Part 5

"'Mr Drebber on asunut meillä lähes kolme viikkoa. Hän ja hänen sihteerinsä Stangerson olivat matkustelleet mantereella. Minä huomasin nimen 'Köpenhamina' eräässä matkalaukussa, joka osoittaa, että se oli ollut heidän viimeinen olinpaikkansa. Stangerson oli hiljainen, vaatimaton mies, mutta hänen isäntänsä sitävastoin oli -- ikävä sanoa -- hänen täysi vastakohtansa. Hänen tapansa olivat raa'at ja käytöksensä törkeä. Samana iltana, kun hän saapui, oli hän juovuksissa ja hyvin harvoin sattui hän olemaan selvänä klo 12 jälkeen päivällä. Hänen käytöksensä palvelusväkeä kohtaan oli vapaata ja tuttavallista. Mutta pahin kaikesta oli se, että hän alkoi käyttäytyä samalla tavalla, tytärtäni Alicea kohtaan, ja useamman kuin yhden kerran puheli hän hänelle tavalla, jota tyttäreni onneksi oli liian viaton tajuamaan. Erään kerran otti hän Alicen syliinsä ja syleili häntä -- halpamaisuus, josta hänen oma sihteerinsäkin nuhteli häntä.'

"'Mutta minkätähden te kärsitte sellaista?' kysyin minä. 'Minä otaksun, että te voitte sanoa irti vuokralaisenne, milloin vaan haluatte?'

"Mrs Charpentier punastui kuullessaan tämän nenäkkään kysymyksen. 'Toivonpa, että olisin sanonut irti hänet heti, kun hän tuli', sanoi hän. 'Mutta kiusaus oli liian suuri. He maksoivat yhden punnan päivältä kumpikin -- 14 puntaa viikossa -- ja nyt on kuollut sesonki. Minä olen leski, poikani laivastossa maksaa paljon. Minä en tahtonut menettää tätä tuloa ja toimin omasta mielestäni oikein niin. Se, jota viimeksi mainitsin hänen nenäkkyydestään, oli kuitenkin liikaa ja minä sanoin hänet irti. Juuri sen vuoksi, lähti hän meiltä.'

"'No.'

"'Minä tunsin sydämmeni kevenevän, kuin näin hänen lähtevän. Poikani on parast'aikaa lomalla, mutta minä en uskaltanut mainita hänelle mitään, sillä hänellä on tulinen luonne ja hän rakastaa intohimoisesti sisartaan. Kun olin sulkenut oven heidän jälkeensä, niin oli aivan kuin olisi paino pudonnut rinnaltani. Mutta oi! Vähemmän kuin tunnin kuluttua kuulin kellon soivan ja minulle ilmoitettiin, että Mr Drebber taas oli saapunut. Hän oli liikutettu ja nähtävästi juovuksissa. Hän tunkeutui sisälle huoneeseen, jossa minä istuin tyttäreni kera; hän mutisi jotakin siihen tapaan, että hän oli tullut liian myöhään junalle. Senjälkeen kääntyi hän Aliceen pyytäen häntä karkaamaan kanssaan. 'Te olette täysi-ikäinen eikä mikään laki voi teitä estää', sanoi hän. 'Minulla on enemmän rahaa, kuin voin käyttää. Mitä te huolitte tuosta vanhasta akasta. Seuratkaa minua. Te saatte elää kuin prinssessa.' Alice raukka pelästyi niin, että hän vetäytyi vavisten poispäin, mutta mies otti häntä ranteesta ja koetti laahata häntä ovelle. Minä huudahdin ja samassa astui poikani Arthur sisään. Mitä sitten tapahtui siitä en tiedä. Kuulin kirouksia ja painin jyräkkää. Ensin olin niin peloissani etten uskaltanut katsoa sinnepäin. Kun vihdoin tein sen, niin näin Arthurin seisovan nauraen ovella keppi kädessä. 'Minä uskon, ettei tuo hieno herra enää vaivaa meitä', sanoi hän. 'Minä menen ulos ja katson, mitä hän aikoo tehdä.' Näin sanoessaan otti hän hattunsa ja meni kadulle. Seuraavana aamuna saimme kuulla Mr Drebberin salaperäisestä kuolemasta.'

"Mrs Charpentier kertoi tämän kertomuksen vaikeasti ja pysähtyen vähän väliä. Toisinaan puhui hän niin hiljaa, että tuskin voin kuulla hänen sanojaan. Minä kirjoitin kuitenkin pikakirjoituksella muistiin hänen puheensa välttääkseni erehdyksiä."

"Sehän on oikein jännittävää", sanoi Holmes haukotellen. "Mitä sitten tapahtui?"

"Kun Mrs Charpentier oli lopettanut", jatkoi salapoliisi, "huomasin minä, että kaikki riippui ainoastaan yhdestä kohdasta. Samalla kuin katsoin häneen tavalla, jonka aina olen huomannut vaikuttavan naisiin, kysyin minä, mihin aikaan hänen poikansa oli palannut kotiin.

"'Sitä en tiedä', vastasi hän.

"'Te ette tiedä sitä?'

"'En, sillä hänellä on oma avaimensa ja hän avaa sillä.'

"'Senjälkeen kun te olitte mennyt makuulle?'

"'Niin.'

"'Mihin aikaan te menitte nukkumaan?'

"'Noin kello 11.'

"'Silloin oli teidän poikanne poissa vähintäinkin kaksi tuntia!'

"'Niin.'

"'Mitä hän teki tämän ajan?'

"'Minä en tiedä!' vastasi hän kalveten.

"Enempäähän ei siellä voinut tehdä. Minä otin selville, missä luutnantti Charpentier oli, otin kaksi konstaapelia mukaani ja vangitsin hänet. Kun minä laskin käteni hänen olalleen ja kehoitin häntä seuraamaan mukana tyynesti, vastasi hän hävyttömästi: 'Minä otaksun, että te vangitsette minut tuon Drebber roiston murhasta?' Me emme olleet maininneet mitään siitä, joten hänen huomautuksensa tuntui epäiltävältä."

"Suunnattomasti", sanoi Holmes.

"Hänellä oli vielä mukanaan se keppi, jonka äiti oli sanonut olleen hänellä seuratessaan Drebberiä."

"Mikä on teidän teoriianne?"

"Minun teoriiani on, että hän seurasi Drebberiä Brixton Road'ille. Siellä he joutuivat uudelleen riitaan, ja siinä sai Drebber iskun, sydänalaansa luultavasti ja se tappoi hänet jättämättä mitään jälkiä. Yö oli kolkko eikä ketään ollut lähistöllä, joten Charpentier laahasi uhrinsa sisälle asumattomaan taloon. Valo, veri, kirjoitus seinällä ja sormus olivat ainoastaan temppuja joilla koetettiin saada poliisia harhateille."

"Hyvä!" sanoi Holmes kehoittavasti. "Gregson, te edistytte. Teistä voi tosiaankin tulla jotakin."

"Minä rohkenen kehua suorittaneeni tämän jutun jotenkin hienosti", sanoi Gregson ylpeästi. "Nuori mies tunnusti vapaaehtoisesti, että kun hän oli seurannut Drebberiä vähän matkaa, niin huomasi tämä hänet, ja otti ajurin päästäkseen pakoon. Tiellä tapasi hän erään vanhan toverin ja teki tämän kanssa pitkän kävelyn. Kun häneltä kysyttiin toverin olinpaikkaa niin ei hän kyennyt antamaan tyydyttävää vastausta. Minun mielestäni sopii kaikki hyvin yhteen. Mikä minua enimmän huvittaa, on se, että Lestrade on antautunut väärille jälille. Luulenpa, ettei hän saa suuria vaivoistaan. Mutta tuhat tulimmaista, tuoltahan hän tulee itse."

Se oli tosiaankin Lestrade, joka oli tullut ylös rappusista, meidän puhuessamme, ja astui nyt huoneeseen. Se luottamus ja suruttomuus, joka tavallisesti oli ominaista hänen esiintymisessään ja puvussaan, oli nyt poissa. Hän näytti olevan hämmennyksissä ja levoton ja hänen pukunsa oli hoitamaton. Hän oli silminnähtävästi tullut kysyäkseen neuvoa Sherlock Holmes'ilta, sillä huomatessaan virkakumppaninsa, näytti hän ujolta. Hän seisoi keskellä huonetta ja peukaloi hermostuneesti hattuansa, nähtävästi epävarmana siitä, mitä piti tehdä. "Tämä on mitä ihmeellisin juttu", sanoi hän vihdoin, "aivan selittämätön juttu."

"Vai niin, niinkö arvelette, Mr Lestrade", huudahti Gregson riemuiten. "Jo minä sen arvasin, että te tulisitte siihen lopputulokseen. Oletteko onnistunut löytämään sihteeri Joseph Stangersonin?"

"Sihteeri, Mr Joseph Stangerson", sanoi Lestrade vakavasti, "murhattiin Hallidayn yksityishotellissa klo 6 tänä aamuna!"

SEITSEMÄS LUKU.

Valoa pimeydessä.

Se uutinen, jonka Lestrade toi meille, oli niin tärkeä ja odottamaton, että me seisoimme hämmästyksestä mykkinä. Gregson hyökkäsi ylös tuoliltaan ja kaatoi whiskylasinsa. Minä tuijotin Sherlock Holmes'iin, joka puri hampaansa yhteen ja rypisti otsaansa.

"Stangerson myöskin!" mutisi hän. "Asia käy sekavammaksi."

"Se oli aivan tarpeeksi sekava ennestäänkin", mutisi Lestrade kiukkuisesti, istuutuessaan. "Minä näyn tulleen häiritsemään herrojen sotaneuvottelua."

"Oletteko -- oletteko aivan varma tästä?" änkytti Gregson.

"Minä tulen suorastaan hänen huoneestaan", sanoi Lestrade. "Minä huomasin ensimäiseksi, mitä oli tapahtunut."

"Me olemme juuri kuulleet Gregsonin käsityksen asiasta", huomautti Holmes. "Tahtoisitte ehkä antaa meidän kuulla, mitä te olette tehnyt ja nähnyt?"

"Ei minulla ole mitään vastaankaan", vastasi Lestrade. "Minä myönnän julkisesti, että olin siinä käsityksessä, että Stangerson oli sekaantunut Drebberin kuolemaan. Tämä uusi kehitys on osoittanut, että olen täydellisesti erehtynyt. Tämän käsityksen valtaamana aloin etsiä sihteeriä. He olivat olleet yhdessä Euston asemalla noin kello puoli 9 illalla t.k. 3:na p:nä. Klo 2 aamulla oli Drebber löydetty Brixton Roadilta. Kysymys, joka mielestäni oli ratkaistava, oli, mitä Stangerson oli tehnyt kello 1/2 9 ja sen ajan välillä, jolloin rikos tehtiin, ja mikä hänestä oli tullut sitten. Sähkötin Liverpooliin ja pyysin heitä pitämään silmällä Amerikkaan meneviä laivoja. Sen jälkeen tein kyselyjä kaikissa aseman lähellä olevissa hotelleissa; sillä minä ajattelin näin: Jos Drebber ja hänen seuralaisensa ovat eksyneet toisistaan, niin kaiketi jälkimäinen oli ottanut huoneen yöksi jostakin läheltä ollakseen seuraavana aamuna lähellä asemaa."

"He olivat varmaankin sopineet edeltäpäin jostakin kohtaamispaikasta", huomautti Holmes.

"Niin, siten se näyttäytyi olevankin myöhemmin. Koko eilisen illan tein turhaa työtä. Tänä aamuna alotin taas varhain jo klo 8 saavuin Hallidayn yksityishotelliin Little Georg Streetin varrella. Kysymykseeni josko siellä asui joku Mr. Stangerson, sain myöntävän vastauksen."

"'Te olette epäilemättä se herra, jota hän on odottanut', sanoivat he. 'Hän on odottanut erästä herraa kaksi päivää'.

"'Missä hän on nyt?'

"'Hän on huoneessaan ja makaa vielä. Hän pyysi herättämään itsensä klo 9.'

"'Minä menen heti hänen luokseen', sanoin minä.

"Minä arvelin, että äkkinäinen ilmestymiseni tekisi sen että hän menettäisi malttinsa ja sanoisi jotakin erehdyksestä. Harjaaja tarjoutui saattamaan minut hänen huoneeseensa; se oli toisessa kerroksessa ja sinne vei kapea käytävä. Harjaaja näytti minulle oven ja oli juuri menossa alas, kun minä näin jotakin, joka saattoi minut voimaan pahoin huolimatta kahdenkymmenen vuotisesta kokemuksesta. Oven alta tuli esiin pieni verivirta, joka oli juossut yli käytävän ja muodostanut pienen lammikon toisella puolella listan vieressä. Minulta pääsi huudahdus, jonka kuullessaan harjaaja tuli takaisin. Hän oli pyörtymäisillään nähdessään sen. Ovi oli sulettu sisäpuolelta, mutta me painoimme olkapäillämme sen auki. Akkuna oli auki ja sen vieressä makasi yöpuvussa oleva miehen ruumis. Hän oli aivan kuollut ja oli ollutkin jo jonkun aikaa, sillä hänen jäsenensä olivat kylmät ja kankeat. Kun me käänsimme ruumiin niin tunsi harjaaja hänet siksi herraksi, joka oli vuokrannut huoneen nimellä Joseph Stangerson.

"Syynä kuolemaan oli syvä puukonpisto vasemmassa kyljessä, jonka piston oli täytynyt sattua sydämmeen. Ja nyt tulee ihmeellisin kaikesta. Mitä te luulette löytyneen murhatun miehen yläpuolelta?"

Minä tunsin väriseväni ja aavistin jotakin kauheaa jo ennenkuin Sherlock Holmes vastasi:

"Sana 'Rache' kirjoitettuna verellä."

"Niin, aivan", sanoi Lestrade hämmästyen; ja me olimme vaiti muutamia hetkiä.

Tuntemattoman murhaajan teoissa tuntui olevan jotakin niin järjestelmällistä ja selittämätöntä, että se lisäsi hänen rikoksiensa kamaluutta. Hermoni, jotka olivat tyynet taistelukentällä, pettivät nyt.

"Mies nähtiin", jatkoi Lestrade. "Eräs maitopoika, joka oli matkalla maitomyymälään, kulki sattumalta sitä kujaa myöten, joka lähtee hotellin takapihalta. Hän huomasi, että tikapuut, jotka tavallisesti olivat maassa pitkällään, olivat nostetut erästä avonaista akkunaa vastaan toisessa kerroksessa. Kun hän oli kulkenut sivutse kääntyi hän katsomaan taakseen ja näki erään miehen tulevan alas tikapuita myöten. Hän kiipesi alas niin tyynesti, että poika luuli hänen olevan jonkun nikkarin tai peltisepän, jolla oli ollut työtä hotellissa. Hän ei ajatellut sen enempää asiaa, muuta kuin tuumi vaan, että mies oli merkillisen aikaseen työssä. Hän tuli siihen käsitykseen, että mies oli pitkä, punakka ja puettu pitkään ruskeahtavaan takkiin. Hänen oli täytynyt olla huoneessa jonkun aikaa murhan jälkeen, sillä vesi pesuvadissa oli verensekaista; hän oli pessyt kätensä siinä, ja pyyhkinyt veitsensä lakanaan, jossa myös oli jälet."

Minä katsahdin Holmesiin, kun kuulin tämän kuvauksen murhaajasta. Sehän oli aivan sama kuin hänen käsityksensä.

Hänen kasvoissaan ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään voitonriemusta eikä tyytyväisyydestä.

"Ettekö löytänyt mitään sellaista huoneesta, joka voisi johtaa murhaajan kiinnisaamiseen?" kysyi hän.

"Ei mitään. Stangerson'illa oli Drebberin kukkaro taskussaan, mutta tämä oli tavallista, sillä hän maksoi kaikki. Siinä oli vähän päälle 80 puntaa eikä mitään oltu varastettu. Mikä näiden murhien syy lieneekin, niin ei se missään tapauksessa ole ryöstämishalu. Murhatun miehen taskuissa ei ollut mitään kirjeitä eikä muita papereita kuin eräs sähkösanoma, joka oli päivätty noin kuukausi takaperin Clevelandissa, ja kuului näin: 'J.H. on Europassa'. Eikä mitään allekirjoitusta."

"Eikö ollut mitään muuta?" kysyi Holmes.

"Ei mitään tärkeätä. Eräs romaani, jota vainaja oli lukenut illalla, makasi sängyn päällä ja hänen piippunsa oli tuolilla vieressä. Pöydällä oli lasi vettä ja akkunalaudalla oli pieni pahvilaatikko, jossa oli pari pilleriä."

Sherlock Holmes hypähti ilosta huudahtaen pystyyn.

"Viimeinen nivel", huudahti hän voitonriemuisena. "Minun ketjuni on valmis."

Molemmat salapoliisit katselivat ihmetellen häneen.

"Nyt minulla on käsissäni kaikki langat, jotka yhdessä muodostavat tämän sekavan vyyhden", sanoi ystäväni varmana. "Tietysti on joitakuita aukkoja, mutta pääasiasta olen varma, siitä hetkestä lähtien, jolloin Drebber eksyi Stangersonista asemalla, siihen asti, kun jälkimäisen ruumis löydettiin, niinkuin olisin nähnyt kaikki omin silmin. Minä näytän teille kokeen siitä. Voisitteko hankkia minulle ne pillerit?"

"Minulla on ne mukanani", sanoi Lestrade ja otti esille pienen rasian. "Minä otin mukaani ne sekä kukkaron ja sähkösanoman säilyttääkseni ne poliisiasemalla. Aivan sattumalta tulin ottaneeksi nämä pillerit, sillä minun täytyy myöntää, etten pane mitään arvoa niille."

"Antakaa tänne ne", sanoi Holmes. "Kuulkaahan, tohtori", kääntyen minuun, "ovatko nämä tavallisia pillereitä?"

Sitä ne eivät varmaankaan olleet. Ne olivat pieniä, harmaita, pyöreitä ja milt'ei läpikuultavia. "Niiden keveyden ja läpikuultavuuden tähden otaksuu niiden helposti liukenevan veteen", huomautin minä.

"Aivan niin", vastasi Holmes. "Tahtoisitteko mennä alas ja tuoda sen pienen terrier raukan tänne, joka on kauvan ollut sairaana ja jota emäntämme eilen pyysi teitä lopettamaan?"

Minä menin alas ja kannoin koiran ylös käsilläni. Sen raskas hengitys ja lasimaiset silmät osoittivat, ettei sillä ollut pitkää aikaa elettävänä. Lumivalkea kuono osoitti, että se jo oli hyvin vanha. Minä laskin sen tyynylle lattialle.

"Minä halkaisen nyt toisen näistä pillereistä kahdeksi", sanoi Holmes ottaen veitsen ja tehden sen. "Toisen puolikkaan panen takaisin rasiaan vastaisen varalta. Toisen puolikkaan panen tähän viinilasiin, jossa on teelusikallinen vettä. Huomaatte, että ystäväni, tohtori, oli oikeassa, että ne liukenevat helposti."

"Tämä voi kyllä olla hauskaa", sanoi Lestrade loukkaantuneena, ikäänkuin epäillen, että hänestä tehtiin pilkkaa. "Minä en kuitenkaan voi huomata, että tällä on mitään tekemistä Josef Stangersonin kuoleman kanssa."

"Kärsivällisyyttä, ystäväni, kärsivällisyyttä! Vähitellen näette, että sillä on paljonkin tekemistä sen kanssa. Minä lisään nyt vähän maitoa, tehdäkseni sekoituksen maukkaammaksi, ja kun tarjoan sen koiralle niin saatte nähdä, että se latkii sen mielihyvällä sisäänsä."

Puhuessaan kaatoi hän viinilasin sisällön teevadille ja asetti sen koiran eteen, joka pian nuoli pois sen. Sherlock Holmes'in vakava käytös oli tehnyt vaikutuksen meihin, niin, että me kaikki istuimme vaiti silmät kiinnitettyinä koiraan, odottaen jotakin hämmästyttävää tulosta. Mutta sitä ei tullutkaan. Koira makasi yhä tyynyllä hengittäen raskaasti, vaan nähtävästi aivan samanlaisena kuin ennenkin.

Holmes oli ottanut esille kellonsa, ja sitämukaa kun minuutit kuluivat, osoittivat hänen kasvonsa surua ja pettymystä. Hän puri huuleensa, naputti sormillaan pöytään ja osoitti kaikkia kärsimättömyyden merkkejä. Hänen ulkonäkönsä oli sellainen, että minä todellakin tunsin sääliä, kun molemmat salapoliisit hymyilivät halveksivasti, nähtävästi hyvillään hänen vastoinkäymisestään.

"Se ei voi olla mikään sattuma", huudahti hän lopuksi ja nousi tuolistaan alkaen kävellä kiivaasti edestakaisin huoneessa, "se on mahdotonta, että tämä olisi sattuma. Samat pillerit, joita minä epäilin Drebberin kuolemassa, löydetään Stangersonin murhan jälkeen. Ja kuitenkin ovat ne vaarattomia. Mitähän sillä tarkoitetaan? Koko minun lopputulokseni ei ole voinut olla väärä. Se ei ole mahdollista. Ei tämä koiraraukka kuitenkaan tunnu olevan huonompi. Nytpä tiedän!!" Oikein ulvoen ilosta hyökkäsi hän rasian luo, leikkasi kahtia toisen pillerin, liuotti sen, lisäsi maitoa ja antoi koiralle. Eläinraukan kieli oli tuskin kostunut, kun se jo sai kouristuksia ja kuoli kuin salaman iskemänä.

Sherlock Holmes huokasi helpotuksesta ja pyyhki hikipisaroita otsaltaan. "Minun olisi pitänyt luottaa enemmän", sanoi hän. "Minun olisi pitänyt tietää, että kun joku tosiseikka on riidassa pitkän loppupäätösjonon kanssa, niin osoittaa se ainoastaan, että asia voidaan käsittää toisella tavalla. Pillereistä oli toinen mitä kuolettavinta myrkkyä ja toinen aivan vaaraton. Sehän minun olisi pitänyt tietää, jo ennenkuin näin rasiatakaan".

Tämä viimeinen huomautus tuntui minusta niin mahdottomalta, että en luullut hänen olevan oikein täydessä tolkussaan. Tuossa makasi kuitenkin kuollut koira todistuksena siitä, että hänen otaksumansa oli ollut oikea. Tuntui siltä, kuin huntu putoisi silmiltäni, ja minä rupesin saamaan vähän käsitystä totuudesta.

"Kaikki tämä tuntuu teistä kummalliselta", jatkoi Holmes, "kun ette alusta lähtien ole päässeet käsiksi arvoituksen oikeaan avaimeen. Minun onnistui löytää se, ja kaikki, mitä senjälkeen on tapahtunut, on ainoastaan vahvistanut ensimäistä olettamustani ja on oikeastaan vain ollut sen loogillinen lopputulos. Sitävarten ovat asiat, jotka ovat saattaneet teidät ymmälleen ja tehneet asian hämäräksi, ainoastaan selvittäneet ja vahvistaneet minun loppupäätöksiäni. On suuri erehdys sekoittaa harvinainen ja salaperäinen seikka keskenään. Jokapäiväisin rikos on useimmiten salaperäisin, kun se ei tarjoa mitään tukikohtaa, josta voisi tehdä johtopäätöksiä. Tätä murhaa olisi ollut paljon vaikeampi selittää, jos uhrin ruumis olisi yksinkertaisesti löydetty kadulta ilman näitä huomiotaherättäviä lisiä, jotka tekevät sen niin huomattavaksi. Nämä seikat eivät laisinkaan tee asiaa vaikeammaksi, vaan päinvastoin ovat ne tehneet sen paljon yksinkertaisemmaksi."

Mr. Gregson, joka oli kuunnellut kärsimättömänä tätä esitelmää, ei voinut pidättää itseään enään. "Kuulkaa nyt Mr Sherlock Holmes", sanoi hän, "me myönnämme mielellämme, että te olette taitava ja että te työskentelette omalla tavallanne. Mutta nyt me pyydämme jotakin muuta kuin teoriioja ja saarnoja. On kysymyksessä saada mies kiinni. Minä olen esittänyt käsitykseni ja se on näyttäytynyt vääräksi. Nuori Charpentier ei ole voinut olla osallisena tässä toisessa murhassa. Lestrade etsi Stangersonia ja hän oli myös väärässä. Te olette siellä täällä tehneet viittauksia siihen suuntaan, että tiedätte enemmän kuin me, mutta nyt on se aika tullut, jolloin me katsomme olevamme oikeutetut kysymään teiltä, kuinka paljon te oikeastaan tiedätte. Voitteko sanoa sen miehen nimen, joka on tehnyt molemmat rikokset?"

"Minä en voi muuta kuin myöntää, että Gregson on oikeassa", huomautti Lestrade. "Me olemme molemmat tehneet voitavamme ja epäonnistuneet. Senjälkeen, kun minä tulin huoneeseen, olette te useamman kuin yhden kerran viittailleet siihen, että teillä on kaikki tarvitsemanne tiedot. Ette suinkaan te aijo pitää sitä salassa pitempää?"

"Jos viivytellään pitempään", huomautin minä, "niin voi mies tehdä vielä uusia kataluuksia."

Holmes näytti epäröivän, kun häntä näin kaikki pakottivat. Hän jatkoi kävelyään huoneessa pää kumarassa ja otsa rypyssä, niinkuin hänen tapansa oli ollessaan vaipuneena ajatuksiinsa.

"Useampia murhia ei tule tapahtumaan", sanoi hän ja seisahtui vihdoin meidän eteemme. "Sitä syytä ei teidän siis tarvitse ajatella sen enempää. Te kysyitte minulta jos tiedän murhaajan nimen. Sen kyllä tunnen. Mutta hänen nimensä tunteminen on pieni asia siihen verraten, kuinka vaikea häntä on saada kiinni. Sen minä luulen voivani tehdä jotenkin pian. Minä toivon voivani tehdä sen omien toimenpiteitteni perustuksella; mutta se on asia, joka on käsiteltävä varovasti, sillä me olemme tekemisissä uskaliaan, epätoivoisen miehen kanssa. Sitäpaitsi kannattaa häntä eräs toinen, niinkuin olen saanut kokea, toinen, joka on yhtä taitava kuin itsekkin. Niin kauvan kun tämä mies ei aavista, että hänen jäljillään ollaan, on mahdollista saada hänet käsiinsä; mutta jos hän saisi pienimmänkään aavistuksen siitä, niin hän muuttaisi nimensä ja häviäisi heti suuren kaupungin 4:n miljoonan asukkaan joukkoon. Vaikka en tahdo loukata teitä, täytyy minun kuitenkin sanoa, että pidän näitä miehiä virallista poliisia taitavampina, ja senvuoksi en ole pyytänyt teidän apuanne. Jos epäonnistun niin saan tietysti kärsiä siitä laiminlyönnistä, mutta siihen olen valmis. Nyt tahdon kuitenkin luvata, että samalla hetkellä, kun voin ilmoittaa teille siitä vahingoittamatta yhteensovittelijani, niin teen sen."

Gregson ja Lestrade näyttivät varsin tyytymättömiltä tähän vakuutukseen ja myös huomautukseen etsivästä poliisista. Edellinen punastui hiusrajaansa myöten ja jälkimäisen silmät kiilsivät uteliaisuudesta ja kiukusta. Ei kumpikaan ehtinyt puhua mitään, ennenkuin kuului naputus ovelle, ja katupoikien johtaja, nuori Viggius, näytti pienen, pahaltahaisevan persoonansa.

"Sir", sanoi hän vieden käden otsalleen, "minulla on vaunut ulkopuolella."

"Se oli nopeasti poikani", sanoi Holmes. "Miksi ette käytä tätä lajia Scotland Yard'issa?" jatkoi hän ja otti esille parin käsirautoja piirongin laatikosta. "Katsokaa kuinka hyvin vieteri toimii. Ne menevät silmänräpäyksessä lukkoon."

"Vanha laji on hyvä kyllä, kun vain saisi miehen käsiinsä", sanoi Lestrade.

"Tietysti", sanoi Holmes hymyillen. "Ajaja voi kyllä tulla ylös auttamaan minua matkalaukkuineni. Käskekää hänen tulla ylös, Viggins."

Minua ihmetytti, kun ystäväni puhui aivan kuin olisi aikonut matkalle, vaikkei ollut maininnut minulle mitään siitä. Huoneessa oli pieni matkalaukku ja tätä hän alkoi laittaa kiinni. Hän oli siinä toimessa, kun ajaja tuli sisälle.

"Iskekää kiinni tähän remmiin vähän, ajuri", sanoi hän ollessaan polvillaan ja kääntämättä päätään.

Mies meni sinne uhkaavan, haluttoman näköisenä ja ojensi kätensä auttaakseen. Samalla kuului kova napsaus ja metallin helinä ja Holmes hypähti pystyyn.

"Herrani" sanoi hän, silmät salamoiden, "sallikaa minun esittää teille Mr Jefferson Hope, -- Enoch Drebberin ja Joseph Stangersonin murhaaja!"