Part 8

Hän odotti saavansa jonkun sanan tahi nuhtelun Young'ilta käytöksestään, eikä hän erehtynytkään, vaikka se saapui merkillisellä tavalla. Kun hän heräsi seuraavana aamuna löysi hän ihmeekseen pienen paperilipun, joka oli nuppineulalla kiinnitetty peitteeseen juuri rinnan kohdalle. Sille oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla:

"29 päivää on teillä jälellä, jos ette silloin --."

Ajatusviiva oli pelottavampi kuin mikään uhkaus olisi ollut. John Ferrier ihmetteli suuresti, miten tämä varoitus oli voinut tulla hänen huoneeseensa, sillä palvelusväki nukkui toisessa rakennuksessa ja kaikki ovet ja akkunat olivat olleet hyvin lukitut. Hän rutisti paperin eikä puhunut mitään tyttärelleen, mutta tapaus vaikutti masentavasti häneen. Ne 29 päivää olivat selvästi se mitä oli jälellä Young'in lupaamasta kuukaudesta. Mitä hyödytti voima ja rohkeus semmoista vihollista vastaan, jolla oli näin salaperäinen voima? Sama käsi, joka oli kiinnittänyt paperin peitteeseen olisi voinut työntää tikarin hänen sydämeensä eikä hän olisi edes tiennyt kuka hänet oli tappanut.

Seuraavana aamuna kauhistui hän vielä enemmän. He olivat juuri ruvenneet aamiaiselle, kun Lucy hämmästyksestä huudahtaen osoitti ylöspäin. Keskelle kattoa oli kirjoitettu nähtävästi noetulla kepillä -- 28. Hänen tyttärensä ei ymmärtänyt sen tarkoitusta eikä hän selittänyt sitä. Tämän yön hän valvoi kivääri kädessään. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, mutta aamulla oli kuitenkin 27 maalattuna portin ulkopuolelle.

Siten meni päivä toisensa perästä; ja joka aamu näki hän, että hänen näkymättömät vihollisensa olivat kirjoittaneet jollekkin näkyvälle paikalle luvun, joka osoitti kuinka monta päivää oli jälellä hänen kuukaudestaan. Joskus hän huomasi turmiolliset numerot seinällä, toisinaan lattiassa ja joskus olivat numerot paperille kirjoitettuina kiinnitetyt veräjän pylväisiin tai aitaan. Vaikka John Ferrier tähysteli tarkasti, niin ei hän kuitenkaan voinut huomata mistä nämä päivittäiset varotukset tulivat. Kun hän näki ne, niin valtasi hänet miltei taikauskoinen pelko. Hän laihtui ja tuli levottomaksi, ja hänen silmiinsä tuli sellainen ilme, kuin on vainotulla eläimellä. Hänellä oli ainoastaan yksi toive. Hän toivoi nuoren metsästäjän palaavan Nevadasta.

Kahdestakymmenestä oli tullut 15; viidestätoista kymmenen, eivätkä he vieläkään olleet saaneet tietoa poissaolevalta. Yhden kerrallaan vähenivät numerot eikä häntä sittenkään kuulunut. Milloin vain ratsastaja näkyi tai joku ajaja huuteli vetojuhdilleen, riensi vanhus heti veräjälle toivoen, että apu vihdoinkin oli saapunut. Kun hän vihdoin näki viitosen jättävän paikkansa neloselle ja nelosen kolmoselle, niin menetti hän rohkeutensa eikä toivonutkaan apua. Yksinäisenä ja tuntien vaillinaisesti ympärillä olevat vuoristot oli hän voimaton. Yleisiä teitä vartioitiin, eikä kukaan saanut kulkea ilman neuvoston lupatodistusta. Hänellä ei ollut mitään keinoa välttääkseen uhkaavaa iskua. Vanhus ei kuitenkaan horjunut mielipiteessään. Hän aikoi ennen uhrata henkensä kuin suostua tyttärensä häpeään.

Eräänä iltana istui hän yksin ajatellen huoliaan ja koetti keksiä jotakin neuvoa. Samana aamuna oli kahden numero ollut seinällä ja seuraava päivä oli viimeinen. Mitähän sitten tapahtuisi? Ja hänen tyttärensä, -- mitä hänestä tulisi kun isä oli kuollut? Hän laski päänsä pöydän varaan ja itki ajatellessaan voimattomuuttaan.

Mitä se oli? Hiljaisuutta häiritsi heikko raaputtava ääni heikosti, mutta selvästi kuului se yön hiljaisuudessa. Se tuli ovelta. Ferrier hiipi eteiseen ja kuunteli. Muutamia hetkiä vallitsi hiljaisuus, mutta sitten ääni uudistui. Joku kolkutti hyvin hiljaa ovelle. Olikohan se joku öinen murhaaja, joka tuli täyttämään salaperäisen tuomioistuimen käskyä? Tai ehkä joku kirjoitti sitä numeroa, joka osoitti, että viimeinen päivä oli tullut? Ferrier tunsi, että äkillinen kuolema olisi parempi kuin se epävarmuus, joka pilasi hänen hermonsa. Hän syöksyi esille, vetäsi pois salvan ja työnsi oven auki.

Kaikki oli hiljaista ja tyyntä. Oli kaunis yö ja tähdet kimalsivat taivaalla. Hänen edessään oli pieni puutarha, jota rajoitti aidoitus ja veräjä, mutta ei puutarhassa eikä tielläkään näkynyt ketään elävää olentoa. Huoahtaen helpotuksesta katseli Ferrier oikealle ja vasemmalle, kunnes sattumalta katsahti eteensä maahan ja huomasi kummastuksekseen miehen, joka makasi pitkällään kädet ja jalat levällään.

Hän menetti tykkänään malttinsa, nojautui seinään ja nosti käden suulleen tukahuttaakseen huudahdusta. Ensiksi hän luuli miehen olevan haavoitetun tahi kuolemaisillaan, mutta katsoessaan lähemmin, näki hän miehen matelevan sisään eteiseen notkeana ja äänettöminä kuin käärmeen. Sisälle tultuaan hypähti mies pystyyn ja löi oven kiinni, ja Ferrier tunsi ihmeekseen Jefferson Hopen uljaat päättäväiset kasvot.

"Jumalani!" huudahti Ferrier. "Kuinka te säikytitte minut! Minkätähden tulitte tuolla tavoin?"

"Antakaa minulle syötävää", sanoi toinen käheästi. "Minulla ei ole ollut aikaa syödä eikä juoda neljäänkymmeneen kahdeksaan tuntiin." Hän iski kiinni kylmään lihaan ja leipään, jotka olivat jääneet isännän illallisesta, ja nielasi ne ahneesti. "Onko Lucy pysynyt rohkeana?" kysyi hän tyydytettyään nälkänsä.

"On, hän ei tunne vaaraa", vastasi hänen isänsä.

"Se oli hyvä. Taloa piiritetään joka puolelta. Siitä syystä täytyi minun ryömiä. Ne ovat kyllä tavattoman ovelia, mutta eivät ne petä niin vanhaa metsästäjää kuin minä olen."

John Ferrier oli kuin toinen ihminen, huomatessaan saaneensa uskollisen liittolaisen. Hän tarttui nuoren miehen molempiin käsiin ja puristi niitä sydämellisesti. "Te olette mies, josta voi ylpeillä. Ei löydy montaa, jotka olisivat halunneet jakaa meidän vaaramme ja huolemme."

"Siinä te olette oikeassa", sanoi nuori metsästäjä. "Minä kunnioitan teitä, mutta jos olisitte olleet yksin, niin olisin kyllä arvellut parikin kertaa, ennenkuin olisin pistänyt pääni tällaiseen ampiaispesään. Lucyn tähden olisin tullut ja ennenkuin hänelle tapahtuu mitään vahinkoa, tulee Hopen suvussa Utah'issa olemaan yhtä henkilöä vähemmän."

"Mitä nyt teemme?"

"Huomenna on viimeinen päivä, ja ellemme tänä yönä toimi, niin olemme hukassa. Minulla on yksi muuli ja kaksi hevosta Caglen rotkossa. Kuinka paljon teillä on rahaa?"

"Kaksi tuhatta dollaria kullassa ja viisi seteleissä."

"Se riittää. Minulla on yhtä paljon lisää. Meidän täytyy koettaa päästä Carson Cityyn vuorien yli. On parasta herättää Lucy nyt heti. Se oli hyvä, ettei palvelusväki makaa tässä rakennuksessa."

Sillä aikaa kun Ferrier oli poissa valmistamassa tytärtään matkaan, kokosi Jefferson Hope kaikki syötäväksi kelpaavat aineet, jotka voi löytää, pieneen kääröön ja täytti erään ruukun vedellä, sillä hän tiesi kokemuksesta, että vuorilähteitä oli vähäsen ja pitkien välimatkojen päässä. Hän oli juuri ehtinyt lopettaa nämä valmistukset, kun vanhus palasi tyttärineen, puettuna ja valmiina lähtemään. Rakastuneet tervehtivät toisiaan lämpimästi mutta lyhyesti, sillä hetket olivat kalliit, ja vielä oli paljon tekemättä.

"Meidän täytyy kiiruhtaa", sanoi Jefferson Hope, puhuen matalalla mutta päättävällä äänellä niinkuin se, joka tuntee vaaran suuruuden, mutta on terästänyt sydämensä sitä kohtaamaan. "Molemmilla sisäänkäytävillä on vartijat, mutta, jos olemme varovaisia, niin voimme ehkä kiivetä ulos jostakin sivuakkunasta ja paeta peltojen yli. Kun kerran pääsemme maantielle niin on vaan kaksi penikulmaa siihen paikkaan, jossa hevoset ovat. Aamuhämärissä pitäisi meidän olla jo puolimatkassa yli vuorten."

"Mutta jos ne pidättäisivät meidät?" kysyi Ferrier.

Hope löi revolverinperälle, joka pisti esille hänen takkinsa alta. "Jos niitä on liian monta, niin saa ainakin pari kolme niistä tehdä meille seuraa", sanoi hän hymyillen synkästi.

Kaikki valot rakennuksesta sammutettiin ja pimeästä akkunasta katseli Ferrier peltojaan, jotka hän nyt aikoi jättää. Hän oli jo kauvan ajatellut tätä muutosta ja ajatus tyttären onnesta voitti kaikki epäilykset. Kaikki näytti niin kauniilta ja rauhalliselta, humisevat puut ja laajat hiljaiset pellot, että oli vaikeata kuvitella murhaajien odottavan ulkona.

Ferrier kantoi kulta- ja setelipussia. Hope otti haltuunsa ruokavarat ja veden, ja Lucyllä oli pieni käärö, jossa oli hänen kalleimmat tavaransa. Avattuaan varovasti akkunan odottivat he, kunnes suuri pilvi oli tehnyt yön pimeäksi, ja kiipesivät senjälkeen yksi kerrallaan puutarhaan. Hiipien henkeään pidätellen ehtivät he jo pensasaidan luo, jota he seurasivat erääseen aukkoon asti, josta pääsi pelloille. He olivat juuri tulleet siihen paikkaan, kun nuori mies tarttui heihin ja veti heidät alas varjoon, jossa he makasivat vaiti ja vapisten.

Olipa hyvä että Jefferson Hopen kuuloaisti oli niin tarkka. Tuskin olivat hän ja hänen ystävänsä kyyristyneet kokoon, kun he kuulivat huuhkajan huudon ainoastaan muutaman metrin päästä. Samassa tuli eräs mies esille pensaikosta ja päästi taas valittavan huudon, jonka jälkeen näkyi toinen mies lähestyvän pimeydessä.

"Huomenna keskiyön aikaan", sanoi ensimäinen. "Kun kehrääjä huutaa kolme kertaa."

"Hyvä", sanoi toinen. "Ilmoitanko veli Drebberille?"

"Ilmoita vaan ja käske hänen antamaan tieto toisille. Yhdeksästä seitsemään."

"Seitsemästä viiteen", toisti toinen, ja olennot katosivat eri suuntiin. Heidän viimeiset sanansa olivat nähtävästi olleet jonkunlaiset tunnussanat. Heti kun heidän askeliensa ääni oli lakannut kuulumasta, hyökkäsi Jefferson Hope pystyyn ja auttoi seuralaisensa aukon läpi, vei heidät suurimmalla kiireellä peltojen yli, tukien ja puoliksi kantaen tyttöä, kun tämän voimat tahtoivat uupua.

"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" kehotti hän. "Nyt me olemme päässeet vahtien sivu. Kaikki riippuu nyt nopeudesta. Kiiruhtakaa!"

Kun he olivat saapuneet maantielle kului matka pikemmin. Ainoastaan kerran tapasivat he jonkun, ja piiloutuivat peltoon ja onnistuivat pääsemään huomaamatta. Ennenkuin he tulivat kaupunkiin asti, kääntyivät he pienelle kapealle, epätasaiselle polulle, joka vei vuorille. Pimeässä häämötti heidän yläpuolella kaksi epätasaista huippua ja niiden välissä oli se rotko, joka vei Eagle Canon'iin jossa hevoset odottivat. Pettämättömällä vaistolla haki Jefferson Hope tien kalliolohkareiden välissä ja kuivanutta joen uomaa myöten, kunnes hän saapui suurten kivien suojaamaan, etäiseen nurkkaan, jossa uskolliset eläimet olivat lieassa. Tyttö istui muulin selkään ja vanhus Ferrier toisen hevosen selkään ja Hope talutti toista jyrkkää, vaarallista polkua myöten.

Sille, joka ei ollut tottunut, oli polku eksyttävä. Toisella puolen nousi suuri kallio tuhannen jalkaa korkeana, mustana, synkkänä ja uhkaavana. Pitkät basalttipilarit muodostivat sen pinnalle ikäänkuin jonkun suunnattoman hirviön luurangon. Toisella puolen oli erämaa täynnä kiviä ja kallionlohkareita, jotka estivät tykkänään kulun. Niiden välissä kulki kapea polku, joka oli niin kivinen, että ainoastaan tottuneet ratsastajat voivat kulkea sitä. Näistä vaaroista huolimatta olivat pakolaiset hyvällä mielellä, sillä jokainen askel suurensi välimatkan heidän ja heidän vihollistensa välillä, joilta he olivat paenneet. Pian saivat he kuitenkin todistuksen siitä, että he vielä olivat pyhien alueella. He olivat saapuneet yksinäisimpään jylhimpään osaan solaa, kun tyttö huudahti ja osoitti ylöspäin. Korkealla vuorella, joka hallitsi koko polkua, seisoi yksinäinen vartija, kuvastuen terävästi ja selvästi taivasta vastaan. Hän näki heidät samaan aikaan kun he näkivät hänet ja hänen sotilaallinen huutonsa "Kuka siellä!" kaikui hiljaisessa solassa.

"Matkustavaisia Nevadaan", vastasi Jefferson Hope käsi kiväärillä, joka oli satulassa.

"Kenen luvalla?" kysyi vartija.

"Neljänmiehenneuvoston", vastasi Ferrier. Hänen kokemuksensa oli osoittanut, että tämä oli korkein valta, josta voi puhua.

"Yhdeksästä seitsemään", sanoi vartija.

"Seitsemästä viiteen", vastasi Jefferson Hope, äkisti muistaen sen tunnussanan, jonka oli kuullut puutarhassa.

"Kulkekaa ja Herra olkoon kanssanne", sanoi ääni heidän yläpuolellaan. Tämän jälkeen tie leveni, niin että he voivat antaa hevosten juosta. Katsoessaan taakseen näkivät he vahdin seisovan kivääriinsä nojautuneena ja tiesivät nyt kulkeneensa viimeisen etuvartian ohi, ja että heillä oli vapaus edessään.

VIIDES LUKU.

"Kostavat enkelit."

Koko yön kulki heidän tiensä vaikeiden vuorensolien läpi huonoja, kivisiä seutuja. Usein he eksyivät, mutta Hope tunsi vuoret niin hyvin, että heidän aina onnistui päästä takaisin oikealle tielle. Auringon noustessa aukeni heidän silmiensä eteen ihmeteltävän kaunis, villi näköala. Heitä ympäröi joka puolella korkeat lumipeitteiset kukkulat. Kallioseinät heidän molemmilla puolillaan olivat niin jyrkät, että kuuset ja lehtikuuset joita niillä kasvoi, olisivat heikonkin tuulen vaikutuksesta pudonneet heidän päälleen. Tämä pelko ei ollut aivan mielikuvituksen tuoma, sillä autiossa laaksossa oli paljon puunrunkoja ja kallionlohkareita, jotka olivat pudonneet alas sillä tavoin. Eräällä paikalla tuli suuri kivi pyörien alas rinnettä hirveällä ryskeellä, joka kaikui vuorissa ja pelotti väsyneet hevoset juoksuun.

Sitämukaa kuin aurinko nousi itäiseltä taivaanrannalta, tulivat suuret vuoret valoisiksi, toinen toisensa perästä, niinkuin lamput johonkin juhlaan, kunnes ne kaikki olivat punaiset ja hehkuvat. Tämä suuremmoinen näytelmä virkisti kolmea pakolaista ja lisäsi heidän tarmoaan. Erään vuolaan virran rannalle he seisahtuivat vähäksi aikaa, juottaakseen hevosia ja söivät nopean aamiaisen. Lucy ja hänen isänsä halusivat jäädä pitemmäksi aikaa siihen, mutta Jefferson Hope oli taipumaton. "He ovat nyt meidän jälillämme", sanoi hän, "Kaikki riippuu meidän nopeudestamme. Kun tulemme kunnollisesti Canon'iin, niin voimme levätä kuinka kauvan tahansa."

Koko tämän päivän he kulkivat eteenpäin ja illalla laskivat olevansa kolmenkymmenen penikulman päässä vihollisistaan. Illalla he lepäsivät erään riippuvan kallion alla, joka suojasi heitä kylmältä tuulelta, ja nukkuivat muutamia tunteja. Ennen aamuhämärää olivat he taas pystyssä ja matkalla. He eivät olleet nähneet jälkeäkään takaa-ajajista ja Jefferson Hope alkoi uskoa että he olivat päässeet pakoon siltä hirveältä voimalta, jonka vihollisiksi he olivat joutuneet.

Toisena pakopäivänä alkoi ruokavarasto käydä pieneksi. Tämä ei tehnyt metsästäjää levottomaksi, sillä vuoristossa oli yllin kyllin riistaa, ja hänen oli usein täytynyt hankkia ruokavaroja kiväärillään. Hän valitsi suojaisen paikan, kokosi muutamia oksia ja teki tulen sillä he olivat lähes viidentuhannen jalan korkeudessa merenpinnasta ja ilma oli kylmä ja raaka. Pantuaan hevoset liekaan ja sanottuaan hyvästi Lucylle, heitti hän kiväärin olalleen ja lähti matkaan saadakseen jotakin ammutuksi. Kääntyessään katsomaan taakseen, näki hän vanhuksen ja tytön kumartuneina tulen yli ja kolme eläintä, jotka seisoivat liikkumattomina taustassa. Senjälkeen peittivät vuoret heidät hänen silmiltään.

Hän vaelsi pari penikulmaa menestyksettä, vaikka merkit puun kuorissa ja muualla osoittivat että läheisyydessä löytyi karhuja. Kahden tahi kolmen tunnin turhan etsimisen jälkeen aikoi hän lopulta epätoivoissaan kääntyä kotiinpäin, kun hän sattumalta huomasi jotakin, joka ilahutti häntä. Erään vuorenhuipun reunalla, kolme tai neljäsataa jalkaa hänen yläpuolellaan, seisoi eräs eläin, joka jonkunverran muistutti lammasta mutta sillä oli suuret sarvet. Paksusarvilammas -- niin sitä nimitettiin -- seisoi luultavasti jonkun lauman vartijana, joka oli piilossa metsästäjän silmältä, mutta onneksi se oli kääntyneenä toiseen suuntaan eikä ollut nähnyt häntä. Hän asettui pitkälleen, nojasi kiväärinsä kiveen ja tähtäsi kauvan ja tarkasti, ennenkuin laukaisi. Eläin hypähti, koetti hetken pysyä tasapainossa kallion reunalla ja putosi sitten alas laaksoon. Se oli liian raskas kannettavaksi ja metsästäjä tyytyi leikkaamaan vaan lavan ja kappaleen kylkeä. Tämä saalis selässään hän kiiruhti takasin päin, sillä ilta lähestyi. Tuskin hän oli kulkenut muutamia askeleita, kun hän jo huomasi, mitkä vaikeudet hänen oli voitettava. Innoissaan oli hän kulkenut oudoille paikoille eikä ollut helppo löytää sitä tietä, jota myöten hän oli tullut. Sen laakson poikki, jossa hän oli, kulki monta solaa, jotka kaikki olivat niin yhden näköisiä, että niitä oli mahdoton eroittaa toisistaan. Hän lähti kulkemaan erästä vuorensolaa myöten ja kulki noin penikulman verran, kunnes saapui eräälle koskelle, jota hän ei ennen ollut nähnyt. Vakuutettuna siitä, että hän oli eksynyt koetti hän kulkea toista solaa myöten, mutta tulos oli sama. Alkoi hämärtää ja oli miltei pimeä ennenkuin hän pääsi tutulle seudulle. Silloinkaan ei ollut helppo pysyä oikealla tiellä, sillä kuu ei ollut vielä noussut, ja korkeat vuorenseinät loivat tummia varjoja. Taakkansa painamana ja ponnistustensa väsyttämänä, pyrki hän eteenpäin, sillä se herätti hänessä toivoa, että jokainen askel vei hänet lähemmäksi Lucya ja että hänellä oli mukanaan tarpeeksi ruokavaroja koko jälellä olevalle osalle matkaa. Hän oli nyt saapunut sen vuorensolan alkupäähän, johon oli jättänyt seuralaisensa. Hän tunsi pimeässäkin niiden kallioiden rajapiirteet, jotka olivat sen ympärillä. Heidän täytyi -- ajatteli hän -- odotella peloissaan hänen paluutaan, sillä hän oli ollut poissa viisi tuntia. Iloissaan hän vei käden suulleen ja huusi kaikuvan halloon, merkiksi siitä, että hän oli tulossa. Hän seisahtui ja kuunteli hetken. Ei kuulunut mitään muita ääniä kuin hänen oman huutonsa kaiku, joka toistui ja tuli takaisin tuhatkertaisena. Vielä kerran hän huusi ja lujemmin kuin ennen, mutta hän ei kuullut kuiskaustakaan niiltä ystäviltä, joista niin vähän aikaa sitten oli eronnut. Hänessä syntyi hämärä, epävarma pelko, hän kiirehti yhä enemmän ja pudotti kiireissään kalliin taakkansa.

Kääntyessään nurkkauksessa, näki hän täydellisesti sen paikan, jossa tuli oli ollut. Se kyti vielä mutta sitä ei ollut kukaan korjannut, sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt. Joka paikassa oli yhtä hiljaista. Hänen pelkonsa oli muuttunut varmuudeksi. Tulen lähistöllä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa; eläimet, mies ja tyttö olivat kadonneet. Joku äkillinen hirveä onnettomuus oli nähtävästi tapahtunut hänen poissa ollessaan -- onnettomuus, joka oli kohdannut heitä kaikkia eikä kuitenkaan jättänyt mitään jälkiä.

Hän oli niin hämmästynyt ja huumaantunut tästä iskusta, että häntä alkoi pyörryttää ja hänen täytyi nojata kivääriinsä ettei kaatuisi. Mutta hän oli perinpohjin toiminnan mies ja tointui pian satunnaisesta heikkoustilastaan. Hän otti puoliksi palaneen puukappaleen hehkuvasta tuhasta, puhalsi siihen, niin että se syttyi tuleen, ja alkoi tutkia pientä leiriä. Maa oli hevosten polkema, ja se osoitti, että joku suurempi ratsujoukko oli saavuttanut pakolaiset, ja jälkien suunta osoitti heidän sitten kääntyneen takasin Suureen Suolakaupunkiin. Olivatko he vieneet pois mukanaan hänen molemmat seuralaisensa? Jefferson Hope oli miltei vakuutettu siitä kun hänen silmänsä sattuivat erääseen esineeseen, joka jääti hänen verensä. Heti leirin vieressä oli pieni punertava multaläjä, jota siinä ei ennen ollut. Se oli nähtävästi vastakaivettu hauta. Kun nuori metsästäjä lähestyi, näki hän pienen halaistun puupuikon, johon oli kiinnitetty paperilippu. Kirjoitus siinä oli lyhyt mutta selvä:

John Ferrier Suuresta Suolakaupungista. Kuollut 4:nä p:nä Elokuuta 1860.

Rehellinen, vanha mies, josta hän niin äsken oli eronnut oli kuollut ja tämä oli koko hänen hautakirjoituksensa. Jefferson Hope tuijotti raivoisasti ympärilleen näkyisikö toista hautaa missään, mutta sellaista ei ollut. Takaa-ajajat olivat vieneet Lucyn mukanaan. Kun nuori mies oli varmistunut tytön kohtalosta ja käsitti oman voimattomuutensa sitä estämään, toivoi hän makaavansa yhdessä vanhuksen kanssa tämän viimeisessä, hiljaisessa Iepokammiossa.

Mutta hän pudisti uudelleen pois sen horrostilan, jonka epätoivo vaikuttaa. Ellei hän voinut tehdä muuta, niin voi hän kuitenkin pyhittää elämänsä kostolle. Seisoessaan tulen ääressä tunsi hän, että ainoa, joka voi lieventää hänen surunsa, oli se, että hän omin käsin saisi kostaa täydellisesti vihollisilleen. Hän päätti pyhittää voimakkaan tahtonsa ja väsymättömän tarmonsa yksinään tälle asialle. Synkin, kalpein kasvoin palasi hän takasin sinne, johon oli pudottanut saaliinsa, ja kohennettuaan tulta vähän hän paistoi niin suuren osan lihasta, että se riitti muutamiksi päiviksi. Tämän sitoi hän kääröön ja lähti, vaikka hän oli väsynyt, seuraamaan "kostavien enkelien" jälkiä. Viisi kokonaista päivää laahasi hän itseään eteenpäin helläjalkaisena ja väsyneenä samojen solien kautta, joista oli ennen kulkenut hevosella. Illalla heittäytyi hän johonkin kallion koloon muutamiksi tunneiksi nukkumaan, mutta ennen auringonnousua oli hän taas matkalla. Kuudentena päivänä saapui hän Cagle Canoniin, josta heidän runsasvaiheinen pakonsa oli alkanut. Sieltä voi hän katsella alas pyhien kaupunkiin. Heikkona ja väsyneenä nojautui hän kivääriinsä ja puisti uhkaavasti jänteistä kättänsä hiljaista kaupunkia kohden allansa. Katsellessaan sitä, huomasi hän, että suurimmat kadut olivat koristetut lipuilla. Hän seisoi ja tuumi, mikä tarkoitus sillä oli, kun hän kuuli hevosen astuntaa ja näki erään ratsastajan tulevan vastaansa. Kun tämä lähestyi, tunsi hän mormoonin, jonka nimi oli Cowper, jolle hän oli ollut tilaisuudessa tekemään muutamia palveluksia. Hän huusi miehen luokseen koettaakseen saada tietoja Lucy Ferrierin kohtalosta.

"Minä olen Jefferson Hope", sanoi hän. "Muistatteko minut?"

Mormooni katseli häneen peittämättömän hämmästyksen valtaamana -- oli todellakin vaikea tuntea tämä repaleinen, raaka vaeltaja aaveentapaisine kasvoineen ja villine silmineen, entiseksi reippaaksi metsästäjäksi. Tunnettuaan hänet lopuksi, muuttui hänen hämmästyksensä peloksi.

"Te olette hullu, kun tulette tänne", huudahti hän. "Oma elämäni ei olisi suuren arvoinen, jos joku näkisi minun puhelevan teidän kanssanne, Neljänmiehenneuvosto on laatinut vangitsemismääräyksen teitä varten, kun autoitte Ferrierin pakoa."

"Minä en pelkää heitä enkä heidän määräyksiään", sanoi Hope vakavasti. "Teidän täytyy tietää jotakin tästä, Cowper. Minä vannotan teitä kaiken nimessä, joka teille on rakasta, vastaamaan muutamiin kysymyksiin. Mehän olemme aina olleet ystäviä. Elkää Jumalan tähden kieltäytykö vastaamasta."

"Mitä se on?" kysyi mies levottomasti. "Kiiruhtakaa. Täällä on kalliolla korvat ja puilla silmät".

"Mitä Lucy Ferrieristä on tullut?"

"Nuori Drebber meni naimisiin hänen kanssaan eilen. Rohkaiskaa mielenne; tehän olette aivan menehtynyt".

"Älkää ajatelko minua", sanoi Hope hiljaa. Hän oli kalpea kuin kuolema ja oli vaipunut istumaan kivelle, jota vastaan hän oli nojannut. "Naimisiin sanotte te?"

"Meni naimisiin eilen -- sentähden liputetaan Endowment Housessa. Drebber ja Stangerson kuuluvat joutuneen kiistaan siitä, kenen piti saada tyttö. He olivat molemmat seuranneet retkikuntaa ja Stangerson oli ampunut hänen isänsä, joka näytti antavan hänelle parhaat toiveet; mutta kun asiasta keskusteltiin neuvostossa, niin oli Drebberillä enemmän puolustajia, niin että profeetta antoi tytön hänelle. Kukaan ei häntä kuitenkaan saa pitää kauvaa, sillä minä näin eilen kuoleman hänen kasvoissaan. Hän muistutti enemmän aavetta kuin naista. Joko te lähdette?"

"Jo", vastasi Hope, joka oli noussut ylös. Hänen kasvonsa näyttivät olevan veistetyt marmorista, niin kova oli niiden ilme, ja silmissä hehkui onnettomuutta ennustava tuli.

"Mihinkä te aijotte?"

"Se on yhdentekevää", vastasi hän, heitti aseen olalleen ja meni ylös vuorensoliin, jossa villit eläimet asustivat. Niiden joukossa ei kuitenkaan ollut ainoatakaan niin raivoisaa ja vaarallista kuin hän itse.