Part 7

Ainoastaan yhdessä suhteessa ei hän ollut uskonveljiensä mieleinen. Ei millään syillä eikä kehotuksilla saatu häntä ottamaan itselleen vaimoja. Hän ei maininnut mitään syytä kieltämiseensä, vaan tyytyi sitkeästi ja itsepintaisesti pitämään kiinni päätöksestään. Useat syyttivät häntä siitä, että hän oli laimea uskonharjoituksissaan, kun taas toiset arvelivat sen riippuvan itaruudesta, ettei hän halunnut suuria menoja. Jotkut taasen puhuivat jostakin entisestä rakkausjutusta ja eräästä vaaleatukkaisesta tytöstä, joka kuihtui ikävissään Atlannin valtameren rannalla. Mikä lieneekin syy ollut, mutta Ferrier jäi naimattomaksi. Kaikissa muissa suhteissa seurasi hän uuden yhteiskunnan uskontoa ja hänen sanottiin olevan Jumalaa pelkääväisen ja rehellisen.

Lucy Ferrier kasvoi hirsirakennuksessa ja auttoi kasvatusisäänsä kaikissa tämän toimissa. Raitis vuoristoilma ja kuusimetsän balsamituoksu korvasivat sekä hoitajattaren että äidin. Vuosien vieriessä hän kasvoi ja vahvistui, hänen poskensa kävivät punakammiksi ja askeleensa joustavammiksi. Moni matkustaja maantiellä, joka kulki sivu Ferrierin asunnon, tunsi kauvan sitten unohdettujen muistojen elpyvän rinnassaan katsellessaan tytön hienoa, miellyttävää vartaloa vehnävainiolla tai hevosen selässä, kuin hän ohjasi sitä lännen lapsen helppoudella ja suloudella. Siten puhkesi nuppu kukaksi, kun hänen isänsä oli rikkain kaikista, oli hän kaunein tyttö koko Tyyneen Valtamereen viettävällä rinteellä.

Isä ei kuitenkaan ensiksi huomannut, että lapsesta oli tullut nainen. Sehän sattuu harvoin. Tämä salaperäinen muutos tapahtuu liian huomaamatta. Kaikkein vähimmin tietää tyttö itse siitä, ennenkuin joku ääni tahi kädenpuristus on liikuttanut hänen sydäntään, ja hän tuntee sekä ylpeyttä että pelkoa siitä, että uusi, suurempi luonto on herännyt henkiin hänessä. Harvat ovat jotka eivät muista sitä päivää tai sattumaa, joka oli uuden elämän enteenä. Se päivä oli kylläkin vakava itsessäänkin Lucylle, ellei ota huomioon sen vaikutusta hänen myöhempiin vaiheisiinsa.

Oli lämmin kesäkuun päivä, ja "viimeisten päiväin pyhät" olivat ahkeria kuin mehiläiset, joiden keon he olivat valinneet tunnusmerkikseen. Vainioilla ja kaduilla kuului sama ihmisellisen uutteruuden hälinä. Tomuisella maantiellä kulki pitkät rivit painavien taakkojensa alla huojuvia muuleja, kaikki menossa länteenpäin, sillä Kaliforniassa oli alkanut raivota kultakuume ja tie sinne kulki valittujen kaupungin läpi. Lammas- ja härkälaumat palasivat ympäristön laitumilta ja tiellä kulki väsyneitä siirtolaisjoukkoja. Lucy Ferrier, kasvot ratsastuksen lämmittäminä nelisti tämän kirjavan joukon läpi, valiten tiensä tottuneen ratsastajan taitavuudella. Hänen piti toimittaa joku asia kaupungissa ja kiirehti sinne, niinkuin monta kertaa ennenkin, pelottomana ja ajatellen ainoastaan, miten paraiten voisi täyttää tehtävänsä.

Tomuttuneet matkustajat katselivat häntä ihastuneina ja intiaanitkin, jotka kulettivat valmistamattomia vuotiaan markkinoille, unohtivat tavallisen tyyneytensä, ihaillessaan hänen kalpeata kauneuttaan. Hän oli saapunut kaupungin ulkolaitaan, kun tien sulki suuri karjalauma, jota villit paimenet ajoivat eteenpäin. Kärsimättömyydessään ajoi hän hevosensa karjan joukkoon. Mutta tuskin hän oli joutunut elukoiden keskeen kun nämä sulkivat paluutien. Hän oli joutunut villien pitkäkarvaisten härkien joukkoon. Häntä ei kuitenkaan peloittanut, sillä hän oli tottunut käsittelemään elukoita, vaan ajoi yhä eteenpäin toivoen pääsevänsä läpi. Mutta onnettomuudeksi sattui eräs eläimistä koskettamaan hevosen kylkeä sarvillaan. Hevonen pillastui. Se nousi takajaloilleen korskuen vihaisesti ja potki niin, että tottumaton ratsastaja olisi pudonnut satulasta. Asema oli vaarallinen. Jokainen villiintyneen hevosen hyppy saattoi sen uudelleen koskettamaan härkien sarviin ja se raivostui yhä enemmän. Tyttö ei voinut tehdä mitään muuta kuin koettaa pysyttäytyä satulassa, sillä, jos hän putoisi, niin sotkisivat pelästyneet elukat hänet jalkoihinsa. Hänen päätään alkoi pyörryttää, ja hänen kätensä alkoivat herpoutua. Tomu ja taistelevista eläimistä lähtevät höyryt olivat tukehuttamaisillaan hänet ja hän olisi ehkä epätoivoissaan lopettanut ponnistelunsa, ellei hän olisi kuullut viereltään ystävällistä ääntä, joka lupasi apua. Samalla hetkellä tarttui jäntevä käsi hänen pelästyneen hevosensa suitsiin, raivasi tien lauman lävitse ja vei hänet pian ulkopuolelle.

"Toivon, ettette ole loukkaantunut, miss", sanoi hänen ritarinsa kunnioittavasti.

Tyttö katsahti miehen tummiin, uhkamielisiin kasvoihin ja naurahti. "Minä olin hirveästi peloissani", sanoi hän yksinkertaisesti, "kukapa olisi uskonut, että Poncho pelästyi niin lehmäjoukkoa."

"Kiittäkää Jumalaa siitä, että voitte pysyttäytyä satulassa", sanoi mies vakavasti. Hän oli pitkä hurjan näköinen mies, ratsasti voimakkaalla ruskealla hevosella ja oli metsästäjän huonossa puvussa, pyssy olalla.

"Otaksun, että te olette John Ferrierin tytär", huomautti hän. "Näin teidän tulevan hänen talostaan. Kun tapaatte hänet, niin kysykää jos hän muistaa Jefferson Hope'n S:t Louis'ista. Jos hän on sama Ferrier, niin olivat hän ja minun isäni hyvät ystävät."

"Eikö olisi parasta, jos te tulisitte ja kysyisitte itse", sanoi tyttö yksinkertaisesti.

Nuori mies näytti niin tyytyväiseltä kuullessaan tämän ehdotuksen ja hänen tummat silmänsä loistivat mielihyvästä. "Sen minä teenkin", sanoi hän, "mutta me olemme asustaneet vuoristossa viimeiset kaksi kuukautta emmekä ole juuri vierailupuvussa. Hänen täytyy kaiketi ottaa vastaan meidät semmoisina kuin olemme."

"Hän on teille suuressa kiitollisuuden velassa ja minä myös", vastasi tyttö. "Hän pitää äärettömästi minusta, ja jos nuo lehmät olisivat sotkeneet minut kuoliaaksi, niin olisi hän ollut suunniltaan surusta."

"Minä myös", sanoi hänen seuralaisensa.

"Te! Minä en voi käsittää, mitä se olisi vaikuttanut teihin. Ettehän te ole edes meidän tuttavammekaan."

Nuoren metsästäjän kasvot kävivät niin synkiksi, kun hän kuuli tämän huomautuksen, että Lucy purskahti nauruun.

"Sitä minä en tarkoittanut", sanoi hän, "nyt te tietysti olette meidän ystävämme. Teidän täytyy tulla tervehtimään meitä. Nyt minun täytyy kiiruhtaa, sillä muuten ei isä koskaan enää usko minulle mitään asioita. Hyvästi."

"Hyvästi", sanoi mies ja nosti leveäreunaista hattuaan ja kumarsi. Tyttö käänsi hevosensa, läimäytti sitä ratsuruoskalla ja katosi tomupilveen.

Nuori Jefferson Hope jatkoi synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena ratsastustaan. Hän ja muutamat toiset olivat olleet Nevadan vuorissa hakemassa hopeaa, ja palasivat nyt Utah'iin, koettaakseen hankkia pääomaa, jolla voisivat ruveta kaivamaan muutamia malmisuonia, joita olivat löytäneet. Hän oli ollut yhtä innostunut kuin toisetkin, kunnes tämä tapaus muutti hänen ajatustensa juoksun. Kauniin, nuoren tytön näkeminen oli saattanut hänen tulisen, kesyttämättömän sydämensä kuohumaan. Kun tyttö katosi hänen näkyvistään käsitti hän, että hänen elämässään oli sattunut käännekohta. Se rakkaus, joka hänessä oli syttynyt, ei ollut nuoren pojan äkillistä ihastusta, vaan vahvan, päättäväisen miehen hillitön intohimo. Onni oli aina seurannut häntä kaikessa. Hän vannoi onnistuvansa tässäkin, jos vaan inhimilliset ponnistukset ja sitkeys voivat jotakin vaikuttaa.

Ennen iltaa kävi hän Ferrier'in luona ja sittemmin monta kertaa. Ferrier, joka oli asunut laaksossaan tehden ahkerasti työtä, ei ollut ollut tilaisuudessa kuulemaan mitään uutisia ulkoapäin viimeisten kahdentoista vuoden kuluessa. Jefferson Hope tiesi kertoa paljon, joka huvitti sekä Lucya että hänen isäänsä. Hän oli ollut kullankaivajana Kaliforniassa ja kertoi monta merkillistä juttua sieltä, miten omaisuuksia oli voitettu ja menetetty näinä onnellisina päivinä. Hän oli ollut tarjoilijana, turkismetsästäjänä ja karjankasvattajana. Missä vaan oli seikkailuja, siellä oli hänkin. Pian hänestä tuli vanhuksen suosikki ja tämä ylisti häntä usein. Semmoisissa tilaisuuksissa istui Lucy hiljaa, mutta hänen punastuvat poskensa ja loistavat silmänsä osoittivat selvästi, ettei hänen sydämensä ollut enään hänen omansa. Hänen rehellinen isänsä ei huomannut näitä oireita, mutta se mies näki ne kyllä, joka oli voittanut hänen sydämensä.

Eräänä kesäiltana nelisti hän alas tietä myöten ja seisahtui portille. Tyttö seisoi ovella ja meni miestä vastaan, kun tämä heitti ohjat aidalle ja lähti rakennukseen päin.

"Minä matkustan pois Lucy", sanoi hän ottaen tytön kädet omiinsa ja katsoen hellästi hänen kasvoihinsa. "Nyt minä en tahdo pyytää sinua seuraamaan itseäni, mutta tahdotko tehdä sen, kun tulen takasin?"

"Koska se tapahtuu?" kysyi tyttö punastuen ja nauraen.

"Kahden kuukauden kuluessa. Silloin tulen pyytämään sinua, rakkaani. Ei kukaan voi eroittaa meitä."

"Entä isäni?" kysyi tyttö.

"Hän on suostunut siihen jos saamme oikeuden kaivoksiin, ja sitä minä en epäilekkään."

"Vai niin! Tietysti jos sinä ja isä jo olette järjestäneet kaikki, niin ei ole mitään muuta sanottavaa", kuiskasi tyttö nojaten päätään miehen leveään rintaan.

"Jumalan kiitos!" sanoi mies ja kumartui suutelemaan tyttöä. "Me olemme siis yhtä mieltä. Jota kauvemmin viivyn sitä vaikeampi on minun lähteä. Toiset odottavat minua ylhäällä vuorensolassa. Hyvästi, rakkaani, hyvästi. Kahden kuukauden päästä tapaamme toisemme."

Hän irtautui tytöstä puhuessaan, heittäytyi satulaan ja nelisti pois kääntymättä kertaakaan katsomaan taakseen, ikäänkuin peläten päätöksensä pettävän. Tyttö seisot veräjällä ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän hävisi. Sitten meni hän sisään ja oli onnellisin tyttö Utah'issa.

KOLMAS LUKU.

John Ferrier puhelee profeetan kanssa.

Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun Jefferson Hope ja hänen toverinsa olivat lähteneet Utah'ista. John Ferrier oli suruissaan ajatellessaan nuoren miehen takaisin tuloa ja eroaan tyttärestään. Tytön iloiset, onnelliset kasvot tekivät hänet sentään tyytyväiseksi. Hän oli aina rehellisen sydämensä syvyydessä päättänyt ettei hän antaisi suostumustaan, jos tyttö aikoisi mennä naimisiin jonkun mormoonin kanssa. Sellaista avioliittoa ei hän pitänyt avioliittona laisinkaan, vaan häpeänä. Mitä hän muuten ajattelikin mormoonien opista yleensä, tässä tapauksessa hän oli taipumaton. Hänen täytyi kuitenkin olla vaiti, sillä jos näinä aikoina ilmaisi jonkun alkuperäisestä poikkeavan opin, niin oli siitä ilmaisijalle tarjolla suuri vaara "pyhien" maassa.

Se oli niin vaarallista, että pyhimmätkin uskalsivat puhua mielipiteistään ainoastaan kuiskaten, ettei mitään semmoista, joka tuli heidän huuliltaan, käännettäisi toiseksi, sillä siitä seurasi kova kosto. Ne, joita oli vainottu, vainosivat nyt vuorostaan kauheimmalla tavalla. Milloinkaan ei Sevillan inkvisitsiooni, saksalainen Vehm-oikeus tai Italian salaiset seurat olleet kyenneet panemaan käytäntöön kamalampaa koneistoa kuin se, joka toimi Utah'in valtiossa.

Sen näkymättömyys ja se salaperäisyys, johon se verhoutui tekivät sen vielä pelottavammaksi. Se oli läsnä kaikkialla ja kaikkivaltias eikä sitä kuitenkaan voinut nähdä eikä kuulla. Se mies, joka uskalsi olla tottelematon kirkkoa vastaan, katosi, kukaan ei tiennyt mihin eikä mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen vaimonsa ja lapsensa odottivat häntä, mutta isä ei palannut kertomaan, kuinka salaiset tuomarit olivat häntä kohdelleet. Pikaisuudessa lausuttua sanaa tai ajattelematonta tekoa seurasi perikato eikä kukaan kuitenkaan tuntenut sitä hirveätä valtaa, joka ympäröi kaikkia. Eipä siis ollut ihme että miehet olivat peloissaan eivätkä edes erämaassa uskaltaneet mainita ääneen epäilyksiään.

Alussa käytettiin tätä voimaa ainoastaan niitä vastaan, jotka käännyttyään mormoonien uskoon, taas tahtoivat erota siitä. Pian se kuitenkin laajennettiin. Täysi-ikäisten naisten luku väheni ja monivaimoisuus ilman suurta naisten lukumäärää oli todella hedelmätön oppi. Alkoi levitä hämäriä huhuja -- huhuja murhatuista siirtolaisista ja ryöstetyistä leireistä sellaisissa seuduissa, joissa intiaanit eivät milloinkaan käyneet. Vanhimpien haaremeihin ilmestyi uusia naisia, -- naisia, jotka kärsivät ja itkivät ja joiden kasvoissa näkyi Sanomattoman kauhun jäljet. Matkustajat, jotka olivat myöhästyneet vuoristossa, kertoivat asestetuista, naamioiduista miesjoukoista, jotka olivat hiipien ja hiljaa kiirehtineet sivutse pimeydessä. Nämä kertomukset ja huhut saivat varman muodon ja ne vahvistuivat yhä, kunnes ne saivat määrätyn nimen. Lännen yksinäisillä maatiloilla on vielä tänäänkin nimellä Daniten joukko tahi "kostavat enkelit", synkkä ja onnettomuutta ennustava kaiku.

Lähempi tutustuminen siihen järjestelmään, joka sai aikaan sellaiset tulokset, oli omiaan vielä lisäämään pelkoa. Kukaan ei tiennyt kuka kuului julmaan seuraan. Niiden nimet, jotka uskonnon nimessä suorittivat nämä verityöt, pidettiin tarkasti salassa. Ehkä se ystäväkin, jolle te mainitsitte epäluuloistanne, oli yksi niistä, jotka tulisivat yön pimeydessä tulella ja miekalla suorittamaan hirveätä kostotyötä. Siten pelkäsi jokainen naapuriaan eikä kukaan uskaltanut puhua asioista, joita kantoi sydämessään.

Eräänä aamuna kun John Ferrier aikoi lähteä nisuvainioilleen, kuuli hän puutarhan portin aukeavan ja katsoessaan ulos akkunasta, näki hän paksun, vaaleaverisen keski-ikäisen miehen tulevan polkua myöten. Hänen sydämensä vavahti, sillä tulija oli Brigham Young itse. Peloissaan -- sillä hän tiesi, ettei tämä käynti merkinnyt hyvää -- kiirehti Ferrier portille tervehtimään mormoonien päämiestä. Tämä vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä ja seurasi vakavana häntä sisälle vierashuoneeseen.

"Veli Ferrier", sanoi hän istuutuen ja katsoen terävästi tätä, "todelliset uskovaiset ovat olleet sinun hyviä ystäviäsi. Me korjasimme sinut, kun olit nälkään kuolemaisillasi erämaassa, me jaoimme leipämme sinun kanssasi ja veimme sinut tähän laaksoon ja annoimme sinulle maata ja sallimme sinun koota rikkauksia suojeluksemme alla. Eikö ole niin?"

"Niin on", vastasi John Ferrier.

"Kiitokseksi siitä olemme vaatineet ainoastaan yhden ehdon ja se oli, että sinun piti kääntyä oikeaan uskoon ja seurata kaikessa sen määräyksiä. Sen sinä lupasit tehdä, ja sen, jos se, mitä kerrotaan, on totta, olet sinä jättänyt tekemättä."

"Ja miten minä olen laiminlyönyt sen?" kysyi Ferrier ja ojensi kätensä moittivasti. "Enkö ole auttanut yhteistä rahastoa? Enkö ole aina käynyt temppelissä? Enkö ole -- --?"

"Missä sinun vaimosi ovat?" sanoi Young ja katsahti ympärilleen. "Käske heidän tulla sisälle, että voin tervehtiä heitä."

"On kyllä tosi, etten ole naimisissa", vastasi hän. "Mutta täällä on vähän naisia ja on ollut toisia, joilla oli suuremmat edellytykset kuin minulla. Minä en ollut yksin kun tyttäreni oli luonani."

"Juuri tästä tyttärestä haluan puhua", jatkoi mormooni. "Hän on kukoistanut ja hänestä on tullut Utah'in kukka ja hän on saanut armon monen korkean henkilön silmissä."

John Ferrier huokasi hiljaa.

"Minä olen kuullut huhuja, joita en kuitenkaan tahdo uskoa, -- huhuja, jotka kertovat, että hän on luvattu pakanalle. Tämä on kaiketi kuitenkin tyhjää puhetta. Mikä on kolmastoista opinkappale Joseph Smithin pyhässä laissa? 'Sallikaa jokaisen oikeauskoisen tytön mennä naimisiin jonkun valitun kanssa; sillä, jos hän menee naimisiin pakanan kanssa, niin tekee hän suuren synnin.' Niinmuodoin on mahdotonta, että sinä, joka sanot tunnustavasi oikeata oppia, antaisit tyttäresi rikkoa sen."

John Ferrier ei vastannut vaan sormisteli hermostuneesti ratsuruoskaansa.

"Tässä kohdassa tulee sinun uskosi koeteltavaksi -- niin on pyhä neljänmiehenneuvosto päättänyt. Tyttö on nuori ja emmekä me tahdo, että hän menisi naimisiin jonkun vanhan miehen kanssa, emmekä myöskään tahdo ottaa häneltä kaikkea valitsemisoikeutta. Meillä Vanhimmilla on monta vaimoa, mutta meidän on huolehdittava myös lapsistamme. Stangersonilla on poika ja Drebberillä myös ja molemmat ottaisivat tyttäresi mielihyvällä kotiinsa. Anna tytön valita heidän välillään. He ovat nuoria, rikkaita ja oikeauskoisia. Mitä sanotte tästä?"

Ferrier oli vaiti muutamia hetkiä ja rypisti kulmiaan.

"Anna meille aikaa!" sanoi hän vihdoin. "Tyttäreni on hyvin nuori -- hän on tuskin naimaijässä."

"Hän saa yhden kuukauden", sanoi Young ja nousi ylös, "Sen ajan kuluttua on hänen annettava vastauksensa."

Kun hän oli menossa, niin hän kääntyi ympäri ja kasvot vihaisen näköisinä ja silmät säkenöiden. "Parempi olisi ollut, John Ferrier", jyrisi hän, "jos sinä ja tyttö makaisitte vaalenneina luurankoina Sierra Blancalla, kuin että asettaisit heikon tahtosi neljän pyhän käskyä vastaan."

Tehden uhkaavan liikkeen kääntyi hän pois ja Ferrier kuuli hänen raskaiden askeltensa narisevan hiekkakäytävällä.

Hän istui kyynärpää polven varassa tuumien, miten voisi ilmoittaa asian tyttärelleen, kun pehmeä käsi laskeutui hänen kädelleen ja kun hän katsahti ylös, niin seisoi tyttö hänen vieressään. Katsaus hänen kalpeihin, pelästyneisiin kasvoihinsa saattoi Ferrierin käsittämään, että tyttö oli kuullut kaikki.

"Minä en voinut estää sitä", vastasi tyttö hänen katseeseensa. "Hänen äänensä kuului läpi koko talon. Oi isä! Mitä meidän on tehtävä?"

"Älä pelkää", sanoi tämä ja veti tytön luokseen ja antoi suuren kätensä luisua hyväillen hänen ruskean tukkansa yli. "Kyllä me järjestämme sen tavalla tahi toisella. Et suinkaan sinä ole havainnut, että rakkautesi siihen poikaan olisi vähentynyt?"

Nyyhkytys ja käden puristus olivat tytön ainoat vastaukset.

"Ei; luonnollisesti ei. Minä en olisi tahtonut sinun sanovankaan sitä. Hän on hyvä poika ja kristitty, joka on enemmän kuin voi sanoa yhdestäkään täällä olevasta, huolimatta heidän rukouksistaan ja saarnoistaan. Huomenna lähtee eräs seurue Nevadaan ja minä koetan antaa hänelle tiedon siitä, mihin pulaan olemme joutuneet. Jos tunnen nuoren miehen oikein, niin tulee hän tänne sellaisella nopeudella, joka voittaa sähkösanoman nopeuden."

Kyyneleet silmissä nauroi Lucy isänsä kuvaukselle.

"Kun hän tulee, niin kyllä hän pelastaa meidät. Mutta minä pelkään vain sinun tähtesi. Kuulee niin kamalia huhuja niistä, jotka vastustavat profeettaa; heille tapahtuu aina jotakin kauheata."

"Mutta emmehän me vielä ole vastustaneet häntä", sanoi hänen isänsä. "Meillä on kuukausi aikaa. Kun se on lopussa, niin on parasta että katoamme Utahista."

"Jättää Utah!"

"Aivan niin."

"Entä maatila?"

"Me koetamme saada kokoon niin paljon rahoja kuin suinkin ja loppu saa jäädä. Sanoakseni totuuden Lucy, ei tämä ole ensi kerta, kun ajattelen tätä. Minua ei haluta antaa tuon kirotun profeetan komentaa itseäni. Minä olen vapaa amerikkalainen ja tämä on uutta minulle. Luulen olevani liian vanha opetettavaksi. Jos hän vielä tulee tänne juonittelemaan, niin voisi sattua, että hän tapaisi hauliparven, joka kulkisi päinvastaiseen suuntaan."

"Mutta he eivät missään tapauksessa anna meidän matkustaa", vastusti tyttö.

"Odota vaan, kunnes Jeffersson tulee, niin me kyllä järjestämme sen asian. Älä ole peloissasi sillä aikaa äläkä itke silmiäsi punaisiksi, sillä silloin minä saan takkiini, kun hän tulee tänne. Tässä ei ole mitään vaaraa eikä mitään, jota pitäisi pelätä."

John Ferrier sanoi nämä sanat vakuuttavalla äänellä, mutta tyttö ei voinut olla huomaamatta, että hän sulki ovet illalla tavattoman tarkasti ja että hän puhdisti ja latasi vanhan ruostuneen haulikkonsa, joka riippui hänen makuuhuoneensa seinällä.

NELJÄS LUKU.

Pakolaiset.

Seuraavana aamuna meni John Ferrier kaupunkiin ja antoi Jefferson Hopelle menevän kirjeensä eräälle henkilölle, joka oli menossa Nevadaan. Kirjeessä kertoi hän nuorelle miehelle vaarasta, joka heitä uhkasi ja pyysi häntä palaamaan mahdollisimman pian. Sen tehtyään tunsi hän sydämensä kevenneen ja palasi kotiin.

Lähestyessään asuntoaan huomasi hän ihmeekseen kaksi hevosta, jotka olivat sidotut veräjän pylväisiin. Vielä enemmän hän hämmästyi tavatessaan kaksi nuorta miestä vierashuoneessaan. Toinen niistä, jolla oli pitkät, kalpeat kasvot, makasi pitkällään keinutuolissa jalat kamiinin päällä. Toinen, nuori herra, jolla oli lyhyt niska ja karkeat kasvonpiirteet, seisoi akkunan ääressä kädet housuntaskuissa ja vihelsi erästä yleistä laulua. Molemmat nyökäyttivät päätänsä Ferrierille, kun hän tuli sisälle, ja se, joka makasi keinutuolissa, alkoi keskustelun.

"Te ette luultavasti tunne meitä", sanoi hän. "Tämä on Drebberin poika, ja minä olen Joseph Stangerson, joka matkusti teidän kanssanne erämaassa, kun Herra ojensi kätensä ja otti teidät laumaansa."

"Niinkuin hän on tekevä kaikille kansoille", sanoi toinen, puhuen nenäänsä.

John Ferrier kumarsi kylmästi. Hän oli aavistanut keitä vieraat olivat.

"Me olemme tulleet", sanoi Stangerson, "isiemme kehotuksesta pyytämään tyttärenne kättä sille, jota hän ja te pidätte parempana. Kun minulla on vaan neljä vaimoa ja Drebberillä on seitsemän niin pidän omaa vaatimustani oikeutetumpana."

"Ei, ei, veli Stangerson", huudahti toinen. "Siitä ei ole kysymys kuinka monta vaimoa meillä on, vaan siitä kuinka voimme elättää heidät. Isäni on antanut minulle myllynsä, ja siis olen minä rikkaampi meistä kahdesta."

"Mutta minun tulevaisuustoiveeni ovat paremmat", sanoi toinen vilkkaasti. "Kun Herra katsoo sopivaksi kutsua pois isäni, niin jää minulle hänen nahkuritehtaansa. Sitäpaitsi olen minä vanhempi kuin te ja kirkollinen arvoni on korkeampi."

"Antaa tytön valita", jatkoi nuori Drebber ja hymyili kuvalleen peilissä. "Me jätämme sen hänen päätettäväkseen".

Tämän vuorokeskustelun aikana oli Ferrier seisonut ovessa voiden tuskin hillitä vihaansa.

"Herrani", sanoi hän vihdoin ja meni heidän luokseen. "Kun tyttäreni lähettää hakemaan teitä voitte tulla, mutta sitä ennen en tahdo nähdä kasvojanne."

Molemmat nuoret miehet tuijottivat ihmeissään toisiinsa. Heidän mielestään oli tämä kilpailu tyttären kädestä suuri kunnia sekä hänelle että isälle.

"Tästä huoneesta on kaksi tietä ulos", huudahti Ferrier. "Toinen on oven kautta toinen akkunan kautta. Kumpaa pidätte parempana?"

Hänen kasvonsa olivat niin raivoisat ja hänen jäntereiset kätensä puristuivat niin uhkaavasti nyrkkiin, että hänen vieraansa syöksyivät pystyyn ja poistuivat nopeasti. Ferrier seurasi heitä portille.

"Lähettäkää minulle tieto, kun olette sopineet keskenänne", sanoi hän pilkallisesti.

"Te saatte kärsiä tästä!" huudahti Stangerson ollen vihasta pois suunniltaan. "Te olette uskaltanut uhmata profeettaa ja neljänmiehen neuvostoa. Sitä saatte katua elämänne loppuun asti."

"Herran käsi putoaa raskaasti teidän päällenne", huusi Drebber. "Hän nousee ylös ja tappaa teidät."

"Kyllä minä tapan", huudahti Ferrier vimmoissaan ja olisi käynyt hakemassa kivääriä, ellei Lucy olisi ottanut häntä käsivarresta ja estänyt häntä. Ennenkuin hän ehti riuhtaista itsensä irti, kuului hevosten astunta, joka osoitti niiden jo olevan kaukana.

"Sellaisia kirottuja lurjuksia", huusi hän ja pyyhki hikeä otsaltaan. "Mieluummin näkisin sinut kuolleena tyttöseni, kuin naimisissa tuommoisen kanssa."

"Minä myös", sanoi tyttö voimakkaasti. "Mutta Jefferson tulee pian tänne."

"Niin. Ei voi kestää kauvaa ennenkuin hän tulee. Kuta pikemmin sitä parempi, sillä me emme voi tietää, mihin he nyt ryhtyvät."

Oli todellakin aika, että joku tulisi auttamaan vanhusta ja hänen tytärtään. Koko uutisasutuksen historia ei tiennyt kertoa ainoatakaan näin karkean tottelemattomuuden tapausta. Kun pienet rikokset rangaistiin niin ankarasti, niin minkälainen tulisi silloin tällaisen pääkapinallisen kohtalo olemaan. Toisia yhtä tunnettuja ja yhtä rikkaita oli kadonnut, ja heidän omaisuutensa otettu kirkolle. Ferrier tiesi etteivät hänen rikkautensa ja asemansa voineet hyödyttää häntä vähäistäkään. Hän oli rohkea mies, mutta hän vapisi ajatellessaan sitä epävarmaa, hämärää vaaraa, joka uhkasi häntä. Hän ei pelännyt mitään näkyvää vaaraa, mutta epätietoisuus vaivasi häntä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt pelkoaan tyttärelleen, vaan koetti lyödä kaikki leikiksi, mutta tytär huomasi hyvin rakkauden terävillä silmillä, että isä oli rauhaton.