Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.

VÄKEVIN

KUMMALLINEN KERTOMUS

Herman Bang

Tanskasta suomentanut Juho Ahava

Ensimmäisen kerran julkaissut Arvi A. Karisto 1908.

_Herman Bang_ (s. 1858) on herkkähermoinen ja tuulien tuutima tanskalainen kirjailija, julaissut runoja, romaaneja, kertomuksia ja näytelmiä. Sitä paitsi on hän toiminut kriitikkona, luennoitsijana, näyttelijänä ja teatteriregissörinä. Aikaisemmin kuulunut realistiseen suuntaan, tietysti silloinkaan voimatta kieltää hermokasta ja haavemielistä luonnettaan, mutta on viimeaikaisissa teoksissaan, joihin kuuluu 1907 julaistu novelli "Väkevin" (Staerkest) syventynyt yhä enemmän mystillisyyteen.

Istuimme "eläintieteellisessä puutarhassa" ravintolan edessä. Valkoset kukat loistivat mailleen vaipuvan auringon paisteessa omituisella ja räikeällä hohteella -- kukat saavat fosforin hohteen ukkosilman edellä -- kuten missäkin tulihelyissään. Edessämme suuressa lammikossa leikkivät flamingot levottomina lepattavine, vaaleanpunaisine siipineen, jotka olivat kuin kämmekät vedenpinnan ylitse kohonneina ja liehuivat tuulenhenkäyksissä. Ja korppikotkien kirkuna -- kun kumarruimme eteenpäin pöytämme ylitse, saatoimme nähdä ne, pimenevissä, varjojen kietomissa häkeissään, joissa ne ojentelivat paljaita, kummituksennäköisiä kaulojaan -- viilteli kuin vääntökairan vinkuna torvisoittokunnan melun lävitse.

François Carville, joka alinomaa (levotonna kuin nainen rajuilman edellä) siveli koneellisesti ja hermostuneesti otsaansa kädellään, sanoi:

-- Mitä ne soittavat?

-- Salomea.

Vastaaja oli Raolo Bratianu.

-- Kuinka salamat ovat vaaleita, sanoi Francis Ewelyn ja siirsi viheriää lasiaan.

Leimahti uusi salama -- vain valkosena juovana väräjäväin lehtien yllä, ja kerjäläiset ammottelevine kurkkuineen päästivät uuden ja jälleen uuden salaman välähtäessä nurisevan valituksen, ja saukot palavine silmineen ja vavisten kauttaaltaan limaisine ruumiineen, valittivat mäkättävällä äänellä.

-- Mitä ne soittavat? kysyi François Carville uudestaan ja liikutteli lakkaamatta käsiään.

-- Salomea, sanoi Raolo uudestaan ja puhalteli alinomaa egyptiläisen paperossin savua sulettujen huultensa välitse, ikäänkuin tahtoisi täyttää ukkosilman sen vaaleansinisillä ja moninkertaisilla kiemuroilla.

-- Kuinka koivut loistavat, sanoi Ewelyn hiljaa.

-- Niin, sanoi Raolo, jalopeurain valituksen kohotessa rautahäkeistä, korahdellen kuin sotaurhon hengitys, kun hänellä painajainen ratsastaa.

-- Koivut ovat neroja puiden keskuudessa.

-- Tulkaa!

François se näin huusi puoliääneen ja vaikeni jälleen -- samassa kuin repeävä räjähdys iski alas jyrisevältä taivaalta, pannen kaikkien häkkien rautaristikot rämäjämään ja kitajamaan. Ja yhdellä kertaa, kaikista rautaverkoista, kaikista häkeistä ja lammikoista ja tuhansista suojuksista parahti esiin tuhansien eläinten, petojen, lintujen ja matelijain huuto, _yksi ainoa_ huuto parahti esiin ja hajosi jälleen tuhansiksi ääniksi elefanttien väristen nostaessa vapisevat kärsänsä ja koleasti mylviessä, ja norsunluuhampaiden välkkyessä välähtelevissä salamoissa.

Lammikkojen ylitse räpyttivät flamingot lamautuneine siipineen, ja pelästyneet korppikotkat piilottivat paljaat päänsä ja laahasivat ruumiitaan häkkien santaa myöten.

-- Istukaa, sanoi Raolo tuimasti, ja musiikin yhä kaikuessa torvista, sanoi hän:

-- Kuulkaa toki Salomea.

Uuden salaman leimahtaessa nostivat kaikki sadat pöllöt äänettömät siipensä ja vinkuivat kuin rutonlyömät rotat -- ja maakotka putosi häkin huipulta, putosi halki ilman, sillä siipensä eivät sitä kantaneet, putosi kuin mikäkin kuollut.

Ja loitommalla valitti kamelikurki kuten ulvova koira, ja Menelikin leijona oli noussut kauhistuneena riippumaan häkkinsä rautaristikoista -- helakanpunaisena, ikäänkuin valuen verta.

Olimme kaikki vaiti.

Sitte kuulimme vielä hirvien hennon vingunnan -- kun soitto vaikeni.

-- Tulkaa, menkäämme sisälle, sanoi Ewelyn.

-- Nyt alkaa sataa.

Ensimäiset pisarat putoilivat raskaina pöydän pintaa vastaan, ja me nousimme.

-- Tule, Carville, sanoin ovelta.

-- Tule, Carville, toistin, ja hän tuli.

Ainoastaan Raolo Bratianu jäi seisomaan valkoisen häkin eteen ja antoi sateen virtailla ylöspäin käännetyille kasvoilleen, jalopeurain mylvinnän kuollessa äkillisessä hiljaisuudessa kuin hitaasti haihtuva huokaus.

Istuuduimme erääseen nurkkaan, tilasimme ruokaa, ja se tuli, ja me emme syöneet, mutta unhotimme ruokalajit lautasillemme -- kun François Carville, joka istui perimmäisenä nurkassa, hyvin solakka ruumis painuneena kokoon melkein myttyyn, alkoi puhua Ceylonista, merkillisen kiihtyneenä (me olimme kaikki kiihtyneitä, ikäänkuin kaikkien pelonvärisyttämäin eläinten parunta ja tummat varjot olisivat kutsuneet kaikki kasaankietoutuneet salaisuudet esiin; ja kaikki muistelmat, ja kaikki muistot, joilla ovat turvonneet huulet, olivat ne kutsuneet esiin rämeistä, joissa nämä lepäävät: ja ne ojenteleikse tietoisuudessamme, kuten käärme ojenteleikse mutaisessa virranuomassa, lipoen kieltä suussaan) -- François Carville alkoi puhua Ceylonista ja Intiasta ja budhalaisten kasvoista ja fakireista, itsensä kiduttajista, jotka hautauttivat itsensä elävinä.

-- Heidän tahtonsa, sanoi hän (ja valkoset kädet, joita hän piti puristettuna polviensa ympäri, näyttivät vielä valkosemmilta): Heidän tahtonsa tappaa heidän oman ruumiinsa, jotta se muuttuu jäykäksi ja kylmäksi. Ja tarvitsematta vetää henkeään, he eivät tarvitse mitään ruokaa eivätkä auringon valoa.

-- Niin, niin, olen nähnyt sen, sanoi hän kiihkeästi Raoloon kääntyen.

-- Mutta minä uskon teitä, vastasi Bratianu hymyillen, mutta pohjoismaalainen herra oli kääntänyt ruskettuneet kasvonsa François Carvilleen ja katseli häntä lakkaamatta.

Mutta François Carville jatkoi kertomustaan:

-- Olen nähnyt, kuinka heidät haudattiin ja kuinka he olivat aivan kuolleen näköisiä -- kuolleen, vaikka he kuitenkin elivät.

Pohjolan mies liikutti huuliaan:

-- Tahto on väkevä. Se voi tappaakin.

-- Kuolevain tahto on väkevä, sanoi Ewelyn (ja hänkin puhui omituisen hätiköivästi, ikäänkuin sanat olisivat tulleet ilman että hän oikeastaan tahtoi niitä sanoa ja vastoin hänen tahtoaan):

-- Se selittää kaikki kummitusjutut.

-- Kummitusjutut, sanoi Raolo. Kuinka tarkotatte?

-- Joo, vastasi Ewelyn ja hän istui nyt melkein samoin kuin Carville ennen: enteet -- enteet esimerkiksi, ne voivat olla kuolevan tahdon -- hänen ajatuksensa luomia. Ajatuksen voima kasvaa, kun sen täytyy haihtua tyhjiin.

Hän vaikeni tuokion, ennenkuin hän taasen jatkoi samaan tapaan:

-- *Minun* kuoleva äitini valtasi muut ajatuksellaan -- voitti välimatkan -- kolme peninkulmaa, kolmen peninkulman päästä ilmaisi hän ajatuksensa ystävilleen...

-- Näkivätkö he hänet? sanoi Carville ja hänen äänensä kuului siltä kuin olisi valoisassa ravintolassa ollut aivan pimeä yö.

-- Eivät, vastasi Ewelyn. Se onkin ihmeellistä... Mutta ajattelen usein, että ajatusten näkymättömät aallot -- ajatustemme salatut langat, vierivät matkallaan toisiin aaltoihin ja lankoihin ja niin saapuvat ne vääristyneinä määräänsä, sen luo, jota ajatellaan -- mutta perille ne saapuvat...

-- Mutta oikeastaan, sanoi Ewelyn (ja hänen silmänsä tuijottivat häipyvinä salin sähköruunuun) ei tämä kuulu asiaan, olen vain sitä ajatellut...

-- Sillä äitini ajatus ilmeni aivan selvään sävelmässä.

-- Mutta kerro siis, sanoi Raolo ja sysäsi lasiaan pöytää vasten.

Ewelyn sanoi:

-- Siinä on vain vähän kertomista. On vain se: kun äitini kuoli -- hänen vuoteensa vieressä oli urkuharmonio, pieni urkuharmonio aivan vuoteen vieressä, ja vähää ennen kuolemaansa, vain muutamia minuutteja ennen, pyysi hän siskoaan soittamaan erään virren erään virren, jota hän aina oli rakastanut... Minä istuin vuoteen vieressä hänen kätensä kädessäni. Oli kuin kylmyys olisi valunut hänen käsivarrestaan hänen jäykistyvään käteensä. Silloin liikutti hän sormiaan aivan hiljaa ja hän tahtoi avata silmänsä -- mutta ne olivat niin raukeat...

-- Mitä tahdot?

-- Mitä tahdot? kuiskasin aivan hänen korvaansa.

-- Sano terveisiä myös Rock Hillille, kuiskasi hän ja tahtoi kohottaa käsivartensa eikä voinut sitä enää.

-- Roch Hiilillä asuivat parhaat ystävämme. Sinne oli kolme peninkulmaa... He istuivat *kaikki* aamiaisella. He olivat jutelleet joutavista asioista -- tuulista ja ilmoista. Silloin he yhdellä kertaa ja kaikki kuulivat kolme, neljä säveltä, äänekästä, täytelästä säveltä, urkujen säveltä, soivan, humajavan huoneen lävitse -- virren säveliä ... ja sammuvan pois...

... Silloin sanoi emäntä:

-- "Nyt kuoli Mrs. Ewelyn..."

-- Ja he tiesivät, että hän oli kuollut.

Ewelyn vaikeni jälleen eikä kukaan meistä puhunut ennenkuin hän taasen sanoi:

-- Hän oli saanut heille lähetetyksi viimeisen ajatuksensa, hän oli pakottanut heidät sen tuntemaan -- mutta sävelten avulla.

François Carville nyökkäsi, mutta Ewelyn oli tuokioksi sulkenut silmänsä:

-- Kuinka paljo on sellaista, mitä emme tiedä, sanoi hän.

Pohjoismaalainen herra katsoi eteensä samalla tuijottavalla katseella:

-- Niin, ihmisen tahto on väkevä, sanoi hän.

Mutta Raolo Bratianu sanoi:

-- Ei tarvitse olla kuolemaisillaan voidakseen nähdä "enteitä"...

-- Mitä tarkotatte? kysyi François Carville omituisen aralla liikkeellä, ikäänkuin olisi pelännyt uusia salatietoja.

Raolo Bratianu vastasi:

-- Tarkotan, että minulla oli ystävä -- nyt on hän kuollut, kaksi vuotta sitte, hän eli vain seitsemänkolmatta vuotiaaksi -- hän voi, milloin tahtoi, näyttäytyä ystävilleen...

Minä hymähdin:

-- No, Raolo, romanialaisilla on nyt vilkas mielikuvitus...

-- Hän voi näyttäytyä, toisti Raolo ja kääntyi minuun. Kun hän ponnisti kaikki voimansa ja istui kokoonkyyristyneenä, eteenpäin kumartuneena -- sillä niin hänen täytyi istua -- ja tuijotti terävästi ilmaan, aivan kuin sen kasvoihin, jota hän ajatteli -- -- kun hän istui siten -- voi hän näyttäytyä sille, jota ajatteli. Olen itse valvonut, valvonut keskellä yötä, ja kun avasin silmäni, seisoi hän vuoteeni vieressä, jalkapäässä -- ilmielävänä, niin elävänä kuin hän itse eli ja liikkui...

-- Ja seuraavana päivänä, kun kohtasimme toisemme kahvilassa, sanoi hän minulle nauraen täyttä kurkkua:

-- No, näithän minut eilen illalla? Ajattelin sinua.

Raolo Bratianu vaikeni tuokion ja sanoi sitte hieman muuttuneella äänellä:

-- Mutta ainoastaan omille ystävilleen, ainoastaan niille hän voi pinnistää kuvansa esiintymään. Vieraita ei hän voinut saavuttaa.

Vaikenimme kaikki, kunnes François Carville sanoi aivan yhtäkkiä vaalealla äänellään (mutta taivas tiesi, mitä teitä hänen ajatuksensa olivat tulleet tähän):

-- Kuinka hän kuoli?

-- Kuoliko? kysyi Raolo hämillään. Hän ampui itsensä.

-- Kas, sanoi Carville ja nousi puoleksi; salamoi jälleen.

-- Niin.

Katsoimme kaikki ulos ikkunoista, kuinka parisen salamaa ja taasen muuan välähti koivujen välissä, ja flamingot lepattelevin siivin ajelehtivat ympäri lammikkoa -- häämöttävinä, kaulat ojolla, kuin lintujen kalpeat haamut...

-- Kuulkaas, kuinka pöllöt laulavat, sanoi Bratianu ja hymyili jälleen.

Korppikotkat kirkuivat, koikkuen kauloineen ja avoimine kitoineen aivan salamoita vasten, mutta pöllöt, liikkumattomina ja keltaiset silmät muljollaan, piipittivät hiljaa.

-- Tulkaa, menkäämme kotiin, sanoi Carville. Miksi tulimmekaan tänne?

Raolo Bratianu nauroi:

-- Katselemaan, sanoi hän.

Mutta pohjoismaalainen herra ei varmaankaan ollut mitään kuullut, oli vain istunut omiin ajatuksiinsa hautautuneena.

Hän sanoi yhä tuijottaen eteensä:

-- Niin, tahto on väkevä. Se voi tappaakin.

Raolo Bratianu vastasi:

-- Sanotte sen jo toisen kerran.

Hän nauroi:

-- Sanotte sen kuin kertosäkeen -- kertosäkeen ballaadissa.

Pohjolaisen silmät kiiluivat:

-- Kentiesi, sanoi hän, sillä minun tahtoni joutui murhaajaksi.

Olimme kaikki kääntyneet pohjolan mieheen.

-- Mitä te sanoitte? kysyi Carville.

Pohjolainen vastasi liikahtamatta lainkaan:

-- Että tahtoni kerran voitti ja tappoi. Ja muisto siitä on sietämättömin muisto elämässäni.

-- Sillä murha oli tahallinen.

-- Kuules nyt, sanoi Ewelyn ja teki liikkeen ikäänkuin tarttuakseen pohjolaisen käsivarteen; Carville puolestaan, kokonaan painautuneena nurkkaansa, tuijotti pohjolaisen kasvoihin, ja Raolo, kiristäen hieman silmiään, hymyili eteensä paperossinsa savukiemuroihin.

Pohjolainen sanoi:

-- Niin, tiesin että tulisin tappamaan ja tapoin.

Raolo Bratianu hymyili yhä sinisiin savukiemuroihinsa:

-- No, paras ystävä, sellaiset nyt ovat asioita, joita kuvittelee jälkeenpäin ja sommittelee kokoon yksikseen öinä, jolloin ei voi nukkua.

Pohjolainen oli noussut nurkastaan. Ojentautuen pöydän ylitse, nojasi hän päänsä molempiin käsiinsä:

-- Voitte itse arvostella, sanoi hän. Mutta kertomus on pitkä.

Minä olin kääntänyt kasvoni ikkunaan päin. Salamat välähtelivät vielä alituiseen puiden ylitse, sateen virtaillessa ruutujen takana rajuna ja tiheänä melkein kuin seinä.

Pohjolainen, joka istui yhä samassa asennossa, leuka nyrkkiin puristetun käden varassa (en ollut koskaan pannut merkille, että hänen käsissään oli niin paljo voimaa), sanoi:

-- Se tapahtui Parisissa. Samana vuonna, jona asetimme näyttämölle niin paljo norjalaisia näytelmiä. Minä olin tavallaan heidän johtajansa. Vastuu yrityksestä oli raskas. Minun hartioillani lepäsi vastuu ennen muita eikä takanani ollut ketään -- paitsi niitä, jotka olivat valmiit käymään kimppuuni, jos ajoin kantoon. En sano sitä suurennellakseni mitä toimitin, vaan ainoastaan siksi, että voisitte ymmärtää mielentilani ja päästä selville olosuhteista, joissa (pohjolainen vaikeni sekunnin) joissa siis -- toimin.

-- Minulla oli kaikki puolustettavanani eikä ketään puolustuksenani, jos kompastuin -- ei ketään. Sellainen oli siis asema.

-- Sitäpaitsi olivat puolustuskeinot pienet. Vaikkakin runoilijat olivat suurimmat, olivat näyttelijät tottumattomat ja nuoret. Teatteri oli köyhä. Yleisö oli levoton ja epäluuloinen.

-- Niin oli.

Pohjolainen vaikeni tuokion ja minä sanoin:

-- Olen kuullut siitä hieman.

Pohjoismaalainen herra muutti asentoaan ja pani kätensä ristiin polviensa ympäri:

-- Niin oli meidän esitettävänä "Yli voimain".

-- Se oli kaikista näytelmistämme vaikein ja siinä saatoimme saavuttaa suurimman voiton. Kuivimmat mielet enimmän janoavat sadetta ja epäuskolla on suurin ihmeiden nälkä.

-- Mutta mistä saatiin näyttelijät? Olin jo tottunut heitä perehdyttämään vieraan kansan käsitystapoihin. Mutta tässä heidät oli vietävä kokonaan toiseen maailmaan. No, lopuksi olimme saaneet ne haalituksi kokoon. Ainoastaan Eliasta ei meillä ollut. Muistatteko hänet? Hän on Sangin poika. Hän, "jonka vaatteet polttavat häntä", hän, kaikkein enimmän ikävöivä, kaikista uskottomista uskovaisin. Niin, niin, te muistatte kyllä, hänet, joka näytelmän toisessa osassa räjähdyttää kapitalistien salin epätoivoisena uskovaisena, ja hän on näytelmän tärkein henkilö. Hän on joka tapauksessa sen vaarallisin. Sen tiesin, ja meillä ei ollut häntä. Me olimme koettaneet konservatorion kymmentä oppilasta ja kahtakymmentä oppilasta. He olivat mahdottomat. Olimme koettaneet kymmentä harrastajaa ja kahtakymmentä harrastajaa Parisista ja esikaupungeista ja Wersaillesista. Hekin olivat mahdottomat eivätkä ymmärtäneet tavuakaan. Ja meidän täytyi jättää se sikseen, jättää kaikki sikseen, jollemme saaneet Eliasta.

Pohjolan mies pysähtyi tuokioksi ikäänkuin saadakseen ilmaa:

-- Niin sanoi tirehtööri eräänä päivänä ja puri hampaansa ohuihin huuliinsa:

-- Meidän täytyy panna Crangier koetteelle.

-- Kuka on Crangier? kysyin minä.

-- Hän on muuan oppilas, vastasi tirehtööri. Hän saa siis näytellä osan.

-- Mutta miksi koetamme häntä sitte näin myöhään?

-- Koska hän on mahdoton -- ja tirehtööri sätkytteli pitkine säärineen, kuten hänellä oli tapana, milloin kaikki tyyni oli luhistumaisillaan hänen ylitsensä:

-- Hän on mahdoton. Mutta te saatte siis harjottaa hänet. Ja *hänellä* on se veressään.

-- Kuinka vanha hän on? kysyin.

-- Hän kai on tuossa yhden- tai kahdenkolmatta korvilla -- mistä minä tiedän!

-- Ja hän ei tietenkään ole koskaan pelannut komediaa? huomautin.

Tirehtööri nauroi.

-- Oi, mutta saatte nyt hänet nähdä huomenna.

-- Seuraavana päivänä aamupäivällä, kun saavuin tirehtöörin konttoriin, seisoi siellä oven pielessä nuori ihminen. Hän seisoi aivan oven pielessä. Luulin, että hän on jonkun kauppaliikkeen juoksupoika enkä pannut merkille muuta kuin että hän oli tavattoman laiha. Istuuduin lukemaan kirjeitä, kun tirehtööri tuli sisään. Juoksupoika, hän seisoi yhä siinä...

-- No, hyvää huomenta, sanoi tirehtööri ja (muistan sen hyvin) sanoi koko joukon sellaista kuin mies, joka on kiusaantunut ja hämillään, ennenkuin hän hujautti hieman kättään ovea kohden, juoksupoikaa kohden:

-- Niin, sanoi hän, siinä on siis hra Crangier.

Minä olin kääntynyt.

Tuo -- *tuo* oli hra Crangier, *tuo* oli Elias.

Juoksupoika oli Elias.

Olin sanomaisillani jotakin -- mutta pysähdyin: raukka, kuinka pelästyneeltä hän näyttikään. Hänellä olivat hyvin suuret silmät (hän on nälissään, tuumin itsekseni) ja hänen kaulansa oli niin hoikka kuin linnun kaula tai vanhan ukon. Ei, niin pelästyneitä silmiä ja käsiä en ole nähnyt ikinäni...

-- Hänkö on hra Crangier? sanoin minä vain.

Ja hän, juoksupoika, nypelöi edelleen kurjaa huopahattuaan, jonka lävitse kyllä voi nähdä, siitä olin varma, ja tirehtöri sanoi:

-- Puhukaa nyt siis Crangierin kanssa, rakas ystävä. Hän osaa roolin.

Ja tirehtöri meni, ja me, me toiset jäimme kahdenkesken ja minä kehotin ihmistä istumaan. (Niin, kerron sen näin seikkaperäisesti, jotta ylipäätään voisitte ymmärtää koko jutun ja hänen -- kenen minä sitte jouduin tappamaan.) Hän istui aivan vastapäätä minua, tuolin äärimmäisellä reunalla (niin, noista silmistä kuvastuu nälkä, tuumin jälleen itsekseni) ja minä kysyin häneltä:

-- Ettekö ole koskaan ennen näytellyt?

-- Kyllä, herra.

-- Missä?

-- Maaseudulla.

-- Missä maaseudulla?

-- Seurueissa.

Hän ikäänkuin vavahti joka sanalle, jotta sanoista ei tullut mitään sanoja, vaan ainoastaan korahduksia, jotka takertuivat hänen laihaan kurkkuunsa.

Ja äkkiä sanoin minä, sillä minua alkoi säälittää tämä kurja olento ja juoksupoika, joka istui lakkaamatta nypelöiden pääkappalettaan (niin ... sääliä se oli. Se oli alusta alkaen sääliä, joka minua kannusti ja jäi yhä kannustamaan, vaikka minä tiesin ... tiesin mihin se oli päättyvä -- --) minä sanoin ja yhtäkkiä sangen ystävällisesti:

-- Mutta nyt on teidän oltava levollinen -- eikä pelättävä, hra Crangier. Menemme sitte harjotussaliin ja katsomme, kuinka se käy.

-- Niin, kiitos, sanoi hän ja hypähti pystyyn kuin vieterien ponnahduttamana, mutta jäi seisomaan.

-- Tuletteko sitte? kysyin ollen jo ovella.

-- Kyllä, sanoi hän ja jäi seisomaan.

Ja yhtäkkiä sanoi hän -- ja minä käännyin ehdottomasti:

-- Voitte ymmärtää, että tämä tulee minulle olemaan ääretön onni.

-- Niin, niin, sanoin minä (ja ajattelin jälleen; Herra Jumala, kuinka se mies on nälissään): Nyt menemme.

Me koetimme. Hän oli mahdoton. Mutta hän ymmärsi Eliaksen. Hänellä oli aivan varmaan leivän nälkä, elämäntehtävän nälkä ja juuri kuin Eliaksella ihmeiden nälkä. Jokaista sanaa lausuessaan katsoi hän minuun niin peloissaan kuin häneltä leikattaisiin pää pois, ja jokainen lause takerteli hänen suussaan kuin venhe, joka on auttamattomasti uponnut, takertelekse kivikossa.

Sanoin itsekseni: Sillä miehellä on lahjoja ja hänestä ei tule koskaan näyttelijää. Hän on Elias ja hän on perin naurettava.

Ja hän jatkoi, ensinäytöksen, toisen näytöksen, koko osan loppuun -- kuten hengästynyt ja epätoivoinen uija, joka kuohujen keskellä koettaa saavuttaa laudan. Hän ei kääntänyt silmiään minusta, kunnes hän lopetti ja -- odotti rautalankasormet puristettuna kämmeneen.

-- Jaa, jaa, sanoin minä: Voitte pitää osan. Tahdomme koettaa (ja sydämessäni sanoin: Hän on Elias ja tulee turmelemaan kaiken) -- silloin yhtäkkiä tunsin hänen luisten sormiensa tarttuvan käteeni:

-- Oi, kiitos, taivas palkitkoon teille sen, sanoi hän ja puristi edelleen kättäni.

Ja minä sanoin itsekseni, niin minä sanoin sen -- miksi ja kuinka se oli mahdollista? -- mutta minä sanoin, kuten kummitus olisi ollut povessani, kentiesi olikin:

-- Jos sanoisit: ei, tappaisit hänet silloin myös.

-- Tappaisit *silloin myös*...

Pohjolan mies nosti yhtäkkiä kätensä polviensa ympäriltä ja hänen katseensa liukui kasvojemme ylitse.

-- Tappaisin silloin myös. Tiesin sen siis jo silloin. Tiesin siis jo, kun ensi kerran kohtasimme, mitä tuli tapahtumaan. Minä olin saanut varotuksen -- varotuksen, kuten merkkilippu olisi nostettu sisimmässä tietoisuudessani -- -- hätämerkki ratapengermällä -- -- ja minä en välittänyt merkistä.

Hän vaikeni tuokioksi.

Kuten mies, joka levähdettyään taasen alkaa kävellä, verkalleen, sillä matkan määrä on vielä etäällä, jatkoi hän:

-- Mutta kertomus on pitkä.

Hän oli mennyt, ihminen, ja tirehtööri tuli sisään.

Hän sanoi vain: Millainen hän sitte oli? Hän oli mahdoton -- vai?

Tirehtöri jäi seisomaan ja siirteli jalkojaan lattialla (Niin, se on merkillistä -- hänkin oli kummallisen levoton sinä päivänä, ikäänkuin hänkin, niin hänkin olisi tuntenut käsiensä olevan pyörän välissä):

-- Ja sitte?

-- Koetamme häntä, vastasin minä.

Ja äkkiä nauroi tirehtöri.

-- No jaa, hitolla, te saatte vastata, sanoi hän.

Minä nauroin tai tahdoin nauraa:

-- Mutta, vastasin minä, harjotusten aikana täytyy teidän herran tähden antaa hänelle ruokaa. Se mies on nähnyt nälkää liian kauvan.

Menimme harjotuksiin. En tiedä kuinka koko päivän olin niin hajamielinen tai näytin niin hajamieliseltä. Mutta Bratt sanoi kaksi kertaa minulle:

-- "Onko tämä oikein?" -- aivankuin hän olisi huomannut, että kuulin vain puolittain. Ja, nyt muistan sen hyvin, lopetin harjotukset paljo aikaisemmin kuin tavallisesti.

Kun ne olivat lopussa, sanoi Bratt ja kaikki näyttelijät olivat vielä läsnä:

-- Olemmeko saaneet Eliaksen?

-- Joo, sanoi tirehtöri.

-- Olipa jo aikakin -- ja kuka siksi on tullut?

Tirehtöri vaikeni kotvan:

-- Hän on hra Crangier, vastasi hän.

-- Mitä kummaa (Rakel se näin huusi) -- Crangier -- se ei ole mahdollista -- hän, joka naurettiin ulos konservatoriosta...

Ja he alkoivat nauraa, kaikki yhdessä kuorossa -- ja joku huusi:

-- Crangier, se on hän, joka takoo nauloja seiniin.

Aivan oikein, aivan oikein. Harjotellessaan oli ihminen huitonut lakkaamatta nyrkkiin puristettuja käsiään omien olkapäidensä edessä, ikäänkuin hän olisi molemmin käsin takonut nauloja seiniin.

Näyttelijät jatkoivat nauramistaan, kun tirehtöri sanoi:

-- Näyttämöohjaaja on hänet valinnut.

Enhän ollut häntä valinnut, olin sanonut, että tahdoin häntä koettaa, olin itse sanonut, että hän oli mahdoton. Mutta nyt, kun nämä ihmiset jatkoivat nauruaan, sanoin äkkiä kuten mies, jolla on nyörit kädessä: jaa, niin olen tehnyt, ja toivon että olen tehnyt oikein hänet valitessani.

Ja minä läksin.

Kadulle tultuani olin johtunut ajattelemaan muita asioita. Silloin yhtäkkiä -- tiedättehän, että niin voi käydä -- sattuivat silmäni muutamaan ihmiseen kadun toisella puolen. Oli uskomatonta, miten se ihminen käveli säärillään ja nosteli niitä aivan liian korkealle -- noin vain ylös ilmaan huippaillen. Hän käveli kuin sieluton ruumis mahtaisi kävellä, kun sielu lentäisi pois ja ruumis jatkaisi kävelyään. Ei, se oli naurettavinta mitä olen nähnyt... Se oli...

Silloin näin, että hän oli Crangier, minun ihmiseni.

Näin, että hän tuli luokseni vinoon kadun ylitse, -- ja jäin katselemaan hänen jalkojaan. Mutta äkkiä käveli hän toisin. No, luojankiitos, ajattelin minä: hän osaa siis kävellä kuten ihminen.

-- Tahdoin vain, sanoi hän, kysyä teiltä...

-- Kysyä teiltä, vieläkö se pitää paikkansa, että minä saan näytellä osan?

Katsoin häneen ja jälleen hänen silmiinsä.

-- Kyllä, vastasin minä, tietysti se pitää paikkansa.

Ja yhdellä nytkäyksellä luhistui ihminen taasen kasaan, kuten äsken, kuten konttorissa ja tarttui käteeni ja rutisti sormiani yhteen ja juoksi sanaakaan sanomatta katua poispäin.