Chapter 3

Yhtäkkiä kuulin takanani regissöörin kuiskauksen:

-- Kuulkaas, nyt on hiljaista.

-- Ja minä kuulin yhtaikaa salin hiljaisuuden ja että Sang oli sisällä, että Sang puhui kuten pitikin ja että salissa vallitsi hiljaisuus -- yhä edelleen kulettaen kuten olin tehnyt jo kauvan (nyt tiesin, että olin tehnyt niin kauvan) kulettaen kämmentäni ylös ja alas Crangierin selän takana, ylös ja alas hänen selkärankansa kohdalla. Tuuman päässä hänen selkärangastaan.

-- Kuulkaa, he ovat hiljaa.

Tirehtööri se näin puhui.

-- Niin, he ovat hiljaa, vastasi regissööri, ja lähellä toisiaan seisten näyttivät molemmat herrat siltä kuin heidän kasvonsa ahmisivat ääniä salista.

Hannah tuli ulos noutamaan lapsia.

-- Nyt on teidän vuoronne Crangier, sanoi tirehtööri.

-- Niin, vastasi Crangier, ja minun käteni sipaisi nopeasti hänen päänsä ylitse.

Näyttämöllä puhuivat edelleen, salissa kuuntelivat edelleen, kuuntelivat yhä tarkkaavammin. Sang meni ulos ja Hannah jälleen sisään:

-- Reippaasti, reippaasti, huusin hänen jälkeensä, hyvähuutojen kaikuessa.

-- Nyt, nyt.

Olin tarttunut Crangierin ranteeseen ja puristanut, kuten puristetaan kaulaa, joka tahdotaan tukehduttaa.

-- Nyt, nyt.

-- Jaa, jaa, vastasi hän ja hänen silmänsä elpyivät:

-- Kuiskatkaa se minulle.

-- Jaa, vastasin minä ja päästin hänet ja kumartausin eteenpäin, ja aivan hänen korvaansa kiinni kuiskasin minä: Äiti, äiti, -- jotka ovat hänen ensimäiset sanansa.

-- Kiitos, kiitos.

-- Nyt.

-- Rientäkää, sisään -- ja varokaa kynnystä.

Hän oli sisällä ja oli huutanut "äiti-äitinsä".

-- Hyvä, vastasin minä ja heittäysin pylvästä vasten siinä, missä seisoin.

-- Se meni, sanoivat tirehtööri ja regissööri yhtaikaa -- kaksi konemiestä olivat äkkiä menneet kulissien väliin niin pitkälle, että he saattoivat näkyä saliin.

Mutta äkkiä läksin minä liikkeelle ja tyrkkäysin heidän välitsensä -- esiin.

Kuinka hän puhui? Millainen oli hänen äänensä...

Oh .... helvetissä ... hän puhui kuin gramofooni...

He olivat kaikki jääneet seisomaan, konemiehetkin, kuunnellen kaikkityyni.

-- Kuinka Crangier puhuu, kuiskasi tirehtööri.

Silloin käännyin minä (samalla tuntien miten selkäpiitäni karmi):

-- Hän puhuu täydelleen oikein, sanoin minä.

-- Niin, melkein, vastasi tirehtööri, joka oli muuttunut harmaanvalkoiseksi kuin fajanssikappale.

Minä en liikahtanut:

-- Menkää pois, jotta hän voi nähdä minut, sanoin minä.

Crangier oli noussut äitinsä vuoteen äärestä ... samalla kuin salista kuului kohinaa, ikäänkuin ihmiset olisivat muutelleet asentoaan. -- --

Nyt oli Crangier kääntynyt ... nyt katsoi hän minuun -- minun paikkaani kohden -- -- ja hän puhui oikein. Mutta silmät, silmät ... en voinut siis hallita hänen silmiään.

-- Minun täytyy, sanoin itsekseni, minun täytyy saada hänen silmänsä valtaani.

Ja kooten kaikki tahtoni ja hermojeni voiman harasormisiin käsiini, liikuttelin minä niitä edessäni, samalla tuijottaen Crangieriin, ja koko ruumiini värisi.

Regissööri ei ollut mennyt. Hän seisoi takanani ikäänkuin tahtoisi minua väijyä (ja niin hän tahtoikin, olen varma siitä, hän ja Bratt, he molemmat tiesivät, mitä tapahtui, he tiesivät mitä minulla oli tekeillä Crangieriin nähden). Yhtäkkiä sanoi hän:

-- Te otatte hengen siltä mieheltä. Mutta se menee.

-- Minun täytyy, sanoin itsekseni, silmät seivästettyinä Crangieriin, joka puhui kuten pitikin, ja salissa oli jälleen hiljaista ... hiljaista, aivan hiljaista, kunnes taputukset tulivat...

Kohtaus oli lopussa ja Sang oli mennyt kirkkoon. Tunturin piti vyöryä -- tunturi oli suuri sälekaihdin, jonka laudat kolisten ja jyskyen luhistuivat kokoon kulissien välissä. Näytös riippui tunturista, ja minun täytyi juosta sälekaihtimen luo. Minun täytyi myöskin viitata, viitata Crangierille, milloin hänen oli huudettava -- ylhäältä näyttämön sillalta, missä hän seisoi, oli hänen huudettava: "isä -- isä -- isä" ... ensin peloissaan, sitte epätoivoissaan, sitte riemuissaan.

Minä juoksin. Nyt kukistui sälekaihdin. Silloin viittasin minä ja hän huusi...

Se onnistui. Ja kuten myrskytuuli pyyhälsi Crangier minun ohitseni näyttämölle ja huusi jälleen:

-- "Isä, isä!"

Minä kuuntelin, kuuntelin jälleen: gramofoonin ääni -- gramofooni. Ja nopeammin kuin ajatus seisoin minä jälleen kulissien välissä ja näin Crangierin ... kohotetuin käsivarsin "takovan nauloja" nukkuvan äitinsä vuoteen ääressä.

Pohjolan mies nauroi lyhyeen ja äkillisesti:

-- Mutta sälekaihdin oli pelastanut meidät, ja katsojapaikoilla huusivat he hyvähuutojaan, raivoisasti kuin tulivuori...

-- Ylös, ylös, huusi tirehtööri ja esirippu nousi, laski ja nousi.

-- Ylös, ylös, huusi hän ja suuteli minua yhtäkkiä molemmille poskille -- ja kerran vielä, kunnes hän äkkiä huusi kulissien välistä, jossa seisoimme, näyttämölle:

-- Ulos, ulos, menkää ulos, huusi hän Crangierille. Ja minä näin ihmisen, joka seisoi näyttämöllä, yhä keskellä joukkoa, Rakelin rinnalla, lähellä äitinsä vuodetta, viistävän selkäänsä, lyyhistyvän kokoon kuin ruoskan iskusta, ja menevän kädet edessään, suoraan eteenpäin kuten sokea -- niin meni hän.

-- Crangier, Crangier, huusin minä -- mutta hän ei kuullut.

-- Ylös, ylös, huusi tirehtööri.

Esirippu nousi ja hyvähuudot kasvoivat.

-- Tulkaa, tulkaa, huusi tirehtööri, ja iloissaan melkein juosten, sanoi hän nauraen:

-- Niin, rakas ystävä, kumpa vain saisimme ensi kohtauksen väistetyksi.

Toisen näytöksen ensi kohtaus oli Crangierin. -- Hän alottaa näytöksen -- -- hän on yksin, kun hän alottaa näytöksen.

Minä kaivoin etusormeni kynnen peukalooni, mutta sanoin levollisesti hänelle:

-- Miksi? hänen edelleen nauraessaan:

-- No, onhan lupa hymyillä, sanoi hän ja avasi rautaoven portaille, josta pari raskaita käsivarsia lennähti hänen kaulaansa ja teatterisuudelma läiskähti hänen poskelleen: Rakas ystävä, rakas ystävä, mikä voitto... Hän oli planche Pierson, joka punaisena ja puuteroituna, ruusunvärisillä nauhoilla nyöritettynä (hän muistutti atlaskapuvussaan laskiaistynnyriä) syleillen oikealle ja syleillen vasemmalle, samalla kuin pienen pieni mieshenkilö, *niin* suuri, puikkelehti hänen helmojensa ympärillä kuten iloinen koira, joka takakäpälällään seisten hyppeli hänen pitsinypläyksiään vasten.

-- _Oh, c'est beau -- tres cher -- c'est etrange._

Me emme päässeet lävitse. Koko portaat surisivat, naisia, joilla olivat laahukset käsivarsillaan, tyrkittiin ja sysittiin, ja herrat ylhäällä ja alhaalla huutelivat heidän hartiainsa ylitse eteen- ja taaksepäin, huiskuttaen hattujaan -- ja Björnsonin tuntemattomat nimet, Sang ja Bratt, vilahtelivat surinan ylitse kuin pistoolin laukaukset, ja muuan sana kaikui, muuan sana yli kaiken, muuan sana sadoista suista, joka ilmaisi heidän kaikkien ihmettelynsä, innostuksensa, ja kummastelunsa:

-- _Etrange, etrange_, soi kaikilta huulilta, -- ja äkkiä näin minä Réjanen, Cabrielle Réjanen, keskellä portaita -- puoli alastonna, vapisevin sieramin, kiihtyneenä kuin kilpajuoksija, joka kuulee palkintotuomarin kellon, veteli hän lakkaamatta salamoivia sormiaan punaisen tukkansa lävitse; ja minä näin kaksi japanilaista, kummissaan ammottelevine suineen, pyöreine kuin imukalan kita, seisoivat he, helmuksiin kietoutuneena, mustissa redingoteissaan, kuin kaksi kysymysmerkkiä keskellä vilinää -- silloin Robert Rumiéres tarttui ranteeseeni vapisevalla vasemmalla kädellään:

-- _Etrange, etrange._

Robert Rumiéres oli painanut suunsa lähelle korvaani:

-- Tule, tule, se on voitto, kuiskasi hän ja lisäsi nopeasti: Onko hänellä vielä paljo sanottavaa?

-- Kenellä? (Ja minä tiesin, ketä hän tarkotti.)

-- Hänellä, Eliaalla -- hän on hullu.

-- Crangier.

Ja maalari, hän, olen unhottanut hänen nimensä hän, joka on maalannut uudet kirkonikkunat Reimsissä, hän oli kuullut sen ja kääntyi minuun sanoen:

-- Niin, rakas ystävä. Mielipuolisuus kuvastaa hänen silmistään.

-- Niin, kuiskasi Rumiéres päästämättä rannettani: Tämä Crangier on hullu. Voisin lyödä hänet kuoliaaksi.

Silloin sanoin minä -- kuinka minä uskalsin, sitä en tiedä -- mutta minä uskalsin sentään. Pelasin korttini ja sanoin:

-- Minusta on hra Crangier paras kaikista.

-- Paras... Robert puri huultaan, ja minä sanoin jälleen ja äänekkäämmin, kovasti, niin kovasti että se kuului seinästä seinään yli kaikkien äänien:

-- Niin, epäilemättä hra Crangier minusta on paras.

He olivat kaikki kuulleet sen, ja oli kuin hetkiseksi olisi kaikki hiljentynyt ja kahdet- tai kolmetkymmenet kasvot kääntyivät minua kohden -- minun lakkaamatta pyörittäessäni hattuani ja katsoessani kasvoista toisiin ... oi, en tule koskaan unhottamaan niitä kasvoja. (Ja minä sanoin itsekseni: onnistuukohan sinulta sekin? Voitko tukehduttaa myös terveen järjen?)

Kunnes toistin jälleen kovalla äänellä:

-- Niin, hra Crangier on varmaan lähinnä skandinaavista käsitystä.

-- Mihin menet? kysyi Rumiéres.

-- Minun täytyy mennä näyttämölle.

Ja minä tunkeuduin seitsemän laahuksen ylitse ja viiden arvostelijan ohitse, ja kuulin kahden herran nauravan: Ah Crangier -- ja minä tunkeuduin yhä eteenpäin, ylös portaille, yhä eteenpäin kuin unissakävijä, joka kulkee räystäskourua myöten, kunnes äkkiä näin rouva Morgenstjernen aivan edessäni kultaisessa vaipassaan, ja kuulin hänen äänensä korvissani:

-- Se menee päin mäntyyn, kuiskasi hän: lyökää aasi kuoliaaksi.

Minä nyökkäsin vain ja avasin rautaoven, jolle olin päässyt. Menin käytävään ja kolkutin Crangierin ovelle:

-- Crangier, Crangier...

Ei vastausta.

-- Crangier, Crangier, huusin ja kolkutin jälleen eikä mies vastannut. Silloin menin sisään.

Pohjolan mies vaikeni puolen sekuntia ja kun hän jatkoi jälleen, puhui hän kuin purisi hampaillaan jokaista sanaansa:

-- Hän makasi lattialla, lattialla pitkin pituuttaan ... tahdoin huutaa, kutsua häntä nimeltään, vaan en voinut: Crangier, Crangier. Laskeusin lattialle, jotta olin polvillani, hänen vieressään, polvillani: Crangier, Crangier...

Ei, hän oli mennyttä miestä...

Vaahto pursui hänen suustaan, ja minä tartuin hänen tikkumaisiin hartioihinsa: Crangier, Crangier.

Ei, hän oli mennyttä miestä. --

Nostin hänen yläruumistaan ja jysäytin sen takaisin lattiaa vasten:

Crangier, Crangier.

Ei, hän oli mennyttä miestä. Hän oli ainaiseksi mennyt.

Sitte nousin ja ojensin selkäni.

Vaikkapa hän olisi kuollutkin, täytyi hänen nousta. Hänen *täytyy* herätä, poika ei saa turmella koko hommaa. Hänen täytyy nousta. Hänen on näyteltävä.

-- Minä tahdon voittaa.

Niin, niin sanoin. Nyt en leikkinyt. Tiesin, miksi toimin ja miksi olin toiminut. Nyt tiesin sen.

Pohjolan mies asetti kätensä pöydän syrjää vasten ja puhui nopeammin:

-- Oli kysymys minuuteista. Niin, kahdeksan minuutin perästä nousi esirippu. Näinä minuutteina toimin niin varmasti kuin murhaaja, joka ei koskaan tule ilmi.

Pyörittelin sormiani ja asetuin hänen jalkojensa luo:

-- Crangier, huusin jälleen: Crangier -- ja minä huusin niin selvällä äänellä, kuin tahtoisin herättää ruumiin, enkä minä kääntänyt silmiäni hänen kasvoistaan.

-- Crangier.

Hän ei liikahtanut.

Minä kumarruin ja nostin hänen kätensä ja pitelin niitä omieni välissä:

-- Crangier.

Nyt, nyt...

-- Crangier.

Niin, hänen kasvonsa alkoivat vavahdella ... oi, hän herää. Hän kuolee -- mutta hänen *täytyy* herätä:

-- Crangier.

-- Minä se olen.

-- Kuuletteko, Crangier, minä se olen.

Ja pitäessäni kasvoni tuuman päässä hänen kasvoistaan, avasi hän silmänsä. (Se onnistuu, se onnistuu, ajattelin minä).

-- Crangier, tunnetteko minua? Minä se olen.

Hänen perin laihtunut ruumiinsa vavahti kuin kuolinkamppailussaan.

-- Jaa, kuiskasi hän.

-- Nouskaa sitte, sanoin ja nousin itse.

-- Nouskaa (ja minun silmäni tuijottivat hänen kasvoihinsa). On jo aika.

Hän nousi.

-- Istukaa, sanoin.

Ja hän istuutui.

-- Kuuletteko, mitä sanon? kysyin seisten hänen edessään.

Minun katseeni oli temmannut hänen katseensa mukaansa.

-- Jaa, minä kuulen.

-- Ja ymmärrättekö minut?

Hän pani kätensä pöytänsä reunalle ikäänkuin siihen nojatakseen.

-- Jaa, minä ymmärrän.

-- Tointukaa sitte, Crangier, sanoin puhuen yhä samaan tapaan:

-- Teidän on näyteltävä toinen näytös.

-- Jaa, nyt.

Ja vielä kovemmin sanoin:

-- Ja te olitte mahdoton ensimäisessä.

Hänen ruumiinsa vapisi:

-- Jaa, sanoi hän.

Hän puhui, kuten kerjäläinen, niin, kuten kerjäläinen, jonka usein näin Rue Lacepidessa, erään ystäväni portilla, niin puhui hän:

-- Sillä en saanut nähdä teitä.

-- Ette, sanoin; sillä minä menin pois. Se oli minun syyni.

Ja samassa äkkiä muuttaen ääntäni panin käteni hänen tukalleen ja sanoin:

-- Syy oli minun, rakas Marcel, se oli minun syyni.

-- Ei, ei, se oli minun, minulla ei ollut voimia, kuiskasi hän, ja hän ojensi päänsä taaksepäin ikäänkuin saadakseen lähemmäksi kättäni: Te olette niin hyvä minulle.

Katsoin omaa hymyäni peilistä, edelleen silitellessäni hänen tukkaansa:

-- Niin, niin, sanoin edelleen sivellen hänen päätänsä, Crangierin sulkiessa silmänsä.

-- Teidän kätenne helpottaa, sanoi hän: on kuin se toisi elämää.

-- Tuntuuko siltä? sanoin hyväillen, samalla äänellä, enkä minä kääntänyt silmiäni peilistä -- minä tahdoin, minun täytyi katsoa itseäni, tahdoin nähdä, *miltä näytin*, murhatessani ihmisen.

-- Sanelkaa kohtauksenne, sanoin.

Crangier avasi silmänsä:

Ja, suonien selvästi kuvastuessa hänen värisevillä ohimoillaan, saneli hän kohtauksensa kuin hän lukisi sana sanalta kivitaulusta -- ja minun silmäni tuijottivat rävähtämättä hänen silmiinsä.

-- Hyvä, hyvä.

Nyt oli eloa myös hänen silmissään.

-- Oliko se hyvä. Kiitos.

-- Laittautukaa vain valmiiksi.

-- Ette sitte poistu, sanoi hän huolissaan.

-- En, vastasin minä (ja ajattelin: Ei, ole vain levollinen, en päästä sinua enää, tulen kyllä pysymään lähelläsi).

-- Kiitos ... kuinka olette hyvä.

Hän tahtoi nousta jotakin ottamaan, mutta ei voinut, sillä jalat eivät häntä kannattaneet.

-- Minulla ei ole voimia, sanoi hän uudestaan hädissään.

-- Odottakaas, sanoin. Ja minä avasin oven ja huusin pukijaa.

-- Tuokaa minun sampanjani, sanoin, ja odottaessani pitelin Crangierin kättä, joka vapisi kädessäni kuin pelästyneen linnun ruumis.

-- Teidän on juotava lasi, sanoin minä: se antaa teille voimia.

Pukija tuli takaisin ja oven takaa, jonka sulin häneltä, sanoi hän ojentaessaan minulle pullon ja lasin:

-- Regissööri kysyy, joko voi alkaa.

Otin kelloni esiin ja sellaisella äänellä kuin olisi ollut kysymys vain näytännön pituuden laskemisesta, vastasin:

-- Kahden minuutin perästä voi alkaa

-- Juokaa siis, sanoin kaataen lasiin. Hän joi hieman, sähkökellon kilinän väristessä huoneen lävitse: Vähän vielä, sanoin. Hän joi uudestaan ja katsoi keltaiseen viiniin ja sanoi hymyillen:

-- Äiti on aina sanonut, että viini on myrkkyä, pidättääkseen minua juomasta.

-- Kiitos.

-- Vähän vielä.

-- Kentiesi se niin onkin, vastasin minä katsellen itseäni peilistä.

Hän joi vielä.

-- Kas niin, joutukaa nyt.

Hän laittautui valmiiksi. Yhä edelleen oli hänen silmissään sama loisto kuin ennenkin -- oikea.

-- Tulkaa sitte, sanoin.

-- Hän nousi ja minä seurasin. Hän kulki suorana. Hän meni näyttämölle ja koetti kaidepuuta, johon hänen oli nojattava.

-- Tuolla minä seison, sanoin osottaen paikalleni -- viiden kyynärän päässä siitä missä hän seisoi.

-- Kiitos, sanoi hän sennäköisenä kuin tahtoisi katseellaan mitata askeleet, jotka meitä erottivat.

-- Kas niin, Crangier, sanoin ja sipaisin viimeisen kerran kädelläni hänen tukkaansa. Hän tarttui siihen omallaan, joka oli kylmä kuin rauta, ja hymyillen -- oi, hänen hymynsä oli lienteä kuin lapsen -- sanoi hän:

-- Oi, mestari, minusta tuntui kuin kuolisin. --

Mutta, ja hän terhistyi jälleen: nyt voin minä.

Regissööri tuli kello kädessä.

-- Esirippu voi nousta.

Crangier oli nojannut kaidepuuhunsa ja nyökännyt minua kohden -- lyhyeen ja määrätysti. Oi, noin olin ennen nähnyt erään ihmisen nyökkäävän päätään, Emil Henryn, kun hän juoksi guillotinille.

Esirippu oli ylhäällä, ja samassa, sekunnilleen samalla kertaa nousi salista sekava levottomuus -- joku ryki, joku yritti nauraa, mutta se ei päässyt ilmoille: he olivat nähneet Crangierin ja levottomuus oli asettunut.

-- He ovat niitä, jotka ovat kuulleet, mitä sanoin skandinaavisesta käsityksestä, ajattelin.

Ja Crangier käveli ja hän puhui ja hän *oli*...

Hän oli Sangin poika, Elias.

Pohjolan mies pysähtyi ja hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan ikäänkuin hänen juuri nyt olisi pitänyt saada toisen voimaton ruumis tottelemaan omaa tahtoaan ja sieluaan.

François Carville oli nojannut päänsä rumanialaisen olalle.

Pohjolan mies oikaisi ruumiinsa:

-- Nousi oikea ukkosilma, kun hän meni. Crangier oli tullut ulos -- kuten huumaantunut ja juopunut seisoi hän kulissiin nojaten: Kuules, kuules, sanoin, kun salissa yhä huusivat, ja minä luulen, ettei hän kuullut...

Ja minä käännyin ja menin. Oli siis jotakin tapahtunut ja ... (Pohjolan mies rykäsi) koko iltana en enää uhrannut Crangierille ainoatakaan ajatusta. Enkö tahtonut häntä muistaa vai olinko todellakin hänet unhottanut -- kuten sen, joka saa mennä menojaan? Sitä en tiedä. Tiedän vain, etten muistanut häntä lainkaan.

Kunnes kaikki oli ohitse ja näyttämö oli jo pimeä ja Rumiéres odotti portaiden edessä -- silloin johtui mieleeni: Oh, Crangier; täytyyhän sinun sanoa miehelle jäähyväiset...

Menin käytävään ja kolkutin. Ihminen teki juuri lähtöä. Hänellä oli hattunsa, kehno hattunsa kädessään, -- Tahdoin juuri, sanoi hän, tahdoin juuri... (enkä minä katsonut häneen, en uskaltanut katsoa häneen. En ollut ajatellut häntä viime tunteina, siitä hetkestä, jolloin hänet jätin -- -- ja nyt, kun olin tullut tähän nelisnurkkaiseen huonepahaseen, en uskaltanut katsoa häneen, en katsoa hänen kasvoihinsa).

-- Tahdoimme juuri, sanoi hän ja hän viittasi: Tämä on minun äitini -- tulla teitä kiittämään.

Ja minä katsoin pieneen vaimoon -- oi, ei, oikeastaan ei hän ollut pieni tai oli hän vain *tullut* pieneksi ... hän näytti kuin polvilleen langenneelta, kummallinen, riippuva vaippa hartioillaan, ja silmäpari syvällä otsan alla, silmät, jotka näyttivät aivan kuivuneilta...

-- Niin, emme voi teitä kiittää, sanoi hän ja tarttui käteeni luisevine sormineen: emmehän voi teitä kylliksi kiittää ... mutta hän on minun ainoani. Meitä on vain kaksi ja hän on niin hyvä... Ja kyyneleet putoilivat hänen poskiltaan käsilleni -- niin kuuma ei ole verikään kuin nämä kyyneleet olivat...

-- En tiedä, mitä vastasin. Ajattelin vain: Täältä on sinun lähdettävä pois -- sinun täytyy ulos. Ja katsoin vielä vilaukselta Crangieriin -- hän seisoi tuolinselustaan nojaten ja hänellä oli kaksi aivan liian suurta pilkkua poskillaan.

-- Mutta nyt hän on väsynyt, kuulin äidin sanovan ja hyväilevän hänen päätänsä.

-- Niin, vastasin: nyt on teidän levättävä, Crangier.

-- Hyvästi, rouva, ja minä hymyilin.

-- Hyvästi, Crangier -- --

-- Hyvästi...

-- Mihin sinä jäit? kysyi Rumiéres, joka oli mennyt ulos ja odotti vaunujensa edessä.

-- Olen sanonut jäähyväiset, vastasin nousten vaunuihin.

-- Aja minut kotiin.

-- Meidän piti aterioida oopperahuoneella.

-- Olen liian väsynyt, vastasin.

Hän ajoi minut kotiin, ja minä nukuin koko yön kuin tukki. Seuraavana aamuna matkustin St. Germainiin. Lääkärini oli tahtonut niin. Sitä paitsi olen aina rakastanut St. Germainin terrasseja, sillä siellä vihreät viiniköynnökset riippuvat kaikilla töyräillä. On kuin näiltä terrasseilta katselisi yli koko valoisan Ranskanmaan. Olin siellä päivän, ja kun seuraavana päivänä illan suussa palasin kävelyltäni, sanoi ovenvartija: Seurusteluhuoneessa on eräs herra, joka odottaa teitä.

-- Eräs herra -- en odottanut ketään.

-- Niin, eräs herra Parisista.

-- Menin sisään. Siellä oli tirehtööri. Hän seisoi katsellen ulos ikkunasta.

-- Tekö se olette? sanoin. Mitä tahdotte?

-- Oletteko kuullut sen? kysyi hän.

-- Minkä?

-- Crangier on kuollut.

-- Minä en liikauttanut kasvojani, kun kysyin:

-- Vai niin. Mihin tautiin?

(Oi, olin niin levollinen, niin hämmästyttävän levollinen kuin murhamies, joka ei *tahdo* tulla ilmi, on murhapaikalla, johon viranomaiset ovat vieneet hänet tutkittavaksi.)

Mutta tirehtööri vain toisti pyyhäisten kädellään otsaansa:

-- Hän on kuollut...

Ja samassa hän katsoi minuun (ja yksistään hänen katseensa johdosta sanoin minä itsekseni: Ahaa, nyt tahdot vieryttää vastuun hartioiltasi -- vierittää sen minun niskoilleni):

-- Sanotaan, että hän kuoli aivotulehdukseen. Hän huusi teitä viimeiseen saakka.

-- -- --

Pohjolan mies oli vaiennut. Kukaan meistä ei puhunut, ja ainoastaan Raolo poltti, katsellen kiemurtelevia savupyörylöitä.

-- Lähtekäämme, sanoi François Carville.

-- Niin, sanoin minä: meidän täytyy lähteä. On jo myöhä.

Me nousimme ja menimme puutarhaan. Rajuilma oli kokonaan ohitse. Kukista ja häkeistä ja puista nousi kummallinen tuoksu -- kirpeä tai karvas -- kaikkialta ympäriltämme.

Suuret sähkövalot olivat sammutetut. Ainoastaan pienet kellertävät lamput paloivat vielä puiden välissä, kuten viisaudenlinnun kuihtuneet, kuoltuakin vielä avoimet silmät.