Chapter 10

Musiiki näpäytti ja paruuni otti ystävänsä kera paikan piironkin luona.

-- Kuules, Löwenpil, oletko sinä nähnyt egyptiläistä museota Pariisissa?

-- Olen, kuinka niin?

-- Mitä sanot tuo muumia, joka on tuolla?

-- Muumia?

-- Niin, näetkös, melkein yhtä paljon puhuu mamselli Anton.

-- Mutta hän näkyi puhuvan paljon Berndtsson'in kera.

-- Niin, sen minä uskon, hän tuli ehkä muistojen kera isä kultansa luota, ja puhui kevät-tou'oista ja kirnupiimästä; tuota näkyy tuo piika parhain ymmärtävän.

-- Sinun keskustelusi neitin kera oli sitä innokkaampi.

-- No niin, hän on oikein sievä "lutka"; vahinko vaan, ettei hän ole tarjooja-mamselli Schweizerissä.

-- Mistä te puhuitte?

-- Tuo oli yksinkertainen kysymys; mitä muuta puhuisi, jollei vaan turhia juttuja; hän tahtoi olla olevinansa vikkelä, ja niin saattaa kutoa kokoon mitä vaan, hän nauraa varsin hyvin, vaikka suupielet menevät vähän vinoon.

-- Mutta ei mitään Adolfinen suhteen Blåporten'illa.

-- Niin, sen minä uskon, tuolla tytöllä on _savoir vivre_ ja _savoir faire_; siitä olisi tullut varsin oiva salonkineiti, jos hän olisi kuulunut siihen luokkaan -- se on toinen asia.

-- Etkö tanssi?

-- He en, minä olen epätoivossa tänä-iltana, minä en tanssi kenenkään muun kuin neiti Attalien kanssa, sen minä tiedän, että akka pitää siitä; ja näetkös, akalla on kaikki sananvalta tässä talossa ja niin pyritään likemmä muumiata ja ruvetaan puhumaan, mikä sen nimi taasen on: herajuusto, taale, voinvalmistus ja kuminajuusto, ja niin edespäin, saadakseen hänen puhe-elimensä käymiseen, ja sitten, veliseni, saat sinä pienet saatavasi maksetuksi.

-- Niin, sinä teit minulle sutkauksen diskantissa.

-- Vai niin; no sinähän olit takauksessa ja sitäpaitsi olet rikas; mitä sinä tekisit rikkauksillasi, jollet sinä auttaisi ystävääsi?

-- Siinä saattaa sinulla olla oikein, mutta mene pian naimisiin, niin että...

-- Niin, tiedätkös, minä olen jättänyt hiidelle itseni, minä nain mamselli Liinan; ei ole muuta neuvoa. Sinä saattaisit varsin ottaa neiti Attalien.

-- Kiitän nöyrimmästi, mutta minulla on esteitä.

-- Adolfine ... oh, sillä ei ole niin väliä. Mutta yhtä kaikki, sellaisena kuin minä nyt olen tässä, niin aion minä mennä tuohon pyhään aviosäätyyn ja, jos Jumala tahtoo, yhdistyä tuolla poikessa olevan muumian kanssa; tuo on todenperäinen viattomuus -- eräs "landttärna" (ei lyhty, ymmärrätkö) ja se on oleva sangen kummallista totuttaa itsiänsä tuohon "genre'iin".

-- On kyllä, sinä voit kaikkea mitä vaan tahdot.

-- Niin niin, tottumus tekee asian. Kuudenteen valssiin menen minä ja poljen lattiata neiti Attalien kanssa. Menkäämme tuonne ulos ja istukaamme vähän: täytyy olla jäykät, lepuutetut jalat, käydäkseen tuohon työhön käsiksi.

Keskustelu paruunin ja Liinan kanssa oli tapahtunut, niinkuin me ennen olemme kertoneet, niin ettei hän erittäin ollut voittanut sellaisen tuntijan suostumusta; mutta keskustelut Berndtsson'in kera näkyi paremmin luonnistuman.

Berndtsson oli yksinkertainen, vilpitön eikä liiaksi sivistynyt nuorukainen, joka ei likimainkaan ollut väsynyt elämän nautinnoihin. Köyhyys ja pelko velkaantumisesta oli säästänyt hänelle monta kokemusta, joita toiset suorittivat varsin ilottomalla elämällä. Hän oli usein nähnyt, missä murheissa hänen isänsä oli elänyt ja eli, ainoastaan senvuoksi, että hän oli velkaantunut; kuinka korot, erään Sisyphus-kallion kaltaiset, alituisesti saapuivat ja tekivät kaikki koetukset, suruttoman vanhuuden levonhetken saavuttamisessa, mahdottomiksi. Tämä vaikutti, että hän oli aikoinaan tottunut vissiin kohtuuteen, vissiin taipumukseen olla vähään tyytyväinen, joka suurelta osalta hänen ystäviänsä puuttui.

Ihmetellään usein, minkä vuoksi nuoret miehet niin usein antautuvat velkoihin; luullaan, että se johtuu kevytmielisyydestä, säästämisen kykenemättömyydestä ja joutuvasta laiskuudesta, sanalla sanoen, olevan luonnonlaatu-vian vallassa. Tämä ei kuitenkaan ole aivan usein niin, vaan vika onkin usein valtiossa, joka antaa niin pieniä palkkoja, ettei mikään visuus sitä auta, vaan velkaantuminen on poistumaton. Siis tulee nuorukainen juuri silloin kuin mieli on iloisimmallansa ja kuin tulevaisuus avaa porttinsa, asemaan, jossa hänen ei ole mahdollista elää velkaan tulematta. Hän on rikasten miesten poikain toveri ja ystävä ja hänen täytyy, jollei juuri kilpailla, niin olla kuitenkin heidän kanssansa. Alituisesti kasvaa velka huolimatta kaikesta hänen säästäväisyydestänsä, ja kohta huomaa hän, ettei tätä pahetta voi auttaa ilman perintöä tai -- rikasta tyttöä.

Nyt tulee hänen koittaa saada sellainen; hän kieltäytyy, päättäissänsä naida rikkaasti ja varallisesti, kaikista vaatimuksistansa omistaaksensa sen, jota hän mahdollisesti rakastaisi; sillä hän ei saata ennakolta lukea hyväksensä, jollei velkasumma pakoita häntä naimaan, paljoa ennemmin kuin hän on nähnyt sen, jota hän rakastaa; ja jos hän on nähnyt hänet, niin tulee hänen poistaa se ajatus tulevaisuudelle vaarallisena. Mitä on hän tekevä? Asiat menevät selvästi alaspäin -- jos he menevät vähän hitaammin tai vähän nopeammin, saattaa olla se sama; jos vaimo maksaa muutaman tuhat riksiä enemmän tai vähemmän, ei se kuulu asiaan; mutta kieltäytyä kaikista elämän iloista, sitä ei hän saata. Hänestä on avioliitto jonkunlainen ikävä luostarielämä -- jonkunlainen yhdyskunta, jolla ei ole muuta iloa itsellänsä kuin selvät asiat, ja siis tahtoo hän nauttia, koska hän saattaa, elämän riemuista, ja tulla mieheksi ja asiamieheksi sitten.

Hänen tulee kuitenkin rakastaa, panematta itseänsä vaaran-alaiseksi ja sitomatta itseänsä; hänen tulee katsella vaimoa kuin leikkikalua, joka ei kelpaa muuhun kuin huvitukseen; hänen tuli etsiä hänet juuri sieltä, jossa hän ei saa tietää, mikä vaimo se saattaa olla. Minkä vuoksi? Niin, senvuoksi, että hänen tulee olla vapaa, kuin tilaisuus vakavuuteen ilmaantuu.

Vähitellen tulee hän vapaaksi kaikista tunteista ja oppii vihaamaan naista; no hyvä, silloin hän on valmis naimisiin; silloin tapaa hän, annas olla, rakastettavan ja varakkaan tytön; mutta hän ei ymmärrä häntä. Viattomuuden hienoa tuoksua ei hän tunne, koska hän tulee irstauden hollituvasta.

On kuitenkin monta, jotka eivät ole niin onnellisesti onnettomia; mutta näillä on ollut tavallisesti joku apu ja, ennen kaikkea, niitä ei saa heittää huolimattomasti velan pyörteeseen, jos he luulevat, että heillä on etuoikeuksien vaatimuksia ja jos vissit oikeudet suosivat heitä, että he saavat olla vapaat.

Koko tässä otteessa näyttäytyy ylenkatse naisia kohtaan tässä muodossa etupäässä sellaisissa, jotka tietävät itsestänsä tai arvelevat, että he elävät varojensa yli, tämä olkoon nautintopyynnistä tai senvuoksi, ett^ei se saata olka toisin.

Myönnettävää on, että ulkonaiselle ilon pilkistykselle, silmänräpäykseksi uhrataan sisällinen, todellinen tyytyväisyys ja että etukädessä eletään perheellistä onnea ja pantataan vanhuuden lohdutus pankkiin, joka, silkoin kuin sen tahtoo lunastaa, kauan sitten on ollut maksuvoimaton.

Niin paljon tuomitaan siitä niinkutsutusta silohansikoitusta raakuudesta; kukahan on se, joka sitä imettää? Tuomitaan tapojen riettautta, joka joskus tekee, että nuot "sivistyneet" eivät saata ajatella yhtä asiaa selväksi, vaan tahraavat kaikki, mihin heidän ajatuksensa sattuvat. Kuka on saattanut riettauden? Pidetään ylenkatsetta naista kohtaan, raakuuden perustuksena; kukahan sen antoi? Meidän vaatimuksemme ovat net, että tuo sivistynyt eläisi varojensa yli ja meidän ahneutemme, että vähennettäisin, mikä suinkin on tarpeellisinta. Onnettomuus on siinä, että koetetaan heitellä sisällisen rikkauden puutetta ulkonaisen loistolla.

Kuitenkin on Berndtsson tuon vieraan avun kautta, jonka hän oli saanut, saattanut yllä pitää itseänsä niin, ett'ei hän edes voinutkaan velkaantua.

Hänellä ei ollut siis tuota tavallista syytä, eikä hän ollut senvuoksikaan, kuin monet muut, hylännyt toivoa seurata sieluansa; sillä hätä ei ollut oven edessä; hän _saattoi_ mennä köyhäänkin naimiseen, sittenkuin hän olisi saanut komppanian; mutta saattoipa hän mennä rikkaaseenkin, jos onni olisi hänelle suotuisa. Tämän toivon perustuksessa ei ollut vakituisesti mitään rainastelevaa itsekkäisyyttä, mutta isän pula, tuo vähäinen arvo, jota tuo _köyhä_ kapteeni Berndtsson nautti juuri köyhyytensä takia ja katsomatta hänen jaloa sieluansa ja virassa kelvollisuuttansa, oli syvästi teroittunut nuorukaisen mieleen.

Nyt kohtasi hän Liinan, ja oli jotakin tuossa tytössä, joka vangitsi hänet. Kun hän vertaili häntä tuohon köyhään hattumamselliin, huomasi hän selvästi, että tämä jälkimäinen todellakin olisi tuo oikea -- sitä ei hän itse ymmärtänyt; mutta ei se ollut kauneus, ei hänen ujo käytöksensä -- ei mikään, jolle hän olisi voinut antaa nimen, joka sellaisella noitavoimalla piti hänen ajatuksensa tässä tytössä jälellä, jonka hän ainoastaan kerran oli nähnyt. Liina oli hyvä, viaton lapsi, ei kaunis, mutta jotakin ajattelevaa sinisissä silmissä, kipinä sielua ja totuutta, joka helevästi eroitti sen tyhjän hymyn. joka loisti neiti Attalien silmissä.

Siis ei Liina ollut mitenkään merkillinen, mutta hän oli rikas; ja kuinka tuo vaikuttikaan, varmaa oli, että luutnantti Berndtsson luuli rakastavansa häntä, vaikka hän huomasi, että Emilin kuva ikäänkuin tahtoi asettua hänen ja Liinan väliin.

Liina puolestansa näkyi tuossa nuoressa luutnantissa tuntevan lapsuuden ystävän. Hän ei huvittanut häntä millään peräti pilanteolla eikä turhilla veija-sanoilla, jota niin usein saa salongeissa, keskustelutapa, joka on puhumassa, vaan ei mitään sanomassa. Mutta mistä he sitten puhuivat? Jumala tiesi; vaan eivät kirnupiimästä eikä kuminajuustosta, vaan vallan kokonaan toisista, jotka huvittivat heitä molempia.

Berndtsson'illa oli aine puhuttavana, joka äärettömästi näkyi huvittavan Liinaa. Hän oli nimittäin kadettiaikanansa ollut usein Rödbyn pappilassa ja tuon kunnon rovasti Mollén'in luona, joka oli naituna tehtaanisännän sisaren kanssa. Hän tunsi siis heidät ja koko ympärillä olevan seudun.

Tämä oli Liinasta, joka ei vielä ollut ehtinyt tottua uuteen elämän-tapaan, vallan kuin hän yhdellä kerralla olisi tullut siirretyksi lapsuutensa edeniin.

-- Ja te muistatte, -- sanoi hän, -- pöydän puutarhassa?

-- Niin, se oli harmaa kalkki-kiivu lehtimajassa; siinä olen minä usein istunut kirjoineni.

-- Ehkä te olette kirjoittaneet nimennekin? -- kysyi hän ja hänen poskensa saivat innokkaamman punan.

-- Niin, vieläpä hakannutkin, nimittäin kynäveitsellä. Minä ja Helmer ... tunnettehan te nuoren Helmer'in?

-- Tunnen niin, sen minä teen.

-- Minä ja Helmer olimme ystävät ja olemme vieläkin; hän oli kadetti silloinkuin minäkin; mutta juuri tuossa lehtimajassa päätti hän olla jatkamatta. Hän istui siellä eräänä kauniina kesä-aamuna minun kanssani, ja me, niinkuin pojilla on tapana, teimme tuumailuja tulevaisuudestamme. Se olisi luonnollisesti tuleva loistavaksi, kumminkin minun, -- lisäsi Berndtsson, naurahdellen. -- Helmer taasen levollista ja rauhaisaa tulevaisuutta ja sittenkuin hän kauan oli kuunnellut minun tuumailujani, ja ääneti silmäillyt kenttiä ja metsiä, keskeytti hän minut, sanoen: "Niin, tuo kaikki on hyvää, mutta kuin sinusta tulee kenraali, niin olen minä pienessä talossani, tuota sotilaselämää en minä osaa". Ja tämä tuli hänen päätökseksensä. Ainoastaan kuudentoista vuotias, otti hän äitinsä pienen talon huostaansa ja on nyt kelpo maanviljeliä.

Liina oli ääneti kuunnellut kertomusta; mutta kun puhuja taukosi, heitti hän kysyvän silmäyksen häneen.

-- Niin, oikein, olikin kysymys pöydästä. Niin, kuin me jätimme hyvästi toinen toisellemme, niin lupasimme me ikuisen ystävyyden, ja sen vahvistukseksi hakkasimme me B. B.. ja C. H. kivipöytään.

-- Niin, minä olen nähnyt nuot molemmat nimet, -- sanoi Liina, mutta ikäänkuin alakuloisena. -- Minä muistan nähneeni nuot molemmat nimet.

-- Ne ovat kai jo haihtuneet pois? -- kysyi Berndtsson, jonka haaveisille tuo paennut nuoruuden muisto taasen oli esissä nyt terveissä väreissä.

-- Ei, varsin vahingoittamattomat, sen voin minä vakuuttaa ja sen vähän sammalen, joka oli siinä, otin minä siitä pois tietämättä...

-- Että se oli kenraali ja maanviljeliä, jotka siihen olivat yhdistetyt! -- nauroi Berndtsson. -- Mutta Helmer, -- lisäsi hän, -- on kuitenkin enemmän maanviljeliä kuin minä kenraali. Onhan se kai pieni talo, kuin hän hoitaa?

-- Niin, varsin pieni.

-- Ja hän onnistuu kuitenkin? -- kysyi Berndtsson.

-- Niin, sen minä uskon. Heillä on niin sievää, hänen äitillänsä ja hänellä, todellakin niin hauskaa, että ... että tuntisi itsensä kuni kodittuneeksi heidän pienessä asunnossansa; sillä, kuni luutnantti muistaa, ei se ole suuri.

-- Kyllä, sen minä muistan; mutta Helmer onkin järjestyksen ihminen ja puhdas henkilö, joka voi paljon, vaan ei sokeasti totella muita. Hän olisi tuskin sopinut sotilaaksi, sillä hän tahtoi aina ensin tietää: miksi minun tulee tehdä näin tai näin? Ja vasta sittenkuin hän oli saanut sen tietää, tarttui hän tekoon.

-- Mutta onko sitten sotilas niin vallan tahdoton? -- kysyi Liina.

-- On, se on oleva niin, tai oikeimmin, se kuuluu meidän kunniaamme, ett^ei meillä ole mitään omaa tahtoa; sillä armeija on elävä puolustuskone, eikä se käy laatuun, että se ajattelee itse.

-- Niin, silloin pelkään, että Kaarlo ... Helmer aioin sanoa ... olisi siinä pahassa pulassa; sillä tuota kuulin minä sedän aina sanovan: "tuo on vastahakoinen herra, joka on pehmeä kuin vaha, silloinkuin hänen sydämensä määrää hänelle jotakin", niin sanoi setä.

-- Varsin oikein tuomittu, sellainen oli hän poikana, eikä hän ole siis muuttunut.

-- Minä lyön vetoa, että vallasväki nyt parhaillaan on tuolla alaalla Rödeby'ssä, -- virkkoi neiti Attalie, -- kun on kerran elänyt maalla, -- niin ei unohda tuota vapaata luontoa.

-- Niin, neitiseni, me puhuimme vapaasta luonnosta, mutta se oli ihmisestä, jolla oli mieli, vapaa kuni luonto.

Neiti hymyili. Mutta siltä se näytti, ettei hän kääntänyt huomiotansa vastaukseen, jokin, joka keskustelu-tavallensa olikin varsin tarpeeton.

-- Ah niin. Vapaus on jotakin, jota me kaikki halaamme, vieläpä kakadu tuolla sisällä rakastaa vapautta ja valittaa hädissänsä.

-- Hän näkyy, -- sanoi Berndtsson, naurahdellen, -- kuuluvan tuohon tavallisimpaan luokkaan, joka luulee, että vapaus saadaan, kun vaan huutaa aikalailla, mutta joka ei uhraa ainoatakaan mantelin sitä saavuttaaksensa.

-- Ah, te panettelette minun kakadu'ani! Se ei ole hyvänlaista luutnantilta; niin ymmärtäväistä eläintä ja niin mieltynyttä nähdään harvoin. Tai mitä sanot, Liina? Eikö kakadu ole liiaksi sievä olento?

-- No niin, mutta, Attalie, varmaan pidän minä kuitenkin tuhat kertaa enemmän tavallisesta varpusesta, vaikk'ei hän olekaan ulkomaalainen, vaan varsin yksinkertaisesti ruotsalainen.

-- Ah, sinulla on kummalliset ajatukset, Liinaseni! Tahdot verrata kakadun varpuseen; sen minä puhun kakadulle.

-- Vai niin, armaani ymmärtää lintujen kieltä, -- sanoi paruuni Gyllensvingel, joka oli lähestynyt; -- niin todellakin, teillä mahtaa olla korkeammat taidot kuin muilla. Noh, mitä sitten sanoo tuo siveellinen suku? He ylistävät Jumalaansa, niin oli vanhassa virsikirjassa; mutta sanovatko he mitään muuta?

-- Niin, paljon enemmän, vieläpä teistäkin, paruunini.

-- Jumalani, puhuvatko linnut minusta! Ja mitä?

-- He sanovat, että teistä aikoinaan tulee mahtava mies.

-- Ei armaani, he sanovat vaan: Gyllensvingel, hän on orja, hän niinkuin mekin. Suvaitsetteko te? Nyt alkaa kuudes valssi.

Se alkoi ja kaikki oli taasen liikkeessä.

Näin pitkitettiin juhlaa myöhään yön selkään.

Tehtaanisäntä, kuni kohtelias isäntä ainakin, kulki pitkin ja kestitsi vanhoja kertomuksilla korkeasta vainaja majestetistänsä Kaarlo kolmannestatoista ja kaikista aineista, jotka hänen asioitsija päässänsä olivat saaneet nimensä numeroitten viereen.

Sellainen pää näyttää melkein ryytikaupalta, jonka omistaja, tehdäksensä itsensä vahingosta vapaaksi, on ottanut joltakin korukauppiaalta osan hänen varastoansa. Enimmäkseen sokuria ja kahvia, ryytineilikoita ja pippuria, mutta sisällä puotikamarissa on hänellä rihmakeriä, vähän pitsejä, joku saali, ja niin edespäin. Nämät tuo hän esille kuin naisia tulee; mutta niin kauan kuin tavalliset "kundit" tekevät kauppaa, ei hän ole mikään muu kuin ryytikauppias.

Nyt toi patruuna esiin kaikki kalleudet muistinsa varastosta, eikä hän ajatellut, että suurin osa oli suorastansa vanhanaikuista.

Vihdoinkin kohtasi hän Berndtsson'inkin.

-- Kuulkaas, herra luutnantti, -- lausui tuo kunnon ukko, joka näkyi syttyneen ystävyyteen nuorukaista kohtaan. -- Kuulkaas! Nyt on niin asiat, että luutnantti joskus käy meitä tervehtimässä arkinakin; kurkistaa joskus tännekin ... tehkää niin, sangen tervetullut!

Berndtsson kiitti; mutta ei kukaan heistä ollut huomannut, että Gyllensvingel'in ystävä oli kuullut tuon lyhyen keskustelun.

-- Veljelläni ei ole onnea tänä -- iltana, -- lausui siis tämä paruunille.

-- Kuinka niin? Minä luulen, että minulla on varsin ahnas onni.

-- Kyllä, tyttöjen luona ehkä.

-- Ja mitä muuta tarvitaan?

-- Niin, näetkös, onko tehtaanisäntä käskenyt sinun käydä tervehtimässä arkinakin, se on, amikalisella kannalla seurustella perheen kanssa?

-- Ei; kuinka sitten?

-- Niin, näes, hän on sitävastoin käskenyt Berndtsson'ia niin tekemään.

-- Vai niin; tahtoisiko ukko perustaa pienen seura-elämän hiljaisista nuorukaisista! No, tuo oli hauskaa... Ei, ei sanaakaan minulle, vaikka me olemme puhuneet monta kertaa mutta toisella kerralla puhuimme me Kaarle kolmannentoista piipunpesästä, ja toisella kerralla hänen piippunsa -- hammasluusta, luulen ma ... varsin hauska mies tuo meidän isäntämme.

-- Niin niin; mutta katso paremmin eteesi.

-- Oh, se on akka tekevä; minä menen tuota päätä hänen tykönsä. Kuuntele sinä, niin saat kuulla, että hän käskee, se on hiukkasta terävämpi kuin ukon.

Paruuni läheni vapaaherratarta, joka iloa säihkyvillä silmillä katseli sitä nuorta miesparvea, joka ympäröi Attaliea, kun sitävastoin vissi niukkuus vallitsi Liinan läheisyydessä. Jokainen hieman pelkäsi, että hän katkaisisi kaulansa muutamilla yksitavuisilla _niin_ ja _ei_ tahi tuolla vieläkin kauheammalla _vai niin_. Vähän tahtoi kukin avata aatteitansa teräsestä, yhdistyneenä yhdeksi langaksi ja pelkäsi kovin, että hän saisi sen poikki leikatuksi; sillä solmiaminen on vaikea tehtävä.

-- Täällä on äärettömän virkistyttävää tänä -- iltana, sanoi paruuni.

-- Niin se huvittaa minua, -- vastasi vapaaherratar, jos meidän ystävillämme saattaisi olla muutamia silmänräpäyksiä viatonta iloa meillä; se on silloin heidän tähtensä.

-- Meidän tähtemmekö? parahin vapaaherratar, meillä ei saata olla muuta kuin hauskaa; oltaisihan ihmisvihaajia, jollei täällä aina oltaisi tyytyväisiä. Luonnollisesti juhlassa, jonka tämä joukko muodostaa, ei saata nauttia yhtä totista iloa, kuin se, että hiljaisessa kotiudessa nähdä rakkauden ja kristillisen riemun paratierattuina.

-- Ah niin! niin on se; Jumalalle kiitos, me olemme onnellisia.

-- Niin, ja levitätte autuuden itse majaankin... Tiedetään kyllä, kuka on henki kaikissa yhdistyksissä ihmisyyden hyväksi.

-- Ah, parunini, siinä tapauksessa on meillä tuomio, joka...

-- Kyllä, varsin totta, mutta mahtaa olla suloista, että saattaa tehdä hyvää.

-- Oh, se on niin vähäpätöistä; meidän viime näyttelymme Rospigg'ien hyväksi ... näittekö te sen?

-- Kyllä, ja niin oli siellä eräs työ neiti Attalielta; eräs hirvi harso-ompeluksessa.

-- Vai niin, te näitte sen?

-- Niin, vieläpä minä huusinkin sitä, mutta luonnollista kaikki tahtoivat sitä ja minä en saattanut mennä niin korkealle, kuin se meni.

-- Niin, niin se nousi sangen korkealle, joka suuresti ilahutti Attaliea, koska nuot Rospigg parat saivat siis hänen kauttansa pienen avun.

-- Neiti Attalie on kaikenperijä äitinsä sydämestä.

-- Sellainen on aina nainen, -- lausui vapaaherratar. -- Teillä miehillä on niin paljon ajattelemista, että te unhotatte puutteen, mökin lapset.

-- Aivan totta.

-- Tuo ehkä huvittaisi teitä, että jonkun kerran kuvailematta tulette tervehtimään meitä ja täällä juotte teetä; te ette saa odottaa muuta kuin hiljaisen perhe-elämän: äitin lapsinensa, nojaten itseänsä jalon puolison ja isän puoleen.

Patruuni kumarsi ja vakuutti, että hänen sielunsa läpi tunki todellinen riemu; ja sitten raukesi keskustelu, kunnes vihdoin, vihoviimeinkin, vallan katkaistiin sanoilla: "Ruoka on pöydässä".

-- Se oli pitkä keskustelu, -- lausui ystävä, pureskellen piirakkaa; -- minä luulen, sieluni kautta, että heillä on ravunpyrstö täytteenä ... se on kummallista keksiä, kuinka paljon porvaristo pitää ravunpyrstöistä. Ja sinut kutsuttiin.

-- Niin, tietysti, mutta tuli ensin mennä pitkän penitentia'n kautta filantropissa. Te miehet, sanoi hän, unhotatte mökin lapsia; se ei ole kumminkaan minussa omalla tunnollani.

-- No ei, nauroi tuo toinen ja tyhjensi portviini lasin. -- Vai niin, te puhutte ... ota itsellesi lasi, se on varsin hyvää ... hädästä, ja niin edespäin.

-- Niin, ja Rospiggalaisista ja neiti Attalien hirvestä näyttelyssä.

-- Vai niin; olitko siellä?

-- En suinkaan, mutta minä näin sen Emilin luona, sinä tiedät, neulousmamsellin; hän hypisteli kokoon koko hirven, kaikki koivet, taivaan ja maan ... sanalla sanoen, koko työn, joka sitten meni ja oli neitin sormien työnnä ihmisten silmissä.

-- Ha ha! Vai niin, vähän ulkokullaisuutta.

-- Ei, ei vähääkään, siinä oli kumminkin neljä neliökyynärää, ja hirvellä oli niin suuri ruunu, että mikä nainut herra hyvänsä olisi saattanut olla tyytyväinen.

-- Mutta sinä tulet kutsutuksi?

-- Niin, etkös sitä kuullut? ... teelle ja "hiljainen perhe-elämä", "äiti lapsinensa" ja kappale "jaloa isää". Se on tiettyä että minä sitäpaitsi saan pienen sievän "supé'n" ja soitannollista nautintoa papukaijan ja neitin kautta. Mamselli on hiljainen kuni kala, suljettu kuni kassa-arkku ja tyhmä kuni lastu; siitä oiva vaimo tulee aikoinaan.

-- Sinä olet varma asiassasi.

-- Vallan.

-- Mutta, Berndtsson?

-- Berndtsson? Nimestä kuuluu, että hän on se, joka häviää tässä ottelussa. Berndtsson? Luuletko sinä, että tuollainen rikas tyttö, jolla on vapaaherratar äitipuolena ja Vaasanritari isänä, saattaa eli saa (sillä en minä luota suuresti hänen omaan kunniatuntoonsa) mennä naimisiin sellaisen kanssa, jonka nimi päättyy sanaan "son". Oletko sinä koskaan kuullut, että varakas tyttö, näin suuressa maailmassa, on ottanut jonkun Pettersson'in, Mårtensson'in, Jönsson'in tai Berndtsson^in? Et, veliseni, vähän enempi on sentään kunniatuntoa.

-- Mutta, jos ukko tahtoo...

-- Ukkoko? Jumalani ja anojani, oletko sinä elänyt kiinalaisessa tattarissa? Koska ovat ukot uskaltaneet sanoa muuta kuin "Jumala teitä siunatkoon, lapsukaiset?"... "Äiti ei ole antanut minulle lainkaan rauhaa", ja niin edespäin. Älä sure ennakolta koittavaa päivää ... hän on minun.

"Supé'm" jälkeen tanssittiin taasen, ja vasta aamupuoleen erkani seura ja niiden joukossa mamselli Bleklöf oppilainensa.

-- On jotain kohtalaisen parahultaista, sanon minä; sopivan vapauden ja pakon välillä, -- sanoi mamselli. -- Kuulkaas Gustafva? Onko hänen vilu, niin kääriköön turkit ympärillensä... On kohtalaisen parahultaista, jota ei kukaan talon tyttäreistä ymmärrä. Neiti Attalie on jotenkin irstas, ja se vaikuttaa, että kaikki nuoret miehet kerääntyvät hänen ympärillensä; se ei ole mikään hyvä merkki heidän kunnioituksessansa, kun he niin saartavat jonkun tytön... Mitään sellaista en minä koskaan sallinut... Gustafva, nukkuuko hän?... Sellaista ei mikään sivistynyt tyttö saata sallia; sillä ensimäinen sääntö on, että tulee pitää miehet kaukana, kaukana, sanoin minä. Tytöllä tulee olla atmospher (atmospher on sama kuin ilmakehä) säädyllisyydestä ja korkeasti moraalinen perustus... Hän kuulee kai, mitä minä sanon, Gustafva?

Neiti Gustafva, joka oli nukkumaisillansa keinuviin vaunuihin, sanoi: -- Niin, ilmakehästä.