Part 4

Jota enemmän minä ajattelin, sitä vähemmän todenmukaiseksi kävi ystäväni otaksuma, että mies olisi myrkytetty. Minä muistin, että hän oli haistanut ruumiin huulia, enkä epäillyt vähintäkään, ettei hän olisi huomannut jotakin, joka antoi tukea tälle käsitykselle. Jos ei myrkkyä kuitenkaan olisi käytetty, niin mikä sitten oli syynä miehen kuolemaan, kun ei mitään haavoja eikä kuristuksen jälkiä löytynyt? Mutta taaskin, kenen verta se oli, jota oli räiskynyt ympäri lattiata? Ei ollut mitään jälkiä taistelusta eikä uhrilla ollut mitään asetta, jolla hän olisi voinut haavoittaa vastustajaansa. Minä tunsin, että uni oli mahdottomuus sekä Holmesille että minulle, niinkauan kuin nämä kysymykset olivat vastausta vailla. Hänen tyyni, tyytyväinen käytöksensä sai minut vakuutetuksi siitä, että hänellä oli joku teoriia, joka selvitti kaikki tosiasiat, mutta minun oli mahdoton ymmärtää, minkälainen se oli.

Hän tuli hyvin myöhään kotiin, -- niin myöhään, että minä ymmärsin, ettei hän ollut voinut olla konsertissa koko aikaa. Päivällinen oli jo pöydässä, ennenkuin hän saapui.

"Se oli erinomaista", sanoi hän istuutuessaan. "Muistatteko mitä Darwin sanoo? Hän väittää, että kyky synnyttää ja käsittää säveliä oli ihmissuvussa jo, ennenkuin puhe keksittiin. Ehkä se on syynä siihen, että me olemme herkkiä niille. Meidän sieluissamme löytyy ehkä hämäriä muistoja niiltä pimeiltä vuosisadoilta, jolloin maapallomme vielä oli kätkyessään."

"Se on suuri ajatus", huomautin minä.

"Meidän ajatustemme täytyy olla suuria niinkuin luonto, jos niiden pitää kyetä selvittämään sitä", vastasi hän. "Miten on teidän laitanne? Te ette voi hyvin. Murha Brixton Road'illa on pelottanut teitä."

"Niin, sehän se on", vastasin minä. "Seikkailujeni jälkeen Afghanistanissa olisi minun pitänyt olla karaistuneempi. Maiwandin luona näin miten omia tovereitani hakattiin kappaleiksi enkä menettänyt malttiani."

"Minä ymmärrän. Se on tämän asian salaperäisyys, joka kiihottaa mielikuvitusta; siinä, jossa mielikuvitus ei ole mukana, ei ole mitään hätää. Oletteko nähnyt iltalehden?"

"En."

"Siinä on jotenkin hyvä selonteko asiasta. Vihkimäsormuksesta, joka putosi lattialle ei siinä mainita mitään, ja se oli hyvä."

"Miten niin?"

"Lukekaa tämä ilmoitus", vastasi hän. "Minä lähetin heti aamulla sen kaikkiin sanomalehtiin."

Hän heitti sanomalehden minulle ja minä silmäsin läpi sen ilmoituksen, jonka hän oli näyttänyt. Se oli ensimäinen ilmoitus päällekirjotuksen "Talteen otettu" alla! "Aamulla", kuului se, "löydettiin Brixton Road'illa 'Valkoinen sydän' nimisen ravintolan ja Holland Groven välillä sileä kultasormus. Sen voi periä Tri Watson'ilta, 221 B Baker Street, klo 8 ja 9 välillä tänä iltana."

"Suokaa anteeksi, että käytin teidän nimeänne", sanoi Holmes. "Jos minä olisin käyttänyt omaani, niin olisi joku noista houkkioista tuntenut sen ja tarttunut asiaan."

"Se ei tee mitään", vastasin minä. "Mutta jos joku tulee kysymään sitä, niin ei minulla olekkaan sormusta."

"Onpa kyllä", sanoi hän ja antoi minulle sellaisen. "Se on hyvä kylläkin; hyvänlainen jäljitelmä."

"Kenenkä luulette tulevan vastaamaan ilmoitukseen?"

"Ruskeatakkisen miehen -- punakan ystävämme saappaineen. Ellei hän tule itse, niin tulee joku hänen rikostovereistaan."

"Ettekö luule, että hän pitää sitä liian uskallettuna?"

"En suinkaan. Jos minun käsitykseni asiasta on oikea, ja minulla on syytä luulla niin, niin uskaltaa tämä mies mitä hyvänsä saadakseen sormuksen takasin. Luulen, että hän kadotti sen, seisoessaan kumartuneena Drebber'in ruumiin yli huomaamatta sitä silloin. Lähdettyään talosta kaipasi hän sormusta ja kiiruhti takaisin, mutta tapasi poliisin jo siellä, kun hän oli ollut niin ajattelematon, että oli jättänyt kynttilän palamaan. Hänen oli pakko näyttäytyä juopuneelta päästäkseen niistä epäluuloista, joita hänen portilla olonsa mahdollisesti oli herättänyt. Asettukaapa itse tämän miehen asemaan. Kun hän ajatteli asiaa, niin juolahti hänen mieleensä, että hän oli pudottanut sen talosta lähdettyään. Mitä hän tekisi siinä tapauksessa? Hän lukisi tarkoin sanomalehdet toivoen löytävänsä sen talteen otettujen tavaroiden joukossa. Hän huomaa tietysti ilmoituksemme. Hän riemastuu tavattomasti. Minkätähden hän pelkäisi ansaa? Hänen näkökannaltaan katsottuna ei sormuksen löytöä missään tapauksessa voitaisi yhdistää murhaan. Hän tulee tänne. Hänen täytyy tulla. Te saatte nähdä hänet tunnin päästä!"

"Entä sitten?"

"Jättäkää se minun haltuuni. Onko teillä mitään asetta?"

"On, virkarevolverini ja muutamia patroonia."

"On parasta, että lataatte sen. Hän on epätoivoinen mies; ja vaikka minä vangitsen hänet, niin ettei hän huomaa sitä, niin on parasta kuitenkin olla varuillaan."

Minä menin makuuhuoneeseeni ja seurasin hänen neuvoansa. Kun palasin revolvereineni oli pöytä jo puhdistettu ja Holmes oli mieli työssään -- hän soitti viulua.

"Juoni vetäytyy kokoon", sanoi hän, kun tulin sisään. "Olen juuri saanut vastauksen sähkösanomaani Amerikasta. Minun käsitykseni on oikea."

"Ja se on?" kysyin minä innokkaasti.

"Viuluni tarvitsee uudet kielet", huomautti hän. "Pistäkää revolveri taskuun. Kun mies tulee, niin puhukaa tyyneesti hänen kanssaan. Lopusta minä pidän huolen. Älkää pelottako häntä katsomalla liian tarkasti häneen."

"Kello on 8", sanoin minä ja katsoin kelloani.

"Muutaman minuutin kuluttua on hän luultavasti täällä. Asettakaa ovi raolleen! Se on hyvä! Ottakaa avain sisäpuolelle! Kiitos! Katsokaahan, minkälaisen omituisen, vanhan kirjan sain käsiini eilen -- 'De Jure inter Gentes' --, ilmestynyt latinaksi Luttich'issä Belgiassa v. 1642. Charles I:sellä oli silloin vielä päänsä jälellä, kun tämä pieni ruskea kirja ilmestyi."

"Kuka sen on painanut?"

"Philippo de Groy, kuka hän sitten lie ollut. Nimilehdelle on vaalenneella musteella kirjoitettu 'Ex libris Guliolmi Whyte'. Haluaisinpa tietää kuka William Whyte oli. Kenties joku hätiköivä asianajaja seitsemännellätoista vuosisadalla. Käsiala muistuttaa lakimiestä. Mutta nyt taitaa hän tulla."

Samassa kuului kova kellonsoitto. Sherlock Holmes nousi hiljaa ylös ja siirti tuolinsa lähemmäksi ovea. Me kuulimme palvelustytön menevän eteisen läpi ja avaavan oven.

"Asuuko Dr Watson tässä?" kysyi selvä, mutta jotenkin terävä ääni. Me emme kuulleet palvelijattaren vastausta, mutta ovi sulettiin ja joku alkoi astua ylös rappusia. Askeleet kuuluivat epävarmoilta ja hitailta. Ystäväni kasvoilla näkyi hämmästynyt ilme, kun hän kuunteli. Askeleet lähenivät hitaasti ja vihdoin kuului heikko naputus ovelle.

"Tulkaa sisään!" huusin minä.

Minun kehoituksestani tuli sisään, sen rajun miehen asemesta, jota olimme odottaneet, vanha, ryppyinen akka. Äkillinen valo näytti häikäisevän häntä ja niiattuaan, hän vilkkui meihin vetisillä silmillään ja hapuili käsillään. Minä katsoin Holmes'iin ja hänen kasvonsa osoittivat sellaista toivottomuutta, että minun oli vaikeata pidättää nauruani.

Vanha akka otti esille erään iltalehden ja näytti sormellaan meidän ilmoitustamme. "Tämä on tuonut minut tänne, kiltit, kiltit herrat", sanoi hän ja niiasi. "Kultainen vihkimäsormus löydetty Brixton Road'ilta, se on minun tyttäreni Sallyn, joka meni naimisiin 12 kuukautta sitten, ja hänen miehensä on tarjoilijana eräällä Unionyhtiön laivoista, ja mitä mies sanoisi, jos tulisi kotiin ja näkisi hänet ilman vihkimäsormusta, en uskalla ajatellakkaan; sillä hän on häijy kylläkin, ollessaan selvänä, mutta humalassa ollessaan on hän vaarallinen. Niin katsokaa tyttäreni meni sirkukseen eilen erään --"

"Onko tämä hänen sormuksensa?" kysyin minä.

"Jumalan kiitos!" huudahti vanhus. "Kuinka Sally tulee iloiseksi tänä iltana. Se on hänen sormuksensa."

"Mikä on teidän osoitteenne?" kysyin minä ja otin esille lyijykynän.

"N:o 13 Duncan Street, Houndsditch. Sinne on pitkä matka täältä."

"Brixton Road ei ole minkään sirkuksen ja Houndsditchin välillä", sanoi Sherlock Holmes terävästi.

Vanhus kääntyi ja katsoi terävästi häneen pienillä punaisilla silmillään. "Tämä herra kysyi minun osoitettani", sanoi hän. "Sally asuu n:o 3:ssa Mayfield Place, Pechham."

"Mikä teidän nimenne on?"

"Minun nimeni on Sawyer -- hänen Dennis ja Tom Dennis meni naimisiin hänen kanssaan -- reipas ja vankka poika niin kauvan, kun hän on vesillä ja paras yhtiön kaikista tarjoilijoista; mutta maalle tullessaan hän juo -- -- --"

"Tässä on sormuksenne, Mrs Sawyer", keskeytin minä Holmes'in merkistä, "se on nähtävästi teidän tyttärenne ja minä olen iloinen voidessani antaa sen oikealle omistajalleen."

Vanhus pisti sormuksen taskuunsa siunaten ja kiitellen ja ontui alas rappusia. Samassa silmänräpäyksessä, kuin hän lähti, hyökkäsi Sherlock Holmes huoneeseensa. Muutaman hetken päästä palasi hän takaisin, puettuna päällystakkiin ja suuri kaulahuivi kaulassaan. "Minä seuraan akkaa", sanoi hän nopeasti. "Hänen täytyy olla kanssarikollinen ja hänen täytyy viedä minut miehen luo. Istukaa valveilla ja odottakaa minua." Ovi oli tuskin mennyt lukkoon akan jälestä, kun Holmes jo oli rappusissa. Minä katsahdin ulos akkunasta ja näin akan hoipertelevan poispäin toisella puolen katua ja Holmes oli vähän matkaa perässä. "Ellei Holmes'in teoriia ole väärä", ajattelin minä, "niin saa hän nyt avaimen arvoitukseen." Hänen kehoituksensa minulle pysyttäytyä valveilla oli tarpeeton, sillä minä tunsin, ettei unta voinut ajatellakaan, ennenkuin olin saanut tietää, miten hänen seikkailunsa päättyi.

Kello oli lähes 9, kun hän lähti. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten kauvan Holmes viipyisi, istuin tyynesti tupakoiden ja katselin Henri Murger'in "Vie de Bohéméä". Kello löi 10 ja minä kuulin piian askeleet, kun hän meni ylös ruvetakseen makaamaan. Klo 11 kuulin emännän juhlallisemmat askeleet, kun hänkin meni ylös. Kello oli lähes 12 kun kuulin lukon ratisevan. Samassa hetkessä, kun hän astui sisään, näin minä hänen kasvoistaan, että hän oli epäonnistunut. Nauru ja kiukku näyttivät taistelevan ylivallasta, kunnes edellinen äkisti voitti, ja hän purskahti sydämmelliseen nauruun.

"Minä en mistään hinnasta haluaisi, että Scotland Yard'in herrat saisivat tietää tämän", huudahti hän ja heittäytyi tuoliinsa. "Minä olen kiusannut heitä siksi paljon, että saisin syödä tämän monta kertaa. Minä voin kuitenkin sallia itselleni naurun kun tiedän ajan mittaan olevani heitä etevämpi."

"Mikä nyt on sitten?" kysyin minä.

"No! Eipä minulla ole mitään vastaan, vaikka kerronkin jutun, joka on omaksi vahingokseni. Se vanha akka käveli vähän matkaa ja alkoi sitten ontua ja näyttää siltä, kuin jalkansa olisivat käyneet helliksi. Hän seisahtui ja huusi ohiajavaa ajuria. Minä kiirehdin lähemmäksi kuullakseni osoitteen, mutta minun ei olisi tarvinnut olla niin arka, sillä akka sanoi niin lujasti, että se kuului yli kadun: 'Ajakaa N:oon 13 Duncan Streetille, Houndsditch'iin'. Tämä näyttää todenmukaiselta, arvelin itsekseni ja tarkastettuani, että hän oli noussut ajopeleihin kunnollisesti, kiipesin minä taakse. Se on temppu, joka jokaisen salapoliisin olisi osattava. Me lähdimme matkaan emmekä seisahtuneet kertaakaan, ennenkuin tulimme sanotulle kadulle. Minä hyppäsin pois, ennenkuin tulimme portille, ja kävelin rauhallisesti katua myöten. Minä näin ajurin pysäyttävän. Hän hyppäsi alas ja avasi vaununoven ja odotti. Mutta ketään ei tullut ulos. Kun tulin perille, niin hän kopeloi vimmattuna vaunussa ja lateli kiukuissaan sellaisen joukon valittuja kiroussanoja, etten ennen ole moista kuullut. Hänen matkustajastaan ei näkynyt jälkeäkään ja luulen, että hän saa odottaa maksuaan vielä kauvan. Kun kyselin n:osta 13, niin sain tietää, että talo oli erään Keswick nimisen, vakavan verhoilijan, joka ei milloinkaan ollut kuullut puhuttavankaan mistään Sawyeristä eikä Dennis'istä".

"Luuletteko", huudahdin minä hämmästyneenä, "että se vanha raihnas akka olisi voinut hypätä pois vaunun ollessa täydessä vauhdissa sekä ajajan että teidän näkemättä?"

"Heittäkää h----iin akat", sanoi Sherlock Holmes terävästi. "Me olemme vanhoja akkoja, kun annoimme pettää itsemme. Hänen on täytynyt olla nuori, reipas mies ja verraton näyttelijä. Hänen valepukunsa oli mainio. Hän huomasi luultavasti, että häntä seurattiin, ja hän käytti tätä keinoa päästäkseen pakoon. Se osoittaa, että mies, jota etsimme ei ole yksinään, vaan on hänellä ystäviä, jotka uskaltavat koko joukon hänen tähtensä. Nytpä te näytätte perin uupuneelta, tohtori. Totelkaa neuvoani, ruvetkaa nukkumaan."

Minä tunsin itseni tosiaankin niin väsyneeksi, että mielelläni seurasin hänen neuvoansa. Jätin Holmes'in istumaan tulen eteen ja kuulin myöhään yöhön valittavat, surumieliset äänet hänen viulustaan, joka osoitti, että hän vielä istui valveilla ja tuumiskeli probleemia, jonka hän oli päättänyt ratkaista.

KUUDES LUKU.

Topias Gregson osoittaa mihinkä hän kykenee.

Seuraavana aamuna olivat sanomalehdet täynnä kertomuksia "Brixton-jutusta". Kaikissa oli pitkä kirjoitus siitä ja useissa se oli pääkirjoituksena. Muutamissa oli tietoja, joita en ennen tiennyt. Minulla on vieläkin salkussani joukko irtileikkauksia ja artikkeleita, jotka koskivat tätä asiaa. Tässä on lyhennys muutamista.

"Daily Telegraph" huomautti, että rikosten aikakirjoissa oli harvoin sattunut tällaista. Uhrin saksalainen nimi, se, ettei ollut mitään vaikuttimia, ja kamala kirjoitus seinällä, kaikki osoitti, että rikos oli poliittisten pakolaisten ja vallankumouksellisten tekemä. Sosialisteilla oli monta yhdistystä Amerikassa ja kuollut oli epäilemättä rikkonut heidän kirjoittamattomia lakejansa vastaan, ja senvuoksi murhattu. Kosketettuaan sivumennen useita sosialistien rikoksia ja heidän mullistavaa oppiansa loppui artikkeli varoitukseen hallitukselle ja kehoitukseen pitää paremmin silmällä ulkomaalaisia Englannissa.

"Standard" selitti sen tosiseikan, että tämän tapaisia laittomia rikoksia aina sattui vapaamielisen hallituksen aikana. Syy tähän oli se, että rahvaan käsitteet olivat huojuvia, ja siitä syystä heikkeni siviilivalta. Kuollut oli amerikalainen ja oli ollut jonkun viikon pääkaupungissa. Hän oli asunut Madame Charpentier'in täysihoitolassa, Torquay Terrace, Camberwell. Matkoilla oli hänellä mukanaan yksityissihteerinsä, Mr Joseph Standerson. Molemmat sanoivat hyvästi emännälleen tiistaina 4:nä p:nä tätä kuuta ja ajoivat Euston-asemalle aikoen matkustaa pikajunalla Liverpooliin. Heidät oli nähty yhdessä asemasillalla. Sen jälkeen ei heistä ollut kuulunut mitään ennenkuin -- Mr Drebberin ruumis löydettiin eräästä asumattomasta talosta Brixton Roadin varrella, monta penikulmaa Euston asemalta. Kysymykset, miten hän oli joutunut sinne ja miten murhattu, olivat vielä vastaamatta. Ei tiedetty, missä Stangerson oli. Oli ilahduttavaa tietää, että Mr Lestrade ja Mr Gregson Scotland Yard'ista olivat ottaneet asian käsiinsä, ja voi luottaa siihen, että nämä molemmat etevät salapoliisit saavat asian selville.

"Daily News" huomautti, ettei siitä ollut epäilystäkään, että se ei olisi valtiollinen murha. Mannermaan hallitusten sortovaltius ja viha kaikkea vapaamielistä kohtaan oli syynä siihen, että suuri joukko henkilöitä jotka olisivat jääneet rauhallisiksi kansalaisiksi, ellei heidän mielensä olisi katkeroitunut kärsityistä tuskista, oli paennut Englantiin. Näiden henkilöiden kesken oli ankarat lait, ja sitä, joka rikkoi niitä vastaan, rangaistiin kuolemalla. Ponnistettaisi kovasti, että saataisi selville sihteeri Stangersonin olinpaikka ja vähän tietoja kuolleen tavoista. Suuri voitto oli jo saatu, kun oli löydetty talo, jossa hän oli asunut -- tulos, joka oli saavutettu Mr Gregsonin, Scotland Yardista, teräväjärkisyyden ja tarmon kautta.

Sherlock Holmes ja minä luimme läpi nämä artikkelit aamiaista syödessämme ja ne tuntuivat kovasti huvittavan häntä.

"Eikö ollut, niinkuin sanoin, että, mitä tapahtuneekin, niin Lestrade ja Gregson omistavat ansion itselleen".

"Mutta sehän riippuu siitä miten tämä loppuu."

"Ei suinkaan. Se ei kuulu tähän asiaan. Jos murhaaja vangitaan, niin se tapahtuu 'heidän ponnistustensa johdosta'; jos hän pääsee pakoon, niin on se 'huolimatta heidän ponnistuksistaan.' Se on suunnilleen sama, kuin jos sanoo: jos tulee kruunu, niin minä _voitan_, klaava niin te _häviätte_. Joka tapauksessa heitä kiitetään. 'Un sot trouve toujours un plus sot qui l'admire.'"

"Mitähän tuo mahtaa olla", huudahdin minä, sillä me kuulimme monien jalkojen töminän eteisestä ja rappusista ja emännän tyytymättömät huudahdukset.

"Se on etsivän poliisin Baker Streetin osasto", sanoi ystäväni vakavasti ja seuraavassa silmänräpäyksessä ryntäsi sisälle joukko mitä likaisempia ja risaisimpia katupoikia.

"Asentoon"! huusi Holmes ankarasti ja likaiset raukat seisoivat heti rivissä, liikkumattomina. "Vast'edes saatte lähettää Viggins'in yksinään sisälle ilmoittamaan ja te toiset saatte odottaa ulkopuolella. Oletteko löytänyt sen?"

"Emme, sir", vastasi eräs pojista.

"En sitä juuri odottanutkaan. Saatte jatkaa etsimistänne. Tässä on palkkanne." Hän antoi jokaiselle 1 shillingin. "Lähtekää nyt ja tulkaa paremman ilmoituksen kanssa takaisin."

Hän teki kädellään liikkeen ja samassa juoksivat he alas rappusia kuin joukko rottia, ja seuraavalla hetkellä kuulimme kadulta heidän kimakat äänensä.

"Nuo nulikat hyödyttävät minua enemmän kuin tusina konstaapeleita. Virkapukuisen henkilön näkeminenkin tekee ihmiset epäluuloisiksi. Nuo raukat voivat tunkeutua joka paikkaan ja kuulla kaikki. He ovat ovelia kuin ketut, heidät täytyy vaan järjestää hyvästi."

"Tämän Brixton-jutun tähdenkö te niitä käytätte?"

"Niin, tahdon saada varmuutta eräästä kohdasta. Se on ainoastaan ajankysymys. Halloo! Nyt saamme kuulla uutisia niin, että riittää! Tuolla tulee Gregson kadulla autuaallisen näköisenä. Hän tulee varmaankin tänne. Niin, hän seisahtuu. Tuossa hän on."

Kello kilisi kiivaasti, ja muutamaa silmänräpäystä myöhemmin tuli vaaleaverinen salapoliisi ylös rappusista ottaen kolme askeletta kerrallaan ja syöksyi vierashuoneeseemme.

"Paras ystäväni", huudahti hän ja puristi Holmes'in kättä, "onnitelkaa minua. Olen nyt saanut asian selväksi."

Hetkellinen pelonilmaus näkyi ystäväni ilmekkäillä kasvoilla.

"Te tarkoitatte, että olette päässeet oikeille jälille?" kysyi hän.

"Oikeille jälille! Minulla on mies lukkojen takana."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Arthur Charpentier, aliluutnantti kuninkaallisessa laivastossa", huudahti Gregson pöyhistellen, hykertäen lihavia käsiään ja löi rintaansa.

Sherlock Holmes huokasi helpotuksesta, ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn.

"Istukaa ja koetelkaa tätä sikaaria", sanoi hän. "Me olisimme uteliaat kuulemaan, miten te käyttäydyitte. Haluatteko vähän whiskyä ja vettä?"

"Sitä vastaan ei minulla ole mitään", sanoi salapoliisi. "Olen aivan loppuun kulunut näiden kahden päivän ponnistuksista. Ei niin paljon ruumiillisista ponnistuksista, te ymmärrätte, vaan oikeastaan ajatustyötä. Te voitte arvostella sen oikein, Mr Sherlock Holmes, sillä mehän olemme molemmat ajatustyöntekijöitä."

"Te olette aivan liian kohtelias", sanoi Holmes totisena. "Kertokaa nyt miten se tapahtui."

Salapoliisi istuutui nojatuoliin ja poltteli tyytyväisenä sikaariaan. Yhtäkkiä hän löi kädellä sääreensä ja purskahti nauruun.

"Hauskinta kaikesta", sanoi hän, "on kuitenkin se että tuo tyhmä Lestrade, joka luulee olevansa niin viisas, on lähtenyt väärälle jälelle. Hän etsii sihteeri Stangersonia, jolla ei ole enempää koko asian kanssa tekemistä kuin vastasyntyneellä lapsella. Luulenpa, että hän on jo vanginnut miehen."

Tämä ajatus huvitti Gregsonia niin, että hän nauroi, että oli läkähtyä.

"Mutta miten tulitte jälille?"

"Minä kerron kaikki, mutta se on tietysti meidän kesken Tri Watson. Ensimäinen vaikeus oli saadessa selville amerikkalaisen entisyys. Eräät henkilöt olisivat odottaneet, kunnes olisivat saaneet vastauksen ilmoitukseensa, tahi kunnes joku vapaaehtoisesti olisi tullut tuomaan tietoja. Mutta semmoinen ei ole Topias Gregsonin tapa. Muistatteko hatun, joka oli ruumiin vieressä lattialla?"

"Muistan", sanoi Holmes, "John Unterwood ja Pojat, 129 Camberwell Road."

Gregson näytti nololta.

"Minä en luullut teidän huomanneen sitä", sanoi hän. "Oletteko käynyt siellä?"

"En."

"Ha!" huudahti Gregson kevenneellä mielellä. "Ei pidä koskaan jättää pienintäkään seikkaa huomioonottamatta."

"Suurille sieluille ei ole mikään vähäpätöistä", sanoi Holmes teeskennellen.

"No niin, minä menin Underwoodille ja kysyin jos he olivat myyneet saman näköisen ja kokoisen hatun. Hän tarkasti kirjojaan ja löysi sen heti. Hän oli lähettänyt erään hatun eräälle Mr Drebberille, joka asui Charpentier'in täysihoitolassa, Torquay Terracella. Siten sain hänen osoitteensa."

"Sukkelasti -- hyvin sukkelasti", mutisi Sherlock Holmes.

"Senjälkeen menin Madame Charpentier'in luokse", jatkoi salapoliisi. "Tapasin hänet hyvin kalpeana ja surullisena. Huoneessa oli myös hänen tyttärensä -- erittäin kaunis tyttö; hän näytti itkeneeltä ja hänen huulensa vapisivat, kun minä puhuttelin häntä. Se ei jäänyt minulta huomaamatta. Sen takana piili tietysti jotakin. Te tunnette tuon tunteen, Mr Sherlock Holmes, kun tulee oikealle jälelle -- väreet käyvät pitkin selkäpiitä! 'Oletteko kuulleet, että entinen vuokralaisenne, Mr Enoch J. Drebber Clevelandista on murhattu?' kysyin minä.

"Äiti nyökäytti päätään. Hän ei näyttänyt voivan lausua sanaakaan. Tytär purskahti itkuun. Minä olin vakuutettu siitä, että nämä ihmiset tiesivät jotakin murhasta.

"'Mihin aikaan lähti Mr Drebber teidän talostanne?' kysyin minä.

"'Kello 8', sanoi hän ja pakotti itsensä tyyntymään. 'Hänen sihteerinsä, Mr Stangerson, sanoi, että lähtisi kaksi junaa, toinen klo 9,15 ja toinen klo 11. Hänen piti lähteä ensimmäisellä!'

"'Ja senjälkeen ette nähneet häntä?'

"Naisen kasvot muuttuivat hirveästi kun tein tämän kysymyksen. Hänen kasvonsa tulivat lumivalkeiksi. Kului useita sekunteja, ennenkuin hän voi sanoa sanan 'ei' -- ja kun hän sanoi sen; niin oli ääni matala ja luonnoton.

"Hetken kesti hiljaisuutta, mutta silloin sanoi tytär tyynellä, selvällä äänellä:

"'Valheesta ei voi tulla mitään hyvää, äiti. Olkaamme avomielisiä. Me näimme Mr Drebberin uudelleen sittemmin!'

"'Antakoon Jumala sinulle anteeksi!' huudahti Madame Charpentier väännellen käsiään ja takasin tuolilleen. 'Sinä olet murhannut veljesi.'

"'Arthur tahtoisi varmaankin meitä puhumaan totta', sanoi tyttö lujana.

"'Taitaa olla parasta, että kerrotte kaikki minulle,' sanoin minä. 'Puolinainen luottamus ei kelpaa. Sitäpaitsi te ette tiedä, kuinka paljon me jo tiedämme.'

"'Edesvastuu lankeaa sinun niskoillesi Alice!' huudahti äiti ja kääntyi minuun. 'Minä kerron kaikki, sir. Älkää luulko, että liikutukseni poikani tähden tulee siitä, että pelkäisin hänen olleen osallisena tässä jutussa. Hän on aivan viaton. Minä pelkään, että hän teidän ja toisten silmissä näyttäisi syylliseltä, mutta se on sentään mahdotonta. Hänen hyvä nimensä, toimensa ja hänen entinen elämänsä kieltävät sen.'

"'Se on parasta, että kerrotte avonaisesti kaikki', vastasin minä. 'Jos teidän poikanne on viaton, niin voitte olla varma, ettei hän joudu kärsimään mitenkään tästä.'

"'Alice, ehkä on parasta, että jätät meidät kahdenkesken', sanoi hän ja tytär vetäytyi pois. 'Minun aikomukseni ei ollut kertoa kaikkea tätä', sanoi hän, 'mutta kun tytärraukkani on pyytänyt, niin täytyy minun tehdä se. Nyt, kun kerran olen päättänyt puhua, en jätä pois mitään.'

"'Se on paras, minkä voitte tehdä', sanoin minä.