Chapter 17

-- Minussa, -- sanoi hän, -- kuolee eräs ennakkoluulo isän puolelta; mutta jos kohta kaikki minun luokastani kuolevatkin, niin ei aate kumminkaan kuole. Uudet päät kohoovat perustamaan uutta valtaa; uudet kokeet tekemään mitä perittäviksi onnistuvat. Meissä kaikissa on eräs tarve työ-alamme laajentamiseen, niin kauas kuin me saatamme. Tämä puuhaaminen, että maallisessa suhteessa emme pelkää kuolemaa, on eräs esikuva siitä, että me voimme sen henkisinä olentoina. Me olemme ihmisiä ja me tahdomme perältäkin uudestaan istuttaa äärettömiä ajatuksia -- me koitamme sitä, mutta istutus kuolee; me uudistamme kuitenkin aina koitoksemme. Ne ovat nämät koitokset, nämät, annas olla, muodostavat luonnokset, joita me kutsumme perityiksi etuoikeuksiksi; miksi jäävät ne muodottomiksi? Niin, senvuoksi, että ne ovat sellaisia koetuksia, ettei maallisessa elämässä pelätä perikatoa. Onko se sitten kummallista, että nämät luonnokset vaipuvat alas juurikuvastansa, tulevat vallan toisiksi kuin ennen, että hyödyllinen vilja vähitellen muuttuu rikkaruohoksi? Mutta nähkääs, uudet ajatukset tunkeutuvat vanhojen väliin -- älä kehu niitä moniksi ja tuleviksi; ei, ne ovat sekä harvat että heikot ja kuivuttavat noiden vanhojen välissä, jotka kasvavat niiden yli; mutta jokainen siemen on jumalinen ajatus ja se juurittuu ja sen täytyy kasvaa -- ja vihdoin täytyy sen palkita tuota vanhaa. Nähkääs, minä en usko niitä etevyyksiä, joita minun arvoni antoi minulle ja muille, minä en usko, että ne edes kauankaan saattavat pysyä pystyssä; mutta kaukana siitä uskon minä, että ne kynänvedolla tai väkivallalla antavat karkoittaa itsensä; ne kuoleentuvat vähitellen.

-- Nyt olen minä sanonut ajatukseni, -- toisti tuo vanhus, hymyillen. -- Nyt tahdon minä sanoa teille, miten Frans'illa ja Emmalla on se oleva.

Minun säästöni, loukkaamatta niitä perillisiä, joita testatori kodicill'in mukaan tulevat omistamaan ja luultavasti jakamaan sukukartanon, olen minä, aina siitä saakka kuin löytö Frans'ista tuli minun tietooni, koettanut käyttää niin hyvin kuin olen voinut. Minä olen ilolla nähnyt Frans'ista tulevan kelvollisen maanviljeliän; minä en ole kuitenkaan tahtonut, että häntä, _entisenä_ kreivinä, löytölapsena, meidän maamme alhasmieliset häpäisisivät; sillä, uskokaa minua, raakuudella on vielä tavattomat alat meidän maassamme, ja se on tämä raakasuus, joka ei saata arvostella ihmis-arvoa, joll'ei se ole merkitty ennakkoluuloon vanhalla mynttimerkillä.

-- "Kruunua tai Klaavia", se on alhaison mielipeli, silloinkuin kruunu tulee päälle päin, niin voitetaan peli, silloinkun klaavu näkyy, hävitetään se, -- ja kuitenkin on myntti läpi kotaisin yhtä hyvää metallia.

Fransia, kunnioitettuna ja arvossa pidettynä kreiviksi kelvottomana, nyt halveksittaisin ja työnnettäisin pois, jos hänestä tulisi kelvollinen kanssaporvari. On totuttu häntä kunnioittamaan arvon takia ja se pidettäisiin päätettynä, ettei mitään kunnioitusta olisi jälellä, jos tämäkin lankeaisi pois. Tämä kurjuus tekee kansan suosion niin epävarmaksi ja niin vähä-arvoisaksi, samassa kuin se tekee kansan tahdottomaksi koneeksi sille, jolla on valtaa ja viisautta kylläksi, käyttääksensä sen voimaa siten, että se sortaa itse itsensä.

Te näette, ettei tarvita muuta, kuin herättää tuo kansallinen ammatti-henki, ärsyttääksensä toista kansaa toista vastaan, kuin jo saa koko kansan uhraamaan verensä ja omaisuutensa oman, kuni kuuluu, "pyhän oikeutensa puolesta", ja lopuksi tulee aina, että se on antanut enemmän voimaa _sisäisille_ sortajillensa ja koroittanut väkivallan laiksi.

Asiain näin ollen ei maksa vaivaa ajatella, että Frans jäisi tänne, enää _sitten_ kuin hän kadottaa "vankinsa". Kun minä kuolen, täytyy totuuden tulla ilmi, siitä on täti Juliana pitänyt huolta suuresti ihmeteltävällä tarkkuudella. Tämä oli ainoa totuus, jonka hän tunnusti elämässänsä; hän ei olisi tehnyt sitä jollei hän olisi luullut, että se syöksisi minut ja Fransin onnettomuuteen; senvuoksi ottikin hän sen toimeksensa, joka oli hänen luonnollensa tärkeätä, että edes kerran sanoa tosi sanan; mutta Jumala on sen toisin ohjannut, siunaukseksi kirouksen asemasta. -- Kas tässä, -- sanoi ukko, käärien auki erään paperikäärön, -- mitä pidätte te tästä näin?

Paperi sisälsi piirustuksen muutamista somista maalaishuoneuksista, jotka pitkin erästä sisäjärveä olivat puiden varjoissa.

-- Nähkääs, mitä pidätte: tuota taloa ovat Frans ja Emma asuvat. Tässä on tiluksien kartta, ne eivät ole pienet, osaksi viljellyt ja kallisarvoiset metsät ja karjanlaitumet on siellä. Kaikki tarkastelivat tauluja ja karttaa. Vihdoin sanoi kapteeni Berndtsson:

-- Ja missä on tämä talo?

-- No niin, jotenkin kaukana -- Pohjois-Amerikassa ja Iowa valtiossa. Talon nimenä on minun jälkeeni Felikshill, ja Frans pitää liikanimenänsä toisen nimensä, Feliks'in _kreivin_ kanssa on pian loppu.

-- Ja koska te muutatte? -- kysyi nuori Berndtsson.

-- Muutaman päivän päästä, -- vastasi Frans; -- kaikki kalumme ovat jo laivassa, joka on Göteborgissa.

-- Ja kaikesta tästä en minä tietänyt niin rahtuakaan.

-- En minäkään, sanoi Frans, -- kauemmin kuin puoli vuotta sitten, silloin näytti isäni minulle näköalan, hän on itse rakennuttanut siellä ja kaikessa hiljaisuudessa lähettänyt sinne kelvollisimmat työntekijänsä, yhden silloin ja toisen tällöin. He saavat osan maata yhdessä minun kanssani; isä ei kärsi tuota torppari-järjestystä.

-- Nyt, -- alkoi ukko, -- olette te nähneet minun tuumaani. Frans sanoo, että hän tahtoisi olla täällä, siksi kuin minä kuolen; sitä ei hän saa. Hän ei saa eikä hänen tule nähdä sitä surkuteltavaa pilaa, jota heitetään lankeavan suuruuden, tyhjäksi tehdyn varallisuuden ja anastetun nimen takia. Minä tahdon, että Frans jättää maansa, tuntematta tuota kurjuutta, joka tomun tapaan, peittää tuon puhtaan peilikirkkaan pinnan jalosta uskollisesta kansan luonteesta, tuota hometta, joka kuluttaa meidän muistojemme pyhät puut -- minä tahdon, että hän rakastaa kansaansa, iloitse sen pienistä pyrinnöistä ja, samoin kuin minäkin, toivoo sitä päivää, jolloin ajan tuuli puhaltaa pois tomun, ja valon ja uskon päivät estävät homeen kasvamista. Mutta minä en tahdo, että hän tuomitsisi koko kansaa niiden raajarikkojen mukaan, joita ihminen, joka on kadottanut ulkomaisen etunsa, aina saa ympärillensä; minä en tahdo, että hän saa kuulla, kuinka tuo piileskellyt kateus purkautuu ilon-räikinällä; minä en tahdo, että hän saa kokea, kuinka turhamielisyys rientää panemaan painoa hänen sydämmellensä; sanalla sanoen, minä tahdon, että hän, hyvänä Ruotsalaisena, rakkaudella ja sydämen miehuudella, työskentelemisen halulla ja ystävällisellä muistolla, jättää vanhan maailman, asettaaksensa asumaan uuteen. Kun näin muutetaan, tulee sen tapahtua, samalla tapaa kuin vaan päältäkin muutetaan, iloisella, miehuullisella, rakkautta täynnä olevalla mielellä, joka elää toivossa.

-- Ja nyt, lapseni ja harvat ystäväni, iloitkaamme nää päivät, harvat -- sitten on ukko yksin; mutta Aksel tuossa ja Maria olkoot minun luonani. Minä käyskentelen täällä sukuperäsalissa, varsin iloisena, että nyt on sukeperän loppu -- varsin onnellisena, että Fransissa omaan uskollisen pojan, joka ei mitään peri, paitsi paraimman kuin minulla on...

Ukko syleili häntä ja kyyneleet juoksivat alas pitkin hänen kuihtuneita poskiansa.

... Parhaimman, mitä sisällä on: siunauksensa. Jumala siunatkoon sinua, Emma! Kas tuossa perintö -- kaikki -- kaikki mitä minulla on antaa teille pitkälle matkallenne.

* * * * *

Jälellä olevat päivät kuluivat tyynesti, iloisasti ja hiljaisesti. Vanha kreivi näytti olevan hyvin iloinen siitä, että hän piakkoin sai nähdä tuumansa täytettyinä, ja ainoastaan Frans ja Emma näyttivät surullisilta, enempi sen vuoksi, ett'eivät he koskaan enään saisi nähdä tuota rakasta ukkoa.

Vihdoin tuli lähtöpäivä. Vaunut olivat esillä. Kaikki oli valmisna.

-- Kas niin, lapset, -- sanoi ukko, -- nyt on aika tullut. Hyvästi jääkäät, lapset! Jumala siunatkoon teitä!

... Ei, ei! Frans! -- lisäsi hän, -- ei niin, ei niin ... ei, älkää itkekö, älkää tehkö eronhetkeä ikävämmäksi kuin sen tarvitsee olla...

Vanhus vaipui, mutta hän piti mielenlujeutensa kylläksi molempia syleillessänsä; mutta hän riisti itsensä irti ja meni alas puutarhaan. Vielä kerran hän kääntyi, nyökkäsi lumivalkeata päätänsä, viihtoi kädellänsä ja katosi lehtimajaan.

Hyvästi! Hyvästi! kaikui nyt kaikkein huulilta, hyvästi! ja pian kiitivät vaunut tanhualla.

Kapteeni Berndtsson riensi alas puutarhaan, hakemaan vanhaa kreiviä. Tämä istui turvepenkillä ja katseli tarkasti erästä sudenkorento-paria, jotka ajelivat toisiansa kukasta kukkaan.

-- Nähkääs kapteeni Berndtsson, kuinka nuot lyhytikäiset olennot huvittelevat, vaikka heidän täytyy kuolla, auringon laskiessa... Nähkääs, heillä on kahden hauskaa, vaikka ilo on lyhyt...

Kapteeni tahtoi esiin tuoda lasten viimeiset jäähyväiset, mutta kreivi keskeytti hänet, sanoen:

-- Kun on seitsemänkymmenen vuotias, kuin minä, niin on oppinut paljon ja muun ohessa myöskin riistämään itsensä irti rakkaimmasta, kuin on... Se tulee lopulta tavaksi, kapteeni Berndtsson, se tulee tavaksi eikä tule lopulta vaikeaksi. -- Puhukaamme muusta. Kuulkaas, aikooko Berndt'inne mennä naimisiin?

-- Minä en todellakaan tiedä, hänellä on vapaa tahtonsa.

-- Aivan niin, kapteeni Berndtsson, siinä tuskin neuvo sopisikaan. Mutta Frans puhui minulle, ettei taida tulla mitään tuon rikkaan mamselli Anton'in kanssa... Te olette kai kuullut huhun?

-- Olen herra kreivi.

-- Siitä ei taida tulla mitään; mutta sitä vastaan taitaa hän rakastaa, sanoi Frans.

-- Ketä?

-- No, niin kiivaasti! No niin, Frans pyysi minua puhumaan teidän kanssanne, sillä Berndt pelkää, että te...

-- Tyttö mahtaa olla hänen arvoisensa?

-- Mitä arvelette, kapteeni Berndtsson?

-- Niin, että hän on...

-- Kansasta, eikö niin?... Tekin, kapteeni Berndtsson?

-- Niin, minä en voi kieltää, että...

-- Rakas kapteeni, te ette voi kieltää, ett'ette te, katsomatta teidän vapaisiin ajatuksiinne syntyneistä etuoikeuksista, joita ei teillä koskaan ole ollut, voi riistää irti itsiänne niistä oikeuksien käsityksistä, jotka kuuluvat teidän säätyynne.

-- Niin, herra kreivi, niin on se todellakin.

-- Mutta jos nyt teidän poikanne rakastaisi hyvää, oivaa tyttöä, jonka isä ei ole kapteeni, ei edes kaninkaan uskottu palvelija, mitä sitten sanoisitte?

Kapteeni oli vaiti muutaman silmänräpäyksen; vihdoinkin sanoi hän jotenkin pitkällä vedolla:

-- Jos hän on hyvä, rakastettava tyttö, hm, niin...

-- Aivan niin, parahin kapteeni, luottakaamme Berndt'in omaan mielialaan, älkäämme koettako _laskea_, mitä hänen sydämensä sanoi hänelle paljoa ennemmin, kuin hänen ajatuksensa joutukaan.

-- Niin. ja tyttö on?

-- Hän on kasvatettu erään vanhan notariuksen luona, jonka rouva neuloo hattuja. Akka on paha, ja tyttö on ukon suojelemana paennut sieltä, elää nyt työllä -- neulomisella.

-- Siis neuloja?

-- Ja sen te sanotte ylenkatseellisesti. Tekeekö se kai mitään asiaan, eikö se ole hyvä työ... Rakas kapteeni Berndtsson, te olette valistunut ihminen lämpimällä sydämellä ... riistäkää itsenne irti kaikista näistä ennakkoluuloista jotka rippuvat nimissä tai viroissa, kaikki ihmiset ovat yhtä hyviä.

Nuot molemmat ukot keskustelivat kauan tästä aineesta, ja samaan aikaan kertoi Berndt kaikki äitillensä. Hän ei ollut likimainkaan niin ennakkoluuloinen, kuin tuo harjoitettu ja välttämättömään kuuliaisuuteen tottunut kapteeni; sillä nainen ymmärtää aina paljoa paremmin kuin mies, mitä rakkaus todellakin on.

Itse Mariakin oli ymmärtäväinen rouva ja hän antautui asiaan, ja lopuksi tuli, että he molemmin, vieläpä Akselikin, jos niin tarvittaisin, puhuisivat isälle. Ei kukaan heistä arvannut, että Frans oli pyytänyt vanhusta asiaa alkamaan, yhtä vähän kuin Berndt oli pyytänyt tätä apua.

Kun nuo molemmat herrat palasivat, näytti kapteenska pelonalaiselta ja Maria, miksi sitä voisi kutsua, "kummalliselta". Se oli selvää, että molemmilla oli jotakin sydämessä ja että he molemmin kiistelivät tottumattomuudesta, salata sitä, mitä he ajattelivat. Sitä ei tavattu siinä perheessä.

Kuitenkaan ei kestänyt se kauan, kun jo kapteeni itse keskeytti äänettömyyden ja puhui poikansa kanssa.

Perheneuvostossa päätettiin, että Emili tulisi kotiin kapteenin luo, siksi kunnes he voisivat mennä naimisiin.

ERÄS ONNETTOMUUS.

-- Minä kummeksin, -- lausui kreivi muutamana päivänä sen jälkeen, aamulla kahvipöydän ääressä; mitä se oli, kuin minä yöllä huomasin. Minun on vaikea nukkua -- vanhain laita on niin -- minä makasin tuolla yläällä hereilläni ja ajattelin Fransia ja Emmaa ja heidän uutta kotiansa, silloin sain minä nähdä ilmiön. Minä en tiedä, mikä se mahtoi olla; mutta näkyi juurikuin veripunainen, taivaalla suoraan pohjoisessa metsän yli. Minä arvelin jotakuta valkeanvaaraa, mutta en voinut kuulla soittoa; se oli arvattavasti jonkinlainen revontuli.

-- Mutta minä, -- sanoi kaptenska, -- luulin kuulleeni heikkoja kellon-säveliä, kukatiesi oli valkeanvaara.

-- Sitten oli tuo Rödeby'ssä päin, -- sanoi Berndt, -- se on suoraan pohjoisessa täältä metsien ja vuorten takana.

Keskusteltiin tästä aineesta, kun kreivin vanha palvelija tuli sisään kahville.

-- Valkeanvaara? -- sanoi hän; niin, Herran Jumala Rödebyn rovastila on palanut, ja...

-- Mitä, Rödebyn rovastila?

-- Niin, ja monta ihmistä on kai hukkunut: se kuuluu olleen kauhea palo.

-- Ketkä?

-- Sitä en minä tiedä, mutta tiesi, jollei se olisi itse rovasti Mollén.

-- Minä lähden sinne, -- sanoi Berndt; -- antakaa minulle ratsuhevonen.

Muutaman hetken kuluttua istuivat Berndt ja Aksel kumpikin ratsullansa ja ratsastivat Rödeby'hyn päin.

Mikä näky -- hiiltynyt, kukistunut huoneus, savuavat rauniot, pari puoleksi kukistunutta uuninpiippua. Itse puutkin puutarhassa, nuo herttaiset lehmukset pihassa, koirakoppi, joka oli nurkalla, kaikki oli hävinnyttä, palanutta ja mustaa.

-- Mitä on tapahtunut? -- kysyivät tulleet muutamilta miehiltä, jotka, mustina ja korventuneissa jakuissa, palokoukuilla vetelivät hiiltyneitä hirsiä toisistansa irralleen.

-- Oh niin, Herran Jumala, sen herrat kyllä näkevät.

-- Onko kukaan palanut?

-- On maar', kaksi lehmää ja neljä lammasta; parhain lypsylehmä.

-- Mutta ei ketään ihmistä?

-- Ei, ei niin oikeastaan, mutta kas, tuo oli vähällä tapahtua, ja jollei Herra Helmer olisi pelastanut rovastia, olisi hän kyllä jäänyt sinne. Mutta kas, Herra Helmer vahingoittui, hän, kun uuninpiippu putosi alas; he kantoivat hänen kotiin, mutta kyllä hän vielä elää.

Molemmat ystävät riensivät sinne.

Astuessansa huoneesen, oli siellä jo ennen heitä ukko Mollén ja Liinan täti. Molempien oli täytynyt lainata vaatteita, ja oli vaikeata olla nauramatta rovasti Mollén'ia joka istui siellä puettuna ukko Helmer vainajan viheriäiseen metsästys takkiin renseinensä ja nyöreinensä. Hänen surullinen muotonsa vaikutti kuitenkin sen, ett'ei naurettu hänen kummalista pukuansa.

-- Täällä ovat asiat huonosti, -- sanoi ukko Mollén, -- hyvin huonosti.

-- Saanko mennä sisään? -- kysyi Berndt.

-- Jahka kysyn... Niin menkää sisään.

Kun Berndt astui sisälle, kohtasi häntä muuan niitä näkyjä johon lääkäri oli tottunut, mutta joka mahtavasti koskee tottumattomaan, nimittäin, silloinkuin ilo ja terveys yht'aikaa muuttuvat perikadoksi ja kuolemaksi.

Kaarlo Helmer makasi kalpeana ja tuo korkea otsa verissä; koko hänen muotonsa oli rumentunut tuskasta; hän näkyi uinailevan. Mutta hän avasi silmänsä, ja kuin hän sai nähdä Berndtsson'in hymyilivät nuo kelmeät huulet.

-- Terve tuloa, Berndt! -- sanoi hän hiljaa; -- niin, täällä on kaunista, näetkös, minä olen aivan runneltu ... nyt on menoa, näet.

-- Älä sano niin Kaarloseni! -- sanoi äiti; kun lääkäri tulee, kyllä hän auttaa sinua.

-- Niin, toivokaamme, äitiseni, -- lausui poika lempeästi. Ah, äiti, lämmittäkää vähän soppaa minulle.

-- Kyllä, oitis, mutta...

-- Niin, kyllä Berndt hoitaa minua, älkää pelätkö mitään.

Kun äiti oli mennyt, tarttui Helmer tempoovaisesti kiinni ystävänsä käteen.

-- Tiedätkös, Berndt, -- sanoi hän, -- se on kovin kovaa, että näin nuorena, voimakkaana, terveenä ja toivoa täynnä, jättää tämä kaunis maailma.

-- Mutta, hyvä Helmer, onko se niin varmaa...

-- Niin, sinä, varmaa, minun täytyy kuolla tai kumminkin tulla raajarikoksi koko elin-ajakseni -- ja silloin pyydän minä mieluummin saada kuolla rauhassa. Kuules, Berndt, kun sinä tulet Tukholmaan, niin lohduta häntä, niin hyvin kuin voit. Sano hänelle, että se oli hän eikä hänen omaisuutensa ja kultansa, josta minä pidin; sano hänelle, että minä ikuisesti pidän hänestä ... ja kuules, anna tänne sakset... Näes, Berndt, anna hänelle tämä hiuskiehkurani ... niin, tee se.

-- Sitä paitsi, -- toisti hän hetkisen vaiti oltuansa, sillä hän voi tuskin puhua, -- sitä paitsi niin ... niin hoida sinä äitiäni, sovita niin, että hän saa lepoa ia rauhan vanhoilla päivillänsä... Näes, minä en voi ... nyt tulee sinun tehdä kalkki. Kauniita toimia, vai kuinka? -- lisäsi hän, ja eräs hänen entisistä, lapsellisesti iloisista, hymyilyistänsä lensi hänen kasvoillensa.

Berndt istui mykkänä ja tarkasteli ystäväänsä, joka taasen näkyi nukahtavan. Se ei kuitenkaan kestänyt kauan.

-- Vai niin, vielä jälellä, rakas Berndt, vai niin... Tiedätkös, minä ajattelin, kuinka minulle käypi toisessa maailmassa... Oi, minulle ei saa käydä pahoin... Tiedätkös, minä olen ajatellut, olenko minä koskaan vihannut ketään ihmistä ... en, en! en koskaan? Jos minä tiedolla ja tahdolla olen tehnyt vääryyttä... En, en! Jos minä olen koskaan vihastunut ... en! Näetkös, minä luulen, että Jumala tuolla yläällä kyllä näkee kaiken tuon minun sydämessäni ... niin, sen hän tekee.

-- Niin, sen hän todellakin tekee.

-- Tiedätkö minä olen ajatellut kaikkea tuota, sillä minä tahdon ottaa ripin yhdessä äitini kanssa. Hän ja minä olemme viimeisen kerran -- niin, Berndt, viimeisen kerran -- ja sitten mahtaa kai lunastus tulla... Ja sinä, silloin pääsen minä vapaaksi ja terveeksi taasen ... tai mitä luulet?

-- Niin, sen minä uskon.

-- Joka vaan voisi valmistaa äitiä, -- toisti hän; -- hän luottaa niin varmasti lääkäriin, ett'ei hän usko, että minä olen oikein kuollut, ennenkuin hän on sen sanonut. Nyt ei riitä äitin Huseland -- se oli muuten hänen lempilukemisensa -- sen olen minä monasti huomannut. Se oli totta, sinun pitää auttaa äitiä haudalla ja istuttaa sille tuollaisia penseer'iä, niistä Liina pitää, ymmärrätkös.

-- Niin, Kaarlo, minä toivon vielä.

-- Ei, ei, rakas Berndt, minä olen saanut kuolin-iskun, koko uuninpiippu putosi päälleni ja on runnellut minut kuni rievun; ei -- se on mahdotonta.

Nyt palasi eukko soppanensa. Vanhus näkyi olevan niin tekemisessä nykyisyyden kanssa, ett'ei hän ajatellut lohduttamatonta tilaansa.

-- Kas niin, Kaarloseni, minä kaadoin tilkkasen viiniä, se vahvistaa sinua. -- Herran Jumala! tuollainen kauhea onnettomuus, ja nuo rovastilaisparat, jotka eivät ole saaneet edes kahve-tilkkasta... Oi, Herran Jumala, en minäkään saata ehtiä kaikkiin, kun Kaarlo makaa täällä niin kurjana ja rikkirevittynä, mutta Kaarlo, hän on terve ja hänen ihonsa on hyvä parantumaan, niin että minä kyllä toivon, että minun poikani tulee taasen terveeksi.

Berndt ja Aksel viipyivät siellä koko päivän. Lääkäri tuli, ja hänen tutkimisensa oli kuoleman tuomio.

-- Onko se vaarallista, herra tohtori? -- kysyi akka.

-- Se on hyvin arveluttavaa, ja...

-- Mutta ei suinkaan hän mahda kuolla, hänen ihonsa on hyvä paranemaan... Herran Jumala, hän on lyönnyt ja silponut itseänsä lukemattomat kerrat, mutta kas, hänellä on niin raittiit nesteet, ja se on pää-asia, sanoo Huseland.

-- Kyllä, niin on se, mutta vahingot saattavat olla kuitenkin niin suuret, että...

-- Ei, se ei ole mahdollista, poikani, joka on niin voimakas! -- lausui akka, joka ei selvästi tahtonut kuulla tuota päättävää sanaa.

Häntä armahdettiinkin siitä. Ilta-puolella nauttivat hän ja Kaarlo Herran-ehtoollista yhdessä, ja kun ahti oli loppunut, kutsuttiin Berndt sisälle.

-- Kas niin, rakas Berndt, nyt olen minä valmis, -- sanoi Kaarlo, autuallisesti loistavalla silmäparilla. -- Hyvästi, poika! ... hyvää yötä, sinulle, tervehdi sitä kuin käskin ... kas niin ... hyvästi!

Berndt jäi jälelle yöksi, istui tuolilla etuhuoneessa.

Kun aurinko nousi, tuli äiti hiipien sinne, tuijottavin silmin katsellen ihanaa aamuruskoa, joka pistäytyi esiin puitten välistä. Hän tarttui molemmin käsin Berndtsson'in käsivarteen, sanoen hiljaa:

-- Tulkaa sisään! tulkaa sisälle minun kanssani! Kaarlo makaa ... mutta hän makaa niin raskaasti ... niin raskaasti, minä en tahdo häntä herättää; koittakaa te.

He menivät.

Siinä makasi Kaarlo kuollon hymy huulilla; silmät olivat puoleksi ummessa, otsa kylmä.

-- Äiti! -- sanoi Berndt, -- minä en voi häntä herättää, eikä Vapahtaja sano enää kertaakaan: "Nuori mies, nouse ylös!" -- ja hänen äitinsä oli leski.

Tuo vanhus vaipui tuolille vuoteen viereen, otti nenäliinansa esille ja löyhytti pois kärpäsen kuolleen nuorukaisen otsalta, ja niin istui hän koko päivän ja löyhytti ja pyyhkieli, mutta ei sanonut sanaakaan -- hänestä ei hän vielä ollut kuollut.

Koska äiti uskoo, että lapsi on kuollut?

* * * * *

Vapaaherratar, Attalie ja Liina istuivat yhdessä tuossa tavallisessa seurahuoneessa, kun patruuna astui sisään.

-- Mikä on, rakas Anton? Sinä näytät niin synkältä, -- sanoi vapaaherratar.

-- No kas, että täällä Tukholmassa palaa, käy hyvin laatuun, sillä täällä ei voi kukaan säilyttää itseänsä naapureilta; vaan täällä täytyy huoneitten seurata toisiansa. Ja sitten meillä on ruiskujakin, jotka auttavat, ja kaartilaisia ja vedentuojia, ja kaikki kunnossa.

-- Mutta miksi tämä?

-- Niin kas, on palanut tuolla alaalla Rödeby'ssä. sanoo lankoni kirjeessänsä: eräs särö muurissa, oli leivottu edellisenä päivänä, rohtimia ullakolla.

-- Mitä, onko palanut? -- kysyi Liina, hypäten ylös.

-- Niin, lapsi, niin lapsi ... mutta ole tyyni. Oh, vahinko ei voi olla suuri, sillä kaikki huonekakut voivat olla korkeintaan viidensadan riksin arvoisat -- muutamia sini-maalattuja sohvia ja muutamia kiivu-pöytiä, se ei voi olla suuri vahinko. Minä luen teille kirjeen. Hm. "Rakas lanko!"

Nyt luki patruuna lavean kertomuksen tulipalosta.

-- He asuvat akka Helmerin luona ... niin, hm...

"Kaikkein kauheinta oli -- luki patruuna -- oli, että nuori Helmer tuli niin pahoin vahingoitetuksi, että hän kahdentoista tunnin kuluttua..."

-- Mutta mikäs Liinan on? -- kysyi isä, kun tuo vaalea tyttö näkyi vaipuvan maahan.

-- Ei mikään, isäni, -- sanoi hän ja tarttui tempoovaisesti kiinni itseensä, -- ei mikään ... lukekaa!

-- Hm ... "kahdentoista tunnin kuluttua kuoli". -- Mutia Liina, kaaduthan sinä. Herran Jumala, tuokaa tänne vettä.

Itse vapaaherratarkin riensi ylös; siinä Liina oli kelmeä ruumis, mutta hän ei kuitenkaan mennyt tainuksiin.

-- Lukekaa enempi, isäni! -- pyysi hän puoli sortuneella, kähisevällä äänellä.

-- Rauhoitu vaan! Herran Jumala, se oli varmaan kauheaa tuolle nuorelle miehelle, mutta, Jumalan nimessä, sen tulee ottaa järjellisesti, lausui vapaaherratar, kaataen eau de Cologne'a nenäliinaan.

-- Lukekaa, isäni! -- pyysi Liina.

-- Hm, hm ... "kahdentoista tunnin kuluttua" ... "nota bene, tämän tule veli varovaisuudella kertoa Liinalle."

-- Mitä? Herran Jumala, nyt olen minä ehkä ottanut hengen omalta lapseltani, -- lausui patruuna, vallan kauhistuneena. -- Liina kulia, Herran Jumala, Liina kulta, katso minun, pienoiseni, hyvä tyttö ... älä katso noin nolosti eteesi... Tiedätkös, sinä saat matkustaa ulkomaille, me lähdemme Pariisiin, Neapeliin, Romaan, me näemme... Ei, Liina, katso minuun, älä katso noin nolosti tuohon seinään; mitä sinä näet?

-- Rakas Anton, anna Liinan rauhoittua. Lähetä noutamaan henkilääkäri Tyning'iä. Liina kulta, ole nyt järjellinen ja malta mielesi, ajattele, että onnettomuus on todellakin onnettomuus, mutta, että meidän tulee ottaa se järjellisesti; kas niin, juo vähän vettä... Minä en luullut, että Liinasella olisi niin heikot hermot, ihmettelen enempi Attaliea, kun ei hän pyörtynyt.