Part 2

RUUNUNVOUTI (nyykähyttää päätään). Kiitämme, kiitämme! (Menee poliisin kera oikealle).

KALLIO. Näkyvät jo alettavan.

(Oikeanpuolinen ovi jää auki, niin että sieltä kuuluu selvästi jokainen sana. Kallio menee seisomaan ovipieleen ja nyökäyttää päätään sisällä oleville. Kustaa on kiirehtinyt vasemmalle ja heti jälleen palaten Katrin kera).

KATRI (puoliääneen). Onko se totta, aivan totta?

KUSTAA (samoin). Totta se on! Pian saat kuulla.

KATRI (hykertää käsiään). Hyvä jumala, mikä onni, mikä ääretön onni!

KUSTAA. Kaikki on pelastettu!

KATRI. Kurjuus ja häpeä on poistettu!

KUSTAA. Kaikki kääntyy hyväksi.

KATRI (riemullisesti). Minun ei sittenkään tarvitse tulla köyhäksi! (Menee Kallion luo ja puristaa hänen kättään.) Kiitoksia! kiitoksia!

(Katri jää seisomaan Kallion taakse, Kustaa keskelle näyttämöä. Palvelustyttö ja Saarenpään kolme lasta tulevat sisälle ja asettuvat Katrin taakse kurkistelemaan huoneeseen, missä huutokauppa pidetään).

RUUNUNVOUDIN ÄÄNI. Julkisella pakkohuutokaupalla myydään tässä tilaisuudessa, niinkuin kuulutettu ja ilmoitettu on, Kustaa Saarenpään omistama kaksiraaminen, täydessä käyntikunnossa oleva höyrysaha, ynnä lautatarha, käsittävä noin 10 standartia hyviä lankkuja sekä pienemmän määrän sekalaista lautatavaraa, joka myynti tapahtuu suorittamattomaksi jääneestä 12000 markan suuruisesta metsänhinnasta talokas Iisakki Ojalalle tässä pitäjässä, Hongiston kylässä, jota kauppaa vastaan saha ynnä lautatavarat ovat laillisella kauppakirjalla kiinnitetyt. — Alotetaan sitten toimitus.

POLIISIN ÄÄNI

Mitä tarjotaan?

1:NEN ÄÄNI. Kaksituhatta.

POLIISIN ÄÄNI. Kaksituhatta. — Kaksituhatta ensimäinen kerta — kaksituhatta —

2:NEN ÄÄNI. Kaksituhatta viisisataa.

POLIISIN ÄÄNI. Kaksituhatta viisisataa ensimäinen kerta. —

1:NEN ÄÄNI. Kolmetuhatta.

POLIISIN ÄÄNI. Kolmetuhatta. — Kolmetuhatta ensimäinen kerta — kolmetuhatta — kolmetuhatta toinen kerta — lisätkää, lisätkää!

2:NEN ÄÄNI. Kolmetuhatta viisisataa.

1:NEN ÄÄNI. Neljätuhatta.

POLIISIN ÄÄNI. Neljätuhatta — neljätuhatta ensimäinen kerta — neljätuhatta toinen kerta.

3:S ÄÄNI. Neljätuhatta viisisataa.

4:S ÄÄNI. Viisituhatta.

POLIISIN ÄÄNI. Viisituhatta ensimäinen kerta —

1:NEN ÄÄNI. Viisituhatta viisisataa.

POLIISIN ÄÄNI. Viisituhatta viisisataa — viisituhatta viisisataa ensimäinen kerta — viisituhatta viisisataa toinen kerta — viisituhatta viisisataa — (Kustaa kääntyy ja katsoo hermostuneena Kallioon) — viisituhatta viisisataa —

KALLIO. Kuusituhatta (Hetken äänettömyys).

POLIISIN ÄÄNI. Kuusituhatta ensimäinen kerta — kuusituhatta toinen kerta — ja kuusituhatta — kolmas kerta. (Kuuluu vasaran paukaus. Kallio vetää esiin lompakkonsa ja menee sisään oikealle).

KATRI (rientää Kustaan luo ja ottaa häntä kaulasta). Kustaa, saha on meidän! Voi tätä riemua! Me olemme pelastetut! Anna minulle anteeksi äskeinen häijyyteni! Minä pakahdun ilosta! Tule pois, huutokauppaväki ei saa meitä nähdä! (Kallio tulee oikealta. Katri menee hänen luokseen ja ottaa häntä kädestä.) Vielä kerran: kiitoksia!

KALLIO (Kustaalle). Antakaa sahan seisoa siksi kuin kirjallinen sopimus on tehty. Minä tulen tänne huomenna. Hyvästi, Saarenpää!

KUSTAA. Hyvästi, rusthollari, ja kiitoksia! Tervetuloa huomenna! (Kallio menee peräovesta).

KATRI (tarttuu Kustaaseen). Tule pois! (Menevät vasemmalle. Huutokauppaväki tulee oikealta. Heidän mennessään peräovesta kuuluu sorina ja ääniä: "Vai sahaamaan Kallion rusthollari rupee?" "Mikäs Kalliota riivasi?" "Katsos äijää!" j.n.e. Heidän mentyään tulee Kustaa vasemmalta, ruununvouti ja poliisi oikealta.)

RUUNUNVOUTI. Ja sitten matkaan! — (Kustaalle.) Sepäs kävi nopeasti. Eihän se hintaansa noussut, mutta ei mennyt ilmaiseksikaan. Vielä kerran: älkää masentuko, Saarenpää, kiristäkää vieteriä!

KUSTAA (iloisena ja reippaana). Niin täytyy.

RUUNUNVOUTI (katsoo häneen vahan ihmeissään). Jaha, taitaa jo olla konsti mielessä?

KUSTAA. Kuka tietää!

RUUNUNVOUTI. Kas niin, sillä tavalla! Niin sitä, kun ei päästä aivojaan seisomaan. Taitaa olla mieli parempi nyt, kun tämä ikävä toimitus on ohi?

KUSTAA. Surulliseltahan sitä tuntui odotella.

RUUNUNVOUTI. Onnea vain uusille yrityksille! Mennään mekin, ryöstömiehet, matkaamme ja jätetään talo rauhaan. (Kättelee Kustaata.) Herran haltuun, Saarenpää, Ja menestystä!

(Ruununvouti ja poliisi menevät).

KUSTAA (ilosta puhjeten). Minä olen pelastettu! Minä olen pelastettu!

KATRI (tulee oikealta. Voitollisesti). Minun ei sittenkään tarvitse tulla köyhäksi!

(Väliverho).

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö sama. Iltapäivä.

KATRI (puhuen vasemmanpuoliseen huoneeseen). Enkö minä ole teille, lapset, monta kertaa sanonut, ettette saa mennä joen varrelle leikkimään mökin lasten kanssa. Muistakaa nyt, että se ei sovi! Heidän isänsä on vaan sahan työmies ja te olette sahan omistajan lapsia. Teidän vanhempanne eivät ole työläisiä. (Menee, istuutuu sohvapöydän luo ja ottaa sukkakutimen. Nauraa itsekseen.) Hm, hm! Mitähän sanovat kylällä, kun kuulevat, että saha jääkin meille — kiusallakin! Hm! Yksi ja toinen sen jo taitaa tietääkin. Vihkasin siitä jo Ihantolan miniälle. Hm! Menivät silmänsä selälleen, eikä saanut sanaa suustaan. Mutta eipä kehdannut kysyäkään, kuinka kaikki näin on käynyt. Minä huomasin hänen uteliaisuutensa ja tyydytin sen lausumalla: Kustaa on ostanut Kalliolta sahansa takaisin. — Hm, hm! — Kas, kun ei Kalliota vielä ole kuulunut! Tänäänhän hän lupasi tulla tekemään kirjallisen sopimuksen. Hänelle on kai sattunut esteitä. Vielähän tässä on iltaa. (Menee ikkunan luo ja katsoo ulos.) Mitähän Kustaa sahalla näin kauan viipyy? Olisiko hän mennyt pistäytymään Kalliossa. Eipä sitä luulisi — aina hän on tähän saakka välttänyt Johannaa.

KORPIKULMALAINEN (astuu sisään). Hyvää ehtoopäivää!

KATRI (joka jää seisomaan häneen selin, vilkasee hiukan sinnepäin). Iltaa!

KORPIKULMALAINEN. Neuvoivat tänne — sanoivat, että täällä tiedettäisiin.

KATRI. Mitä on asiaa?

KORPIKULMALAINEN. Poikkesin kysymään, kun en tiedä.

KATRI (tiukemmin). Mitä asiaa teillä on?

KORPIKULMALAINEN. Kertoivat tuolla Ylämäen töllissä, missä syötin hevostani, ettei saha enää käykään.

KATRI. Niin, kuulettehan sen itse, ettei se käy.

KORPIKULMALAINEN. Sitähän ne sanoivat, että se on ollut vasaran alla.

KATRI. Sahalleko teillä olisi asiaa?

KORPIKULMALAINEN. Tarkoitan, sahan omistajalle. Neuvoivat täältä kysymään, että kenenkä se nyt on? Tarvitsisi antaa sivahuttaa muutama pölkky lankuiksi ja ostaa vähän sahajauhoja.

KATRI. Täältäkö neuvoivat kysymään?

KORPIKULMALAINEN. Sanoivat täällä tiedettävän.

KATRI (hiljaa). Sen ne ovat tehneet ilkeydestä. Luulevat tekevänsä kiusaa. Eivät ole vielä saaneet kuulla. (Ääneensä, ylpeästi:) Sahanomistaja asuu tässä!

KORPIKULMALAINEN. Vai tässä! Enhän minä tunne tämän kulmalaisia!

KATRI. Mutta herra Saarenpää ei nyt ole kotosalla, sopii odotella siellä pihamaalla.

KORPIKULMALAINEN (ihmetellen). Saarenpään asumusko tämä onkin?

KATRI. Tämä on herra Saarenpään asunto.

KORPIKULMALAINEN (hämmästyksissään). Eikö saha sitten vasaran alla ollutkaan?

KATRI. Herra Saarenpää on ostanut sahansa takaisin.

KORPIKULMALAINEN. Vai takaisin!

KATRI (naurahtaa). Ja kotiin palatessanne sanokaa Ylämäen tölliläisille, että voivat käydä täällä tiedustelemassa josko herra Saarenpäällä olisi heille antaa työtä sahalla.

KORPIKULMALAINEN. Vienhän minä sanan. — Tuleeko herra Saarenpää kotiin piakkoin?

KATRI. Hän taisi vain mennä alas sahalle.

KORPIKULMALAINEN. Minä sitten vartoon ulkona. (Menee).

KATRI. Ilkiöt! He ovat varmaan pakahtua vahingonilosta! Mutta saavathan nähdä! Kohta ollaan Saarenpäässä niinkuin ennenkin.

KUSTAA (tulee sisään iloisena ja reippaana). Terveisiä sahalta, Katri! Minä olin sitä jälleen tervehtimässä. Tuntui siltä kuin musta höyrypannu olisi hieman kummastellut ja kiiltävät sahanterät tuumineet toisilleen, että mikä ihme nyt on tapahtunut. Minä kun olin niiltä jo ottanut haikeat jäähyväiset. Mutta minä taputin ystävällisesti vanhaa höyrypannua ja sanoin: emme me vain niinkään eroa! Se humahteli vastaan tyytyväisenä. Ja sahanterille minä virkoin: nyt entistä kuumeisemmin hirsiä viiltämään, kiivaammin kuin koskaan ennen! Nyt tekemään rahaa! (Istuutuu ja kuivaa hikeä kasvoilta.) Tuntuu niin hyvältä ja kevyeltä. Kummallista, kuinka minä olen kasvanut kiinni tuohon sahaan. Minä mahtaisin surusta kuolla tai tulla hulluksi, jos todella näkisin vieraan pyörittelevän rattaita. Niin rakkaiksi ne ovat minulle käyneet.

KATRI (menee hänen luokseen). Minä olen kuullut, että ihmiset ovat iloinneet, kun ovat luulleet sinun joutuneen häviöön.

KUSTAA. Sitä minä en usko.

KATRI. Minä olen kuullut.

KUSTAA. Ehdoin tahdoin en ole koskaan tahtonut enkä tehnyt pahaa kenellekään.

KATRI. Niinhän sinä käyttäydyt kaikkia kohtaan kuin vertaisiasi.

KUSTAA. Katri, me emme saa antaa ylpeyden kaivautua sydämiimme. Se on siellä jo tähän saakka saanut tilaa liiaksikin.

KATRI. Vaan olla nöyriä ja madella!!

KUSTAA. Ei ole tarvis madella. Rehellinen vasemmalle ja rehellinen oikealle.

KATRI. Se tapa kaataa kauppamiehen.

KUSTAA. Kauppa on kauppa, mutta eri asia on käyskenteleminen ihmisten kanssa.

KATRI (huokasee, ivallisesti). Viisas mies tuo Saarenpää!

KUSTAA (nousee hiukan tulistuen). Sinun on muutettava tapasi, Katri! Minä olen jo saanut tarpeeksi kiusoittelemisesta. Etkö sinä voi olla toisenlainen?

KATRI (antaa valtaa häijyydelleen). So so, Saarenpää! Pelkäänpä, että pian lupaat maksaa rahani takaisin minullekin, niinkuin olet luvannut Hakalalle ja niille muille, jotka ovat sinun tähtesi hävinneet.

KUSTAA (huudahtaa). Minä käsken sinun olemaan vaiti!

KATRI (kiusaten). Tahtoisitko maksaa takaisin ja päästä minusta?

KUSTAA (tuskastuu ja astuu kiivaasti lattialla). Joko sinä taas alat? Minä pyydän, lopeta! Älä pilaa minun hyvää tuultani! Anna minun nyt koota voimani ja koettaa rynnistää eteenpäin! Mutta minä en jaksa, jos sinä teet päiväni katkeriksi.

KATRI (menee hänen luokseen ja johtaa hänet istumaan jälleen, teeskentelee). Anna anteeksi, Kustaa! Minkä minä taidan itselleni! Minä olen tällainen häijy suunsoittaja. Anna minulle anteeksi! Minä koetan tulla paremmaksi — nyt kun ei enää ole valittamisen syytäkään. Mutta näyttihän kohtalomme niin synkältä. Se kovetti ja katkeroitti minua. Vaan nythän on hyvin jälleen. Meillä on kaikki mitä tarvitsemme. Jo kehtasin lähettää puotistakin hakemaan tavaroita velaksi. Olin toimittanut kauppiaan tiedoksi, että sinusta taas on tullut sahan herra. Tyttö sanoi kauppiaalle, että herra sattui olemaan alhaalla sahalla, kun rouvan tarvitsi lähettää asialle, — että kyllä herra poikkeaa maksamaan kun sattuu kulkemaan ohi. Ja kauppias laittoi pussit ja paketit ja tuliaiset! Tietysti! Saathan sinä rahaa heti kun alkavat tehdä sahatöitä ja ostaa sahajauhoja. Ai, minä unohdin, siellähän on muuan mies sinua vartomassa. Hän on tuonut muutaman tukin sahattavaksi. Hän odottelee sinua ulkona.

KUSTAA. En tullessani huomannut hirsikuormaa.

KATRI. Hän jätti kai kuormansa Ylämäen torpalle, mistä lähettivät hänet tänne kysymään, kuka nyt sahan omistaja on. Ajattele, niitä hävyttömiä!

KUSTAA. Vai iloitaan siellä, jos minua kohtaa häviö.

KATRI. Sanoinhan äsken, että sellaisia ihmisiä on.

KUSTAA (nousee). Minä en eläissäni ole ylämäkeläisille pahaa sanaa sanonut.

KATRI. En minäkään muuta kuin että kerran ajoin heidän kakaransa pois meidän pihamaalta, jonne olivat tulleet kiekkosille meidän lasten kanssa.

KUSTAA. Muuta ei tarvittukaan. Se oli pahasti tehty. Anna lasten leikkiä kenen kanssa tahtovat.

KATRI (tuikeasti). Niin sinun mielestäsi. Mutta lasten kanssa minä menettelen oman mieleni mukaan. Sinä älä sekaannu siihen! (Vilkasee vasemmanpuoliseen ikkunaan.) Mies tuolla ulkona näkyy kävelevän rauhattomana. Hänellä taitaa olla kiire.

KUSTAA (menee). Minä menen.

MYKKYRÄ (pistää päänsä sisään oikeanpuolisesta ikkunasta). Onko patruuna kotona?

KATRI. Kas, Mykkyrä! Kotonahan se, tuolla pihamaan puolella. Mutta käykää vain sisään, pianhan hän sieltä kerkiää.

MYKKYRÄ. Ettäkö Saarenpään rouva oikein tahtoisi tarjota kahvit?

KATRI (naurahtaa). No, tahtoisinhan tietysti!

MYKKYRÄ. Mikäs sitten muu auttaa kuin tulla juomaan! (Katri vasemmalle. Mykkyrä tulee, sylkäsee.) Pthui (Katselee ympärilleen.) No, minkäs pyy pölähti? Mykkyrä tekee sitten hyvin ja istuu! (Linkuttaa istumaan peremmälle, huohottaa.) Nyt se saakurin mäki vaati jo kolme ryyppyä. Kohta täytyy olla pullo joka pensaan juurella, missä Mykkyrä liikkuu, sillä ei taskumatti riitä enää pitemmillä matkoilla. Puolen kilometrin päästä näkyy jo sen pohja.

KATRI (tulee kantaen kahvitarjotinta). Mykkyrä tekee hyvin! Sattuikin olemaan valmiina.

MYKKYRÄ. Takka vaan, kyllä Mykkyrä hyvin tekee! (Ottaa kahvia).

KATRI. Eikö isäntä ota nisuleipää?

MYKKYRÄ. En minä ole perso makosien perään, takka vaan! (Katri laskee tarjottimen pöydälle.) Mutta ellei rouva pahakseen pane, niin pistään kuppiin vähän karvasta. (Kaivaa povitaskusta esiin taskumatin.) Tuli pantua sekaan vähän liian monta sokeripalaa! Haha!

KATRI. Isäntä tekee vain puolikuppisen! Ikävä, ettei satu olemaan talon puolesta tarjota.

MYKKYRÄ. Ei ole väliä! Mykkyrä pitää kyllä huolen itsestään — mitä tähän asiaan tulee.

KATRI. Onko Mykkyrä kuullut, miten Saarenpäässä asiat nyt ovat?

MYKKYRÄ. Vihkaistiin siitä minulle, vaikkei tiedetty sanoa varmuudella.

KATRI. Että saha jää Kustaalle.

MYKKYRÄ. Niinhän ne tohisivat. Ja tottako se on?

KATRI. Totta, totta.

MYKKYRÄ. No, jerusalmin saakuri, vai totta on!

KATRI. Pihamaalla jo Kustaa vastaanottaa sahaustöitä.

MYKKYRÄ. Katsos myrkkyä! jerusalmin saakuriko Kustaalle apuun lensi?

KATRI. Ettekö kuullut, että Kallio huusi sahan?

MYKKYRÄ. Kuulinpa tietysti! Mutta sitähän minä meinaan, että millä Kustaa sen Kalliolta —?

KATRI. Rahalla saa ja hevosella pääsee!

MYKKYRÄ. Mutta rahat, rahat!

KATRI. Hiukan soviteltiin, annettiin aikaa ja niin edespäin.

MYKKYRÄ. Vai soviteltiin. Merkillistä! Tähän saakka on Kallio tunnettu sellaiseksi, ettei hänen kanssaan jerusalmin saakurikaan pääse sovittelulle. Eikä ole kukaan päässytkään.

KATRI. Sellaisenahan häntä on pidetty. Mutta kyllä hän nyt kuitenkin Kustaan kanssa rupesi asioihin.

MYKKYRÄ. Asioihin, niihin kyllä Kallio rupee, mutta —

KATRI. Minkä "mutan" Mykkyrä siihen löysi?

MYKKYRÄ. Siinä on muttaa montakin! Kallio on Kallio — asioihin hän rupee, vaan pelkäänpä, ettei hänen kanssaan niistä selviä — ehjin nahoin.

KATRI. Hyvänen aika, mitä vihaa Mykkyrä Kalliota kohtaan kantaa?

MYKKYRÄ. Ei kanna vihaa mitään — ei Mykkyrä muuta kuin tuntee Kallion.

KATRI. Taitanee Mykkyrällä sentään jotain olla häntä vastaan, koska noin puhuu! Sittenpähän Mykkyrä näkee!

MYKKYRÄ (ryyppää ja hymähtää). Ehkä näkee, ehkä näkee! (Kustaa tulee sisään.) Hyvää päivää, herra patruuna!

KUSTAA. Jaha, Mykkyräkö se tulija olikin! Näin vilaukselta jonkun kääntyvän tienristeyksessä. Päivää, päivää! (Antaa kättä).

MYKKYRÄ. Mykkyrä se täällä skoolailee Saarenpään onneksi ja menestykseksi. Morjens! (Ryyppää viimeisen tilkan).

KUSTAA. Se on oikein! Kiitos vain!

(Katri ottaa tarjottimen ja menee sen kera vasemmalle).

MYKKYRÄ. No, jo minä ajattelin, että saakuriako se Kallio rupee sahaamaan?

KUSTAA. Ovat sitä taitaneet ihmetellä muutkin.

MYKKYRÄ. Kyllä maar! — Jokunen mahtaa jo sentään tietää.

KUSTAA. Että Kallio huusi sahan minulle.

MYKKYRÄ. Niin, että sinä saat sahan. Mutta mahtaa hän sinulta kiskoa hyvän prosentin?

KUSTAA. No, mitäs me niistä — kun vain taas päästään alkuun!

MYKKYRÄ. Siis voitonhimo veti rusthollarin huutokauppaan!

KUSTAA. Vaikkapa nyt niinkin. Hän käyttää hyväkseen minun tilaani ja minä taas hänen voitonhimoaan. Ja molemmat olemme tyytyväisiä.

MYKKYRÄ (nousee, myhähtäen). Kunpa sitten olisitte!

KUSTAA (nousee hänkin). Mykkyrä epäilee.

MYKKYRÄ. Hm.

KUSTAA. Mitä Mykkyrä sitten arvelee?

MYKKYRÄ (vältellen). Että jos Kallio saisi —

KUSTAA. Sanokaa pois!

MYKKYRÄ. Jos hän saisi joltain toiselta (tähän kuiskaamalla) — isomman voiton.

KUSTAA (nauraa). Ei ole pelkoa! Kukaan pitäjäläisistä ei ole halukas ostamaan sahaa korkeammasta hinnasta.

MYKKYRÄ (myönnytellen). Ehkei, ehkei!

KUSTAA. Ja sitäpaitsi sitoo Kalliota kirjallinen sopimus.

MYKKYRÄ. Joko se on tehty?

KUSTAA. Tehdään tänä päivänä.

MYKKYRÄ. Vai ei vielä ole tehty! Hm! (Ojentaa kätensä.) No, rimpuile pois, rimpuile pois! Terveeksi! Lähden taas köntystämään edelleen. Käväsen kauppiaalla. Poikkesin vain levähtämään.

KUSTAA. Joko Mykkyrä lähtee? — Hyvästi vaan!

MYKKYRÄ (kääntyy ovella). Älä sentään unohda sitäkään, mitä Mykkyrä sanoi, älä unohda! (Menee).

KUSTAA (nauraa ääneensä). Pidetään mielessä! (Kävelee hetken lattialla edestakaisin, istuutuu sitten pöytänsä ääreen ja painuu selailemaan tilikirjoja, miettii ja merkitsee lyijykynällä numeroita paperille. Nousee jälleen, kävelee ja seisahtuu oikeanpuolisen ikkunan pieleen).

KATRI (tulee vasemmalla). Joko se juoppo lähti?

KUSTAA. Lähti — mutta tuolla näkyy Hakala kiinnittävän hevostaan kujansuun aitaan.

KATRI. Mitä hän mahtaa asioida? Liekö jo kuullut tapahtumasta, vai muutenko hänen halunsa palaa katsomaan, mitenkä Saarenpäässä jaksetaan.

KUSTAA (poistuu ikkunan luota). Minä kyllä Hakalan käynnin tunnen. Mitä hän muuta kuin saapuu laulamaan valituslaulua rahojensa menettämisestä.

KATRI. Miksi sinä viitsit häntä kuunnella?

KUSTAA. Enhän voi ajaa häntä uloskaan.

KATRI (kiivaasti). Se pitäisi tehdä! Senkin kitupiikki! Tappaa vielä itsensä mokomienkin lanttien tähden. Kuinka sinä jouduitkaan tekemisiin hänen kanssaan?

KUSTAA (naurahtaa). Koronkiskuri!

KATRI (kiihottuen). Voi, jos me voisimme viskata hänelle rahat vasten kasvoja ja ajaa hänet huoneestamme maantielle! Se olisi minun iloni! Kunpa se hetki kerran koittaisi, jolloinka me pääsisimme riippumattomiksi kaikista! Kenelläkään ei olisi meiltä mitään vaadittavaa. Minä palan halusta osottaa heille halveksumistani — kaikille! Minä tahdon olla ylempänä muita! (Tarttuu Kustaaseen.) Kustaa, tuleehan se aika kerran, tuleehan se pian! Sano, että se tulee!

KUSTAA (irroittaen hänet itsestään). Sehän on pyrkimykseni: päästä riippumattomaksi kaikista. Sen saavuttamiseksihan minä olen taistellut ja nyt taistelen kahta kovemmin. — (Kävelee.) Kummallista, kuinka minä tunnen itseni levottomaksi! Mikä ihme Kalliota viivyttää? Nyt on jo ilta, eikä häntä vain kuulu. Hän kielsi minua ryhtymästä mihinkään toimiin, ennenkuin kirjallinen sopimus on tehty. Pitkä päivä on jo kulunut.

KATRI. Hänelle on sattunut esteitä. Vielä hän voi tulla tänä iltana — tai ellei tänä iltana, niin huomenna.

KUSTAA (ilmeisesti rauhattomana, astuu edestakaisin). Hän lupasi tulla tänään, hän lupasi tulla tänään.

HAKALA (astuu sisään). Hyvää iltaa!

KUSTAA. Jumala antakoon!

KATRI. Kas kun isäntäkin on lähtenyt liikkeelle vielä näin iltasella! Käykää istumaan!

HAKALA. Onpa sitä saanut kärryillä istua.

(Katri lykkää tuolin häntä lähemmäs).

KUSTAA. Suoraanko olette ajanut Ylikylästä?

HAKALA (istuutuu). Tulin kirkonkylän kautta — oli asiaa sepälle.

KATRI. Vai sen kautta olette kiertänyt! Ja palaatte nyt tätä tietä?

HAKALA. Päätin palata tätä tietä, kun sain aihetta poiketa teille.

KATRI (ilkeästi). Olihan se hauskaa!

KUSTAA (osattua pöydälle, missä on paperosseja). Tupakat!

HAKALA. Kiitos! Niin, sain aiheen poiketa tänne, kun kuulin sepällä, että Kallio on ryhtynyt sinua auttamaan.

KATRI (kivahtaa). Auttamaan ei ole ryhtynyt kukaan!

HAKALA. Eikö siinä sitten olekaan perää?

KATRI (tiukasti). Ei.

KUSTAA (ehättää). Vaimoni tarkoittaa, ettei Kallio suinkaan ole meille mitään almuja antanut.

HAKALA. En minäkään almuista puhu. Tarkoitan, että onko hän luovuttanut sahan sinun käytettäväksesi, niinkuin kerrotaan?

KUSTAA. Sen hän on tehnyt.

HAKALA. Siis asia on tosi?

KUSTAA. Tosi sitä myöten.

HAKALA. Pannaanko saha käyntiin heti?

KUSTAA. Heti kun on saatu asiat järjestykseen.

HAKALA (ilostuen). Sitten sinä voit piankin suorittaa minulle osan.

KATRI (puhkee nauramaan, häijysti). Kuinka suuren summan tarvis Hakalalla olisi?

(Hakala katsoo häneen vihaisesti).

KUSTAA. Ei, hyvä isäntä, en minä ensi aikojen tuloista voi teille mitään suorittaa.

HAKALA (ankaristuen). Miksi et? Olen kai minä oikeutettu saamaan rahani.

KUSTAA. Alatteko te taas tuon vanhan virren?

HAKALA (nousee kiivastuen). Lakkaa leikittelemästä kanssani, Kustaa!

KATRI (vie tuolin hänen jälkeensä, ivallisesti). No, mutta istukaa isäntä!

HAKALA (lykkää tuolin syrjään). Mitä sinä tarkoitat sillä, ettet tahdo läheisessä tulevaisuudessakaan suorittaa minulle mitään?

KUSTAA. Kuinka te voitte sellaista ajatella! Ensimmäiset vuodet on minun suoritettava Kalliolle sahasta. Hän on tietysti ensimäinen velkojani.

HAKALA. Me muut olemme vanhempia. Meillä on etuoikeus, varsinkin minulla.

KUSTAA. Te puhutte —

KATRI (ehättää). — niinkuin sopii Hakalalta odottaakin. (Menee vasemmalle).

KUSTAA. Te puhutte ikäänkuin minä nyt äkkiä olisin tullut maksukykyiseksi. En suinkaan ole tullut. Minä olen saanut tilaisuuden ostaa sahani takaisin. Kallio luovuttaa sen minulle ehdolla, että minä vuosittain suoritan hänelle maksun. Siinä kaikki. Kunhan minä olen vapaa hänestä, kun saha jälleen on minun omani, silloin tulee teidän ja niiden toisten vuoro. Jotta kerran teidänkin vuoronne tulisi, siksi minun on täytynyt saada saha takaisin. Sehän se on minun pelastukseni. Tottakai te sen ymmärrätte!

HAKALA. Tässä ei ole muuta ymmärtämistä, kuin että järven pohjassa pysyvät rahat sittenkin. Niistä näyttää olevan hyvin vähän toivoa (Kustaa kohauttaa olkapäitään ja huokasee neuvottomana.) Mutta eihän se jyrisemisestä parane. Mennyttä kun mennyttä!

KUSTAA (tuskastuneena). Käsitättehän te —?!

HAKALA (ottaa lakkinsa). Olethan sinä ainakin tarpeeksi koettanut selitellä! — Hyvästi! — Mutta muista, että sinun askareitasi seurataan, sinun metsäkauppojasi pidetään varalta! (Menee).

KUSTAA (yksin). Hän ei ymmärrä koko juttua nimeksikään. (Tulee rauhattomaksi.) "Antakaa sahan seisoa siksi kuin kirjallinen sopimus on tehty, minä tulen huomenna", niin sanoi Kallio. Miksi hän sitten ei tule? Nyt on jo ilta. (Katsoo kelloaan.) Kuinka hän enää saapuisikaan näin myöhään! (Tuskastuu yhä enemmän.) Miksi hän lupasi tulla tänään! (Ajattelee.) Mitä se Mykkyrä sanoikaan? — Että jos joku toinen tarjoisi hänelle suuremman voiton. (Pyyhkäisee hikeä otsaltaan.) Ei, se on mahdotonta! (Koettaa nauraa.) Kuka sen hänelle tarjoisi? Ei kukaan! —. Ja onhan tuhat markkaa jo hyvä voitto! — Vaan jos joku suorittaisi sen pienemmässä ajassa kuin minä — tai ehkä käteisenä — Kuka, kuka? Se on sula mahdottomuus. Minä vain kuvittelen. Minä olen liiaksi tuskaantunut. Kallio kyllä tulee — ehkä huomenaamulla. (Menee ikkunan luo ja katsahtaa ulos, hämmästyy, katsoo tarkemmin ja astuu askeleen taapäin.) Silmäni eivät voi pettää! Se on aivan varmasti Johanna. Tullut metsätietä! — Nyt hän kääntyy pihamaalle. — Hän tulee suoraan portaita kohti — hän kävelee niin kiireesti! Johanna tulee Saarenpäähän — Johanna!! Mistä tämä ihme? Mitä on tapahtunut?

JOHANNA (astuu sisään. Hän on noin 30-vuotias, hyvin miellyttävä ja lempeän näköinen nainen. On hetkisen vaiti. Kustaa astuu pari askella häntä kohti, sitten pysähtyy. Hiljaa). Hyvää päivää, Kustaa Saarenpää?

KUSTAA (samoin matalalla äänellä). Päivää, Johanna.

JOHANNA. Emme ole usein tavanneet toisiamme, vaikkei ole asuntojemme väliä kuin viisi kilometriä.

KUSTAA. Me olemme välttäneet kohtaamasta toinen toisiamme. Mutta suo minun kysyä, mikä ihme nyt on johtanut askeleesi tänne? En voinut salata hämmästystäni nähdessäni sinut äsken metsätieltä poikkeavan tänne. Jalkaisinko sinä olet tullut?

JOHANNA. Jalan tulin, kiersin metsätietä, kun en rohjennut maantietä kulkea ja tänne julkisesti poiketa. Siitä olisi kylässä noussut melu ja pian olisi se joutunut mieheni korviin.

KUSTAA (kiintyen). Sinä olet tullut salaa!

JOHANNA. Salaa lähdin kotoa, kun piiat poistuivat lypsylle ja mieheni istui huoneessaan vieraittensa kanssa. Minä tiesin, että vieraat viipyvät myöhäiseen, sillä sisälle vietiin pikarit ja mieheni avasi pullon.