Chapter 15

Oli juhlallinen toimitus, kuin nuot molemmat morsiusparit vihittiin vanhempainsa läsnä ollessa; sillä vanha kreivi oletti molempien nuorukaisten isää, kapteeni Berndtsson taasen molempien morsianten.

Sitten tuli tanssit ja ilot. Vanha kreivi oli laittanut kaikki komeimmasti musikin ja virvoituksien puolesta.

Toisena aamuna saatiin nähdä nuo nuoret rouvat "negligé'ssä". -- No, se on tavallista; mutta löytyykö mitään kauniimpaa kuin tuollainen nuori perheen-emäntä, joka ensi kerran otti paikkansa rouvain lukuun? Siinä on jotakin niin lempeätä, niin toivorikasta, ja samalla tuollainen vivahdus naisellisesta mieltymyksestä sellaiseen olentoon, joka nyt kerrassaan huomaa polkeneensa lapsenkengät ja näkee elämän edessänsä uusilla velvollisuuksilla, uusilla riemuilla ja uusilla suruilla. Kaikki tulee toisaksi tästä hetkestä, kuin nuorikko tarjoaa omaisensa ja vieraansa hyvin katettuun kahvipöytään.

Ei saattanut kieltää, että Emma oli kaunein; myöskin ulkomuoto hänen silmissänsä omasi syvempää ja naisellisempaa jaloutta, kuin Marian, joka oli ilo itse ja hänellä oli jotain jokapäiväistä koko olemisensa tavassa. Nähtiin selvästi, että Emmalla oli tai hän luuli omaavansa rikkaasti vaihtelevan tulevaisuuden edessänsä, ja että hän juuri nyt kurkisteli selvästi siihen; jota vastoin Maria oli kasvanut juurikuin siinä mielessä, että hänestä aikonaan tulisi köyhä kaptenska, kuni äitinsäkin, ja kun nyt Jumala oli suonut hänelle mieheksi luutnantin, niin näkyi hänen tulevaisuutensa olevan jotenkin määrätty.

Mutta molemmat muodostavat _les honneurs_ kahvipöydässä, ja Maria ei näkynyt ajattelevan miestänsä, niin ilonen oli hän, jota vastoin Emma innolla, jota tuskin ennen nähtiin hänen silmissänsä, tarkasteli Fransia, joka itse näytti tyyneltä, hilpeältä ja onnelliselta.

Nämät olivat häät Valdemarsborg'issa, joista sitten pitkät ajat seudun akat puhuivat, lisäten: "Kahta niin kaunista morsiusparia, kuin Valdemarsborg'issa oli, saakin hakea."

TAASEN TUKHOLMASSA.

-- No, luutnantti on ollut tuolla Valdemarsborg'issa? -- kysyi kenraali Jakobsstege lemmityltänsä luutnantti Berndtsson'ilta, sittenkun tämä oli palannut Tukholmaan ja käynyt kenraalin soirréessa.

-- Olen, herra kenraali.

-- Hän on kummallinen ukko, tuo vanha kreivi; varmaan arvossa pidettävä, sangen varakas mies, mutta kaikkein eriskummallisimmat ajatukset on hänellä.

-- Häntä on yleiseen pidetty jalona ihmisenä.

-- Ymmärrän, ystäväni, mutta ... jalo ihminen, mitä on se sitten oikeastaan? Minä en ole koskaan muuta huomannut, kuin että se on muuan narrilaji.

-- Kuinka niin, herra kenraali?

-- Esimerkiksi ukko tuolla alaalla, eikö hänen väkensä ole ylen kaikkea määrää nenäkästä! Muuan veljeni poika, nuori Jakobsstege, joka on attaché Pietarin lähetyskunnassa, oli vähällä joutua pulaan tuon jalon miehen roistojen kautta tuolla alaalla ... niin niin, minä en puolusta häntä, sillä me olemme tavallansa sukua. Vaimoni on hänen serkkunsa tytär. Niin, nuori Jakobsstege matkusti tuossa seudussa ja muutti kyytiä kestikievaritalossa. No, hän oli kuullut monta kertomusta vanhasta kreivistä, ja silloin sai hän nähdä erään talonpojan rengin, joka näytti tavattoman lihavalta ja väkevältä, niin huvitti hänen sanoa: kuulutko sinä Valdemarsborg'iin. Tuli myöntävä vastaus. "Niin, sen minä voin nähdä, sinä olet niin hyvin syötetty". Silloin tuli mies hävyttömäksi ja tuumasi, että heidän kreivinsä oli jotakin toista kuin, mitä luutnantti luulee, tuollainen siivoton olento! -- kuin "ruhka-aateli", sanoi mies.

"Veljeni poika, kiivas luonnoltansa, antoi miehelle korvapuustin. Mutta mitä luulette? Mies lensi hänen kimppuunsa, tarttui häntä kaulukseen ja heitti -- hm -- mies oli väkevä ja olisi saattanut kelvata sotilaaksi -- heitti Jakobsstegen vaunuihin niin, että oli onni, ett'ei hän murtanut kaulaansa. Onko se säällistä? No kansa, joka kaikki kuului tilustaan, tunkeutui vaunujen ympäri, kuni ärsytetty metsäkarja, ja veljeni poika läksi, iloisena ett'ei saanut enempää".

-- Nyt kysytään: eikö joku tuollainen saattaisi kärsiä korvapuustia?

"Onko likivalta menevä niin pitkälle, ett'ei saattaisi voidella nenäkästä talonpoikaa, ilman, että hän antaa takaisin? Kuitenkaan niin ei kukaan muu ole, kuin ukko, syypää tähän kaikkeen -- muuten kunnon mies, sangen rikas, tietysti, sangen kunnia-arvoinen ihminen; mutta hän saattaisi olla kahta vertaa rikkaampi joll'ei hän antaisi talonpoika-roistojen nylkeä itseänsä".

-- Niin, hän on varsin hyvä isäntä.

-- Niin, nähkääs luutnantti, kaikella on määränsä. Talonpojalle tulee tehdä oikein, vaan ei hyvää. Kävisikö se laatuun, että tällä tavalla saa järjestystä? Jos net tekee herroiksi, niin tulevat he ylpeiksi vaan.

-- Mutta, keskeytti kenraali itse itsensä, -- teidän tulee yletä, parahin luutnanttini; teidän kaltaisen miehen tulee pyrkiä eteenpäin.

-- Kiitän!

-- Nähkääs, ukko Tallinderista, tuosta itsepäisestä Suomalaisesta, joka väittää, ha ha, että hän voi toimittaa virkansa, en minä pidä. Minä hankin hänet johonkin konttooriin -- hän saattaa olla kyllin hyvä istumaan jonkun postilaukun ääressä.

-- Saatettaisiin kaivata hänen poismenoansa rykmentissä -- kaikki rakastavat veteraania, joka Suomen-sodassa antoi niin monta esimerkkiä todellisesta urhoollisuudesta.

-- Kuulkaas! oikaisi kenraali -- sanokaas suomalaisesta itsepäisyydestä -- tuollainen mies ei aprikoitse edes kuulaakaan, ennenkuin se on hänen otsassansa.

-- Kuitenkin toverit rakastavat häntä ja vieläpä käskynalaisetkin.

-- Se on varsin huvittavaa kuulla, lausui kenraali, rypistäen ylähuultansa; mutta minä -- minä en pidä lainkaan hänestä -- ja siis nuot muut myötätunteiset eivät tee mitään asiassa. Mutta puhuaksemme muusta -- aiotteko te pian naida?

-- En tiedä, huoliiko minusta kukaan, hymyili luutnantti.

-- Oh, niin minä tiedän -- varsin ystäväni; teidän ei tarvitse ripittää itsiänne -- minä kyllä tiedän siitä asiasta. Kuitenkin jahka ukko Tallinder menee pois, niin teistä tulee hänen seuraajansa.

-- Mutta, herra kenraali.

-- Mitä? minä tahdon kai uskoa, että minun tahtoni on väriittä -- ha ha ha! -- te olette ylentuntoinen herra, armaani -- se ei kelpaa asioissa -- antakaa tuo olla tekemättä -- siinä on hyvät tulot; mutta ehk'ette te välitä tuloista? ha ha ha! -- löytyy erityisiä onnen lapsia, jotka saavat rahaa palkkioksi siitä, että he rakastavat kaunista tyttöä. Se tapaa maksaa muuten rahoja! mutta jokaisella on vuoronsa.

Kuni näkyy oli luutnantti Berndtsson hyvällä kannalla kenraalin luona, mutta hän huomasi varsin hyvin, että tämä ainoastaan oli hänen luullun sitomuksensa vallassa tuon rikkaan Anton'in kera ja oli vaihdettava samassa hetkessä vihaksi, kuin Liina selitettäisin ei hänen vaan Helmer'in morsiameksi.

USKOTTU.

Vapaaherratar Anton ja neiti Attalie olivat kuitenkin vähittäin johtaneet tehtaan-isännän mielipiteet siihen suuntaan kuin he tahtoivat.

Ukolla ei ollut erittäin paljon Berndtsson'ia vastaan, mutta tämä ei sanonut sanaakaan, vaan jatkoi ainoastaan pieniä luona käyntejänsä silloin tällöin, ja näissä tilaisuuksissa oli hän keskustelussa Liinan kanssa.

Vapaaherratar ja neiti jättivät noille nuorille kaiken mahdollisen vapauden; mutta siitä ei tullut mitään kosioimista kuitenkaan. Liinaa ivailtiin, ja hän antoi ivailla itseänsä ja hymyili vaan. Mihin Berndtsson tuli, sai hän kuulla osoituksia nuorista luutnanteista, joilla olisi miljooneja -- sillä summia liioitellaan aina -- mutta hän vaan hymyili.

Berndtsson puolestansa ei saattanut oikein saada selkoa itsestänsä. Hänen järkensä ei saattanut sopia naimis-aatteesta tuon karanneen neulous-mamselli paran kanssa; mutta hänen sydämensä tuli niin juonikkailla koukuilla, kietoen niin hänen tunteensa, että järki tavallisesti lopetti tuolla vanhalla sananlaskulla: "Yksi hullu saattaa kysyä enempi kuin kymmenen viisasta vastata".

Kuitenkin luuli hän, että hän vähittäin unhottaisi Emilin, kun ei hän nähnyt häntä; mutta kas, hän näki sangen usein pienen notariuksen, kuuli puhuttavan hänestä, sai selvän hänen ajatuksistansa, hänen elämänsä tavasta. Niin, ukko ei saattanut olla kertomatta hyväntahtoiselle luutnantillensa, että Emili "oikein oli parkunut", kuin hänen piti laulaa niitä värsyjä.

Tämä oli asettamassa koko joukon hänen mielikuvitettansa liikkeelle.

Hän tunsi nyt selvästi, että tuo ihana, lempeä tyttö rakasti häntä, ja hän rupesi nyt filosoferamaan mitä onnea on tässä elämässä oikeastaan.

Jos tahdotaan miettiä tätä ainetta, niin täytyy ehdottomasti mielensä mukaan ottaa piste, josta vedetään ensimäinen viiva tulevaisuutensa päämaaliksi. Saattaa panna tuon pisteen mihin tahansa, se riippuu vapaasta tahdosta; antaa sen olla sielunharmoniaa, ihanuutta, rikkautta, taitoja, hyvettä tai mainio nimi -- yhtä kaikki, jotakin sen tulee olla, ja tullaan aina johonkin päätökseen; mutta jos aletaan vielä miettiä, mistä pisteestä tulee alkaa, niin tullaan aina onnettomaan välipulaan. Tämä tapahtui Berndtsson'illekin.

Liinan ja luutnantin, hänen sydämensä uskotun, hänen tottelevan postinkantajansa, väli oli todellakin lämpimämpi kuin he itse havaitsivatkaan. Liina puhui niin innokkaasti ja suoraan tuolle nuorelle miehelle, juurikuin jos hän olisi ollut hänen veljensä; olihan hän Helmer'in ystävä, sehän oli melkein enempi. Berndtsson'ista taasen oli hän hänen siskonsa ja hän puhui sydämellisemmin hänen kuin jonkun muun kanssa; hän oli hänen silmissänsä pieni pyhimys: olihan hän Helmer'in morsian, ja morsian on aina vähän parempi kuin joku muu tyttö.

-- Te näytte niin hajamieliseltä, luutnantti Berndtsson, -- sanoi Liina eräänä iltapäivänä, kuin vapaaherratar ja neiti olivat jättäneet heidät rauhaan ikkunaloukkoon; -- tiedättekö, niin olen minäkin, kuin minä ajattelen mitä isä sanoo Helmer'istä; minä tahtoisin mielelläni, että isä pitäisi hänestä, muuten se tekisi minulle pahaa; ... mutta te? minkävuoksi te olette niin hajamielinen?

-- Se on vaikeata sanoa; mutta yhtäkaikki, minä tahdon laaatia teille kysymyksen -- hyvä tyttö tietää neuvon kaikkeen: tuleeko seurata järkeä vai sydäntä?

Liina hymyili.

-- Niin, se on riippuvaa; sillä joskus on järki, joskus sydän tyhmä, ja jos net puhuvat tyhmyyksiä, niin ei niitä tule seurata.

-- Niin, on juuri kysymys, mikä on tyhmää.

-- Se, joka on hyvää, ei ole koskaan tyhmää, vaikkapa se siltä näyttäisikin. No, minä kerron teille historian, niin saatte sanoa, oliko se oikein vai tyhmästi.

-- Ja tämä historia?

-- Te olette nähneet vanhan Mariani?

-- Olen.

-- Hän on ainoa paitsi teitä, jonka kanssa minä saatan puhua Helmer'istä; hän on hyvä akka, josta minä paljon pidän.

-- Ja hän on tehnyt jotakin hyvää, joka ei ole tyhmää, -- naurahteli Berndtsson.

-- Ei; nyt tulemme me aineesen. Maria on monta kertaa kertonut minulle, että hänellä, nuorna ollessansa, oli toveri, josta hän paljon piti. He palvelivat yhdessä monta vuotta; mutta niin tuli rakkaus väliin ja hän meni naimisiin. Vanha Maria oli luullut, että he muka olivat muuttaneet Tukholmaan; mutta miten oli mahdollista saada selkoa heistä, kun luultavasti mies oli ottanut toisen nimen ja siis oli tuntematon. Ajatelkaas sitten hänen iloansa, kun hän eräänä päivänä kohtasi nuoruuden-ystävänsä. Hän on nyt leskenä ja köyhä; mutta sanoi vanha Maria, (joka ei koskaan muista kuinka pitkä aika on kulunut hänen nuoruutensa ja nykyisyyden välillä) hän on, sanoi Maria, sama hyvänluontoinen tyttö kuin ennen, vaikka hän on vanhentunut.

-- Ja enempi?

-- Niin, Maria on käynyt tervehtimässä ystäväänsä ja tuli kotiin vallan ihastuneena. Siellä asuu eräs tyttö eukon kanssa ... se on hän, josta minä tahdon puhua, jos se huvittaa luutnanttia.

Berndtsson oli suurimmassa mielenjännityksessä.

-- Puhukaa, parahin mamselli Liina, puhukaa! -- pyysi hän.

-- Hän oli, sanoi Maria, kaunein Jumalan luoma olento kuin hän oli nähnyt. Nuoruudenystävä oli kertonut hänen kohtalonsa; mitä luulee luutnantti! tuo köyhä tyttö, jolla ei ollut edes kattoakaan päänsä yli. pakeni kasvatus-vanhempainsa luota, senvuoksi, että muuan rikas paruuni kosi häntä; mieluummin kuin, että hän möisi sydämensä kultaan ja rikkauteen, kunniaan ja loistoon, pakeni tuo nuori tyttö köyhyyteen ja pimeyteen. Oli onni, että eräs hyväntahtoinen akka, joka on sukua Marian nuoruuden-ystävälle, otti huolen tytöstä. Ukko käy toisinaan häntä tervehtimässä; ja se on hänen suurin ilonsa.

-- Ah niin ... onko se niin?

-- On, niin sanoo kumminkin Maria. Kuitenkin niin mahtaa tuo olla hyväntahtoinen ukko.

-- Niin, se on hän varmaan.

-- Tunnetteko te häntä?

-- Hm, en suinkaan. Se on vaan arviota, mutta kuinka voimme me tuomita, että hän on niin hyväntahtoinen?

-- Niin, että hän on auttanut häntä rahoilla, ei ole niin kummallista, varakas ukko ei saata paremmin käyttää ylellisyyttä kuin pelastaaksensa turvatonta tyttöä; mutta hän koittaa myöskin hankkia hänelle sielun-nautintoa.

-- Miten sitten?

-- Niin, hän on hankkinut hänelle kitaran ja ... ukko mahtaa olla tavaton ukko; ja niin kirjoittaa hän pieniä runojakin hänelle?

-- Tekeekö hän?

-- Tekee, Maria puhui, että hänen palvelustoverinsa oli maininnut, että hän on antanut tytölle värsyjä, ja että hän joka päivä laulaa niitä, taukoamatta; sangen kauniita värsyjä, niin oli Marian ystävä vakuuttanut.

Berndtsson huokasi syvään.

-- Tiedättekö te, mamselli Liina, minä olen teidän uskottunne -- tahdotteko te olla minun.

-- Kyllä; mutta sanokaa nyt, tekikö tyttö oikein? Järkeä ei hän totellut, sillä järki sanoi luonnollisesti, että hänen ennemmin piti mennä naimisiin rikkaan paruunin kanssa, kuin että hän koko ikänsä neuloisi poimuille taitetuita yökaapuja; mutta sanokaa...

-- Hän teki oikein, niin, Jumalan kautta hän teki oikein, -- sanoi Berndtsson.

-- Nähkääs, saattaa käyttää itseänsä sangen tyhmästi ja sentään tehdä sitä, kuin pitäisi. Mutta luottamuksenne, luutnantti Berndtsson; minä olen ainoastaan vain nuori tyttö raukka, mutta te olette melkein kuni veljeni; puhukaa!

-- Niin, nähkääs, -- alkoi Berndtsson. joka huomasi eristetyn tilansa tukalaksi; -- nuot värsyt olen minä kääntänyt saksasta, säveltänyt, kirjoittanut omalla kädelläni ja lähettänyt tuolle tytölle.

Liina säpsähti. Sellaista luottamusta ei hän ollut odottanut.

-- Nähkääs, mamselli Anton, minä rakastan tuota tyttöä, samoinkuin te rakastatte Helmeriä; senvuoksi olen minä niin luotettava asioitsija.

-- Niin, ja hän ansaitsee sen?

-- Niin, Jumalan kautta, niin.

-- Ja hän?

-- Minä luulen, että hän...

-- No mitä?

-- Nähkääs, hyvä mamselli Anton, minä olen köyhä ja minun täytyy pyrkiä eteenpäin onnen radalla; se olisi tyhmää, kukatiesi väärinkin, pyytää toista jakamaan köyhyyttäni ja murheitani.

-- Mutta, jos hän tahtoo niin?

-- Mutta minun ei tule sitä tehdä... Ei, suoraan sanoen, olenko minä kyllin onnen-etsijä unhottaakseni häntä, ja kuitenkin -- minä en voi.

-- Parahin luutnantti, tehkää, mitä sydämenne käskee, niin teen minäkin. Ah, tietäkää, että minä olen kärsinyt paljon Helmerin tähden; sillä Ilse täti ja setäkin tuolla alaalla arvostelivat sen olevan liika halpaa rikkaalle Liina Anton'ille; ja nähkääs, minä saan kärsiä paljon, paljon, ja voin tuskin toivoa, että kuitenkin vanhempani suostuivat ehdotukseen; mutta kas, luutnantti Berndtsson -- "hänet taikka ei ketään" -- sen tähden saatan minä elää ja kuolla.

Berndtsson tarkasteli todellisella ilolla tuota nuorta tyttöä ja voimakkaan tahdon ilmausta, viehkeätä rakkautta ja kärsivällisyyttä, joka oli hänen muodossansa.

-- Jättäkää nuot suuret tuumanne, ja jos te luulette, ett'ette te voi tulla onnelliseksi hänettä, niin tehkää kuni minä: kärsikää mitä te saatte kärsiä, pilaa, naurua, nuhteita, kaikkea; mutta älkää jättäkö tuota ainoata, jota te todellakin voitte kutsua omaksenne ... tunnon-rauhaa.

-- Kiitos! -- lausui Berndtsson, -- kiitos teille, ystäväni morsian, kiitos joka sanasta! Minä tahdoin vain kysyä elävältä, ajattelevalta, tuntevalta olennolta, samallaiselta kuin minä itsekin voin kysyä: olinko minä viisas vai hullu? Te olette vastanneet.

-- Kun te tapaatte tästälähin hänet, niin tervehtikää häntä minulta.

-- Minäkö? Minä en tiedä, missä hän asuu, ja olen luvannut, ett'en edes kysyisi itsiäni perille, muuten voisin Marialta saada tiedon siitä; mutta minä en tahdo tunkea pyhyyteen. Minä olen, -- lisäsi Berndtsson, -- nyt saanut neuvoa, ja sitä samaa kahdelta taholla: yhdeltä sangen kokeneelta ihmiseltä ja kokenemattomalta viattomuudelta. Kummallista, molemmat ovat yhtä.

-- Niin, sitten voitte te kanssa luottaa niihin.

-- Tuo oli pitkä _tête-à-tête_, -- lausui neiti Attalie; -- ah te, vallasväkeni, miten te olette onnellisia!

-- Kuinka niin? kysyi luutnantti.

-- Oi, Jumalani! että te saitte nähdä kreivi Baltzarsköld'in arapialaisen hevosen, todellinen Beduini, vakuutti paruuni eräänä päivänä.

-- Mekö?

-- Niin, kaksi tallirenkiä veivät sen vähä aikaa sitten sivuitse, niin kertoi kamarineitsy. Ah, Jumalani! ett'en minä saanut nähdä tuota jaloa eläintä! Minä olen varsin mieltynyt kauniisin hevosiin. Paruuni puhui, että se on kovin vihainen ja että se tappoi erään Beduinin, tuo kiltti elukka, yhdellä ainoalla potkulla; se on tavatonta, kuinka semmoinen eläin on virma. Nyt sitä opetetaan ratsuksi joka päivä kuninkaan omassa tallissa, mutta se heittää pois selästänsä ratsupalvelijat, minkä ennättää. Ah, se on erämaan poika, hän ei pidä meidän ilmanalastamme. Eläin raukka ... mutta te näitte kai sen?

-- Emme, todellakaan emme.

-- No, sanottakoon! Oli kaksi livré'en puettua tallirenkiä, jotka taluttivat sitä, ja hän potkasi ta'apäin, niin että kengät säkenöitsivät kuni hopea, sanoi äitin Lisett; ja te ette kai olisi saattaneet huomata sellaista, etenkin te, herra luutnantti, joka olette sotilas?

Nyt astui tehtaan-isäntä sisään.

-- Hm, kirottu tapaus! tuo arapialainen ryösti itsensä irti ja karkasi pitkin katuja akkojen ja lasten yli.

-- Jumalani, silloin saattaa hän vahingoittaa itseänsä; mikä synti, jos noin kaunis eläin! -- sanoi neiti Attalie.

-- Niin, se saattaa kyllä tapahtua, mutta kas, saatammepa me olla ilmankin tuollaisia rätyvarsoja; meidän vanhat ruotsalaiset konimme ovat kymmentä kertaa paremmat.

-- Kas, niinkö isä sanoo!

-- Niin näes, he syövät heiniä, saavat joskus vähän kauroja, muuten heiniä ja peluja, ja silloin tulevat he hyvin toimeen. Tuollaisen vauhkon pitää saada paljaita kauroja, ja Jumala tiesi, joll'ei vielä riisiryynejäkään; ja mitä tekee hän? Ei mitään; ratsastaa ei sillä voi. eikä sitä voi valjastaa vaunujen eteen, mutta lähteä karkuun rengeiltä, sen hän taitaa ja juosta suoraa päätä Jaakopin kirkkoa vastapäätä olevaan ruukkulautapuotiin, sen hän taitaa.

-- Onko hän?

-- Niin, ja hän rikkoi sekä ruukut että matamin päälle kaupan.

-- Ah, niin naurettavaa! Ha ha, minä tahtoisin juuri nähdä tuon matamin.

-- Oi, se ei ollut niin kaunista; hänen saivat he kantaa sairashuoneesen.

-- Ihmis-parka, se oli vallan syntiä hänelle, vaikka se oli varsin oiva tuuma Zephyr'iltä; hänen nimensä on Zephyr ja kuuluu olevan oikeata hevos-aatelia, polveutuen kuningas faraon ajoista.

Zephyr oli ja siitä tuli illan keskustelualue.

VIRAN-MÄÄRÄYS.

-- Nyt on ukko hakenut ja saanutkin postinhoitajanviran, -- sanoi kenraali Jakobsstege _protegé_'ellensä. -- Siinä oli kovat käsissä, sillä oli suuri joukko kynäsoturia postitoimistossa, jotka hakivat, ja etenkin oli vanha, ansiokas postimestari, joka oli uskottava asia; mutta, kuinka asia mulkattiin, niin pääsimme me ukko Tallinder'istä, ja nyt saa hän hoitaa Nuckköping'in postia ja istua luukun ääressä kunnia-merkkinensä. Nyt tulee teidän hakea hänen virkansa.

Berndtsson haki, ja pari kuukautta sen jälkeen saattoi hän kiittää kenraalia virasta, jonka hän oli kuitenkin hyvillä perustuksilla saanut ja ilman mitään nureksimista rykymentissä.

-- Mutta nyt, -- mutisi Berndtsson itseksensä, -- on minulla hyvä virka; nyt saatan minä todellakin, jos tahdon, naida jonkun köyhän tytön.

Nyt tuli se hänelle mahdolliseksi -- sittenkuin hänen tarkoituksensa tulevaisuuden varaksi olivat karttuneet -- ottaa selvä, missä Emili oli piiloitettuna.

Vanhalta Marialta kysyttiin siis eräänä päivänä varovasti ja hän antoi sen vastauksen, että akan tupa oli kaukana, kaukana ulkopuolella Roslagin tullia. Tietä sinne ei hän niin varmaan saattanut sanoa, koska ei hän ollut huomannut sitä, kun hän meni nuoruuden-ystävänsä seurassa; mutta se kävi, ellei hän erehtynyt, ensin oikeaksi ja sitten, ell'ei hän muista väärin, vasemmalle, eli ehkäpä vähän oikeallekin; mutta sitten meni se varmaan vasemmalle ja niin taasen vasemmalle vähäinen tie, ja niin tultiin suurelle tielle, jota mentiin vähän matkaa eteenpäin, ja niin meni se "vissisti" taasen vasemmalle; mutta ehkä -- sitä ei hän niin varmaan muistanut -- oikealle, suoraan metsän kautta; ja niin edespäin.

Luutnantti sai nimittäin erään niitä topografillisia selityksiä, jotka ovat niin auttamattomasti valaisevat, joll'ei nimittäin niitä koskaan tarvitse seurata. Nyt taasen oli tuo epäiltävä asia. Notarius oli peloillansa "kanasestansa", kuni jalokivestä, ja pelkäsi ryöväriä jokaisessa ihmisessä, joka kysyi tietä. Tarkoitustansa ei Berndtsson tahtonut mainita; sillä ehk'ei tyttö huolisi hänestä, ja selviä rukkasia, jolleipä häntä muut kuin notarius, olisi nähnytkään, ei hän tahtonut saada. Ei muuta jäänyt jälelle kuin että hän itse etsisi, ja hän alkoi siis vakoilla seutua Roslag tallin ulkopuolella.

Hän käveli usein tuon pitkän matkan sinnepäin; mutta kuinka hän menikin oikealle ja vasemmalle, ei hän ollut tilaisuudessa löytää sen näköistä mökkiä, kuin vanha Maria oli hänelle sanonut. Hänen tutkimisensa olivat siis vallan turhat, ja notarius, jonka hän silloin tällöin tapasi, ei näkynyt millään tavalla pakoittamattomana puhua, missä hänellä oli "kanasensa". Hän vaan kertoi, että hänen on täytynyt viedä sinne kirjoja, sillä hän tahtoi toisinaan lukea, ja miten oli, pujahti sekin ilmi, että hän (notarius) ja Emili usein puhuivat luutnantista, ja vihdoin, että notarius oli puhunut, mitä koko maailma tiesi, eli että ystävä oli kihloissa.

-- Oletteko te raivossa, notarius?

-- Minäkö? En suinkaan; mutta äiti on sanonut...

-- Siinä on äitillä väärin; minä en ole kihloissa, kuuletteko te! Minä en ole sidottu, enkä minä ai'okaan koskaan edes kosia mamselli Anton'ia.

-- Hm, ja äiti sanoi noin varmaan...

-- Kyllä mahdollista, mutta erehdys on se.

-- Ja hän oli saanut sen tietää mamselli Bleklöf'iltä.

-- Mahdollista kyllä, mutta niin se ei kuitenkaan ole, ja minä velvoitan teidät, notarius, omantuntonne kautta, sanomaan Emilille, ett^en minä ole kihloissa, enkä aiokaan mennä kihloihin mamselli Anton'in kanssa.

-- Niin, siiloin hän varmaan tulee iloiseksi.

-- Tuleeko hän?

-- Kyllä, sillä hän tuli vähäisen mielipahoillensa, kuin minä kerroin, että ... mutta sitten hän tuli taasen iloiseksi, laulut saatuansa.

-- Rakas notarius, antakaa minun tavata hänet; missä hän asuu?

-- Hm, kah vaan? Onko luutnanttikin kevytmielinen olento?

-- En, mutta minä tahdon tavata hänet.

-- Ja senkö minä toimisin? En, hyvät ystävät olemme, mutta minä piilotan aarrettani... Hä, hä, jos äiti ... menisi Jumalan luo, niin ... hä hä; ei minä piilotan ruusuani. Hänen ei tarvitse enään karata jonkun herran takia.

-- Luuletteko te, että hän pakenisi minua?

-- Aivan varmaan, hän pelkää niin herroja, että hän karkaa maailman loppuun, päästäksensä niitä näkemästä ... niin, sen hän tekee.

-- Oi todellakin? Sitä en minä tahdo uskoa.

-- Ah, hän ei luota niihin laisinkaan, ja niin sanon minäkin: Älä koskaan usko miestä; niillä on kaikilla pirun juonet.

-- Mutta te olette itsekin mies, herra notarius, -- sanoi Berndtsson, joka ei saattanut olla itsekään nauramatta tätä muistutustansa.