Chapter 18

-- Oi Attalie, hän ei pyörry, jolle hän ole liiaksi kovaan nyöritetty, -- sanoi patruuna, joka nyt surussansa antoi sydämen puhua suoraan.

-- Mitä kuulen minä?

-- Niin, sen sinä saat kuulla, ettei tässä tule mitään vertauksia Attalien ja minun tyttäreni välillä... Katso minuun, Liina, katsos minuun, puhu minulle.

Liina istui mykkänä, juurikuin hän olisi ollut kuollut.

-- Minä poistun, -- sanoi vapaaherratar, me saatamme muuten hukkua kiukkujen myrskyyn; on ihmisiä, jotka eivät saata hillitä itsiänsä surussa eikä vihassa. Jumalalle kiitos! minä saatan.

Vapaaherratar meni.

-- Kuules, Liina, kuten sanottu, saat sinä matkustaa ulkomaille, sinä saat lähteä yksinään isän kanssa, me molemmin, tyttöseni, me molemmin ... niin, me molemmin, sinä.

-- Missä on Berndtsson? -- kysyi Liina, ikäänkuin hän olisi äkkiä herännyt.

Patruuna tarttui tähän aineesen.

-- Niin, Berndtsson, Liinaseni, sinä pidät Berndtsson'ista, sinä saat mielelläsi hänet, niin, aivan mielelläni; hän on oiva poika, ja te saatte maatalon, Riddersborg'in ... pidätkö sinä siitä? ... tai Vahlstad'in, tai Suuren Tillinge'n. Siellä te asuisitte kuni kyyhkyispari, ja niin tulen minä teidän luo, ja niin...

Liina pudisti päätänsä.

-- Jumalan kiitos, nyt taidat sinä sekä puhua että liikuttaa itseäsi; mutta, Herran Jumala! tosin oli tuo synti tuosta nuoresta miehestä, mutta hän kuoli kuitenkin levollisena ja iloisena ... jahka katson vielä; hm, "Berndtsson oli hänen luonansa".

-- Oliko hän, oliko hän? Jumalani! -- sanoi Liina. Ah, isäni, antakaa minun ja vanhan Marian olla itseksemme.

Oli onni, eitä Liinalla nyt oli vanha Maria. Hän ymmärsi hänet kaikista parhain.

Liina istui koko yön yläällä ja luki lävitse Helmerin kirjeet. Ah! niissä hengittiin aina vaan elämän-riemusta, toivosta ja ilosta.

-- Minä en käsitä Liinaa, -- lausui vapaaherratar illalla tyttärellensä; -- niin nolo olento ottaa niin itseensä, sen vuoksi, että eräs maanviljeliä eli vuokraaja maaseudulla lyödään kuoliaaksi tulipalossa! Se on niin tavallista, että joku onnettomuus tapahtuu, etenkin nuorille, varomattomille ihmisille. Täällä tuskin puhutaan sellaisista, luetaan sanomalehdissä varsin haihtuvasti, ja siihen loppuu asia.

Neiti Attalie lisäsi varsin liikuttavasti.

-- Mutta, äitiseni, isä olikin kovin varomaton, puhuessansa muutamille naisille niin äkkipäätä tapauksesta. Hänen olisi tullut huomata...

-- Oh, rakkaani, isä ymmärtää kankirautaa, vaan ei hermoja. Isä paralla ei ole sivistystä, hän ei saata hillitä kiukkujansa; niin, sinä, minä olin vähällä joutua hänen raakuutensa valtaan; mutta, Jumalan kiitoa, minä tiedän, mitä minä teen, minä en anna silmänräpäyksenkään vietellä itseäni, voin, sanalla sanoen, hillitä itseäni.

-- Ah niin, äitiselläni onkin tavaton kyky pitämään contenans'ia kaikissa tilaisuuksissa.

-- Niin, Jumalani, kuinka olisi muuten käynyt? Kun sisaresi -- hän oli kymmen vuotias, niin ... kyllä minä surin, mutta minä en häirinnyt ketään surullani. Minä sulkeunnuin sisään muutamaksi päiväksi tavan mukaan, mutta kun minä taasen näyttäydyin seuraelämässä, ei kukaan saattanut huomata, että minä olin jotakin kadottanut. Minua ihmeteltiin. Myöskin oli pikku Anastasie ollut niin kauan kipeänä, että minä olin väsynyt sielun ja ruumiin puolesta ja oikein sydämmestäni kiitin Jumalaa, kuin hän otti hänet pois; sitäpaitsi hän oli isän näköinen, varsin pieni, julma ja huonosti kasvanut olento-raukka, joka ei olisi saattanut tehdä mitään onnea tässä maailmassa. Niin, minä olen paljon kärsinyt, vaan kantanut kaiken.

-- Ah niin, äiti on "esimerkki kristillisestä mielenmaltista" sanoo hovisaarnaja Kröplin, "äidillisestä rakkaudesta ja lempeydestä vertaisiansa kohtaan", sanoo hän.

-- Vai niin, hän sanoo niin. Kirjoita hänet muistiin, ettei häntä unhoteta seuraavista päivällis-kemuista. Hän on suuresti jalo mies. No, mitä sanoi ystävämme Tyningen?

-- Oi, hän selitti sen ei olevan vaarallista ja määräsi sydäntä virvoittavia rohtoja, samallaisia, sanoi hän, kuin hän määräsi Kustaa Adolfin ruhtinattarelle, silloinkuin Baden'in suuriruhtinas hukkui.

-- Ehkä se on sellaista kultatinkturia, kuin tuo hyväntahtoinen Tyning määräsi minun hermoilleni, -- sanoi vapaaherratar, -- todellista kultatinkturia, selvästi keltaisia rohtoja, vaikka ne maistuvat kirjoitusmusteelta. Ah, minä olen kärsinyt paljon ja täytyy kärsiä, kun minun mieheni ei ymmärrä minua.

-- Ah niin, tapahtuu usein, etteivät miehet ymmärrä meitä.

-- Eivät, lapseni! He voivat harvoin käsittää meidän sisällisiä tunteitamme; se on, niinkuin hovisaarnaaja Kröplin niin kauniisti sanoi eräässä saarnassansa hovissa, se on, niinkuin hän sanoi: Nainen saa vaeltaa ymmärtämättömänä elämän läpi; ei kukaan saata käsittää, sanoi hän, "sitä tunteitten merta, joka kuohuu naisen sydämestä, ei kukaan voi mitata hänen rakkautensa ja kieltäymisensä syvyyttä". Niin, se on hyvin kauniisti sanottu. Kröplin onkin hyvin uuden-aikainen kuulla, koko sivistynyt maailma käyttää häntä; hän on lohdutus ja ilo monelle paremmalle sekä rikkaalle että isoselle ihmiselle, joka siitä huolimatta ei ole tyytyväinen elämään eikä voi arvata sen arvoitusta.

-- Niin, elämä on arvoitus, -- sanoi Attalie; mutta mitä sanoo äiti siitä, että paruuni Gyllensvingel on ostanut hevosen, ainoastaan senvuoksi, että minä sanoin pitäväni niin paljon hevosista.

-- Hieno kohteliaisuus, pikku Attalie, se todistaa, että hänellä on tunto, että hän käsittää, niinkuin Kröplin sanoi sunnuntaina, "tuo sisällinen elämän salaisuus" ... eikö se kuulu somalta: "tuo sisällinen elämän salaisuus"?... Joka sen voi, hän arvaa naisen pienimmätkin toiveet, kuin sitävastoin se, joka on raaka ja pitää naista kauppatavarana, ei huomaa, mitä se on, että on häntä kohtaan suuresti ihmeteltävä kunnioitus.

-- Niin, Gyllensvingel on hyvin sievä mies, mutta rikas ei hän ole.

-- Ei, minä tiedän. Oh, lapseni, rikkautta ei tarvita, kun vaan sydän on rikas, ja sitäpaitsi, jos sinusta, niinkuin minusta, tulisi kaksinkertainen vapaaherratar aikoinaan, niin voi kyllä isä auttaa... Huolimatta kaikesta hänen sivistyksensä puutteista, niin on isä parka sentään varsin hyväntahtoinen mies, joka tavallisissa tiloissa antaa kiertää itsensä sormen ympäri. Siis saatat sinä saada kunnon myötäjäiset ja pienen kauniin kartanon, ja näetkös, minä kokoon puolestani, sillä sitä ei voi kukaan sanoa että Anton on ahne minua kohtaan, minä saan niin paljon rahaa kuin minä tahdon.

-- Minä en käsitä Liinaa.

-- Oh, lapseni, hän teeskentelee. Kun tuollaisten sivistymättömien luontojen tulisi näyttää tuntoa, niin ei heillä ole määrää; he eivät tunne sitä hienoa sopivaisuutta, jota ainoastaan sivistys voi lahjoittaa, sitä tarkkuutta, joka sanoo koska _sopii_ peljästyä yksinkertaisesti, tai kauhistua, tai huokailla, tai surullisesti hymyillä, tai itkeä. Tuollainen luonto ottaa joko liian paljon tai liian vähäisen, eikä sillä ole valtaa esittää tunteitansa muille sellaisella tavalla, jolla ei ole loukkaava, vaan pikemmin, kaunis muoto. Itse kristillisyys käskee, ett'ei meidän tule elää ainoastaan itsellemme hyödyksi, me olemme velvolliset muitakin huomaamaan eikä meidän tule saattaa epäsopua seuraelämässä tunteittemme ja ajatuksiemme kautta ... se on karkea egoismi, lapseni, jota ei sivistyneellä ole, mutta joka on sivistymättömän joukon merkki. Villi lapseni mylvii, silloinkuin hän on ikävissään, meidän alhainen kansamme _nihkuttaa_ tai itkee, keski-kansamme ainoastaan itkee ja sivistynyt vie nenäliinan silmillensä. Sinä näet, kuinka surunosoitus tulee sitä lempeämmäksi, sovinnaisemmaksi, kuta korkeammalle me nousemme raakuudesta.

-- Ah kyllä, äitillä on niin oikein, niin totisesti oikein, sanoi Attalie. -- Äiti kullallani on aina oikein.

* * * * *

Liinan tuska kantoi alusta alkaen tätä tyyneyden merkkiä, jonka se niin usein ottaa hyväksensä nuorissa, kiinne-tapaisissa luonnoissa, silloinkuin he näkevät, että heillä ei ole mitään.

Seuraavana päivänä, sanoman saatuansa, oli hän taasen perheessä, harvasanainen, kuten tavallisesti, mutta taivaallinen tyyneys otsalla ja jotakin haaveksivaa katseessa. Hän oli samallaisessa mielentilassa kuin nuori uusikko, joka ottaa hunnun -- koko tämän keijaavan maailman jättää hän taaksensa ja sitoutuu koko nuoruuden intoisuudella ainoastaan _yhteen_ aatteesen, jonka hän muodostaa tuhansiin muotoihin. Tämä aate on tuo ainoa -- parempi tulevaisuus.

Niin teki nyt Liina. Hän luuli olevansa likempänä rakastettuansa, kuin hän koskaan oli ollut; nyt ei kukaan voinut riistää sitä häneltä: ei vanhempien ennakkoluulot, ei aika, ei ikä, ei unhe, sillä hän tiesi, että hän kerran kuitenkin, nuorennettuna ja taasen lapsena, tapaisi nuoruuden ystävänsä nuoruuden iankaikkisessa kevät-valtakunnassa.

Berndtsson riensi heti tapaturman jälkeen Tukholmaan. Hän toivoi joutuvansa ennen sanomalehtiä; mutta uutinen, joka voi runnella niin, kuin se joka sanomalehdissä esitellään, jyrkästi, kuni tavallinen notisi, ja ennen kaikkea hirmuinen uutinen, joka voisi olla tilaajoita kiihoittava, täytyy tulla heti niihin ja oli siis jälkikirjoituksena tullut kerrotuksi eräässä maakuntalehdessä ja koko Tukholmaan levitetyksi, ennenkuin Berndtsson tuli sinne.

Hän ei tietänyt, että rovasti oli rientänyt kirjoittamaan, ja vielä vähemmin, että tuo kunnon ukko oli pannut sen jälkeenpäin, sen sijaan, kuin se olisi pitänyt olla alussa, jotakin, joka on tarpeellista turvallisissa kirjeissä.

Berndtsson kävi tehtaan-isännän luona.

Ensimäinen, jonka hän tapasi, oli tehtaanisäntä itse.

-- Niin, se oli kauhea tapaus tuolla alaalla, -- sanoi ukko, -- ja Liinaan se koski niin, että ... hm, se oli...

-- Tietääkö hän kaikki.

-- Vallan, tuosta nuoresta miehestäki, josta lankoni kirjoitti, ja minä luin kirjeen heille tuolla yläällä. Hm, vapaaherratar ja Attalie, joilla tavallisesti on heikot hermot, eivät näkyneet pitävän siitä mitään; mutta Liina, joka muuten on ollut tyven puolestansa, tuli niin ihmeelliseksi, että minä todellakin peljästyin. Hm, kas, minulla on ehdotus: me matkustamme kerta Ranskaan ja Saksaan ja niin edespäin, niin tuo virkistyttää luonnetta... Menkää ylös niiden luo.

Berndtsson'in tullessa salonkiin, istuivat nuo kolme naista siellä, Liina, kuten tavallisesti, työnsä ääressä, vapaaherratar, lataillen hiljattain ulostullutta romaania, ja neiti, työskenteli reflexionipeilin ääressä.

-- Ei, kas luutnanttiamme! -- lausui vapaaherratar, pannen pois kirjan. -- Terve tuloa! ... No, te olitte tuolla valkeanvaarassa.

-- Olin, -- tuli vastaukseksi, Berndtsson'in mennessä, vähällä tervehdyksellä vapaaherrattarelle, ja lähestyessänsä Liinaa.

Tyttö pani työnsä pois ja kiinnitti haaveilevat silmänsä Berndtsson'iin.

-- Ja te tulette, siinä aikeessa että...

-- Tuomaan teille jäähyväiset, -- sanoi Berndtsson hiljaa.

-- Muistiko hän minua?

-- Kyllä, hän puhui melkein yksinomaan teistä.

Liina hymyili.

-- Ja...

-- Mitä?

-- Ja lähetti teille tämän hiuskiehkuran, -- sanoi Berndtsson, antaen hänelle käärityn paperin.

Liina otti sen, mutta hän hypähti yht'äkkiä ylös, sanoen:

-- Kas tässä, Äiti ja Attalie, mitä minä olen saanut ... kiehkuran hänen hiuksistansa ... ah, ah! miten olen iloinen... Nyt saatan minä kuolla tyytyväisenä...

-- Mutta lapsi?

-- Minä puhun nyt, -- sanoi Liina totisesti ja juhlallisesti, -- Kaarlo Helmer oli minun elämäni ja kuolemani... Ja kuulkaa: minä en tahdo mitään kaikesta tästä rikkaudesta, en! Mutta minä tahdon asua hänen äitinsä luona, hänen huoneessansa -- hänen muistoksensa. Äiti, minä en ole kauemmin esteenä.

-- Mutta, lapsi! sinä raivoat; niin ei se sovi. Ja te, herra luutnantti, te olette aavistaneet todellakin toisen seikan, se oli siis epähuomio.

-- Niin, epähuomio, sanoi Liina; mutta, lisäsi hän innossansa, -- mutta te olette nähneet hänen kuolevan... Ah, Berndtsson, olkaa minun veljeni, minun ystäväni, minun kaikki, minun koko elämäni tuki ... olkaa minulle isänä, äitinä, veljenä ... kaikkena, kaikkena! ja antakaa minun asua tuolla alaalla: puhukaa isälleni, puhukaa.

Berndtsson lupasi, häntä rauhoittaaksensa, puhua isälle.

-- Siis, -- sanoi vapaaherratar, -- nyt saatan minä ymmärtää sen syvän liikutuksen, joka tarttui Liinaan. Niin, Liinaseni, minä puhun Anton'ille, ja sinä saat muuttaa tuonne alas akan luo.

Liina lankesi nyt ensi kerran äitipuolensa helmaan, häntä kiitellen.

Liinan toivoon myönnyttiin helposti, ja vähäsen myöhempään kesällä matkusti patruuna Rödeby'hyn tyttärenensä. Hän oli ollut kauan kyllä suuressa maailmassa, toivoaksensa takaisin tuohon pieneen...

Akka Helmer käveli siellä tyhjässä rakennuksessa enemmin automatin, kuin elävän ihmisen näköisenä. -- Tapahtuu joskus, että elämän kellon viisarit putoavat pois, vaikka kello sentäänkin jatkaa käymistänsä; mutta turhaan. Kuitenkin, sen täytyy käydä, niin kauan kuin vieteri vielä on jänteissä ja vitjat pitävät. Niin käveli nyt tuo vanhus, ilman muuta tarkotusta, kuin se, että kerran saisi seisahtua.

Liinan tultua, näkyi hän heräävän haluttomuudestansa. Hän vei tytön Kaarlon kamariin. Kaikki oli siellä samassa järjestyksessä, kuin hänen eläissänsäkin; puoleksi kirjoitettu kirje Liinalle oli paperien joukossa pöydällä; muutamia kirjoja au'astuina, muutamia vehnän-korsia akkunalla ja hänen metsästys-laukkunsa riippui seinällä, niinkuin hän itse oli sen ripustanut. Ei mitään oltu liikutettu.

-- Tässä tahdon minä asua, äiti Helmer, -- sanoi Liina; -- minä makaan tässä sohvassa, niin saapi Kaarlon vuode olla peitettynä, niinkuin se on.

Liina näytti onnellisemmalta ja levollisemmalta, muutettuansa tuohon pieneen kamariin. Hän sai työksensä auttaa akkaa, ja niin jätti tehtaanisäntä tyttärensä.

-- Hyvä isä! -- sanoi Liina, muutamaa hetkeä ennen hänen pois lähtöänsä. -- Hyvä isä! älkää ajatelko tehdä minua rikkaaksi, vaan jakakaa omaisuutenne toisella tavalla. Antakaa minulle vuotuinen eläke, mutta antakaa Attaliean saada muuan pääoma ja antakaa sitten jäännöksenne hyödyllisiin tarkoituksiin. Minä soisin, että te tänne perustaisitte oppilaitoksen, jota kutsuttaisiin Kaarlo Helmerin köyhäin tyttöjen kouluksi; johon minä tahdon, jos elän, tulla opettajattareksi.

-- Oi, sellaisia romantillisia ajatuksia! -- sanoi isä; -- sinä kyllä tulet iloiseksi taasen ja tahdot tulla meidän luoksemme.

Liina pudisti päätänsä.

-- Mutta jollei niin tapahtuisi, isä, -- sanoi hän, -- jos minä olisin onnellinen täällä?

-- Sitten saatan minä ajatella asiaa. Ole nyt tyven, tyttöseni, ole tyven ja tule iloiseksi.

Näin sanoen ja muutamia kyyneleitä silmissä jätti tehtaanisäntä ainoan lapsensa Helmer'in tupaan.

VUODEN PÄÄSTÄ.

Vuosi oli kulunut, ja isä ja poika Berndtsson olivat, kuten tavallisesti, rykymentin kokouksessa. Luutnantti oli muuttanut Tukholmasta ja oli vuokrannut pienen paikan, ei kaukana Hagetorp'asta, jossa hän aikoi asua Emilin kanssa. Tuo hyvä lapsi oli saanut armon tulevien appelaistensa silmissä, ja se on hyvin paljon. Täytyy hyvä sydän, hyvä järki ja hyvä käytöstapa, kun menestyksellä käy vuoden pituisen koetuksen läpi tulevien appelaistensa luona, kun ei nimittäin ole mitään muita ominaisuuksia, vaan persoonalliset.

Emili oli onnella kestänyt koitoksen, ja kaptenska piti aina enempi tytöstänsä, kuta enempi hän oppi tuntemaan tuota yhtäaikaa niin lapsellisesti hyvää ja totista mieltä, ja kapteeni arveli että kahvi maistui aina paremmalta, silloin kuin Emili oli sen keittänyt, kuin äitin keittämä, Jumala yksin tietää miksi -- mutta se oli todellakin parempaa.

Maria, perheen tytär, joka silloin tällöin tuli heidän luo, oli myöskin ankara tuomaritar, ja se, joka piti taaemmaksi "silmänsä auki", se on, tarkasteli tyttö-paran pienimmätkin teot ja pani huomioon jokaisen hänen sanansakin.

Häät piti vietettämän kokouksen jälkeen; oli jo kuulutettu.

* * * * *

Kun kenraali Jakobsstege tuli tarkastusta pitämään, saattoi jo luutnantti Suudler'in käytöstavasta huomata, ett'ei kapteeni eikä luutnantti Berndtsson olleet hyvissä kirjoissa kenraalin luona.

Luutnantti Sundler oli yksi niitä verrattomia armon taskutermometeriä, jotka ovat niin oivallisia avata, jos tarvitsee tietää, mimmoisissa kirjoissa on. Kun luutnantti tuhlasi ystävyyttä ja kiitosta jollekin henkilölle, niin ei se merkinnyt, että se oli ansaittua, eikä että luutnantti arvosteli persoonaa, vaan ainoastaan, että tuo oli hyvissä kirjoissa kenraalin luona, tai jonkun muun luona, joka voi hyödyttää luutnanttia. Muuan vissi juhlallinen painavaisuus oli nollakantana, väistetty ystävyys oli muutamaa astetta alempi -- ja nenäkkyys vielä kylmempi, aina vainomiseen saakka, joka oli alin lämpömyys. Luutnantti oli siis kummallinen kapteenia kohtaan ja väistelevä luutnantti Berndtsson'ia kohtaan.

Upseeri kunnan käydessä tervehdyksellä, ei kenraali ollut näkevinään kumpaakaan Berndtsson'ia. Heidän kohtalonsa oli päätetty.

Tarkastuksessa tutkittiin ankarasti varastoa. Esikunnan päällikkö ja ajutantti katselivat suurimmalla tarkkuudella kaikkea; mutta ei juuri mitään ollut muistutettavana, laskut olivat kunnossa -- kaikki.

Vanhan Berndtsson'in komppaniassa oli taasen paljon muistutettavaa, milloin nappi, joka oli vähän irrallansa, milloin hihna, joka ei ollut menestynyt värjättäissä, miehistön vyöt olivat joko liian hellästi tai liian kireesti vyötetyt, sanalla sanoen, kaikki oli nurin, ja kapteeni Berndtsson sai ensikerran eläissään kovanlaisia nuhteita. Aksiisissä sai hän paikkansa vasemmalle sivustalle, ja nyt määrättiin rintama-muutoksia, niin että hän oli vähällä kukistua, eikä sentäänkään ojennus ollut hyvä. Vieläpä kun joukon tuli käydä kaunomarsissa, muistutettiin Berndtsson'in komppaniaa, ett'eivät he katsoneet kyllin vinosti kenraalia, siliä säännön mukaan tulee miehistön ojennettujen kiväärein ja häneen katsoin marsia hänen ohitsensa, jonka, silloinkuin marsitaan linjassa, ja kenraalin paikka on toisella sivustalla, aina täytyy tapahtua niin, että miehistö katsoo vinosti siihen, joka tervehtii. Sanalla sanoen, se ei ollut hyvä Berndtsson'eilla, ja se vaikutti että toivottiin ukon suuttuvan ja "ottavan eron", niin että yksi komppania tulisi avoimeksi.

Kenraali, joka piirikunnassa kulki kuni Jehu, läksi heti päivällisen jälkeen, mutta hänen piti palatessansa tulla tekemään kapteeni Jolman Svärdtähdistön ritariksi.

Oli sunnuntai, kahdeksan päivää sen jälkeen. Miehistö oli asetettu nelikulmioon, jumalanpalvelusta viettämään. Ei ole mitään jumalanpalvelusta, joka itsessänsä olisi juhlallisempi, kuin tuollaisen Jumalan vapaan taivaan alla, kun aurinko paistaa ja metsät viheriöitsevät. Se on aivan tuon synkän juhlallisen tunteen vastakohta, jota saapi kokea, kun kuulee urkujen jymisevän korkeissa, puolihimmeissä holveissa jossakin Göthiläisessä kirkossa, jossa joka pilari kannattaa vaakunaa, ja seinät ovat tahratut muistokirjoituksilla; täällä taasen tuntee jotakin niin iloista ja toivo-täyttävää virtaavan sydämeen, kuin kansa, musiikin ja noitten pitkäveteisien rummun pärrytyksien avulla, veisaa virttä taivaan valoisan holvin alla ja luonnon helmassa, jossa kaikki merkit osoittavat uudesta syntymistä, jossa jokainen kukka, joka perhonen on elävä olento, joka alituisessa vaihtelevaisuudessa juoksee ylös tuosta maatuneesta. Siellä näkee parhain, että elämä ja ihanuus on loppupisteenä, eikä kuolema eikä mädännys.

Virsi loppui, ja pappi oli alkanut saarnan, silloin kuultiin vaunujen vierivän. Useat upsieriet riensivät paikaltansa, tervetulettamaan kenraalia, joka nyt saapui vähän aikaisemmin, kuin oli odotettu.

Nuo kaksi miestä, jotka olivat asetetut tähystämään, huomataksensa tuota saapuvaa, eivät olleet ehtineet viihtoa, kun kenraali jo oli vallan lähellä. Hän tuli siis vallan aavistamatta. Rykmentin päällikkö otti suurella kohteliaisuudella vastaan tuota mahtavaa miestä.

-- Minä kuulen, että te pidätte jumalanpalvelusta, -- sanoi kenraali; -- minä tuskin luulin ehtiväni näin aikaisin, mitä kello on, Sundler?

-- Yksitoista ja kolme ja puoli minutia, herra kenraali.

Saarna päätettiin pian. Sen loputtua, komennettiin: reilaan! ja nyt marssivat joukot kentälle ja saivat äksierata pari tuntia siksi kunnes päivällinen oli laitettu ruokatelttaan.

Kenraali oli tottunut ääntä viemään ja muut vaikenemaan, ja siis kuultiin hänen äänensä kauttaaltaan.

Muun ohessa hän lausui:

-- Eversti näki palveliani Thorvald'in ... oiva mies tuo Thorvald; mutta minun on täytynyt päästä hänestä.

-- Kuinka sitten, herra kenraali? -- kysyi eversti suurella innolla.

-- Niin, Thorvald'ini mieli rakastua neulomus-mamselliin Tukholmasta; se on selvää, että tuollainen neulomus- tai hattu-mamselli on alhainen esine, ja täytyy olla hullu tai huono kapine, jos niitä rakastaa tosi aikeessa; mutta Thorvald ei tahtonut kuulla syitä, rakkaus oli saattanut miehen hulluksi ja minun oli pakko ajaa hänet pois, se on onnetonta, kun antautuu roistoväen seuraan.

Jokainen huomaa tämän tarkoittavan Berndtsson'ia, joka tunsikin, kuinka häneen heitettiin silmäyksiä. Vanha kapteeni Berndtsson punehtui vihasta, mutta ei ollut mitään sanomista.

Illalla tapahtui ritari-lyönti, ja kenraali lähti.

-- Kas niin, nyt olemme me vapaat vuodeksi, -- sanoi vanha kapteeni Berndtsson, pukeutuessansa teltissä arkivaatteisiin. -- Se on sentään pi--n kovaa, että vanhana miehenä täytyy olla koirana; minä en ole vaivaava heitä monilla kokouksilla; mutta sinä, Berndt?

-- No minä jään; kenraali Jakobsstege tulee maaherraksi B:n lääniin, ja sitten saamme me toisen kenraali-ylipäällikön, joka ei ole, kuten kenraali, laskenut minusta tulevan rikasta miestä. Minä teen niinkuin Thorvald, minä pidän neulousmamsellini, enkä anna potkia pois itseäni -- siitä tulemme me kaksi osallisiksi. Kaikki hyljäsivät kenraalin käytöksen. Ainoastaan joku _varova_ "toveri" arveli, että Berndtsson itse oli hävittänyt "onnensa."

Aseharjoituksen loputtua, matkustivat isä ja poika kotiin, ei varsin iloisina expedition'ista, mutta kun he tulivat Hagetorp'aan päin, vastaan ottivat naiset heitä, kaptenska ja Emili, ja kaikki unohdettiin; sillä perhe-elämällä on kumminkin jälellä niin paljon alkuperäistä voimaa yhteisen elämän yli, että se saattaa parantaa, kuin tuo edellinen haavoitetaan, juurikuin ei mikään ulkonainen onni, ei mikään kunnia eikä rikkaus saattaisi parantaa niitä haavoja, kuin onneton perhe-elämä saattaa.

NUO KAKSI.

Liina Anton asui akka Helmerin luona -- kaikki tuon kaivatun huoneessa oli kajoomatta, sellaisena kuin hän oli sen jättänyt, samoinkuin Fredrik suuren huone Sans Souss'issa. Tämä teki, että niin hyvin vanhalla kuin nuorellakin joka hetki oli muistutus siitä hengestä, joka oli mennyt ennen heitä molempia, vaan ei heistä; sillä molemmat olivat varmaan vakuutetut jälleen-näkemisestä. Tämä usko, joka on jokaisen ihmissielun syvyydessä, on juuri se, jota parhain tarvitsemme; mutta se pidetään niin päätettynä, että jokainen ihminen tuntee kuolemattomuutensa, ettemme me pidä itsestämme enemmän huolta, kuin että me asetamme sen käsityksen toisille pantuna perustuksena. No hyvä -- Italiassa kasvaa oivia viinirypäleitä, siellä on niiden ilmanala; mutta täytyykö meidän sentähden antaa niiden metsistyä ja vähitellen kuihtua? Niin on meidän uskommekin kuolemattomuuteen -- miksi sitten puhdistamme tätä käsitystä niin kauan, ettei mitään muuta enää ole jälellä, kuin tyhjä sana? -- mitä sitten tarkoitamme meidän kuolemattomuudellamme, koska emme me saa ajatella mitään itsellemme, jota me saattaisimme kutsua _luvalliseksi_, elämisen tavaksi tämänkin elämän jälkeen? Filosofia on tehnyt ankaran rantahyökkäyksen tuon hurskaan sydämen uskonpiiriin, silloinkuin se valikoitsi kaikki ajatukset, kaikki uskon, toivon ja rakkauden tunteet, jotka eivät kaikissa osissa sovellu yhteen _puhtaan_ ajatuksen kanssa. Myönnettävää on, ett'emme me voi _ajatella_ kuoleman salaisuuksia, mutta me tunnemme sitä enemmän, me aavistamme, me uskomme. On usein mahdotonta nuoteilla osottaa kansanlaulun sulautuvaa melodiaa -- jos me sen teemme, niin saamme me useimmin siitä keinollisen tuotteen -- emme sitä, joka virtasi kansan sydämestä ja joka panee heitä värisemään ilosta tai surusta.