkisti sisään avainreijästä. -- 'Katso, näetkö minua?'

"'Kyllä, minä näen sinun hyvät silmäsi'.

"'Mitä sinä nyt näet?' -- kysyi poika, ja antoi avaimen reijän olla avoinna.

"'Niin, minä näen isäni puiston ja kaikki kukat, ja kuulen kaikkien lintujen ja puitten puhuvan -- ja purojen ja tuulen, kaikki kuni ennen'.

"'Hyvä', -- sanoi poika, -- 'nyt olet sinä nähnyt kyllin'. Ja niin työnsi hän tittut'in kiini.

"Tuskin oli hän poissa kun tyttö kuuli nimeänsä mainittavan: -- Se tavatonta kuinka Amanda nyt on tullut hyväksi; hän lukee läksynsä ja istuu niin hiljaa ja niin siivosti eikä laisinkaan tahdo leikkiä -- se on todellakin hauskaa kasvattaa tuota tyttöä.

"Niin, ajatteli lapsi, -- nyt olet sinä löytänyt sen; minä istun täällä, enkä opi, Jumalan kiitos, sanaakaan sinun tyhmyyksistäsi -- ja sitten nauroi hän.

"'Nyt menee koko katkismus häneltä ulkoa kuin vesi' -- sanoi tuo laiha mamselli.

"'Mitä vielä', -- nauroi lapsi, -- 'enhän minä osaa katkismusta'.

"Ja näin puhuttiin alinomaa, niin että hän kuuli jokaisen sanan, sillä oli ainoastaan ohut seinä hänen ja toisten välillä.

"Silloin tuli tuo pieni poika, ja avasi avainreijän hänelle, joka luuli ainoastaan muutaman hetken kuluneen, ja sanoi: kurkista ulos, Amanda kurkista!

"'Oletko se sinä? Anna minun nähdä!'

"Ja nyt näki hän avainreijästä mamselin kamarin, ja pöydän ääressä istui rukinpää, sorvattu varreltansa hoikaksi ja se oli kankea niinkuin semmoiset päät aina ovat.