Chapter 12

Berndtsson istui ääneti, nauttien ruokalajia. Kaikesta huomasi hän voivansa pahoin eikä ollut tyytyväinen edes itseensä, Helmeriin, Frans'iin eikä eukkoon.

Illalla lähtivät vieraat kotiinsa.

* * * * *

-- Tuo kirje, vai niin, sen olin unhottaa, -- sanoi Frans, Berndtsson'in seuraavana päivänä siitä muistuttaissa.

-- Niin, näetkös, minä palaan iltapäivällä Tukholmaan, ja on aika tärkillä.

Frans etsi sitä todellakin ja jätti sen ystävällensä, joka vaihtelevilla tunteilla luki seuraavaa.

Vanha ystävä, riitakumppalini ynnä muuta!

Minä kirjoitan kirje kirjeeltä; postirahat nousevat jo korkeaan summaan valtiovarastossani -- etkä sinä kuitenkaan tule.

Oletko sinä tullut noidutuksi jonkun kauniin immen kautta, tai onko sinusta tullut erakko?

Kukaan ei kaikista sinun ystävistäsi saata ymmärtää sinua; en edes minäkään, joka muuten tunsin sinut varsin hyvin.

Minä aavistan, että sinä kaipaat Tukholman uutisia; kas tässä pieni exposé.

Edellisellä viikolla kihlasi Jaakko rikkaan ryytikauppias Mörtsten'in ainoan tyttären. Jumala on antanut hänelle vähemmän etuisan ulkomuodon, mutta Jaakko väittää, että hänen sielunsa on jalo ja puhdas kuni taivas. Se on, noin sanoen, kuin hieno tytön käsi kivenlaskian kintaassa. Hän on vielä vähän tyhmäkin, mutta se on viattomuutta, sanoo Jaakko; ja saamaton, mutta se on ujoutta, sanoo Jaakko. Varmaa on, että hän on rikas ja hänellä on punasilpunen isä, joka on juonut välttävästi ja hänellä on sortunut ääni, ett'ei hän, jos Jumala tahtoo, ole kaukana kokoontua isiensä luo.

Tämä Jaakosta.

Mitä taasen Richard'iin (Leijonamieli, niinkuin me häntä kutsuimme, kun hän juoksi yövartiaa pakoon, sinä muistat) tulee, niin on hän sangen hyvällä kannalla erään vanhan tätin luona.

Sinne menee hän joka ilta lukemaan Dufvorösten'iä ja Thomas a Kempis'tä ja muita hauskoja kirjoja.

Richard on muuten ylimalkaan kaltaisensa -- maailman lapsi aamupuolella, mutta nyt Jumalaa lapsi kello kuudesta illalla kello kymmeneen; sillä silloin tulee hän meille, jos meillä on pieni juntti. Kaunista, miten alottaa. Neljä tuutia päivässä työskentelee hän autuudellensa ja muut kahdeksan tuntia tullaksensa taasen ihmiseksi.

Kuitenkin on hän luvannut että, jos hän saa testamentin, eikä akka muuta mieltänsä viime minutilla -- sillä hän on tukala -- niin on hän, akan kuoltua, kutsuva meidät Eläintarhaan mässäämään, niin ett'ei sen vertaista ole kuultu tällä vuosisadalla.

Muuten voi hän hyvin -- ja "lähettää ahkerasti kertoen terveisiä"; -- sillä, sanoo hän, Feliks on riivatun toujouro poika; ja siinä on hänellä oikein.

Tule sinä vaan tänne, niin me juottaisimme sinulle koko Lethe'n rakuuna-punssia.

-- No, vielä -- surullinen uutinen. Pieni Leopoldine -- sinä muistat kai hänet? Niin, tietysti! Tiedätkö, minä en ole nähnyt häntä isoon aikaan; mutta eilen kohtasin minä hänet erään -- paltun seurassa; suo anteeksi, gendarm oli se oleva. Hän on siis tässä tilassa kehruuhuoneessa laillisen puolustuksen puutteessa. Vahinko, ett'ei meidän puolustuksemme auta, muuten niin meidän tulisi pelastaa viattomuus -- vai kuinka?

Tuo kunnon Gyllensvingel -- miesparka asioinensa! He ja karhut ovat epätoivossa; hän ainoastaan on tyyni. Kuukausi sitten tuli hän ylös minun luokseni ja pyysi minulta saada kömpiä konttooriini. Niin ymmärrettävää. Kohta sen jälkeen tuli kaksi Väinön kotkaa ja kysyivät minulta, olenko minä nähnyt herra Gyllensvingel'iä. En -- tietysti. He näyttivät vähän epäluuloiselta, mutta minä otin kunniata tuottavan ryhdin, ja he menivät. Sitten kurkistin minä konttooriin ja sanoin: Kas niin, nyt ovat he poissa; mitä sinä täällä teet? Niin, katsos, minä luen Napoleonin monologia Nikanderilta? Sitten tarkoitti hän että minä olin käyttänyt itseni tuhmasti, kun en maksanut heille, koska hänen nyt tulisi asua minun luonani tuokemmaksi. Minusta olisi se synti hauskalle ystävälleni -- ja minä maksoin. Se oli viisisataa, ilman korkoja ynnä muuta. Kunniani kautta, eikös hän tule minulle kalliiksi, ennenkuin hän ehtii temmata mamselli Anton'in. Suo anteeksi, se on uusi ilmiö täällä. Mamselli Anton on nimittäin rikkaan Anton'in tytär; pieni hohko, joka ennen oli ollut sullottuna ruukkuun ja vasta nyt tullut istutetuksi rabattiin neiti Attalien viereen, jonka sinä tunnet.

Hän on saanut "sivistyksensä" eräässä pappilassa ala osassa maata ja on tavallisen sievä katsella; mutta saamaton ja tyhmä -- kuni Jumala tiesi mikä lintu hyvänsä. Kyllin siitä, siellä on nyt Gyllensvingel käynyt ja on sangen hyvissä kirjoissa äitin ja neitin luona, mutta hänellä ei näy olevan onnea tytön eikä isän luona. Siellä on Berndtsson taasen sangen hyvällä kannalla.

Hän "liipattu" mies, tuo Berndtsson! pitää itseänsä niin pyhänä ja hienona; lukee Marieberg-tutkintoa varten ja taitaa "konilliset sektionit". Se olisi minusta alhainen näytelmä, jos hän jäisi tuohon ujoon veitikkaan. Sen on Gyllensvingel, tuo kunnianpascha, saapa -- joko sen tai niin olen minäkin rahoittani.

Yleisesti meidän ystävällämme on enin onnea akkojen luona; ja se on onnettomuus meidän vapauden aikonamme, joka sallii tytöllä olla oman tahdon ja joskus tehdä vallankumouksiakin hallitsevia kohtaan. Sinä uskonet, että hän on kohdannut sekä hyvää että pahaa, "Svingel" parka. Sinä nait kai -- niin, se oli totta, sinä tunsit hänet varsin. -- "Tupsu", hän, pieni ukko kaapussa, jota sinä peikontapaisesti musersit kadulla. Hänellä on kaunis tyttö talossansa, jonka sai nähdä ainoastaan sunnuntaina, kun hän "Rynnäkkökypärin" ja "Tupsun" seurassa vaelsi niin kilttinä kirkkoon. Tuon oli "Svingel" parka nyt saanut tietää, ja kun ukko pienokainen on jonkunlainen notarius, joka jättää papereita Tukholman korkea-arvoisiin, hyvin kunnioitettaviin ja vaan kunnioitettavin oikeuksiin, ja akka neuloo hattuja, niin kiipesi hän sinne ylös ja puhui ukon kanssa eräästä "processista" ja tilasi hatun sisarellensa, sanoi hän. Tällä tavoin tuli hän perheen luo, ja nyt vaati hän herrasväen näytelmiin, silmänkääntäjäisiin, nuoralla tanssijaisiin ja apinoita katsomaan, ja oli vallan kauhistavan huvittava. Akka ihastui niin paljosta kunniasta, ja tyttö on niin kutsuttu ottolapsi, se on, jonkunlainen elinomainen herrasväki Tupsun ja Rynnäkkökypärin luona; niin ei viipynyt kauan, ennenkuin hänellä oli tuo äitihempukka puolellansa. Nyt saattoi hän olla vähän rohkeampi, mutta se ei menestynyt. Tyttö raivosi ja oli tainnut lukea lain meidän "Svingelillemme", niin että hän päivään, kahteen, sen jälkeen näytti typerältä kuni nahka-kaschetti, jolla joku rovasti on maannut päivällissijaa.

Mutta se taukosi sitten, ja äiti taisi vakaamielisesti ryhtyä leikkiin. Kulta isä, jonka luo tyttö tahtoi paeta, pelästyi kuni ruukku; mutta kyllin siitä -- tyttö on nyt poissa. Itse Rynnäkkökypäri ei tiedä sanaakaan, missä hän on, ja "Svingel" on etsinyt häntä, niinkuin hän olisi kadottanut nuppineulan.

Jaakko kertoi eilen, että löydettiin erään tytön ruumis järvestä, Eläintarhan kaivon luota; se olisi ikävää "Svingel" paralle, jos hän kutsuttaisiin vieraaksi poliisiin. Kuitenkaan ei se kai ole niin vaarallista; mutta ystävämme on kuitenkin peloissaan, että historia tulisi Anton'in korviin; se olisi kaunis kepponen siinä luvussa sekä hänelle että minulle.

Niin vietämme me päivämme viattomassa ilossa, niinkuin veli huomaa, ja tarvitsemme ainoastaan sinua, saadaksemme liittokuntamme täydelliseksi. Meillä molemmilla olisi hiukan hauskaa Gyllensvingel'in kera -- vai mitä?

Muuten on täällä aurinko ja kesäpäivät; saattaa ripustaa silavan-sivun jollekulle seinälle Munkbro'hon päin, saadakseen ottaa sen paistettuna alas tunnin kuluttua; koirat tahtovat tulla hulluiksi, kuni sanomalehdetkin, ja molemmilla tarvitsisi olla kuonokoppa; muuten on vesi Riddarholm'an kanavassa vihreätä -- niin että me täältäkin näemme luonnon rikkauksinensa. "Blåporten'illa" on ahvenia, ja suuria rapuja kellari-solen'issa ja niin edespäin.

Tule tänne! Tule tänne! Jätä vihreä-herkut sinne; anna isä-ukon, tuon kunnon miehen, hoitaa itse itseänsä, ja tule tänne. Täällä on sinulla kuitenkin parhaat ystäväsi, hauskoja veitikoita tyyni, ja niiden joukossa parhain kaikista, nimittäin

Sinun uskollinen esirukoilijasi Theophron Löwenpil.

Tukholmassa kesäkuulla.

Berndtsson vapisi kuni haavanlehti (tämä on tavallinen lause) kirjettä lukiessansa. Hän vuoroin vaaleni kuni kuollut, vuoroin hehkui hän kuni suonet olisivat tahtoneet paukahtaa poikki. Kuitenkaan ei tässä tunteessa ollut vihaa Gyllensvingel'iä kohtaan, sillä ei tiikeriä vihata, vaikka kauhistutaan, kun hän on saavuttanut saaliinsa ja raatanut sen metsän syvyyteen. Sitävastoin kauhistui hän Emilin kohtaloa.

Hän pani kirjeen luotansa ja vaipui syviin ajatuksiin.

-- Se taitaa kuitenkin olla ukkoparka, joka on piiloittanut hänet, -- sanoi hän itseksensä. -- Tupsu parka!

-- Sinä näytät olevan synkällä mielellä, -- lausui Frans; no, sehän oli kai kaunis historia?

-- Varsin kaunis.

-- Kyllä, mutta vallan tavallinen. Tuo tyhjäntoimitus tuopi sellaisia tyhmyyksiä mukanansa, ja rakas Gyllensvingel'inikin samoin kuin koko liittokunta ovat komplotti tyhjäntoimittajia. Sinä näet ne melkein jokainen vahdinmuutto Kaarle III:n torilla; tunkien itseänsä väkijoukon läpi lorgnetti silmäkulmilla ja ylpeyttä joka jäsenessä. Sinä uskonet, he pitävät itsensä kukkina nuorukaisten joukossa ... minä olen ollut yksi niitä, ... he eivät kuitenkaan ole mitään muuta kuin silohansikoittuja ja kornetteja käyttäviä hampuusia.

-- Kyllä, sen minä uskon, -- vastasi Berndtsson lyhyesti.

-- Kyllä, -- jatkoi Frans. -- Tavallinen hampuusi tulee toimeen risoissansa ... nämät tulevat toimeen muotillisilla velaksi otetuilla vaatteilla; molemmat voittavat enemmän hävyttömyydellä ja molemmat ovat todelliseen sielunviljelykseen katsoen samassa henkisessä raakuuden kannassa.

-- Tiedätkös, -- jatkoi hän vakaasti, -- tiedätkös, käy huonosti vanhalle Europalle: hänellä ei ole mitään nuoruuden-voimaa. Vapaus on kysymättömänä ja käsittämättömänä; vanha on tullut tieltä pois, eikä mitään uutta ole sijassa. Vapaus viljelemättömänä, uskotta, rakkaudetta, ei ole kujeeton vapaus, jonka kautta kunnia pelataan pois, omatunto, isänmaa ja oma sydän.

-- Sinä tuomitset ankarasti, -- sanoi Berndtsson, jotakin sanoaksensa.

Frans hymyili surullisesti.

-- Niin, ehkä; se on mahdollista minunkin kanssani samoin kuin viinan juopon kanssa, joka on kääntynyt ja mennyt raittiuden seuraan, he ovat aina enemmin sanatillisia, mutta ainoastaan senvuoksi, että he kaikkein parhain tietävät kirouksen ja seuraukset. Ei, Berndtsson, minä en saata tinkiä kirjaintakaan. Se, joka on toivottomin meidän toivottomassa sivilisationissamme on juuri tämä typeryys, tämä tunnottomuus, joka yhdistyneenä rajattomalla vaatimuksella, löytyy meidän sivistyneissä nuorukaisissamme, ja tämä tylsä apinoimisen pyynti, joka on sivistymättömissä. Missä löytyy ehkä se voima, joka rakentaa jotakin uutta tuolle mädäntyneelle vanhalle? Me näemme ja surkuttelemme, että alituisesti tahdotaan taasen paikata jo kerran lahonnutta; mutta meidän tulee itkeä niitä, jotka rakentavat tuon uuden. Pharaojen vanhain jättiläis-palatsien katolle rakentaa nyt kerjäläismatkue viheliäisen majansa -- ja sanottakoon vanhasta ajasta mitä tahansa, mutta uusi on niin paljon kehnompi, ett'ei sillä ole tahtoa eikä voimaa.

-- Mutta on useita, jotka -- virkkoi Berndtsson, -- jotka pitävät sitä vähän parempana. Sinä ja minä...

-- Niin, meitä on kaksi. Tunnetko usiampia?

-- En, en nuorten joukossa.

-- Ja me kaksi, Berndtsson, emme ole suurin paremmat; minä olen ollut syvälle vaipunut ja olen noussut, ja sinä ... sinä tahdot naida rahoja.

-- Minäkö?

-- Niin kyllä, Berndtsson; siitä en minä pidä, se on valhe omissa, tuon tyttö-paran, koko maailman ja Jumalan silmissä.

-- Mutta Frans!

-- Sinä et saata suuttua minulle, rakas Berndtsson, mutta sinä olet onnenetsijän alku. Sinä tahdot etsiä onnea: mitä se on? Niin, sinä et etsi onnea, vaan tahdot välttää onnettomuutta, sitä, että olla köyhänä, kuni sanotaan; eikö se ole niin.

Berndtsson oli vaiti.

-- Näetkös, sen laita on sama kuin monen muunkin; että kun tahdotaan välttää toista, niin joudutaan toiseen paheesen. Annas olla, että sinusta tulee rikas; tiedätkös, senvuoksi et sinä ole onnellisempi.

-- Mutta sinä luulet, että...

-- Niin, sen teen minä, rakas Berndt; anna minun nähdä, ett'et sinä uhraa tärkeintä elämässäsi, perheellistä onneasi, mitättömällä rahalla; ei osteta itseänsä autuuteen, ja sinä ... mutta siitä toinen kerta. Mutta yhtä hyvin, täällä tunnen minä kuinka tulee olla, -- lisäsi hän, osoittaen sydäntänsä.

Berndtsson'in ajatukset olivat ainoastaan kiintyneet Emilin katoamiseen, niin että ystävän sanat laskeutuivat hänen sieluunsa kuni uinailevat jyvät kylväjän kädestä putoavat maahan, joka heti peittää ja piiloittaa heidät. Mutta joku aika sen jälkeen ovat net juuri nämät kylvetyt jyväset, jotka peittävät tuon paljaan maan vihannuudellansa, ja vielä muuan aika tuon jälkeen kantavat ne monenmoisia hedelmiä.

Niin ei ainoa todellinen sanakaan katoa -- vaan se kylvetään; se haudataan hetkeksi, unhoitetaan, poljetaan; mutta toisella kerralla työntää se itsensä taasen esille ja kasvaa -- eikä kukaan tiedä, kuka jyvän kylvi, joka sitten laihon kantoi, vaan ne, jotka korjaavat, luulevat sen itse tehneensä.

Ne ovat juuri nämät laihot, jotka muodostavat aikakausien pienen kapitali-voiton, ja kuta enemmin me kylvämme, sitä suurempi on laiho toisena aikana, jota emme me saa nähdä, sen vuoksi että meidän nimemme ovat unhottuneet ja taistelut, joissa olemme taistelleet säikähyttääksemme sitä pivollista totuudesta, joka meillä oli kylvettävänä, varpuisilta, jotka aina koittavat hävittää itse siemenen.

Frans tarkasteli ääneti ystäväänsä.

-- Sinä olet surullinen, Berndtsson, -- sanoi hän vihdoin; -- se on sinulle hyvä, se tuottaa sinulle siunausta ja iloa.

-- Sanotko niin? -- huusi tuo nuori mies ja hypähti ylös; -- sanotko niin? Sano toistamiseen. Tuo suru tuottaa sinulle siunausta ja iloa.

-- Niin, niin, siunausta ja iloa! -- sanoi Frans liikutettuna, tarttuen ystävänsä käteen. -- Jumala siunatkoon sinua, Berndtsson ... onnea ja iloa.

TAASEN ERÄS KIRJE.

Tuskin oli Berndtsson palannut kotiinsa huoneesen Tukholmassa, kun jo pöydällä oleva pieni ja lyhytvartinen kirje kääntyi hänen huomioonsa.

Hän arvasi että se oli Helmeriltä, avasi ja luki sen:

Veli Berndtsson!

Sinä olet, kuten minä varmaan tiedän ja tunnen, kunnon mies aina sydämen sopukkaan, ja sitäpaitsi ainoa, jonka luo minä saatan kääntyä.

Asia on nimittäin se, että minä pidän eräästä tytöstä, joka nyt asuu Tukholmassa, mutta häntä taitavat, kuni rovasti sanoo, vartioida lohikäärmeet ja kyyt. Mutta sinä olet tuttu talossa. Siis ota myötäseuraava lippu ja vakoile tilaisuutta, ja niin otat sinä vastauksen, ymmärrätkös, mutta älä pistä nenääsi kirjeesen, vaan lähetä se tänne minulle. Totta sanoen olen minä ollut tilaisuudessa pyytää sinua suullisesti; mutta kirjallisesti käy se paremmin.

Vastaus lähetetään kirjeessä rovasti Mollén'ille, Rödeby'n pappilaan, suoraan sanoen, senvuoksi että äiti, joka on niin hyväntahtoinen, ei saata antaa kirjeeni olla koskematta, vaan murtaa net kaikessa viattomuudessa; se on tapahtunut muutamia kertoja, mutta nyt ei saa tapahtua; sillä äiti on vallan jalou rakkaasta pojastansa

Vanha toverisi Carl Helmer.

Tuolla myötäseuraavalla kirjeellä oli päällekirjoitus: Lina Anton. Käteen.

Berndtsson saattoi olla tuskin nauramatta.

-- Niin, juuri kaunis toimi, -- sanoi hän itseksensä; -- mutta hän luottaa minuun, ja he rakastavat toisiansa, siis...

Nuorukainen ihmetteli itse itseänsä, että hän sellaisessa kovassa iskussa saattoi jäädä niin tyyneksi.

Fransilla on oikein, -- sanoi hän; -- nyt vasta ymmärrän, ett'en minä rakasta häntä niin paljon, kuin tarvitaan häntä onnelliseksi tehdäkseni ja itsekin tulla siksi. Kaitselmus ei siis mahda tahtoa, että joku Berndtsson niminen tulisi rikkaaksi -- mutisi hän itseksensä, rientäen ulos kaupungille.

Hän riensi Åland sopukkaan hyvin tunnettuun N:o 10:neen, mutkitteli itsensä ylös noita pimeitä portaita ja saapui vallasväki Blomros'in luo.

Rouva oli yksin kotona.

Tuo pitkä ihminen näytti äkeältä ja jorolta, mutta selkesi jokseenkin, tuntiessansa taasen luutnantti Berndtsson'in.

-- Oh, nöyrin palvelijatar, herra luutnantti, sangen huvittavaa saada nähdä herra luutnanttia... Kohta vuosi sitten kuin meillä oli kunnia; olkaa niin hyvä ja astukaa sisään! lausui hän ja avasi oven tuohon niin kutsuttuun etuhuoneesen.

Nyt tuli pitää hyvä mieli. Berndtsson vakuutti, että hän "usein oli aikonut, vaan hän oli pelännyt tulevansa vastukseksi", ja niin edespäin.

Rouva puolestansa vakuutti, ettei "niin rakas vieras" saattaisi tulla millään tavalla vastukseksi, ja niin edespäin.

Vihdoin kysyi vieras notariusta.

-- Niin, Herran Jumala, Blomros parka, hän on ollut jonkun ajan varsin kivulloinen ja hänen täytyy joka ilta käyskennellä kaksi tuntia. Ah niin... Hän tulee kyllä pian; luutnantti tuskin tuntee hänet taasen, hän on niin ransistunut. Minä sanon monta kertaa: "Blomros'iseni, älä laske surua niin sydämelle ... kiittämättömyys on maailman palkka. Katso minua, Blomros, kuinka minä pidän ryhtini ja turvaan Jumalaan; sillä se on minun yksityinen ajatukseni, että Jumala lopulta auttaa". Niin, mutta mitä minun saarnani auttaa! Ei niin paljoakaan kuin "_gratia probata_" sitä, joka on katkaissut kaulansa. Kas, ukkoseni on heikko, sangen heikko ja hyväsydäminen, niin, Jumalani, niin hyvä sydäminen, että saattaisi varastaa vaikka nenänkin häneltä ja sydämen ruumiista.

-- Onko tapahtunut joku onnettomuus?

-- Kah, eikö luutnantti ole sitä kuullut, joka on joka miehen suussa?

-- En, minä olen ollut maalla.

-- Ah, Jumalani, Herraseni luutnantti! Niin, luutnantti näki kai ... niin, sen teki luutnantti ... tuo tyttö, jonka me armeliaisuudesta olimme ottaneet kasvattaaksemme?

-- Kyllä.

-- Niin, se oli kaunis kappale. Nähkääs, Jumala varjelkoon, mamselli luuli, että hän näytti joltakin ... "kaunis nahka se menee hiiteen", sanoo sananlasku; mutta sitä eivät sellaiset mamsellit koskaan muista. Ja niin luuli hän, että meidän perheemme oli liian halpa; silla nähkääs luutnantti, arkina niin juomme Blomros ja minä vaan vähän olvijuustoa iltasilla; mutta hieno mamselli on liian hieno.

-- Ja sitten?

-- Niin, nyt saapi luutnantti tietää, että tämä on vakaamielinen perhe sekä Jumalan pelvossa että niin edespäin; sillä sekä minä että Blomros käymme joka pyhä kirkossa, on paha sää tai kuurosade, yhtä kaikki, kuuntelemassa Jumalaa, sielun uhria, ja sen luutnantti tietäköön, että tyttö aina sai olla kanssa ja kuulla Jumalan sanaa, ja sitten meidän kanssamme sai hän kaalia ja sangen hyvää ruokaa, häpeä sanoa, niin ett'ei mitään hengellistä eikä maallista puuttunut.

Rouva veti henkeänsä.

-- Vielä niin, en tiedä, mutta hän rupesi, meidän tietämättämme, alhaisen väen seuraan, ja niin ... kerran oli hän poissa. Se oli häijy kappale, ja jollei se olisi ollut Blomrosille vastenhakoista eikä meistä olisi tullut veisu koko kaupungille, niin olisimme me varmaan antaneet poliisin ottaa selko hänestä, sillä kas, me olemme elättäneet ja vaatettaneet häntä, ja vaikka hän ei ollut laillisesti pestattu piika, niin olisimme me voineet ottaa hänet takaisin laillisesti; mutta kas, Blomros ei tahtonut ja on pyytänyt minun antaa armon käydä oikeasta, ja koska Blomros on kivulloinen ja heikko, Blomros parka, niin luulin minä, että se oli niin hyvä, kun hän oli teillä tietämättömillä.

-- Mutta, eikö ole mitään aavistusta.

-- Ei lainkaan. Kerran luulimme me varmaan, että se oli hän; sillä eräs ihminen oli hukuttanut itsensä Brunsvik'iin; ja tuollaiset kuikat eivät koskaan ajattele Jumalaansa eikä Luojaansa, vaan seuraavat pahoja himojansa, johon kuuluu, silloin kuin saatana viettelee ihmistä, käden kurottaminen omaa henkeänsä kohtaan. Ja minä lähetin Blomros'in ... niin, minä käskin, että hän menisi raatihuoneesen katsomaan; mutta se oli toinen, niin varmaan on hän hengissä... Oh, hän ei ole pelannut loppuun, hän, tuo ilkinen kappale; mutta sen minä sanon, että minä vaan narraisin, jos hän tulisi kehruuhuoneesen.

Berndtsson oli nyt tyytyväinen, eikä hänkään ollut luullut, että tuo suloinen tyttö olisi saattanut antautua itsemurhaan, mutta saada selvä hänestä ennen rouva Blomros'ia tai Gyllensvingel'iä, siinä oli keino. Ja sitten?

Sellaisilla nuorukaisilla ei ole koskaan mitään _sitten_; kaitselmus ohjaa sitä asiaa.

Rouva Blomros tyhjensi koko sappivarastonsa Emilin yli, eikä hän ollut lopettanut, notariuksen sisään astuessa.

Tuo pieni suu vieläpä näytti pienemmältä kuin ennen, hänen laihat kasvonsa laihemmilta ja kelmeimmiltä.

-- Tunnetko vielä vierastamme? -- kysyi rouva.

Notarius lähestyi ja sydämellistä iloa osoittava valo leveni hänen kasvoillensa.

-- Ah. se on luutnantti Berndtsson, -- sanoi hän; sydämellisesti tervetullut.

-- Minä istun juuri ja puhuu meidän kadonneesta kuikastamme. Luutnantti on ollut maalla, eikä hän tietänyt koko tuosta haikeasta historiasta. Niin. se on kaunis historia.

-- Niin, Emili parka! -- huokaili notarius.

-- Parka!... Niin, se juuri on paroitettavaa, kuikka, jonka me armeliaisuudesta otimme, juurikuin ojasta, kuikka, jonka me olemme antaneet käydä rippikoulua, oppia tanssimaan ja soittamaan ja oppia kaikki konstit, mitä on! Kiittämätön olento, joka juoksee pois luotani, jolla on niin paljon tilauksia! Eikö tuolla sisällä ole kaksikymmentä hatunpohjaa neulomatta; mitä voin minä yksin tehdä vaan kahdella kädellä? Ja niin juoksee hän tiehensä, juuri nenämme edestä! Ei, Blomros, olisin minä mies, niin en minä jättäisi sitä asiaa, ennenkuin kaikki otettaisin ojennuslaitokseen; mutta mitä voi yksinäinen, turvaton, heikko nainen tehdä?

-- Mutta minä unhotan vallan, että meillä on vieraita, -- sanoi hän vihdoin, rientäen ulos.

Notarius istui, katseensa jäykästi lattiaan kiintyneenä ja hän hypähti, Berndtsson^in kysyessä: -- Kuinka on sen laita?

Ukko katsahti ylös ja tunsi taasen jotakin, joka antoi luottamuksen Berndtsson'in sanaan.

-- On huonosti, hyvä luutnanttini.

-- Kuinka niin? puhukaa! -- sanoi nuorukainen innokkaasti.

-- Niin, nähkääs luutnantti, -- toisti ukko, pelon alaisesti katsoen oveen päin. -- Niin, nähkääs luutnantti, äitillä, joka on kaikessa nyt vähän väärin Emiliä kohtaan.

-- Niin, minä tunnen historian alun. Gyllensvingel...

-- Niin ... vai niin, niin, sitten tietää luutnantti kaikki tyyni.

-- En, en kaikkea, paras notarius; minä arvaan...

-- Mitä?

-- Että te...

-- Että minä ... mitä sitten?

-- Että te tiedätte, missä Emili on ... että te olette pelastaneet hänet.

Ukko puristi päätänsä: -- En!

-- Kyllä, parahin notarius, puhukaa suoraan: te tiedätte, missä hän on; no älkää epäilkö minua ... mutta minä en pyydä häntä nähdäkseni.

Tuo vanhus tarkasteli Berndtsson'ia ja hymyili hyvin.

-- Luutnantti on kunnon nuorukainen, -- sanoi hän; -- te ette halua kohdata häntä?

-- En.

-- Ja te lupaatte, ett'ette etsi häntä?

-- Niin.

-- Luvatkaa Jumalan kantta!

-- Kyllä, Jumalan ja autuuteni kautta.

-- Ettekö mainitse kellenkään tässä maailmassa sanaakaan?

-- Niin.

-- Niin, se on kyllä ... se näkyy teistä, että se on kylläksi. Niin, minä tiedän missä tyttö on; mutta siinä ei ole kyllin.

-- Kuinka niin?

-- Niin, nähkääs, kun hän katosi, jätti hän kaikki parhaat vaatteensa jälelle, ja ne on nyt vaimoni pannut lukon taakse, ett'ei voi saada ulos lankaakaan.

-- Eikö mitään muuta.

-- Niin, se on kyllin siitä ... sillä nähkääs luutnantti, se on kuitenkin vaimoni, joka ansaitsee sen vähän mitä meillä on, ja minulle on tekemätöntä roposen saaminen, siis en minä saata auttaa tuota lapsi parkaa.

-- Sen voin minä ehkä auttaa, -- sanoi Berndtsson. Kas tässä palkkaneljännekseni, se ei ole paljon, mutta vähän aluksi.

-- Oh, kuinka se käy laatuun?

-- Kyllä, ottakaa; eihän se ole teidän tähtenne, paras notarius.