Chapter 14

-- Sanotaan, toisti kenraali, että hän taitaa olla kihloissa, salaisuus vielä, vaikka kaikki ihmiset tietävät. Anton'in tyttären kanssa.

-- Niin, minä olen kuullut vähän sinnepäin; mutta tietysti tahtoo Anton vävyn loistavammalla nimellä.

-- Niin -- no niin, Anton on narri, ja hänen vapaaherrattarensa, meidän kesken sanottu, turhamainen olento. Oh, minä muistan hänet hyvin, kuin hän oli naimisissa Grünewald paran kanssa; hänet hävitti hän täydellisesti ja hänestä tulikin senvuoksi varsin suoraan turvaton leski. Molemmat ovat huonompia; mutta se on kuitenkin kunnioitettava perhe. Sundlerin tulee käydä siellä -- sellaisia supéita saadaan tuskin koko Tukholmassa ja siellä tapaa kaikki, joilla on jotakin arvoa kanssakäymisessä; saattaa saada sopivan "viran"; siellä pelataan jotenkin korkealle ja niin on siellä neiti kosittavana. Menkää sinne, Sundler.

-- Niin, minä olen todellakin ajatteleva -- ja Berndtsson.

-- Niin, nähkääs Sundler, mies on mennyt oikeata tietä, sillä hän on ihastuttanut tytön ja äitin. Minä näin itse kuinka tuo pienoinen kuvio hymyili hänelle -- ainoastaan hänelle; sillä muuten käyttää hän itsiänsä melkein kuni puunukke ja on juro ja poikkipuolinen. Hänellä on tosiaankin vallan omituinen tapa kaikkia kohteliaisuuksia kieltämään -- Sundler voi kai arvata, että tuhlataan rikkaalle perijälle paljon koruja; mutta se näyttää juuri siltä, kuni mieleeni johtuu, kuin piika äiti vainajani luona asetti kukkasia ja hakatuita hakoja uunin jalan ympäri. Hän ei tullut laisinkaan liikutetuksi, ja sama näkyy olevan mamselli Anton'inkin laita. Nuoret mies-raukat, kun eivät saa muuta vastausta kuin _niin, ei_ ja _vai niin_.

-- Mutta kuinka sitten on Berndtsson käyttäinnyt?

-- Jumala tiesi; mutta varmaa on, että hän, puhuessansa hänen kanssansa, on yhtä vilkas, kuin muuten kuiva ja harvasanainen. Sellaiset henkilöt ovat hiuskarvalta sen pikarin näköisiä, joka isä-vainajallani oli; sitä tuli käyttää erityisellä tavalla, muuten niin siitä ei saanut mitään. Berndtsson tietää mutkan. Hän mahtaa olla "liipattu" mies, tuo Berndtsson.

-- No niin, hänellä on hyvä pää ja hyvät taidot; hän on äskettäin ottanut Marieberg-tutkinnon.

-- Tutkinnon, rakas Sundler! Taidot -- ne ovat vallan uutta sotaväessä; mutta mitä niillä oikeastaan tekee? Meidän sankari-isillämme ei ollut mitään tarpeettomia taitoja; minun nuoruudessani ei kaivettu järkeä kirjoihin, ja siitä huolimatta olen minä ja moni muu noussut sangen korkealle. Saattaa olla oiva sotilas muutenkin, vaikk'ei sitä ole oppinut kirjasta. Mutta, Sundler, Berndtsson on viisas ja ajatteleva ihminen, joka tietää mitä hän tekee -- sillä ei hän kuviota rakasta, se on selvä; mutta mies on viisas ja kohden kunnioitettavaa. Tuokaa siis hän tänne, Sundler! Miehen tuttavuus ei ole hylättävä.

* * * * *

Berndtsson oli tosiaankin onnen portailla.

Kenraali Jakobsstege oli yksi niitä miehiä, joista entiset ajat olivat rikkaat, nimittäin sellaisia, joita käytetään kaikkialla, sen ohessa kun ei muita käytetä juuri mikinkään tai kumminkin niin ahtaissa piireissä, ett'ei heidän kelvollisuutensa koskaan voi tulla tilaisuuteen näkyä.

-- Todella sanoen, on näkynyt siltä kuin olisi enempi etsitty niin kutsuttua "käytännöllisyyttä", kuin todellista kelvollisuutta johonkin vissiin ammattiin. Saatetaan missä hyvänsä käyttää kautschukki-hihnaa sarannoiksi, mutta on mahdotonta käyttää teräksestä, sopiva kassa-arkkuun, oven tai pulpetin sarannoiksi. Pidettiin siis kautschukkia, jota saattoi käyttää mihin hyvänsä, parempana kuin nuo itsepintaiset rautakappaleet, jotka vaan sopivat yhteen, eikä pidetty niin paljon väliä kestäväisyydestä eikä todellisesta kelvollisuudesta siihen tarkoitukseen.

On joskus nähty yhtä ja toista sellaista, tuon järjestetyn yhteiselämän kaikki kelpaava rohdintutti sopii tavallansa täyttämään sitä aukkoa, johon se pannaan. Saattaa varsin hyvin sulkea joku akkuna lautapalalla tai tyynyllä, ja tarkoitus voitetaan, nimittäin se, että pakkanen tungetaan ulos, mutta valokin tulee suljetuksi, mutta akkuna onkin kahteen tarkoitukseen -- pakkasta sulkemaan, vaan ei valoa. Sellainen "käytännöllisyys" tapaakin aina vaan täyttää toisen ehdon täsmällensä, mutta tekeekin aina aukon ylä- ja alapuolen väliin, esteenä siihen, että Hallituksen tahto saa, sellaisena kuin se on, tulla tunnetuksi alamaisille. Kenraali Jakobsstege oli sellainen sulkija, joka yhtä vähän totteli, kuin mielellänsä käski, ja joka oikeastaan oli korkean vallan ja kansan inkarnationi -- sillä tuon edellisen käskyt ja tuon jälkimäiset toiveet sammuivat kenraalin oman, oikullisen tahdon syvyyteen.

Se on selvää, että nuo viisaat, nuo, jotka tunsivat itsestänsä, että hekin saattaisivat täyttää jonkun tyhjän paikan, kuni auringon kukat, seurasivat kenraalin ylös- ja alasnousua eläintarhan kautta, ja se vaikutti, että Berndtsson tuli nyt huomatuksi, lemmityksi ja häntä sanottiin hyväksi toveriksi, jonkinmoista, joka todellakin oli totta, mutta joka nyt vasta _cum gratia et privilegio_ tunnustettiin, sittenkuin kenraali oli _imprimatur_'insa hänen luonteellensa, ja jollei tämäkään olisi tapahtunut, niin kävihän huhu, että hän oli kihloissa rikkaan Anton'in tyttären kanssa, kyllin hankkiminen hänelle ystäviä. Nyt huomattiin, että Berndtsson oli sangen "oiva nuorukainen", "luja ja rehellinen luonteeltansa", "ihminen, jolla oli pää ja sydän oikeassa paikassa". Sanalla sanottu, tuo ennen huomaamaton luutnantti tuli kerrassaan sangen huomatuksi personaksi -- ja kaikki tämä senvuoksi, että luultiin hänen olevan hyvissä kirjoissa -- hölmön luona.

Berndtsson oli liian viisas, ett'ei hän muka olisi huomannut syytä, ja liiaksi maailman mies, ett'ei hän muka olisi käyttänyt hyödyksensä tuulenpuuskaa. Hän tiesi, ett'ei hän koskaan tulisi passaatiin ja sen vuoksi hissasi hän purjeet käyttääksensä, niin hyvin kuin hän taisi, sitä viuhkaa, joka puhalsi.

Hän kävi siis yhtä usein patruuna Anton'in kuin kenraalin kartanossa. Koko maailmahan tiesi, että hän oli kihloissa, vaikka se vielä pidettäisin salassa. Tämä vaikutti, että kuin tuo kunnon patruuna oli ulkona kaupungilla jossakin seurassa, niin täytyi hänen, niin perusteellisesti kuin hän tahtoikin alkaa Kaarle XIII:lla, kuitenkin aina lopettaa pakoitettuna puhumaan luutnantti Berndtsson'ista, ja hän sai silloin tietää, että hän oli kaikkein oivallisin nuorukainen, mainio upsieri, ja sellainen ihminen, joka tulevaisuudessa olisi hyödyttävä synnyinmaatansa.

UKKO JA TYTTÖ.

-- Hä, miten täällä on kaunista, todellakin nättiä ja naastia, niinkuin äitin on tapa sanoa! -- lausui pikku notarius, aika lailla naureskellen; -- ja mitä teet sinä, lapseni?

-- Ompelen. isäseni!

-- Hm, tiedätkös, tuo luutnantti Berndtsson...

-- Niin, mitä? -- kysyi Emili, punehtuen.

-- Niin sinä, hän...

-- Mitä?

-- Niin, hän on onnen juusto.

-- Jumalalle kiitos siitä?

-- Hä, hä, minä luulen, että kanaseni on mieltynyt mieheen; niin, varsin sievä on hän. Mutta näetkös, nyt on hän kihloissa.

Emili painoi itsensä työnsä yli, sillä hän tunsi, että hän muutti väriänsä. Se oli jotakin, joka pisti sydämeen, vaikk'ei hän koskaan ollut kuvitellut että -- Ei! mutta kas, siellä asuu lapsi sydämessä, pieni lapsi, jolla on usein tapana miettiä omin päinsäkin; se on tuo enkeli, joka saattaa olla viaton ja hyvä monessa, joita maailma surkeilematta tuomitsee -- ja sangen häijy sikiö niissä, joita maailma jumaloitsee. Ei ole ketään toista, kuin Jumala, joka sen oikein tuntee.

-- Niin, näes, hän on todellakin kihloissa rikkaan mamselli Anton'in kanssa; sangen rikas naimiskauppa, niin, tavattoman rikas naimiskauppa. Äiti arvelee hänen saavan monta sataa tuhatta; niin, äiti tietää sen niinkuin viisi, niinkuin Isä meidän siunauksen.

-- Niin ... minä toivotan hänelle onnea.

-- Nähkääs vaan, hä, hä, tipu ei todellakaan ole tyytyväinen tähän uutiseen; mutta näes nyt, tipuseni ... hm, se on tukalaa alottaa, hm ... mutta näes, minä tapasin hänet hiljattain, ja silloin niin tulimme me puhuneeksi sinusta.

-- Mutta minkätähden teki isä niin?

-- Hm, tiedän mä, totta kai sinusta saa puhua yhtä kuin ruhtinattarestakin, tiedän mä, kaikessa nöyryydessä ja kunniassa?

-- Ja enempi, isäni?

-- Niin, näetkös, me puhuimme sitä ja tätä, ja niin kysyi hän sinua ja sanoi sinun olevan sievän tytön ja niin edespäin. Ja niin kysyi hän ... sillä hän tietää, ett'et sinä ole kotona meillä, näes, mutta enempää ei hän tiedä.

-- Ja sitten...?

-- Niin, ja sitten kysyi hän, jos sinulla on klaveeri mukanasi.

-- Se oli kummallinen kysymys.

-- Ei, sanoin minä, mutta kitara hänellä on, jolla hän linkuttelee elfen-sormillansa, sanoin ma, hä, hä.

-- Kah, puhuiko isä siitä?

-- Puhuin, miks'en! Mutta tiedätkös, silloin hän käski minua käymään luonansa seuraavana päivänä; ja niin minä menin. "Parahin notarius", sanoi hän (sillä hän pelkää arvattavasti, että se huomattaisin hullunkurisesti Anton'illa), "mutta antakaa tämä paperi Emilille ja nämät nuotit myös, ne ovat sovitetut kitarille".

-- Mitä? -- huusi tyttö, iloisena; -- ja nämät ovat isällä?

-- Kyllä niin, mutta, kanaseni, isällä, hänellä on net kyllä; sillä kas, kun ei hän tiedä, missä sinä olet ja hän sitäpaitsi nyt on sidottu, niin ei taida siinä mitään pahaa olla, että isä ottaa sellaisia.

Niin sanoen veti notarius auki erään paperikäärön ja antoi Emilille erään käärityn paperiarkin.

-- Hm, minulla ei ole silmälasia. Onko se tuossa?

-- Ei, se on muuan kirjoitus raastupa-oikeuteen.

-- Vai niin, anna se tänne sitten, se ei ollut siis oikea.

Monen erhetyksen perästä tuli vihdoin Berndtsson'in pieni käännös esiin.

-- Ah, minä soitan ja laulaa sen isälle! Nuotit näyttävät helpoilta.

Hän hyräili nuotit läpi ja alkoi sitten selvällä, taipuvalla ja täysinäisellä äänellänsä laulaa:

Sun oon ma -- vuorten, laaksoin eroittaissa, Jos myrsky täällä kuinka raivoaa, Ja hiekkaan peittyy liljat erämaissa, Sun olen vaan. -- -- -- -- -- Jos vaikka omaks' saisin marmorilinnat, Jos loiston, valon maissa asuisin, Ja tarjottaisiin aarteet kallihimmat, Sun olisin.

Ja ollessani kuolin vuotehella, Kun vaihdan...

(Suomentajan mukailema.)

-- Ei, ei, minä en osaa, minä en osaa! -- huusi Emili, heittäytyen itkien ukon syliin. Minä en osaa.

-- Ho, menihän tuo hyvin, kanaseni, se kuului niin kauniilta: ... kah, sinä itket; onko mitään itkemistä, että lapsi on kohtelias ... hm, sehän on kaikessa nöyryydessä ja hyvyydessä.

Emili oli tullut äkkiä liikutetuksi; mutta muutaman silmänräpäyksen kuluttua nosti hän taasen ylös kauniin päänsä, pyyhkäisi hymyillen silmänsä ja sanoi:

-- Minä olen kuitenkin kovin lapsellinen.

-- Niin, laula nyt lapseni, laula loppu.

Ja Emili lauloi, vaikka murtuneella äänellä:

Ja ollessani kuolin vuotehella, Kun vaihdan kodin iloon tämän maan, Mä viimeiseksi tahdon kuiskaella, Sun olen vaan.

Hän taukosi, pani pois instrumentin ja kääri paperin kokoon.

-- Hm, tuohan oli sangen kohteliasta luutnantilta; erinomaisen sievä mies, niin, jalo mies, tuumallinen sydämeen asti, tuo luutnantti; niin sellainen on hän.

-- Isä ei saa mainita, että minä itkin.

-- Eikö mitä, lapsi, eikö mitä; enhän minä ole mikään velmu-akka. Mutta sinä uskonet, että hän kuitenkin aina mahtaa pitää sinusta hieman ja on ikäänkuin tahtonut antaa sinulle jonkun muiston ... niin, jonkun muiston kaikessa nöyryydessä ja kunniassa. Muuten saat sinä luulla, että minä olen kyllä näyttänyt hänelle talvitien; sillä sellaisia riettaita ryökäleitä, kuin Gyllensvingel, en minä kuolemakseni kärsi; hän on yhtäläinen mies, kuin tuo hullu Olivesköld ... hän, joka syleili minua.

Kun ei hän saanut vastausta, niin jatkoi hän:

-- Niin, oliko tuo sopivaa avonaisella kadulla herjata vanhaa miestä, joka ei koskaan ole tehnyt madollekaan niin mitään, oliko tuo sopivaa?

Ei vastausta.

-- Ei, -- jatkoi notarius, -- se oli varsin konnamaisesti tehty ja senvuoksi sanoinkin minä: "Herrat hävetköön, sillä tavallako kohdellaan vanhaa miestä"; niin, sen minä sanoin, sillä kun on tehty väärin, niin en minä kursaile totuutta sanoessani selvään ääneen.

-- Isä kulta?

-- Niin sinä, sen minä sanoin; minun vaimoni oikein ihmetteli.

-- Isä kulta, minä tahtoisin pyytää teiltä jotakin.

-- Mitä sitten, lapseni?

-- Niin, nähkääs, minä tahtoisin niin mielelläni, että Berndtsson tietäisi, kuinka kiitollinen minä olen ... sen minä tahtoisin; Mutta miten se kävisi laatuun?

-- Hm, minä esiin tuon sinun komplimang'isi.

-- Ei, Herran Jumala! älkää sanoko komplimang... Ei, ei, isä! Sanokaa hänelle, että Emili kiittää häntä kovin, kovin! ... musikista ja ... värsyistä; niin, sanokaa niin.

-- Niin, sinä kiität häntä kovin, vai niin ... sinä tulit enchanterad...

-- En maarkaan, älkää käyttäkö mitään ranskan sanaa; sanokaa vaan, että minä tulin iloiseksi.

-- Vai niin, että sinä tulit iloiseksi; vai niin, nyt minä tiedän. Se on tuleva noin toimitetuksi, kuin jos sinä olisit päämieheni jossakin riita-asiassa.

-- Mutta isä!

-- Niinpä kyllä.

-- Mutta ehkä se on parasta viivyttää sitä, siksikunnes hän tulee naimisiin.

-- Hää? naimisiin? Miksi niin?

-- Niin, nähkääs isä, äiti arveli, että miehet saavat aina sellaisia ajatuksia.

-- Minkälaisia ajatuksia?

-- No niin, sen kai isä voi ymmärtää.

-- En, sitä en minä saata käsittää.

-- Ah, Jumalani, saattaisihan hän luulla ... isä kulta, saattaisi hän luulla, että minä rakastaisin häntä.

-- Vai niin; oh, siinä ei ole mitään vaaraa, niin typerä ei hän ole; mitä vielä, sitä ei hän koskaan ajattele; olisihan se omituista kuulla, että sinä muka olisit oikea kappale, joka saattaisit rakastua kihlattuun mieheen.

-- Mutta onko se varma sitten?

-- Niin, se on kaikki varmaa, sillä kas, äiti on sanonut sen, ja äiti tietää sen varmalta taholta, niin varmalta taholta.

-- Kyllä?

-- Niin sinä, ei keltään huonommalta kuin mamselli Bleklöf'iltä, joka on Klarstjerna'in kotiopettajatar; sillä kas, hän tilasi hatun itsellensä äitiltä, punakuorisen, antaaksensa väriä ihmisen kasvoille ... ja näetkös, hän on hyvä tuttu neiti Attalie Grünewald'ille, joka niin sanoakseni on mamselli Anton'in sisar, vaikk'eivät he oikeastaan ole muuta kuin, mitä laki sanoo, erisukuisia lapsia.

-- Se on siis...?

-- Vallan varmaa, että luutnantti Berndtsson saa Tukholman rikkaimman tytön, vaikka hän kuuluu olevan vähän tyhmä; sillä sen on paruuni sanonut äitille viimein, kun hän oli meillä, sinua kuulustamassa.

-- Vai niin.

-- Ja ilman vasituista hienoa sivistystä, sanoi mamselli Bleklöf ... sillä äiti pakoitti häntä niin, että totuus tuli ilmi. Se on, kuni tiedät, äitin uutis-kysymyksien laita, vallan samoin kuin on Pyhässä Raamatussa: Minä en päästä sinua, kuuluu siinä, minä en päästä sinua. Äiti riippuu kiinni kuni iilimato ... äiti parka.

-- Niin.

-- Niin, jotain hauskaa tulee hänellä olla, äiti paralla; nyt ei hänellä ole sinuakaan toruttavana, kanaseni; sinä pakenit tuota mies-ilkiötä. Mutta, Jumalani, ennenkuin minä ehdin kotiin, niin nyt on äiti levoton. Hyvästi sinulle, kanaseni!

Näin sanoen poistui notarius.

Tuskin näki Emili hänen katoavan puiden taka tuossa pienessä ryytimaassa, joka ympäröi huonetta, kuin hän jo otti taasen esille värsyt.

"Ja nämät on hän kirjoittanut", kuiskasi hän hiljaa. "Hän kuuluu toiselle, mutta senvuoksi saatan kai minäkin pitää hänestä. Jumalani! Minkä vuoksi, minkä vuoksi? -- Ei, minä en tohdi ajatella sitä."

KAKSOIS-HÄÄT.

Oli seuraava talvi. Joulu oli kulunut hiljaisesti menojaan ja pintapuoliselle katsojalle yksinkertaisella tavalla Hagetorp'an virkatalossa; mutta oli kuulutettu kolmena viimeisenä Joulukuun sunnuntaina mamselli ja luutnantti, ja väki odotti siis pian heidän häitänsä, jossa he saattaisivat saada polkea lunta jonkun akkunan ulkopuolella, saadaksensa nähdä morsianta ja sitten vallasväen tanssia. Mutta, kummallista! Piiat eivät olleet kuulleet sanaa mistäkään. Ei mitään vasikkaa juotettu, eikä sikojakaan, ei mitään sanaa viety sokuri-leipojalle, ei edes rouva Fransille, pitäjän monitaitavalle keittäjä-rouvalle. Kuinka kaikki tämä oli ymmärrettävä? Mutta päivää ennen loppiaista tuli luutnantti talli-rengin luo, ja joka samassa oli sotilas N:o 58 Henkivartia komppaniassa Petter Stolt, sanoen:

-- Kuules, Stolt!

-- Jumala varjelkoon luutnanttia!

-- Me saamme hyvän kelin.

-- Niin, sen minä uskon, jahka vaan tiet puhdistetaan.

-- Sinä saat laittaa suuren komiskan reilaan ja rasvata silat ja kiillottaa messinki-helat, sillä huomen-aamulla aikasin lähdemme matkaan.

-- Hm, vai niin; minkä sitten?

-- Niin, aina Valdemarsborg'iin.

-- Kreivin luo?

-- Niin.

-- Niin, kyllä tapahtuu... Hä, hä, kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän, hä, hä!

-- Niin, siinä on sinulla oikein, Stolt, sinä saat olla kanssa mutta annas minun nähdä, ett'et sinä juo itseäsi juovuksiin Stolt.

-- Voi Herran Jumala, kuinka luutnantti sanoo! En minä ruukkaa...

-- Oo jaa, se kas oli noin, kuin sinä viimein tulit kotiin kaupungista, mutta annas olla se tekemättä.

-- Niin, kas se ei ollut muuta kuin, että minä kohtasin korpraali Ferm'in juurikuin minun piti mennä ulos, ja niin sanoi hän: "Tulee sisään, Stolt, niin otamme 'Uddevallan'" ja niin saatiin minä Armanskalle, ja sitten niin pakkana nipisti, ulos tultuani.

-- Niin, se on hyvä, mutta muista, että nytkin on kylmä.

* * * * *

-- Niin, saitteko jotakin? -- lausui Stolt, tultuansa ylös keittiöön. Niin, saitteko jotakin, piiat?

-- Mitä sitten?

-- Saitteko jotakin hää-kaakusta?

-- Emme; mitä se on, kuin hän puhuu?

-- Niin, nähkääs, minä tulen häihin, mutta sinne eivät Hagetorp'an piiat pistä nenäänsä, vaan ainoastaan minä... Nähkääs, tytöt, minä vaan.

-- Niin, kauniin pojanhan he ottavatkin mukaansa.

-- Niin, eikös ole! Minä kammaan "muntasit" niin, että minä näytän joltakin, sanoin ma.

-- Niin, juurikuin kissa kuonokarvoinensa.

-- Sanoiko hän niin, Tiina luuskaseni!

-- Se on synti, että ne ovat niin valkeat. Tahtooko Stolt muntasi-mustetta, niin on minulla sitä padan alla.

-- Ah, hän saattaa maalata itse itseänsä vähän enemmän, hän on alkanut nenällä, ha ha ha!

Niin se olikin, ja senvuoksi kompasana palkittiinkin rähinällä.

Nyt luuli Stolt nöyryyttäneensä piikoja, hän otti trippeli-palasen, joka oli muurilla, ja meni.

-- Nähkääs vaan, hän otti kiillotus-aineeni, tuo häijy ilkiö. Nyt luulen ma messinki kiiltää, ja hän pöyhkeilee kammoista.

Kuitenkin oli nyt arvotus selitetty, ja se tuli vielä selvemmäksi, kun kaptenska jätti muonavarat Tiinalle, jonka tuli olla emäntäpiikana sillä aikaa.

Kaikki tässä maailmassa huononee; se tulee aina huonommaksi ja huonommaksi. Jos net olisivat ainoastaan ihmiset, jotka heikontuisivat hyveessä ja mielenmaltissa, kävisi se kuitenkin hyvin laatuun, sillä se on kuitenkin inhimillinen asia, mutta että itse luontokin huononee -- se on epäiltävä tilaisuus. Jokainen hiukan muistaa, että meidän nuoruudessamme oli se vallan toisin; oli jotakin tervettä, iloista luonnossa, jota se nyt ainoastaan poikkeuksittain tapaa olla. Kaikki saatettaisin selittää harhanäkönä itse meistä, tai että me nyt katsomme kaikkea himmeimmillä silmillä ja hipuneimmilla tunteilla -- jollei taimikaan olisi huonontunut. Lunta, hiukan helisevä keli oli aina meidän nuoruudessamme; mutta miltä se nyt näyttää? Näyttää siltä kuin jollei maa kauemmin anna narrata itseänsä, vaan niin kauan kuin tämä oli tavallista; nyt istuu hän koko talven ja pöyhkeilee erityisellä harmaalla yksinkertaisuudella.

Siis saattaa hyvin huomata, ett'ei se ollut juuri hiljakkoin, kuin häitä Valdemarsborg'issa vietettiin, kun siihen vielä kuuluu, että Loppiaisiltana sinä vuonna oli helisevä reki-keli ja auringon paistama ilma, varsin mukava kylmyys tytön poskia purppuroimaan; mutta niin tyyni, että kapteeni saattoi hyvin verkalleen polttaa piippuansa, saamatta jäätä harmahtaviin viikseihinsä, Ja Stolt sitten, "sivili-vaatteissa", se on, pitkäkauluksisessa ajajakaapussa ja valkoset viikset ylös kammattuina, istui siinä kuskilaudalla ja läiskäytti piiskalla, joka edellisenä iltana varustettiin uudella silkki-mäiskällä, jonka mamselli Maria oli antanut.

Kapteenin peitti hänen vaimonsa, se on, hän kietoi hänen ympärillensä matkavyön, vähittäin niin pitkän, kuin Boa constrictor, ja veti sen ympärille huolimatta papan kaikista protesteista. Sittenkuin tämä oli tehty ja "ukko" oikein turkeissansa ja varustettuna nahkalaukku kaulassansa, puki hänet Maria, joka vuorostansa peitti äitin kuni egyptiläisen muumian, ja viimeksi auttoi luutnantti morsiantansa. Vihdoin istuutui vallasväki. Nuot "siunatut hatturasiat" vaivasivat kaptenin jalkoja; ja vihdoin kuului: "Aja, Stolt!" ja Stolt ajoi pois, nyökäten pöyhkeästi piioille, ja niin oli vallasväki poissa.

-- Hm, se on vahinko, ett'ei Berndt saata tulla häihin, -- sanoi kapteeni; -- kaikkien lasten olisi tullut olla kanssa.

-- Niin, nyt on jotakin, joka puutuu.

-- Niin, kaksi, isä ... Göthildakin, --anoi Maria; -- muuten olisi hän ollut morsiusneitona tänäpänä.

-- Aina sinäkin tulet! -- sanoi kaptenska, vilkuttaen silmiänsä, sillä tuo saattaisi tehdä isän vihaiseksi, ja nyt tulisi pitää hänet hyvällä tuulella. Rouvat ottavat toisinaan itsellensä tuon kiittämättömän vaivan pitää herroja miehiänsä hyvällä tuulella.

-- Anna hänen puhua, äiti, -- sanoi kapteeni ystävällisesti; -- näetkös, tämä ei ole ainoastaan riemujuhla, eukkoseni, vaan myöskin pyhä juhla, jota me tänäin vietämme.

-- Niin, ukkoseni.

-- Ja näetkös! Silloin saattaa Göthildankin muisto mielellänsä olla kera, se ei vahingoita iloa, eikä pahenna tuota tärkeätä hetkeä.

-- Niin, siinä on sinulla vallan oikein.

-- Niin, näetkös, vanha akkaseni, muistatkos seitsemänkolmatta vuotta sitten, kuin me vietimme tätä juhlaa ... ja sinä, koko elämän on onnellisuus ja suru tällä ajalla mennyt ohitsemme; me olemme vanhentuneet yksissä, näetkös, akkaseni, on paljon kiittämistä siitä ... ja että meillä on kaksi jälellä niistä kolmesta jotka Jumala antoi meille ... me olisimme saattaneet kadottaa heidät kaikki.

-- Niin, Berndtsson, siitä minä usein kiitän Jumalaa.

-- Niin, näetkös, päivä on tärkeä; nuot molemmat alottavat nyt samaa vaihtelevaa rataa, ja silloin olkoon Göthilda, tuo hyvä enkeli, mielellänsä kanssamme. Hän on tervetullut häihin, hänen hyvänluontoinen henkensä siunatkoon kernaasti, niinkuin mekin, lapsia.

Oli jotenkin omituista kuulla näitä vakavia mietelmiä, säestettyinä kulkusien kilinällä, rekikomiskan rientävän eteenpäin tuolla tasaisella lumipinnalla noiden valkealla ja viheriällä puettujen metsä-kuusien välillä.

Kello kolme ilta-päivällä olivat he perillä.

-- Hoi, katsokaa isä! katsokaa isä! -- huusi Maria.

Kapteeni kääntyi, ja -- portailla seisoi vallan todellakin Berndt, heidän rakas poikansa.

-- Niin kylläs saat! -- uhkasi kapteeni, kohottaen piippuansa; -- niin kylläs saat, poika, siitä, että valehtelit isällesi.

-- Se oli somaa, ettäs tulit, -- sanoi äiti, -- kun et vaan kuni tavallista matkustanut tuossa ohuessa kaapussa.

-- Se on sisustettu, äiti kulta! -- vastasi luutnantti iloisesti, auttaessansa äitiä vaunuista.

* * * * *

Valdemarsborg'in suuri sali oli somasti koristettu, ja koska nyt oli Loppiais-ilta, niin oli kaksi oivaa joulukuusta, nekin koristetut aika vaha-kynttilä joukolla.

Vieraita ei ollut monta. Siellä ei ollut muita kuin naapurit, jotka, erityisistä säädyistä ja tiloista, tekivät erityisiä olennoita tuossa loistavassa taulussa. Niin valosaa ei ollut isoon aikaan ollut huoneessa, ja nuot vanhat suku-isät olivat ainoastaan yhden kerran ennen nähneet maalatuilla silmillänsä häitä. He istuivat siellä kumminkin liikkumattomina, noloina tai iloisina, kuni he aina olivat olleet -- mutta vanha kenraali Olivesköld, testatori, näytti varsin vihaiselta.

Kynttilät olivat viritetyt, vieraat kokoontuneet, pappi tullut. Kaksi kulter-tuoli paria oli esillä, kaikki olivat hiljaa. Silloin aukenivat ovet, ja toisen kautta tuli sinne kaksi morsianta, morsiusneitojensa seuraamina; ne olivat Emma ja Maria; toisen kautta tuli kaksi sulhaista, toinen sivilivaatteissa, se oli nuori kreivi Olivesköld, toinen vormussa, se oli hänen orpanansa Akseli Ernberg.