Chapter 19

Ja kuitenkin -- eivätkö nämät laulut ole sävelrakennuksia, eivätkö ne puhu sielulle, niinkuin ne kerran syntyivät semmoisessa. Niin on meidän uskomme kuolemattomasta olemisesta -- kukaan ei voi asettaa näitä pyhiä ajatuksia järjestelmään -- kukaan ei voi tutkia niitä lakeja, joiden mukaan ne tulevat ja menevät -- ja kuitenkin ovat ne kokonainen rakennus äänettömiä ajatuksia -- aatteita, joita ei mikään ihmiskieli voi lausua. Uskoa kuolemattomuudesta tahdotaan tehdä yksinäiseksi irtonaisuudeksi aina samallaisella käsityksellä: mutta onko kuolemattomuus yhdelle juuri sama kuin toisellekin -- ovatko autuus tai autuuttomuus ainoat käsitykset, joihin me saatamme tai saamme tarttua mennessämme toiseen elämään -- toiseen toimialaan?

Tämä ajatus ei ole kuitenkaan ihmissielussa eikä Raamatussa; sillä "minun isäni huoneessa on monta asuinsijaa", kuuluu -- taidammehan me, täälläkin, tuntea itsessämme, mihin sijaan mihin tilaan me kuulumme.

Kehutaan entisten aikojen vanhurskautta ja unhotetaan vallan, että tämä, jossa se oli, lakkaamatta oli yhdistetty sen kanssa jota me kutsumme taikauskoksi. Se on, kansalla oli silloin yksi käsitys, eikä se ollut siinä neuvottomana ulkoläksyneen. Tämä käsite oli väärä, se on tosi -- tuhansittain yksinkertaisia luonnontapauksia pidettiin silloin henkien ilmestyksinä -- aika on paljastanut monta petosta; mutta olivatko tai ovatko ne senvuoksi _kaikki_ samallaisia? Kuta enempi me tutkimme omaa sydäntämme, sitä selvemmin ymmärrämme me, että usko kuolemattomuuteen -- tuo luja, innokas, henki -- maailmassa todistettu päätelmä, että toinen tila löytyy tämän jälkeen -- tulee sekavammaksi samassa suhteessa, kuin me poistumme luonnontunteesta ja menemme miettimisen alalle. Tätä tulee "hengellisesti päättää." Saattaisiko sitä otaksua, että maailma niin vaipuisi itsekkäisyyteen ja itsensä jumaloitsemiseen, jos se _selvästi_ tuntisi itsessänsä, että tämä elämä on ainoastaan esipihana toiseen.

Onko se ehkä kristillisyys, joka puuttuu -- eikö se pikemmin ole ehkä pakanuus, jota kaivataan -- sillä pakana ajattelee kumminkin sielun kuolemattomuutta -- se ei ole sivistymättömyys, vaan tuo väärä sivistys, joka epäilee tai panee kysymyksen sivulle päin.

"Tulee kyllä aika sitä ajatella" -- on tuo salainen ajatus, joka yhdistyy kuoleman kauhuun -- sen asemasta, että ajatus tarttuisi mielellään siihen, ja kuolemaa pidetään vapauttajana tylyn vieraan asemasta. Mutta se ei tapahdu sen kautta, että esitteleminen toisesta elämästä tulee aivan muodottomaksi -- että pidetään, mitä muuan älykäs notabiliteti tutkinnossa kerran vastasi kysymykseen: mikä on henki? "Se on viehka."

Sanalla sanoen -- meidän innossamme maallisen esineen _todellisesta_ käsitteestä, vauhdilla temmatessamme pois rikkaruohon, olemme me myöskin temmanneet hyvän siemenen ja saarnaamme turhaan uskon, rakkauden ja luopumuksen evankeliumia ihmisjoukolle, jolla ei ole syytä uskoa, rakastaa tai luopua.

Akka Helmer kuului vanhaan maailmaan -- hänessä oli paljon taikauskoa -- joskus hyvin naurettavaakin, jos jokin, joka suinkin ilahuttaa ihmisparan sydäntä, oli se. Saattaa nauraa sellaista äitiä, kuin akka Helmer, joka varmaan uskoi nähneensä poikansa kävelevän -- mutta sitä ei pidä tekemän.

Itse Liinallakaan ei ollut tätä kiven kovaa uskoa "viuhkaan," ett^ei hän uskonut, mitä hän toivoi, että hänen ainoa ystävänsä katsoisi häneen tuossa matalassa majassa. Sanalla sanoen, kaipaaminen on aina taikainen -- ja ainoastaan nautinto korkeimmassa potensissaan ja tuo kuiva miettiminen saattaa olla oikein järkevä, oikein "valaistu." Se on sentään kummallista, että ne ihmiset, jotka ovat ylinnä -- myöskin aina ovat taikauskoisia. Napoleon oli sellainen, nero, joka näytti todellisuutensa koko maailmaa hallitessa -- ja hän oli lapsellisesti taikauskoinen -- sanovat "ymmärtäväiset," joilla ei ollut kyllin ymmärrystä kilpailla köyhän artilleriluutnantin kanssa, vaan täytyi kumartua hänen edessänsä tomussa, -- se on jotenkin hyvin surkuteltavaa pienten luontojen tuomiopäätteissä suurten yli.

Liina riutui alituisesti -- näytti, kuni hän olisi ennen aikojaan vaurastunut, ei surusta, sillä hän tiesi niin paljon, tunsi niin paljon ja uskoi -- ja se, joka uskoo, ei sure -- mutta kuitenkin.

-- Tiedätkö, sanoi akka Helmer eräänä aamuna, kuin kevätaurinko pistäytyi akkunasta sisään -- yöllä oli hän minun luonani -- ja sanoi jotakin -- sinusta, -- niin, sinusta.

-- Mitä sitten, äiti --?

-- Niin, näes, se on päivän totuus -- hän sanoi: Terveisiä Liinalle -- hän on minun täälläkin.

Liina loi alas katseen, hän lankesi syviin unelmiin -- hän ei vastannut.

-- Kuinka sinun on, kysyi akka muutamana päivänä senjälkeen kun Liina istui akkunan luona ja kauan tirkisteli muuanta iltapilveä, joka liiteli seudun yli. Kuinka sinun on?

-- Hyvin, äiti -- minä luulin Helmerin katselevan minua pilvien takaa -- minä en nähnyt häntä, mutta minä tunsin, että hän oli minua lähellä -- että tuo pilvi. -- Tukekaa minua, äiti -- kas niin, minä tulen, kuiskasi tyttö ja uupui takaisin.

-- Hänkin, mutisi akka Helmer -- Herra! koska lasket palvelias rauhaan menemään?

* * * * *

Jota toivotaan, se tapahtuu joskus.

Ah, jos minä saisin kuolla samassa kuin Liinakin. sanoi tuo vanhus monta kertaa.

Ja Jumala kuuli hänen rukouksensa -- muutama päivä jälkeen makasi hän kuolinvuoteella -- hän höyri -- eikä vanhus enää saa olla mukana häissä, haaveili hän -- enkö ole kutsuttu -- eikö tuossa seiso marsalkki siipinensä ja kutsuu akkaa myös -- niin, niin, kiitoksia poikani -- nyt olemme me kaikki täällä.

Ja niin, uneksien poikansa kunniapäivästä, nukahti hän, tuo vanhus -- "yksinkertainen" -- äiti yhtä taikamaisesti, yhtä lapsellisena kuten ainakin.

Nyt lepäävät he kaikin kolme mullassa.

Kauppaneuvos antoi panna tyttärensä haudalle kalliin hautakiven, jossa seuraava komea hautakirjoitus:

Muistoksi LIINA ANTON'ille.

Kauppaneuvos ja Kunink. Waasa-tähdistön komentajan y.m. Anton'in tyttärelle.

Sillä ah! juuri kuin sydän haava tuli, hänen ainoa lapsensa meni häneltä -- sai hän Komentajanauhan. -- Se oli kuitenkin lohdutus -- jotakin kaunista ilottomalle sydämmelle. Se oli tuon kunnon kauppaneuvoksen taika -- että häntä lohdutettiin tähdellä. Se ei kuitenkaan lopullisesti riipu muusta, kuin siitä, mitä epäjumalia me palvelemme -- jos me jumaloitsemme itseämme -- jos me jumaloitsemme niitä, joita me pelkäämme tai niitä, joita me rakastamme.

Sanalla sanoen: Kauppaneuvos ei tullut lohdutetuksi; mutta hän oli kuni lapsi, joka, senvuoksi, että hän on haavoittanut sormensa ja itkee, saa äitiltä kauniin sormuksen, pannakseen seuraavaan. Niin haavoitumme ja parannumme me eri tavoin -- kaikki todistaa kuitenkin, että me olemme lapsellisia. Onhan hyvä olla lapsellinen?

FELIKSHILL.

On jotakin, minä en tiedä mitä, mutta kuitenkin jotakin ihastuttavaa on nähdä ihminen taistelussa kohtalon tai luonnon esteiden kanssa. Uutisasukas hengen valtakunnassa, joka raivaa tietä uusille aatteille, uusille tulevaisille voitoille, uusille kehittämisille ihmiskohtaloissa, on esine, joka kiinnittää tarkkaavaisuutta ja jonka täytyy herättää joko ihmettelemistä tai vihaa -- hän ei voi pysähtyä jokapäiväisen uran nivellierauspisteesen -- ikuinen voima kohottaa häntä, hänen täytyy, kuni ruotsalaisen vallin, kohoutua tasangon yli, ja hän nostaa mukanansa itse vesimerkin, itse sen viivan, jonka inhimillinen viisaus on hakannut kallioon. Yhtä huvittava on uutisasukas tavallisessa tarkoituksessa, joka raivaa villiä luontoa, ja tekee sen toisaksi, kuin se on ollut.

Ne, jotka muuttavat uuteen maailmaan ja niiden joukossa Frans ja hänen ystävänsä, olivat tosi uutisasukkaita -- se yhteiskuuta, johon he kuuluivat, ei ole kokonaisuudessansa muu kuin valtio, joka on uutisasukas hengen maailmassa -- joka raivaa uusia teitä vapaassa luonnossa, minkään vanhan estämättä. Sanalla sanoen -- Pohjois-Amerika, tuo nuori veikko, on tullut kasvatetuksi alinomaisessa taistelussa rajua luontoa vastaan ja alinomaisessa protestissa tukahduttavaa, keinoteltua ja vanhentunutta vastaan.

Vanha Olivesköld oli, kuin salaisuus sukukartanonomistajan synnystä tuli hänelle tutuksi, ja kuin hän näki, että tämä rohkaisi itseänsä ja omalla voimallansa nosti itsensä alennuksestansa päättänyt antaa hänen kuolla Ruotsilta. Hän tunsi meidät ruotsalaiset aivan hyvin, ettei hän muka huomaisi, että mitättömäksi tehty kreivi tulisi yhtä ankaran hyökkäyksen esineeksi, kuin tuo onnellinen sukukartanon omistaja oli ollut sokean ihmettelemisen ja karttavaisuuden esineenä. Tässä ihmettelemisessä, karttavaisuudessa on kuitenkin aina, samoinkuin ohuessa ruokamullassa metsäniityllä, kourallinen turhuutta -- se oli tämä, joka irroitti nuo kauniit kukkaset, joiden juuret eivät ulettuneet syvemmä; mutta sen alla alkoi aukko -- punahiekka, se maanlaatu, joka aina tulee näkyviin, silloinkuin tuota laihaa kenttää kynnetään -- kateus, tuo vanha ruotsalainen kateus, joka tekee, ettei kreiviä eikä paroneja kärsitä, ainoastaan senvuoksi, ettei itse ole sattunut tulla siksi.

Jos Frans olisi Ruotsissa langennut korkealta asemaltansa, niin olisi hän ei ainoastaan saanut katsella niitä kauniita kukkasia, joita seurustelemisen ja tuon rikkaan perillisen tuntemisen turhuus on kasvattanut -- vaan hän ei olisi kynnettyyn aukkoon voinut istuttaa yhtäkään kanervakukkasta, pientä ujoa ystävyyttä, sillä sekin tarvitsee elatusta.

Hän ei olisi milloinkaan hankkinut itselleen sitä etua, joka aatelittomalla henkilöllä on, sitä, että ennen kaikkea kuuluisi kansaan -- hänestä ei olisi tullut mitään -- nurinviskattu suuruus -- ja kas! vaeltaja polkee jalon, ikuisen Babylonin raunioita, jotka ovat langenneet soraksi, mutta hän ei tallaa pienimmänkään mökin kattoa, senvuoksi, että mökki on olemassa; mutta Babylonin palatsit ovat olleet.

Hän oli, tuo vanhus, ajatellut: Frans on uusi ihminen ja uudessa maailmassa täytyy hänen vaikuttaa. Hän oli senvuoksi, tuttavuuksiensa kautta, antanut ostaa suuria maanpalstoja lännestä ja vuosi vuodelta antanut sinne muuttaa väkeä -- hänellä oli siellä pieni valtakunta pojallensa lahjoittaa, jossa hän vapaasti saisi vaikuttaa ja vapaasti vaurastua. Nämät omaisuudet eivät olleet sukukartanoita; tuo vanhus oli sinne saattanut ahkeran maanviljeliä-liittokunnan.

Felikshill'iksi kutsuttiin tuota sievää maataloa, joka, keskellä avaraa puutarhalaitosta, oli kuten keskipiste pitkälle ulottuvalle, nuorien ja metsien väliin piiloutuneelle laaksolle, joka kuului ruotsalaisille. Vielä olivat he kaukana kansallisista myrskyistä ja harjoittelivat rauhassa voimiensa vaurastumista, että jos he tulevaisuudessa tulisivat tuohon suureen häkkäpyörään. Liittokunnilla, niinkuin yksityisilläkin on lapsuuden-aika, jolloin niiden tulee rauhassa oppia elämään ja kasvamaan, ennenkuin nuoruuden aika tulee pyrintöinensä, tai miehuuden aika taisteluinensa ja voittoinensa.

Felikshill ja se laakso, joka oli sen hallussa, oli samallainen kolonia lapsuuden-tilassansa -- voitonpyynti, höyrylaivat, vekselit ja rautatiet eivät olleet vielä ehtineet sinne. -- Tuo pieni liittokunta kasvoi hiljaisuudessa ja ilman vaatimuksia, tyytyen siihen mitä sillä oli ja toivoen vielä parempaa tulevaisuutta.

Frans Olivesköld, tai, kuten häntä nyt kutsuttiin, Herra Feliks, oli innokas maanviljeliä, oiva kalastaja ja ripeä metsästäjä. Hänen entisellä hurjalla elämällänsä oli perustuksensa vaikutus hengessä, jolla ei ollut alaa vaikutuksellensa -- elämänvoima, joka liiallisuudessansa loi vaan sairaita kasvannaisia, sen sijaan, että se olisi luonut jotakin soinnullista; nyt oli hänellä alaa suuresti kyllä, -- ja juomalalli, heittiö, laiskuri, hän, joka oli loukannut yleistä tunnetta -- oli nyt kelvollinen, sävyisä, ilomielinen ja kunnioitettava mies ja isä.

Ei ole mitään, joka helpommin kukistaa meidät, kuin nerovoima, jota ei voida tyydyttää -- äly ja kelvollisuus lankee usein -- tyhmyys ja kelvottomuus ei koskaan; sillä tuo edellinen on onneton vieras, joka ei tunne kelvottoman piirin lakeja, jota vastoin tuo jälkimäinen on siellä syntynyt ja luonnostansa kotiintunut.

Frans oli kuollut syntymämaallensa; mutta ei niin kuollut, kuin rikollinen on, vaan niinkuin me pidämme todellista kuollutta. Siteet olivat ainaiseksi kuluneet -- yksi ainoa piti vielä kuitenkin, kaikkein tärkein -- rakkaus. Tämä vaikutti, että hän hoiteli ruotsalaisia muistojansa ja piti net elävinä monille ystävillensä, se on, kaikille noille työmiehille, joiden hauskat farmit olivat hajallaan järven ympärillä, tai siellä ja täällä kurkistelivat vuorten kupeilta. Sivistymättömyydelle ja taitamattomuudelle on hyvin helppoa unhottaa oma maansa -- sivistynyt ei niin. -- _Patria, ubi bene_, on tuon raa'an joukon ja tuon ylen hienonnetun mietteen sananlasku -- ne, jotka ovat keski välissä, eivät unhota koskaan, että heillä on ollut isänmaa, ja Ruotsalaiset kaikkein vähin. Tämä rakkaus vanhaan Ruotsiin vaikutti, et Frans^illa oli valikoittu ruotsalainen kirjasto, jota alituisesti lisättiin kaikella, jolla saattoi olla arvoa -- se on kaikella, joka oli tosi ruotsalaista. Hän tunsi, vieraalla maalla, juuri sen pöyhkeyden vastakohdan, jota me täällä kotona panemme meidän niin kutsuttuun rakkauteemme ulkomaalaista kohtaan. Se ei ole mikään todellinen rakkaus ulkomaalaista kohtaan, vaan pieni turhuus. Me olemme niin kauheasti peloissamme siitä, ett'ei meitä, asuessamme Europan häntä-joukkona, puoleksi Venäjän syleiliminä -- saateta lukea Europalaisiksi, että me suorastaan kiellämme, sivistyksen saattavan kasvaa täällä kotona kylmässä maassa, jonka vuoksi me alituisesti tuotamme ulkomaalaisia ruukkukasveja ja luulemme, että meidän luontomme on kukkiva, kun vaan kukoistaa ruukuissa Joulun-aikaan. Me tuomme ummehtuneita paisteja, läkkilaatikoissa säilytettyinä, Appertin tavan mukaan, Bordeaux'ista ja pidämme tuota "umpihenkisyyttä" oivana, samoin kuin me tuomme vanhoja ruotsalaisia ajatuksia Ranskasta ja Englannista ja meidän tieteellisen sivistyksemme ulkoa siten, että erään Linnén, erään Berzelius'en ensin täytyy tulla maailmanporvariksi, ennenkuin me ruotsalaiset käsitämme, että he kelpaavat johonkin. Tässä tapauksessa on Ruotsin kansa ikivanhoista ajoista ollut sopusoinnussa hallituksen kanssa.

Ja kuitenkin rakastaa ruotsalainen köyhää, kadehtivaa isänmaatansa enemmän kuin ranskalainen rakastaa tuota omia lapsiansa niin hyvin palkitsevaa Ranskaa. Ruotsalainen rakastaa Ruotsia -- ranskalainen kehuu Ranskaansa, englantilainen ylpeilee sumulla täytetyistä saaristansa, mutta ei kumpikaan, niinkuin ruotsalainen, rakasta maatansa äitinä -- miksi? Niin, meidän äitimme on köyhä ja hän on kasvattanut meitä ankarasti.

Tuota pientä siirtokuntaa Felikshill'in luona piti ko'ossa siis sangen kauan yhteiset muistot, yhteinen kieli, uskonto ja toiveet. Toisella sukupolvella ei ole muuta kuin muutama harva ilmajuuri, joka heiluu tuulessa, irtikiskottuna vanhempain vanhasta kodista, heidän kielensä on sulava tuohon suureen kielivirtaan -- ruotsalaisten sointuvan musikaalisen kielen on katkonainen englanninkieli tunkeva pois -- meidän romantilliset muistomme syöksevät uudet vaikutukset, uusi luominen poikkeen, samoinkuin sokerilehmus ja poppeli ovat tunkeneet pois muinaismaailman jättiläispalmut -- rautateiden kohinassa ei saa kuulla nimiä Engelbrecht ja Torstensson -- heidän suuruutensa ei kuulu uudesta luotuun maailmaan, vaan on eräs, jota vaan säilytetään; mutta sitävastoin on nimi Eriksson, hän, joka, ollessansa ruotsalainen luutnantti, teki kokeita Frösö'ssä Jemtlannissa oleskellessansa, hänet saattoivat hänen tuttavansa naurunalaiseksi kummallisena henkilönä -- hänen nimensä kohoo kolinasta eikä se katoa -- sillä se kuulun koko maailmalle.

Frans eli onnellisesti perheensä kesken. Yksi poika: Feliks, ja yksi tyttö: Felicia, olivat hänen ja äitin ilo.

He ovat siis tuo pieni yhteiskunta, joka vähitellen vaurastuu ja kasvaa tuossa uudessa maassa -- yhteiskunta, ehkä pieni sydän tulevalle valtiolle, -- alkaen, niinkuin kaikki alkaa, perheestä ja kartutettuna sen rakkauden lailla, siksi kunnes perheestä tulee kansanliitto, ja rakkaus karttuu kirjoitetuissa laissa: sillä nämä eivät ole rankaisemista, vaan lohduttamista varten.

Oli kaunis sunnuntai-ilta Elokuussa, kun, tavan mukaan, naapurit olivat koossa herra Feliks'in luona. Nuo kunnon, entiset, ruotsalaiset talonpojat, nykyään amerikkalaiset porvarit kaikessa kunniassa, polttivat piippujansa, niin että savu sinisissä laineissa tuprueli taivasta kohden -- vaimot, juhlapukuihin puettuina, oli kokoontuneet lehmuksien juurille, jotka varjostivat kartanon pihamaata, ja lapset melusivat, pikku Feliks'in ja hänen sisarensa johtamina, hurmasti iloiten kukkien ja pensaiden keskellä. Se on selvää, että vanhempien seurassa sai kuulla sangen paljon politiikiä, jos tällä sanalla tarkoitetaan kaikkia, mikä vaan koskee meidän asemaamme kanssaporvareina. Politiiki on nyt käsite, niin laajalle ulottuva, ett'ei, tulematta pidetyksi politiikillisena haaveilijana, edes kertaakaan voi sanoa: Minä elän, minä hengin -- sillä selvää on, että jos me elämme ja hengimme, niin olemme me vississä suhteessa ihmisyyteen, ja varsin perusteellisesti "maltillinen" mies saa ajatella yhtä vähän sitä, että hän elää, kuin hän saa käsittää, että hänellä on enempi tekemistä ihmisyyden kuin Sirius'en asukkaiden kera.

Joka nyt muodosti tuon pienen yhteiskunnan kiusakallion, oli se, että koko joukko sekottuneita kansakuntia oli asettunut muutaman ja kolmenkymmenen peninkulman päähän Felikshillistä, ja siis alettiin siellä huomata, että asuttiin ahtaasti ja häirittynä. Muukalaiset olivat jo kaataneet metsänriistaa -- heidän koiransa olivat olleet äärimäisimmän untisasunnon luona sillä puolella ja vieläpä purreet lampaitakin. -- Kyllin siitä, tuo pieni valtio, ennen niin yksinäinen ja niin rauhaisa, oli kerrassaan saanut itsellensä ulkonaisen politiikin ja olipa vielä nähnyt tarpeelliseksi lähettää ministeri tuo muukalaisen vaeltajakunnan luo, vaatimaan palkintoa purruista lampaista.

Tämmöinen tapaus oli ennen kuulumaton Felikshill'in historiassa. Mutta kaikki neuvottelu loppui kerrassaan, kun liittokunnan postintuoja saapui kirje-pakan ja sanomalehtien kera.

Useimmat kirjeet olivat Ruotsista -- rakkaimmat, sisältörikkaimmat ja pisimmät olivat Valdemarsborg'in vanhukselta. Hän elää siis vielä, sanoi Frans kyyneleet silmissä, mutta hän ei elä kauan -- ehk'ei hän enään tällä hetkellä ole hengissä. Ja hän luki jaksoja tuon vanhuksen kirjeestä -- hän luki ääneensä ja selvään tuon kuolevan isän viimeisen siunauksen lastensa yli tuossa uudessa maailmassa -- ja kansa kuunteli, ikäänkuin he olisivat kuulleet äänen toisesta maailmasta.

Jumala siunatkoon vanhaa kreiviä! huokasi kansa, kun lukeminen oli loppunut -- hän on kipeä, sangen kipeä -- rukoilkaamme! Ja kansa laskeutui polvillensa ja rukoili hyväntekijänsä, vanhan ruotsalaisen aristokratin puolesta, hänen puolestansa, joka oli käyttänyt syntymis etuoikeutensa ja rikkautensa ainoastaan tehdäksensä onnelliseksi niin monta, kuin hän suinkin oli saattanut.

Ja erämaassa -- tuossa herttaisessa luonnon-temppelissä emme me tiedä niin varmaan, kuka on ylinnä; mutta me tiedämme paremmin kuin muulloin, kuka on se, joka käy Herran asioissa.

Ja kun rukous päättyi, löi kello seitsemän -- 28 päivänä Elokuuta 1833.

KODICILLI.

Oli syksy 1833. Berndtsson'in ja Ernberg'in olivat kokoontuneet Valdemarsborg'iin, sillä vanha kreivi oli kutsunut heidät sinne.

Ukko istui, kumarruksissa ja tyynyjen ympäröimänä, nojatuolissansa. Hänen oli vaikea henkiä eikä hän saattanut maata. Näin oli hän istunut lähes kuukauden, säilytetyillä sielunvoimilla, mutta vähennetyillä elämänvoimilla.

Nyt oli hän koonnut ystävät ympärillensä ja antoi lukea heille testamenttinsa. Hän lahjoitti Akseli Ernberg'ille ja Marialle enimmän; nuorelle Berndtsson'ille vähemmän osan rahaa ja muutamia kalliita kaluja, ja pojallensa Amerikassa, Fransillensa, ei mitään muuta kuin kellonsa ja piirroksensa, osan kirjakokoelmasta ja muutamia pieniä kaluja, joita Frans lapsena oli toivonut omistaa.

Sittekuin nämät määräykset olivat tehdyt ja laillisessa järjestyksessä seilatut, lausui ukko heikolla äänellä:

-- Nähkääs, lapset, minä olen elänyt kauan kyllä; minä kiitän Jumalaa joka hetkestä, kuin hän on antanut minun elää: en senvuoksi, että kaikki hetket olisivat olleet hauskoja, vaan senvuoksi, että minä olen saanut oppia paljoa enempi surullisista kuin onnellisesta. Minä kiitän Jumalaa ystävieni puolesta, läheisempieni puolesta; minä kiitän häntä siitä, että minä olen saanut kuihtua -- että minä, näkevänä ja kaikella järjellä säilytettynä saan vähitellen, rauhallisesti ja sovitettuna, täältä lähteä pois. Minä kiitän häntä vihdoinkin siitä, että hän on antanut uuden, voimakkaan suvun kasvaa; kaikesta siitä hyvästä, herttaisesta, puhtaasta, jonka hän on antanut itää kansassa; minä kiitän häntä kaikesta -- kaikesta.

Vanhus vaikeni, mutta hän nosti kätensä korkeuteen ja näkyi vaipuneen syvään, innokkaasen rukoukseen.

-- Eikö totta, Berndt, -- sanoi hän sitten, kääntyen luutnantti Berndtsson'in puoleen; -- eikö totta, minä ehkä tapaan kohta Kaarlo Helmer'in ja hänen Liinansa, tuon uskollisen, rakkaudesta rikkaan hengen, joka eli ja kuoli hänen nimensä huulilla ja hänen kuvansa sydämessä... Miksikä olisi tämä ikuinen rakkaus, jos se vaan olisi jotakin katoavaista? Mitä olisi toivo, jollei sitä täytettäisi.

Näin puhui vanhus niiden kera, niin paljon kuin voimat sallivat.

He jäivät hänen pyynnöstänsä jälelle.

Eräänä päivänä, ei kaukana tästä, -- lisäsi hän, -- te löydätte ukon tuolissa makaavana... Te ette tahdo häntä herättää, ettekä te sitä voisikaan. Nähkääs, silloin minä olen tuolla niiden luona, joita minä rakastan, ja sitten vartoon minä teitä... Laittakaa niin, että me tapaamme... Tehkää kaikki niin hyvin kuin ymmärrätte, pyytäkää armoa, ymmärtääksenne kaikki, ja Jumala on antava teille valoa. Se, joka on uskollinen loppuun asti, saapi elämän kruunun.

Kuten vanha kreivi oli sanonut, istui hän muutama päivä tämän jälkeen kuolleena tuolillansa. Emili, joka oli vahtimassa sinä hetkenä, oli hiljattain puhunut hänen kanssansa, ja hän oli sanonut: "Emili, nyt luulen minä, tahtovani levätä", ja hän jäi ääneti istumaan.

Viimeinkin luuli hän, hänen makaavan liiaksi kauan, ja läheni häntä hiljaa; hän ei tahtonut häntä herättää -- eikä hän voinutkaan.

Vanhus istui siinä hymyilevänä: jotakin nuorukallista, lapsellista hurskautta oli jäänyt hänen kelmeille huulillensa. Kuolevan muoto on usein pyhän hikiliinan vastakohta -- Vapahtajan rakkaus hohtaa kankeitten kasvojen läpi.

* * * * *

Kolme kuukautta kuolemantapauksen jälkeen, oli suku täti Julianan testamentissa olevan määräyksen mukaan, kokoontunut Tukholmaan.

Oli melkoinen joukko vanhoja tätejä, kuninkaallisia sihteereitä, upseereja ja pappeja, jotka nyt äkkiä huomasivat, olevansa sukua tuolle kummalliselle ukolle Valdemarsborg'ista.

Poika oli poissa ja häntä oli turhaan muistutettu ulko- ja sisämaisissa sanomalehdissä, antamatta kuulua itsestänsä. Piti siis ruveta avaamaan täti Julianan testamenttia. Tämä tapahtui. Mikä ilo jalossa sivu-sumussa, kun se aivan oikein sisälsi todistuksia, että Frans Feliks Olivesköld varsin yksinkertaisesti oli luotilapsi.

Kenraali Jakobsstege, joka oli yksi sukulaisista, arveli, että tämä oikeastaan oli ollut romantillinen mietelmä tuolta hullulta ukko vainajalta, ja nyt kertoi hän ystävillensä sadottain kertomuksia vanhuksen kaikista "hulluuksista". Yksi osa oli luonnollisesti vasituisia satuja, toiset olivat mukailtuja ja toiset taasen tosia. Nuo jälkimmäiset eivät osottaneet mitään muuta, kuin että ukko oli ollut perin pohjin rehellinen ja jalo mies, joka oli ollut liian rikas ja arvossa pidettävä, että hän olisi pitänyt väliä tavallisista muodoista.