Chapter 2

Jäin katsomaan hänen jälkeensä, kun hän juoksi -- polvet ylhäällä ilmassa. Eräs hermolääkäri sanoi kerran minulle, että sellainen tapa kävellä on eräänlaisen hulluuden merkki tai sen oire.

-- Niin, sanoin itsekseni, mies on puolihullu ja hänet olet sinä siis määrännyt näyttelemään Eliasta...

Kotiin tultuani löysin pöydältäni kirjeen. Se oli norjalaisen runoilijan kustantajalta. Herra oli kuullut niistä vaikeuksista, jotka alkoivat ja uhkasivat näytäntöä.

"Mutta", kirjotti hän, "jos nyt jättäisi jotakin sikseen, olisi samaa kuin jättää kaikki sikseen. Minä en suinkaan tahtoisi ottaa sellaista vastuuta hartioilleni."

Luin kirjeen kahteen kertaan ja voin vielä nähdä joka kirjaimen niin selvästi kuin kirje lepäisi vielä edessäni tässä pöytäliinalla. Sitte istuuduin pöytäni ääreen ja vastasin: "Esteet, joista olette kuullut, ovat onnellisesti kaikki voitetut. Kappaleen esittävät henkilöt, jotka itse olen hyväksynyt ja näytäntö tapahtuu alusta alkaen määrättyyn aikaan."

Ja kirjottaessani tiesin, että nyt olin siis sitonut itseni hra Crangieriin...

-- Se on siis ratkaistu, sanoin itsekseni, ratkaistu -- mitä tulleekin tapahtumaan.

Harjotukset alkoivat, harjotukset meidän kahden kesken. En tohtinut antaa hänen harjotella muiden mukana. Puhua hän osasi osansa. Kun katsoin häneen tiukasti, kääntämättä silmiäni hänestä, puhui hän oikein ja levollisesti. -- Ota se nyt harvakseen, sanoin katsoen hänen kahteen silmäteräänsä -- eikä hän sammaltanut eikä kähissyt, mutta puhui kuten Elias, kuten se, joka tahtoi antaa kymmenen elämää voidakseen uskoa ja joka ei voinut sitä...

Ja minä sanoin itsekseni: Se käy. Hänestä tulee Elias.

Kunnes hänen puhuessaan hänet yhtäkkiä tapasi tanssitauti -- vieras tahto, joka ei ollut hänen eikä minun, tempoi ja riuhtoi hänessä, jotta hänen kaikki jäsenensä vapisivat ja hän tanssi hullunkurisilla säärillään.

-- Hiljaa, hillitkää toki itseänne, ihminen, huusin minä, ja hän, näyttäen niin pelokkaalta kuin se, jonka silmät ovat puhkeamaisillaan, tuijotti tuijottamistaan minuun eikä voinut hillitä ruumistaan, joka vapisi kauttaaltaan.

-- Lakkaa toki, huusin minä: lakkaa!

Ja kalmankalpeana, seinään nojaten, seisoi hän ja hujaroi pystyyn nostettuja käsiään edessään -- naulojen takoja.

-- Alas käsivarret, huusin minä, poissa suunniltani (Ei, ei, tämä ei käynyt, se ei käynyt koskaan) ja hänen käsivartensa ikäänkuin kuolivat halvaukseen.

-- Istukaa, sanoin koettaen tyyntyä. Istukaa ja puhukaa istuallanne.

Hän istuutui nojatuoliin yhä vielä vavisten.

-- Odottakaa parisen minuuttia, sanoin minä, ja hän odotti, silmät liisteröityinä minuun, kuin katsoisi hän lasihelmeen.

-- No, niin, puhukaa nyt.

Kumarruin hänen ylitsensä, nojaten molemmilla pingotetuilla käsivarsillani tuolin selkänojaan.

-- No.

Ja hän puhui sammaltaen.

-- Pankaa käsivartenne ristiin.

Hän pani käsivartensa ristiin...

-- No, puhukaa nyt.

-- Kyllä.

Ja hän puhui sammaltamatta, vapisematta -- kuten pitikin...

Äkkiä puuskahti Carville sinisenharmain kasvoin:

-- Teidänhän täytyi tappaa hänet.

Pohjolan mies käänsi vitkalleen päätänsä:

-- Niin, sanoi hän, minä tapoin hänet.

Vaikenimme kaikki. Itse Raolo Bratianukin oli nojannut niskansa seinää vasten, ja hiljainen värinä kulki yli hänen kasvojensa, joiden silmät olivat suljetut.

Pohjolan mies istui taasen leuka kädessään:

-- Crangier istui tuolilla tunnin, ja minä en helpottanut, vaan jatkoin.

Lopuksi tuli mies aivan levolliseksi.

-- Nouse nyt, sanoin minä hänen ollessaan keskellä lausetta ja hän nousi ja jatkoi puhumistaan ja liikkui ja käveli ja puhui -- ja oli Elias ja aivan rauhallinen.

-- Taivaan kiitos, sanoin itsekseni ja seurasin häntä tuuma tuumalta enkä hellittänyt.

-- Se käy, se käy, sanoin itsekseni:

-- Sinä murrat hänet -- mutta se käy.

Pohjolan mies käänsi kasvonsa yhdellä nytkähdyksellä ja sanoi Carvillea kohden:

-- Niin, sanoin itsekseni: sinä murrat hänet -- mutta se käy, sanoin huolettomasti. Tahi olin vain sanovinani huolettomasti, sillä minä tahdoin, että sen *täytyi* käydä.

Sillä ensiksi ja viimeksi oli voitettava. Sen tiesin ja tahdoin niin.

Raolo Bratianu sanoi, liikahtamatta, suoraan ilmaan:

-- Kerro edelleen.

Mutta ikäänkuin voimatta irtautua omista ajatuksistaan, jatkoi pohjolainen:

-- Ja kuitenkin, joka kerta kun kaikkina näinä vuosina, tyynesti ja *asiallisesti*, olen ajatellut kaikkea, olen kuitenkin tullut päätökseen: "Menettelyni lisäsyynä oli sääliväisyys". Toimintaani vaikutti (minä en valehtele) myös myötätunto. Mutta mistä syistä me ylipäätään toimimme, tai tiedämmekö niinkutsutut ihmiset milloinkaan, mikä meitä ajaa eteenpäin? ja jos me tietäisimme oman toimintamme syyt, eivätkö "vetovoimamme" meitä niin kauhistuttaisi, että meiltä katoaisi rohkeus ja voima toimia? Ja kuitenkin vaikutti myöskin sääli siihen, että tein mitä tein. Voin todistaa sen: Eräänä päivänä, kun olin keskeyttänyt harjotukset, kun äkkiä olin paiskannut keppini lattiaan ja olin sanonut:

-- Tämä ei hyödytä mitään. Voitte mennä... ja käännyin ympäri, seisoi Crangier nurkassa kauhuissaan, ikäänkuin ovea vasten rusennettuna, kuten mies, joka on saanut rajun nyrkiniskun kylkeensä.

-- Mikä teitä vaivaa, ihminen? kysyin.

-- Ei mikään, vastasi hän ja oikaisihe, mutta hänen silmänsä näyttivät koiran silmiltä, joka on ruoskittu kuoliaaksi.

-- Ja hieman myöhemmin sanoi hän hennon hennolla äänellä -- oi, se oli tuskin ihmisen ääni:

-- Siis ... onko se nyt minulta otettu pois?

Ja minä vastasin arastellen näitä kasvoja ja tätä avuttomuutta ja nälkää:

-- Ei, ei, Crangier... Mutta tehän ette voi.

-- Kyllä, vastasi hän ja nyökkäsi kuten kymmenvuotias lapsi (sillä hän nyökkäsi aina siten):

-- Jollette te vain väsy.

Ja minä sanoin hyvin lempeästi, hänen uskonsa ja hänen hätänsä voittamana, mikäli tiedän:

-- Ei, ei, tiedättehän hyvin, etten väsy.

Ja leikkisästi lisäsin:

-- Mutta syöttekö nyt mitään, Crangier?

-- Kyllä, kiitos, vastasi hän ja nyökkäsi onnellisena: Kyllä, kiitos.

-- No, menkää sitte kotiin ja syökää jotakin ja -- tulkaa huomenna jälleen.

Pohjolainen vaikeni uudelleen. Mutta kohta jatkoi hän minuun kääntyen:

-- Ja jokaisen harjotuksen jälkeen olivat näyttelijät yhdessä sikermässä ja he väijyivät minua karsaasti hymyillen, ja kysyivät niin osanottavasti kuin kysyisivät läheisestä sukulaisesta, joka makaa kuolemaisillaan ja jonka he tulevat perimään: kuinka naulojen takoja edistyy?

-- Kiitos, vastasin, se käy mainiosti.

Ja minä päätin itsekseni, etteivät he saaneet olla oikeassa eivätkä päästä voitolle.

-- Ja muuten -- se kävikin. Se kävi niin hyvin, että minä eräänä päivänä uskalsin näyttää, kuinka se kävi. Pyysin Brattia seuraavana aamuna katsomaan Crangieriä. Aamu tuli ja Crangier ei tiennyt, että joku tulisi häntä katsomaan. Brattin saavuttua sanoin vain:

-- Koetamme siis. Tänään on meillä yleisöä, Crangier. Koettakaa nyt parastanne.

-- Crangier hytkähti ikäänkuin koko hänen ruumiinsa olisi kutistunut kokoon, ei, kuin hänen sydämensä olisi kutistunut kokoon ja muuttunut pienen nyrkin kokoiseksi nystyräksi. Kaikki hänen verensä syöksi hänen kasvoihinsa -- silloin näin ensi kerran, että hänessä oli vertakin...

-- Alkakaa, sanoin minä (enkä minä tiennyt itsekään, että siten kuin puhuin, lujasti ja sysäten sanat suustani, siten puhuu hypnotisoija mediolleen, kun näytäntö on annettava. -- Bratt taasen oli istuutunut loitommalle seinän viereen, yläruumis etunojassa, kuten urheilija istuu lavalla kilpa-ajoissa.)

Pohjolainen kohotti molemmat kätensä kasvoilleen ja hieroi ohimoitaan kahteen kertaan yhteenpuristetuilla sormiensa päillä:

-- Se kävi. Hän näytteli aivan hyvin. Ensi näytös loppui... Hän oli, seisoi ja liikkui ja puhui kuten pitikin -- sikäli kuin hän voi, kun kulki unissaan. Sillä mies kulki unissaan...

-- Hän kulkee unissaan, sanoin itsekseni.

-- Ja pelon, hirveän pelon valtaamana tämän mahdottomuuden tai luonnottomuuden johdosta, pelon, joka jähmetytti kieleni puupuikoksi suussani, jotta tuskin saatoin puhua (ja minäkin esitin puhelut ja tein sen päästämättä ääntäkään eikä hän sitä huomannut) sanoin itsekseni: Sinun täytyy herättää hänet -- sinun on saatava hänet hereille ... vaikka se maksaisi hänen henkensä, on sinun saatava hänet hereille...

Mutta hän yhä puhui ja vastaili ja liikuskeli ympärinsä kuten unissakävijä kulkee ja liikuskelee.

Ja minä rauhotin mieltäni: Niin, mies kulkee unissaan, mutta kentiesi ei sitä kukaan huomaa. Hänhän näyttelee oivallisesti. Jääköön herättämättä. Olisi synti häntä herättää.

Mutta hänen silmänsä tekivät minut yhä levottomaksi. Hänen silmänsä eivät tienneet mitä hän sanoi. Oli kuin ne olisivat painuneet vielä syvemmälle kuoppiinsa ja ne paloivat siellä kuin kaksi pientä uunia -- ne paloivat syvällä kuopissaan poroksi, ja minä vain ajattelin itsekseni: Kunpa ei Bratt näkisi hänen silmiään -- --

Mutta hän oli varmaankin nähnyt ne.

Sillä kun koeharjotus oli lopussa (en katsonut Crangieriin, kun se oli päättynyt, en tahtonut katsoa häneen) ja me olimme tulleet konttoriin ja seisseet kotvan, sanoi Bratt äkkiä:

-- Niin, se tulee siis menettelemään. Jollette ole sitä ennen miestä tappanut.

Minä naurahdin:

-- Sitä ennen -- en, vastasin minä.

-- Mutta tietysti se on mainiota, sanoi Bratt. Ja jonkun muunkaan löytäminenkin on kai mahdotonta.

-- Niin, eikö totta, se tulee olemaan mahdotonta? sanoin minä ja katsoin Brattin kasvoihin, kuten se, joka tahtoo saada hyväksymistä ja kannatusta, ja sitäpaitsi olisi sääli ottaa osaa häneltä...

Toistin samat sanat, juuri samat sanat, jotka olin sanonut ennen itsekseni: että se "olisi sääli", ja Bratt vastasi (mutta hän ei katsonut minuun, vaan tuijotti vinoon ulos ikkunasta, harmaata muuria vasten, kun hän sanoi):

-- Niin, se kai olisi säälikin.

-- Niin vastasin minä, minä ainakaan en tohdi ottaa sellaista vastuuta hartioilleni; ja minä taputin käsiäni:

-- Harjotukset alkavat, sanoin minä.

Ja me harjottelimme kaikki yhdessä Crangierin kera. Nuoralla tanssijalla on sama tunne tai tunteettomuus kuin minulla oli harjotuksen aikana.

Pohjolainen ojensi kätensä lasiaan kohden:

-- Onko täällä lainkaan viiniä? kysyi hän.

-- Tässä, vastasi Raolo ja kaasi hänen lasiinsa. Pohjolan mies joi:

-- Harjottelimme koko ensi näytöksen, mutta minä pysähdyin siinä, missä lumivyöry vierii tunturilta. Sillä "huutoa" ei Crangier vielä ollut oppinut. Harjotusten aikana oli ollut aivan äänetöntä kulissien välissä (äkkiä olin minä sanonut, keskellä touhuani sanonut itsekseni: miksi he hiipivät ympärinsä, -- kuten pedot manesissa rautaristikkojen takana) ja harjotusten loputtuakin oli aivan hiljaista: "Niin, harjotukset ovat lopussa", toistin minä eikä kukaan puhunut mennessäänkään. Crangier oli voittanut...

Mentyäni konttoriin, sanoin tirehtöörille, joka seisoi siellä:

-- Ei, miksi rooli otettaisiinkaan häneltä?

-- Rooli, keneltä? kysyi tirehtööri.

-- Crangierilta, tuumin minä.

-- Mutta rakas ystävä, oletteko hullu? Kuka puhuu roolin ottamisesta häneltä? Olemme suorastaan hämmästyneet... Onhan aivan uskomatonta, mitä olette siitä ihmisestä saaneet tehdyksi.

Ja äkkiä elähtyen lisäsi hän:

-- Mutta tiesinhän sen jo, kun annoin hänelle roolin. Sanoin itsekseni: Siinä on vihdoinkin osa Crangierille. Crangier, hän on mies omiaan.

Ja äkkiä riensi hän säteilevänä avaamaan ovea ja huusi käytävään: Crangier, Crangier, oletteko siellä, tulkaa tänne.

Mutta kun Crangier tuli sisään, ponnahti tirehtööri hieman takaperin:

-- Mikä teitä vaivaa? kysyi hän (sellaiselta ihminen näytti) -- --

-- Ei mikään, vastasi ihminen.

-- Sehän oli oivallista -- mutta kuinka on laitanne? Oletteko sairas? Nythän saatte syödä -- syödä kunnollisesti...

-- Kyllä.

-- Tulevaisuudessa, sanoi tirehtööri (ja minä huomasin hyvin, että hän yhtäkkiä tuli levottomaksi jälleen ja muutteli jalkojaan ja katsoi ulos ikkunasta muuria vasten) ... tulevaisuudessa tulette todennäköisesti saamaan varoja, että voitte syödä kylliksenne...

-- Niin, niin tulette, rakas Crangier, sanoin minä, äkkiä lisäten: Ja siitä saatte kiittää tirehtööriä...

Tirehtööri oli kääntynyt pois ja hän teki torjuvan liikkeen käsillään:

-- Ei, ei, sanoi hän, hra Crangier on teidän miehenne. Ja sen tietää hra Crangier hyvin hänkin.

Crangier oli katsonut minun kasvoihini.

-- Kyllä, sanoi hän vain ja oli taivuttanut päänsä.

Ja näiden kasvojen edessä sanoin minä (muistakaa, että sanoin sen) sanoin äkkiä:

-- Mutta, Crangier, jos luulette, jos itse luulette, ettette voi...

-- Mutta paras ystävä, sanoi tirehtööri: etteikö hän voisi -- ei voisi. Olemmehan nähneet, että hän voi.

-- No, hyvästi Crangier, sanoi hän viitaten kädellään. Saatte kassasta nostaa viisikymmentä francia.

Olin sanonut itsekseni, katsoessani Crangierin kohotettuihin silmiin: Ei, hän näyttelee siis. Et voi tehdä hänelle sitä surua ... antaa hänen näytellä.

Mutta kun ovi oli sulkeutunut, sanoi tirehtöri (missä ajatusyhteydessä -- oliko hän tosiaankin arvannut kaikki ajatukseni?):

-- Nähkääs, rakas ystävä, kaikessahan on suuri vaaransa tarjolla ... ja hän alkoi puhua muutamasta ensi-illasta Ambigussa...

Pohjolainen vaikeni.

Palvelijat olivat avanneet kaikki salin ovet. Mutta vaikka sade yhä virtaili pysyi ilma yhtä raskaana. Francis Ewelyn oli kääntänyt päänsä ja sanoi:

-- Tämä rajuilma taitaa kestää kaiken yötä.

-- Niinpä taitaa, vastasin minä, kun ei kukaan muu halunnut puhua.

Pohjolan mies tuijotti eteensä, ja kun hän puhui uudelleen puhui hän kuivasti ja verkalleen, ikäänkuin hän selostaisi jotakin tai kuten joku, joka sanelee jotakin pöytäkirjaan:

-- Harjottelimme edelleen, joka aamu harjottelin säännöllisesti Crangierin kera kahden kesken... Olin lopulta oppinut, miten voimme joutuisammin päästä eteenpäin. Asetin hänet rinnalleni, olkapäätäni vasten. Seisoimme siten, ja minä pitelin kädelläni hänen käsivarrestaan:

-- Puhu nyt, sanoin minä.

Ja hän lausui roolin sanat, hänen ruumiinsa vavistessa ja meidän seistessämme koko ajan olkapää olkapäätä vasten.

Se meni mainiosti.

Meillä oli vain "huuto" jälellä. Ihminen ei voinut oppia tätä huutoa. Hän huusi niin (ja hänen piti huutaa pelästyksestä), että olisi saanut itse kellarirotatkin nauramaan. Lopuksi keksin keinon. Harjotussalissa oli suuri kaappi, taivas tiesi, kuinka se oli tullut sinne. Se oli suuri ja mustaksi maalattu ja näytti vanhalta ruumiskirstulta, joka seisoi pystyssä seinää vasten.

Eräänä päivänä avasin kaapin oven:

-- Menkää kaappiin, sanoin.

Crangier seisoi hievahtamatta.

-- Menkää kaappiin, toistin, mutta sitte äkkiä sanoin -- oi, kuinka jo Olinkaan oppinut teeskentelemään ja olemaan olevinani: --

-- Jos nimittäin tohditte.

-- Jos vain tohditte, sanoin vielä kerran, pidellen kaapin ovea, ja olin varma, tahdoin panna pääni pantiksi siitä, että hän pelkäsi pimeää kuollakseen.

-- Kyllä, tohdin kyllä, vastasi hän nostellen jalkojaan ... niin, hän nosteli niitä aivan yhtä korkealle kuin taanoisena päivänä kadulla -- ja hän meni kaappiin ja minä lukitsin oven.

-- Huuda nyt, huusin minä.

-- Hän huusi.

-- Vielä, huusin minä.

-- Hän huusi jälleen.

-- Kovemmin...

-- Jaa.

-- Vielä...

Niin opetti pimeänpelko hänet lopulta huutamaan.

Pohjolan mies nyökäytti verkkaan päätänsä, ja hymähtäen virkkoi hän:

-- Ihmiselle voi opettaa kaikkea.

Ja vilaisten kaikkiin läsnäolijoihin sanoi hän:

-- Tahdotteko kuulla enemmän?

Kukaan meistä ei vastannut. Carville oli peittänyt kasvonsa käsillään.

-- Oli sitte -- ja pohjoismaalainen herra oli nojannut leukansa käsiensä rystyihin -- ensi-ilta, joka vihdoinkin oli tullut. Saavun aina teatteriin niinä iltoina aikaisin, kun siellä ei vielä ole ketään ja on pimeää eikä kukaan voi nähdä kasvojani. Ainoastaan näyttämökoneiston hoitajat hiipivät ympärinsä kuulumattomin askelin kuin mitkäkin varjot. Hekin kuiskivat, kunnes äkkiä sanavirta saattaa syöksähtää heidän suustaan kuin likainen suihkuvesi, ja sitte he vaikenevat jälleen ja hiipivät edelleen.

Sinäkin iltana olin saapunut aikaisin, ja näyttelijät, jotka eivät tunteneet minua pimeässä, olivat pujahdelleet ohitseni tervehtimättä, sulkeutuakseen pukuhuoneihinsa kukin huolineen -- minun mittaillessani näyttämöä edestakaisin.

Jatkoin kuljeskeluani edestakaisin, kunnes eräässä nurkassa sysäsin pimeässä ihmiseen ja tartuin hänen käsivarteensa.

-- Kuka se on? sanoin ja säpsähdin; käsivarsi oli niin kylmä, että se tuntui rautakangelta ohuiden vaatteiden lävitse.

-- Minä, Crangier, tuli huulilta, jotka tuskin voivat aueta.

Minä vastasin vain:

-- On jo aika pukeutuaksenne.

-- Niin, vastasi ääni; mutta tahdoin vain nähdä teidät.

-- Nyt oli jo aika, sanoin minä ja tempaamalla tempasin käteni hänestä (tapahtuiko se siksi, että tunsin tarvetta viime hetkessä päästä hänestä eroon, heittää hänet kaikkine hyvineen syrjään, kuten jonkin, joka ei liikuttanut eikä saanut liikuttaa minua?)

-- Nyt oli jo aika luottaa itseenne.

Crangier oli jäänyt seisomaan pimeään.

-- Niin, sanoi hän hyvin hiljaa.

Ja hän oli mennyt.

-- Se mies tekee minut hulluksi, sanoin itsekseni. Ja minä hillitsin kasvonilmeeni ja tervehdin valaistusmiestä, joka oli alkanut askaroida pöytänsä ääressä, ja konemestaria ja regissööriä. Ensi-iltoina on aina jotakin kummallista heidän silmissään. Kaikkien silmät ovat kuin mitkäkin pyöreät, kuolleet lasikuulat.

-- Niin, sanoi regissööri, ja käsi, jonka hän ojensi minulle, tuntui siltä kuin olisi ottanut kalan käteensä: kaikki tulee riippumaan hra Crangierista.

-- Niinkö luulette? vastasin minä. (Minun ei siis pitänyt poistua Crangierin luota, ja samassa ajattelin itsekseni: Ja nyt olet lisäksi saattanut ihmisen epätoivoon).

Puhuttelin koristemaalaria, joka jutteli tunturistaan taustalla. Ne muistuttivat kolmea sokeritoppaa huippuvuorilta. Ja puhuttelin hankkijaa, joka lakkaamatta juoksi ulos ja sisälle käsiään huiskuttaen ja ylisti muutamia mahdottomia huonekaluja, jotka näyttivät siltä kuin olisi hän noutanut ne patagonialaisilta.

-- Eikö, herraseni, eikö, herraseni, tämä sisustus ole norjalainen, sanoi hän: eikö se ole tosinorjalainen?

Minä sanoin itsekseni:

-- Sinun täytyy ennen kaikkea lohduttaa Crangieria, ja minä käännyin aivan tirehtöörin edessä (joka oli pukeutunut vastaanottaakseen esiinhuutoja) ja menin näyttelijäin käytävään.

-- Oletteko siellä, Crangier! huusin hänen ovensa edessä.

-- Kyllä, vastasi hän.

Menin sisään, missä hän istui peilinsä edessä. Hänen yläruumiinsa oli alaston. Hänen olkapäänsä muistuttivat kahta taitettua puunkalikkaa.

Menin hänen luoksensa:

-- No, sanoin tehden ääneni tavattoman lempeäksi: Kuinka se käy?

-- Kiitos.

-- Pelottaako kovasti?

-- Kyllä.

-- Marcel, sanoin (mistä tiesin, että hänen nimensä oli Marcel -- no, olin kai kuullut sen):

-- Rakas Marcel! sanoin minä ja pakottauduin laskemaan käteni hänen päänsä päälle (hänen tukkansa oli hyvin ohut eikä näyttänyt kasvaneen hänen päähänsä, vaan ainoastaan oli siihen tarttunut): Nyt ei teidän ole enää pelättävä, ei vain pelättävä, kuuletteko?

-- Kyllä, kuiskasi hän, ja minä tunsin käteni alla hänen ruumiinsa nytkähtelevän kuin lapsen, joka on puhkeamaisillaan itkuun.

-- Sehän meni niin hyvin eilen pääharjotuksissa, sanoin minä.

-- Niin, kiitos, kuiskasi hän kuten ennen.

-- Nyt kysytään vain rohkeutta, ja sivelin yhä hänen tukkaansa, havaittuani, että hän rauhottui käteni alla.

-- Rohkeutta vain, Marcel, sanoin (ja ajattelin: Tämän teet viisaasti. Sinä käsittelet häntä aivan kuin magnetisoija).

-- Kiitos, kuiskasi hän ja kohotti silmänsä minua kohden, kun otin käteni hänen päästänsä.

-- Mutta nyt täytyy minun mennä, sanoin ja menin ovea kohden; samassa käänsi Crangier päänsä:

-- Missä seisotte? kysyi hän äkkiä terottunein silmin.

-- Seison ensimäisen kulissin suojassa, vastasin: mutta elkää nyt vain hätääntykö.

Suljin oven, ja mennessäni ajattelin aivan tyyntyneenä: Niin, hallitsen häntä kuin magnetisoija. Kun siis seison kulissien välissä, menee se varmaan hyvin. Ja mitä tulee jälkeenpäin, se tulkoon, kun on tullakseen. Mikä on välttämätöntä, on välttämätöntä. Minulla on vastuu ennen muita, ja minun on vastattava -- kaikkien puolesta.

Ja siitä hetkestä tiesin, että minun täytyi tappaa Crangier. Välttämättömyyden pakosta täytyi minun hänet tappaa.

François Carville teki käsillään pöydän ylitse liikkeen, jota pohjolan mies ei nähnyt.

Mutta hän jatkoi:

-- Niin oli laita. Siitä hetkestä, jolloin tunsin hänen päänsä käsieni alla, tiesin, että surmaisin sen ihmisolennon ja minulla olivat jo kaikki syyt selvillä, kaikki ne syyt, joiden tähden minun _täytyi_ tehdä se.

Mutta rauhottunut minä olin. En ole koskaan, niin kauvan kuin kaksi silmääni ovat katselleet jotakin toista kasvoihin, ollut niin rauhallinen.

Tultuani näyttämölle, oli siellä jo kaikki kunnossa. Tirehtööri tuli luokseni, minun kävellessäni ympäri antaen viimeisiä määräyksiä.

-- On sangen lämmin tänään, sanoi hän.

-- Niin, vastasin.

Hän oli mennyt esiripun luo. Kuulimme sen takaa huminaa salista. Se on kuin tuulenhumina hietasärkkien välissä...

-- Tirehtöri katsoi saliin pienestä reiästä.

-- Dumas on siellä, sanoi hän.

-- Ja Henri Besque.

-- Ja Sarah...

Hänen katseensa hipoi aitioita.

-- Ja Réjane.

-- Portorichen kera.

-- Sehän on vain hyvä, vastasin minä ja äkkiä vapisivat jalkani, mutta kasvoni pysyivät rauhallisina.

Tirehtööri loittoni esiripusta ja kääntyi minuun päin.

-- Missä seisotte tänä iltana.

-- *Tuolla*, vastasin viitaten kulissien väliin.

Tirehtöri nauroi:

-- Siellä voitte pitää silmällä Crangieria, sanoi hän ja kysyi:

-- Joko soitetaan?

-- Jaa...

Regissööri saapui ja sähkökellot soivat. Hannah ja rouva Sang tulivat sisään. Rouva Sang pyysi minua avukseen järjestämään vuodettaan.

-- Kyllä, rouva, vastasin minä ja järjestin peitteitä.

Hän paneutui maata ja kysyi äänellä, joka kuului kuin hampaat kalisisivat hänen suussaan:

-- Makaanko kuten pitää?

-- Makaatte oivallisesti, rouva.

Hän laski päänsä jälleen tyynyille:

-- En ole koskaan ollut niin peloissani, sanoi hän

-- Sitä ei teidän tarvitse, sanoin minä, ja äkkiä lisäsin -- jyrkästi:

-- Ettehän te ole se, joka kuolee.

Pohjolan mies pyöritti kolmea sormustaan pikkusormessaan ja nyökkäsi:

-- Ette ole se, joka kuolee -- sanoin nuo sanat enkä tahtonut lainkaan niitä sanoa. Olin siis päättänyt, että minun oli otettava se niskoilleni, että minun, maksoi mitä maksoi, oli otettava rikos niskoilleni, ja olin jo tullut niin pitkälle, että minun täytyi ilmaista salaisuuteni ja puhua siitä. Mutta rouva, hän ikäänkuin heräsi hädissään ja sängyssään ja tuijotti, mulkoili minuun -- kunnes hänen ilmeensä muuttui jälleen ja hän varmaankin oli ajatellut itsekseen: No, hän on siis todellakin hullumpi kuin me kaikki muut...

-- Puhukaa vain lujalla äänellä, sanoin minä, ja toisen kerran kuulin regissöörin kellon soivan.

-- Onko kaikki paikallaan?

-- Kyllä, herra.

Silmäni kiitivät kulissien ympäri. Niin, siellä seisoi Crangier, ensimäisen kulissin vieressä, pää ojennettuna eteenpäin ja jäykät silmät kiinnitettyinä minuun: Oi, jospa edes voisin *ruiskuttaa* eloa noihin silmiin!

-- Hyvä, esirippu.

Esirippu värisi (muistatteko äänen?) ... ja se oli kohonnut; silloin joku ihminen tarttui käsivarteeni. Hiljaa! sanoin ja luulin, että se oli Crangier. Mutta se olikin tirehtööri. -- En tiedä, missä olisin, sanoi hän, ja näin hikipisarain helmeilevän kuin seppeleen hänen kulmakarvoissaan. -- Hiljaa, toistin, ja hän meni. Näyttämöllä oli alettu puhua. Minä kuulin enkä kuullut -- niin, heidän äänensä salista minä kuulin.

-- He rykivät, sanoi regissööri, enkä minä tiennyt, että olin ruvennut kävelemään lattiaa edestakaisin.

-- He lakkaavat pian, vastasin enkä tiennyt, että olin jälleen siirtynyt toiseen paikkaan -- Crangierin luo sinne missä hän seisoi, rouva Sangin yhä puhuessa näyttämöllä.

-- He rykivät, sanoin minä.

-- Niinkö? vastasi Crangier säpsähtäen, ja kasvoihini tuijottaen sanoi hän: Niin. Ja samana sekuntina kuin hän oli sen sanonut, sanoin minä itsekseni -- enkä kuullut mitään siitä mitä näyttämöllä oli ja tapahtui: Crangierin silmät näyttävät mielettömiltä.

-- Hänen ajatuksensa häipyvät. Hänen silmänsä näyttävät mielettömiltä.