Part 3

"Täydellisesti!" huudahtivat molemmat salapoliisit.

"Siinä tapauksessa on veri tullut toisesta henkilöstä -- luultavasti murhaajasta, jos nyt murha olisi tapahtunut. Tämä muistuttaa tapahtumista van Jensen'in kuolemasta Utrecht'issa vuonna '34. Muistatteko sen tapauksen, Gregson?"

"En, sir."

"Tutkistelkaa sitä sitten -- se teidän on tosiaankin tehtävä. Ei mikään ole uutta auringon alla. Kaikki on tapahtunut kerran ennen."

Puhuessaan hän kopeloi nopeasti käsillään joka kohtaa, hän tunnusteli, painoi, avasi nappeja ja tutki ja koko ajan oli hänen silmissään sama hajamielinen ilme, jonka jo ennen olin havainnut. Tutkiminen tapahtui niin nopeasti, että sitä tuskin voi aavistaa, kuinka huolellisesti se kävi. Lopuksi hän haistoi kuolleen huulia ja tarkasti sitten hänen kiiltonahkakenkiensä anturat.

"Oletteko siirtäneet häntä?" kysyi hän.

"Ei enempää kuin tarkastuksemme vaati."

"Nyt voitte viedä hänet ruumishuoneeseen", sanoi hän. "Enempää emme tarvitse häntä."

Gregsonilla oli käsillä paarit ja neljä miestä. Ne tulivat hänen käskystään sisälle ja veivät ruumiin pois. Kun he nostivat sen, niin putosi eräs sormus lattialle ja vieri jonkun matkaa. Lestrade otti sen ylös ja tuijotti hämmästyneenä siihen.

"Tässä leikissä on mukana joku nainenkin!" huudahti hän. "Tässä on naisen vihkimäsormus."

Puhuessaan näytti hän sormuksen meille kämmeneltään. Me kokoonnuimme kaikki hänen ympärilleen ja katselimme sitä. Ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, ettei tämä yksinkertainen kultasormus joskus ollut koristanut morsiamen sormea.

"Tämä tekee asian sekavammaksi", sanoi Gregson. "Ja Jumala tietää, että se jo ennaltaankin oli kyllin sekava."

"Oletteko varma, ettei se sen sijaan tee asiaa yksinkertaisemmaksi", huomautti Holmes. "Ei se hyödytä mitään, että seisoo ja töllistelee siihen. Mitä löysitte hänen taskuistaan?"

"Tässä on kaikki", sanoi Gregson ja osoitti sormellaan muutamia esineitä, jotka olivat kasassa alimmalla rapun astimella.

"Kultakello n:o 97,163 Barrand'ilta Lontoosta. Painavat ja vankat, kultaiset perät. Vapaa-muurarimerkillä varustettu kultasormus. Kultainen rintaneula -- rubiinisilmäinen verikoiran pää. Käyntikorttikirja venäläisestä nahasta, sisältäen korttia nimellä Enoch J. Drebber, Cleveland, sopii E.J.D:hen alusvaatteissa. Kukkaro puuttuu, mutta taskussa on 7 puntaa 13 shillingiä pieniä rahoja. Taskupainos Boccaccio'n 'Decameronea' Joseph Stangerson'in nimi kansilehdellä. Kaksi kirjettä -- toinen osoitettu E.J. Drebberille ja toinen Joseph Stangersonille."

"Millä osoitteella?"

"American Exchange, Strand -- post -- restante. Molemmat ovat Guionin höyrylaivayhtiöltä ja huomauttavat heidän höyrylaivojensa lähtöajoista Liverpoolista. Arvattavasti aikoi onneton palata New-York'iin."

"Oletteko kyselleet Stangersonia?"

"Sen tein heti, sir", sanoi Gregson. "Minä olen lähettänyt ilmoituksen kaikkiin sanomalehtiin ja yksi miehistäni on mennyt American Exchang'iin, mutta ei ole vielä palannut."

"Oletteko kirjoittanut Cleveland'iin?"

"Me sähkötimme aamulla."

"Miten kirjoititte sähkösanoman?"

"Me ilmoitimme yksinkertaisesti kaikki seikat ja sanoimme, että olimme kiitolliset minkälaisista tiedoista hyvänsä, jotka voivat meitä hyödyttää."

"Te ette pyytänyt tietoa mistään erityisestä kohdasta, jota piditte tärkeänä!"

"Kysyin vaan Stangersonia."

"Eikö mitään muuta? Eikö ole mitään asiaa, josta tämä juttu voisi riippua? Ettekö aijo sähköittää enempää?"

"Olen sanonut kaikki, joka minulla on sanottavaa," sanoi Gregson loukatun näköisenä.

Sherlock Holmes naurahteli itsekseen ja aikoi juuri tehdä jonkun huomautuksen, kun Lestrade, joka oli ollut sisällä huoneessa, sillä aikaa kun tämä keskustelu tapahtui eteisessä, äkisti tuli ulos hykertäen käsiään kehuskelevan ja itsetyytyväisen näköisenä.

"Mr Gregson", sanoi hän, "minä olen juuri tehnyt huomion, joka varmaankin olisi jäänyt tekemättä, ellen minä olisi tutkinut seiniä niin tarkoin."

Pienen miehen silmät loistivat, kuin hän puhui, ja hän oli nähtävästi äärettömän ihastunut siitä, että oli voittanut yhden pisteen virkaveljestään, vaikka hän koetti peittää sitä.

"Tulkaa mukaan", sanoi hän ja kääntyi takaisin huoneeseen, jonka ilma tuntui käyneen puhtaammaksi, senjälkeen kun kamala vieras oli viety pois. "Asettukaa nyt tähän!"

Hän sytytti tulitikun ja piti sitä lähellä seinää.

"Katsokaa tätä!" huudahti hän voitonriemuisena.

Olen jo huomauttanut, että seinäpaperi oli lähtenyt irti toisin paikoin. Nurkasta oli suuri palanen pudonnut pois ja jättänyt neliön keltaiseen rappaukseen. Tämän alan poikki oli kirjoitettu veripunaisilla kirjaimilla yksi ainoa sana:

RACHE.

"Mitä tästä sanotte?" huudahti salapoliisi niinkuin näyttäjä näyttelynsä edessä. "Tämä jäi näkemättä siitä syystä, että se oli huoneen pimeimmässä osassa eikä kukaan ajatellut sitä tarkastaa. Murhaaja on kirjoittanut sen omalla verellään. Katsokaa tänne miten se on juossut pitkin seinää! Tämä todistaa, ettei itsemurha ole tapahtunut. Miksi hän valitsi tämän nurkan kirjoittaessaan? Sen minä selvitän teille. Kun tuo kynttilä uunilla oli sytytetty, oli tämä nurkka valoisin eikä pimein huoneessa."

"Ja mitä se todistaa, nyt kun olette löytänyt sen?" kysyi Gregson epäilevästi.

"Mitä se todistaa? Se todistaa, että murhaaja on aikonut kirjoittaa Rachel, mutta häntä on häiritty, ennenkuin hän on ehtinyt lopettaa. Muistakaa minun sanani, kun tämä juttu tulee selväksi, niin saatte nähdä, että joku nainen nimeltä Rachel on ollut tekemisissä sen kanssa. Te voitte mielellänne nauraa, Mr Sherlock Holmes. Kyllä te olette terävä ja taitava mies, mutta kun kaikki käy ympäri, niin on kuitenkin vanha vanhin."

"Pyydän anteeksi," sanoi ystäväni, joka oli suututtanut pienen miehen purskahtamalla nauruun. "Tämän keksiminen on kyllä teidän ansionne ja, niinkuin te sanotte, on se selvästi toisen osanottajan kirjoittama. Minä en vielä ole ehtinyt tarkastaa tätä huonetta, vaan teidän luvallanne teen sen nyt."

Puhuessaan otti hän taskustaan mittanauhan ja suuren, pyöreän suurennuslasin. Näiden kahden esineen kanssa käveli hän ympäri huoneessa; toisinaan hän seisahtui, toisinaan painui hän polvelleen ja vieläpä kerran vatsalleenkin. Hän tuntui olevan niin innostunut työhönsä, että näytti unohtaneen meidän läsnäolomme, sillä hän puheli hiljaa itsekseen ja toisinaan hän huudahti, vaikeroi ja vihelsi, ääniä, jotka ilmaisivat tyytyväisyyttä ja toivoa. Kun katselin häntä, niin muistutti hän tavattomasti täysiveristä, hyvin opetettua kettu koiraa, joka syöksyy edestakaisin pensaikon lävitse, vaikeroiden innoissaan, kunnes taas löytää oikeat jäljet. Hän jatkoi tarkastustaan noin 20 minuuttia, mitaten suurimmalla tarkkuudella välimatkat jälkien välillä, jälkien, joita minun oli mahdoton nähdä, ja käyttäen mittanauhaansa myöskin seinillä samalla selittämättömällä tavalla. Yhdestä kohdasta lattialla kokosi hän vähän harmaata tomua ja pani sen varovasti kirjekuoreen. Lopuksi hän tarkasti sanan seinällä mitä tarkimmin suurennuslasilla ja tutki jokaisen kirjaimen erittäin tarkoin. Tämän tehtyään näytti hän olevan tyytyväinen ja pisti mitan ja lasin taskuunsa.

"Sanotaan, että 'nero on kyky vaivata itseään äärettömästi.' Se on tyhmä määritelmä, vaan se soveltuu salapoliisin ammattiin."

Gregson ja Lestrade olivat katselleet amatöörivirkaveljensä manöövereitä suurella uteliaisuudella, mutta myöskin halveksien. Nähtävästi eivät he kyenneet ymmärtämään sitä tosiseikkaa, jonka minä aloin käsittää, nimittäin, että kaikki Sherlock Holmesin pienimmätkin teot tähtäsivät samaa määrättyä päämäärää kohti.

"Mitä te arvelette asiasta?" kysyivät molemmat.

"Jos minä rohkenisin auttaa teitä niin veisin teiltä kunnian", huomautti ystäväni. "Te näytätte tulevan niin hyvin toimeen yksinänne, että olisi synti häiritä teitä." Hänen sanansa kuuluivat ilkkuvilta. "Jos te tahtoisitte antaa minulle tietoja siitä, miten asia edistyy," jatkoi hän, "niin pitäisin itseäni onnellisena voidessani auttaa teitä minkä voin. Sillä aikaa haluaisin puhutella sitä poliisikonstaapelia, joka löysi ruumiin. Voitteko antaa minun saada hänen osoitteensa?"

Lestrade katsoi muistikirjaansa. "John Rance", sanoi hän. "Hän on vapaa nyt. Hän asuu 46 Andley Court, Kennington Park gate."

Holmes kirjoitti muistiin osoitteen.

"Tulkaa nyt, tohtori," sanoi hän, "niin lähdemme hakemaan häntä. Minä mainitsen muutamia asioita, jotka voivat olla teille apuna tässä jutussa", jatkoi hän molemmille salapoliiseille. "On tehty murha ja murhaaja on mies. Hän on yli 6 jalkaa pitkä ja parhaassa ijässään; hänellä on pituuteensa verraten pienet jalat ja käyttää painavia, leveitä saappaita ja polttaa Trichinopoly sikaareita. Hän tuli tänne uhrinsa kanssa 4 pyöräisissä ajopeleissä, joita veti hevonen, jolla oli 3 vanhaa kenkää ja vasemmassa etujalassa uusi. Murhaaja on punakka ja hänen oikean kätensä kynnet ovat tavattoman pitkät. Tässä on vaan muutamia osoituksia, mutta ehkä ne voivat olla teille avuksi."

Gregson ja Lestrade katselivat toisiinsa epäilevin silmäyksin.

"Jos tämä mies on murhattu, niin mitenkä se on tapahtunut?" kysyi jälkimmäinen.

"Myrkkyä", sanoi Holmes lyhyesti ja lähti kulkemaan. "Vielä yksi asia, Lestrade", lisäsi hän ja kääntyi ovelta. "'Rache' on saksaa ja merkitsee 'kosto'! siis ei kannata tuhlata aikaa hakemalla Miss Rachelia".

Tällä hyvästijätöllä hän lähti ja jätti molemmat kiistaveljet seisomaan hämmästyksestä mykkinä.

NELJÄS LUKU.

Mitä John Rance tiesi kertoa.

Kello oli yksi, kun lähdimme n:o 3:sta Lauriston Garden'issa. Menimme lähimmälle sähkösanoma-asemalle ja Sherlock Holmes lähetti sieltä pitkän sähkösanoman. Senjälkeen kutsui hän erään ajurin ja käski tämän ajaa siihen osoitteeseen, jonka Lestrade oli ilmoittanut.

"On aina parasta hankkia itse tiedot", huomautti hän; "itse asiassa on minulla koko juttu selvillä, mutta joka tapauksessa on parasta ottaa tietoja niin paljon, kun voi saada".

"Te hämmästytätte minut, Holmes", sanoin minä. "Mutta te ette kuitenkaan ole niin varma kaikista yksityisseikoista, kuin olitte olevinanne?"

"Niistä on mahdoton erehtyä", sanoi hän. "Ensimäinen, jonka huomasin, oli se, että jotkut nelipyöräiset ajopelit olivat tehneet kahdet jälet aivan jalkakäytävän viereen. Koko viikolla ei ole satanut muuta kuin viime yönä, joten niiden pyörien, jotka tekivät niin syvät uurteet maahan, on täytynyt käydä siellä yöllä. Myöskin löysin merkit hevosen kengistä ja näistä oli yksi paljon terävämpi kuin toiset kolme; se todistaa, että hevosella oli yksi uusi kenkä. Kun nyt siis ajoneuvot ovat olleet siellä, senjälkeen kun on alkanut sataa eikä aamulla -- Gregson vakuutti minulle sen --, niin seuraa siitä, että ne ovat käyneet yöllä ja siksi tuoneet molemmat henkilöt sinne."

"Tämä tuntuu perin yksinkertaiselta", sanoin minä, "mutta nyt miehen pituudesta?"

"Niin, miehen pituus voidaan 9:ssä tapauksessa 10:stä laskea hänen askeltensa pituudesta. Tämä on hyvin yksinkertainen lasku, vaan ei hyödytä ollenkaan että vaivaan teitä numeroilla. Minä löysin miehen jälet sekä savessa ulkona että sisältä tomusta. Sen lisäksi olin tilaisuudessa tarkistamaan laskuni. Kun ihminen kirjoittaa seinälle niin kirjoittaa hän vaistomaisesti silmiensä tasalla. Tämä kirjoitus oli 6 jalkaa lattiasta. Koko juttuhan oli oikeastaan leikintekoa."

"Entä hänen ikänsä?" kysyin minä.

"Jos mies voi ottaa neljä ja puoli jalkaa pitkiä askeleita ilman pienintäkään ponnistusta, niin ei hän juuri voi olla vanha eikä kuihtunut. Tämä oli erään vesilätäkön leveys puutarhatiellä, josta hän oli astunut ylitse. Kiiltonahkakengät olivat menneet ympäri ja saappaat olivat hypänneet ylitse. Minä sovitan ainoastaan jokapäiväiseen elämään muutamia niistä määräyksistä, joita suosittelin siinä artikkelissa. Onko jotakin muuta, jota ette ymmärrä?"

"Kynnet ja Trichinopoly-sikaari", ehdotin minä.

"Sana seinällä oli kirjoitettu miehen etusormella, joka oli kastettu hänen omaan vereensä. Suurennuslasini näytti, että rappaus oli raapiintunut, kun hän kirjoitti. Tämä ei olisi tapahtunut, jos hänellä olisi ollut lyhyet kynnet. Minä kokosin vähän tuhkaa, joka oli pudonnut lattialle. Se oli väriltään tummaa ja suomuksista -- sellaista tuhkaa tulee ainoastaan Trichinopoly-sikaarista. Minä olen erikoisesti tutkinut sikaarin tuhkaa -- vieläpä kirjoittanut artikkelinkin siitä. Minä luulen kykeneväni tuhasta määräämään jokaisen tunnetun sikaari- ja tupakkalajin. Juuri semmoisissa yksityisseikoissa eroaa taitava salapoliisi sellaisista kuin Gregson ja Lestrade."

"Ja hänen punakka naamansa?" kysyin minä.

"Se oli ainoastaan arvaaminen, vaikka minä en epäile, että minulla on oikein. Mutta jutun tällä kannalla ollessa ette saa kysellä minulta enempää."

Minä vein käden otsalleni ja sanoin: "Kaikki pyörii päässäni ja jota enemmän ajattelen asiaa sitä vaikeammalta se tuntuu. Kuinka voivat nämä kaksi miestä -- jos heitä nyt oli kaksi -- tulla sisälle asumattomaan taloon? Mihin ajaja on hävinnyt? Kuinka voi mies pakottaa toisen ottamaan myrkkyä? Mistä veri on tullut? Millä tavalla tuli naisen sormus sinne? Ja, ennen kaikkea, miksi kirjoitti murhaaja saksalaisen sanan Rache seinälle, ennenkuin lähti pois? Minä myönnän, etten voi keksiä mitään teoriiaa, joka sopisi näihin kaikkiin tosiseikkoihin."

Seuralaiseni hymyili hyväksyvästi.

"Te olette lyhyesti maininneet kaikki vaikeudet", sanoi hän. "Vielä on paljon pimeyden peitossa, mutta pääasiassa on kaikki minulle selvillä. Lestraden löytö oli aivan yksinkertaisesti viekkaus johdattaakseen poliisia väärille jälille koettaen saada heitä ajattelemaan sosialisteja ja salaisia seuroja. Huomasitteko että suuri 'A' oli kirjoitettu saksalaisella tavalla. Oikea saksalainen kirjoittaa sen aina latinaksi ja tämän perusteella voimme varmuudella sanoa, ettei tämä ollut saksalaisen kirjoittama, vaan kömpelön jäljittelijän, joka on liioitellut sen. Se oli ainoastaan temppu, jolla koetettiin eksyttää takaa ajajat. Tehän tiedätte, että noita menettää sädekehänsä, kun hän on selvittänyt temppunsa, ja jos minä näytän temppuni, niin tulette te siihen päätökseen, että minä olen tavallinen kuolevainen."

"Sitä en milloinkaan tule tekemään", huudahdin minä. "Te olette saattanut ammattinne niin lähelle tiedettä, kuin se koskaan voi tulla."

Ystäväni punastui tyytyväisyydestä kuullessaan minun sanani ja nähdessään sen vakavuuden, jolla olin sanonut sanani. Olen jo ennen maininnut, että hän oli yhtä herkkä imartelulle, kun oli puhe hänen ammatistaan, kuin nuori tyttö kuullessaan kauneudestaan.

"Sanon teille vielä erään asian", jatkoi hän. "Kiiltonahkakengät ja saappaat tulivat samoissa ajoneuvoissa ja kävelivät polkua myöten kuin hyvät ystävät ainakin -- luultavasti käsikoukussa. Kun he olivat tulleet sisälle, niin kävelivät he edestakaisin huoneessa, eli oikeammin, kiiltonahkakengät seisoivat alallaan ja saappaat kävelivät edestakaisin. Sen voin nähdä tomussa ja sitäpaitsi näin, että sitämukaa, kuin jälkimäiset kävelivät, tuli omistaja yhä kiihtyneemmäksi. Tämä näkyi siitä että askelten pituus eneni. Hän puhui koko ajan, saattoi itsensä vähitellen raivoon ja sitten tapahtui murhenäytelmä. Nyt olen kertonut kaikki, mitä tiedän; kaikki loppu on arvaamisia ja olettamuksia. Meillä on kuitenkin hyvä pohja, jolle rakentaa. Kiiruhtakaamme, sillä minä aijon Hallé'n konserttiin iltapuolella kuulemaan Norman-Neruda'a."

Tämä puhelu tapahtui silläaikaa, kun vaunut vierivät likaisilla kaduilla ja pimeillä kujilla. Pimeimmässä ja likaisimmassa kaikista seisahtui ajaja. "Tuolla on Audley Court", sanoi hän ja osoitti erästä aukkoa likaisten tiilirakennusten välissä. "Minä odotan, kunnes te tulette takaisin."

Audley Court ei ollut mikään hauska paikka. Kapea aukko johti kivitetylle pihalle, jota ympäröi joukko kurjia rakennuksia. Me kiipeilimme varovasti likaisten lapsiryhmien välitse ja pujottelimme pyykkinuorien alta, joilla riippui puolipuhtaita alusvaatteita, kunnes tulimme n:o 46:een, jonka ovea koristi pieni messinkilevy, jolle oli kaiverrettu nimi Rance. Kysymykseemme saimme vastaukseksi, että konstaapeli oli vielä sängyssä, ja meidät pyydettiin pieneen vierashuoneeseen odottamaan, kunnes hän ehtisi pukeutua.

Vähän ajan kuluttua tuli hän sisään ja näytti olevan suutuksissaan siitä, että häntä oli häiritty. "Minä jätin raporttini poliisikonttooriin", sanoi hän.

Holmes otti esille 10-shillingin rahan ja leikki sen kanssa. "Meistä olisi ollut hauskaa kuulla se teiltä itseltänne", sanoi hän.

"Suurimmalla mielihyvällä kerron kaikki, mitä tiedän", vastasi konstaapeli silmät luotuina pieneen kultarahaan.

"Kertokaa kaikki siinä järjestyksessä, kuin se tapahtui."

Rance istuutui jouhisohvaan ja rypisti kulmansa, ikäänkuin hän olisi päättänyt, ettei hän jätä mitään pois kertomuksestaan.

"Minä alotan alusta", sanoi hän. "Virantoimitukseni kestää klo 10:stä illalla klo 6:teen aamulla. Kello 11 oli tappelu 'Valkoisessa sydämmessä', mutta muuten oli kaikki rauhallista. Klo 1 alkoi sataa ja minä tapasin Harry Murcherin -- hänet, jolla on paikkansa Holland Grovella -- ja me seisoimme puhellen vähän aikaa Henriettekadulla. Vähän ajan päästä, noin klo 2:n tienoissa, arvelin että voin käydä katsomassa Brixton Road'illa, oliko kaikki, niinkuin piti. Oli kovin likaista ja yksinäistä. En tavannut yhtään sielua koko matkalla vaan parit ajopelit ajoivat ohi. Minä kävelin hiljalleen alaspäin ja tuumin itsekseni, miten hyvältä yksi gintoti maistuisi, kun yhtäkkiä huomasin tulentuikkeen siitä talosta. Minä tiesin, että kaksi rakennusta Lauriston Garden'issa olivat asumatta, kun ei niiden omistaja ollut korjauttanut lokaviemäreitä, vaikka viimeinen asukas oli kuollut lavantautiin. Minä seisoin kuin puusta pudonnut, kun näin tulen akkunasta, ja epäilin heti, että jotakin oli hullusti. Kun tulin portille --"

"Seisatuitte te ja menitte takaisin puutarhan portille", keskeytti Holmes. "Minkätähden teitte sen?"

Rance hypähti ja tuijotti äärettömällä hämmästyksellä häneen.

"Se on totta, sir", sanoi hän, "vaan kuinka te sen voitte tietää, se menee yli minun ymmärrykseni. Niin, nähkääs, kun minä tulin ylös portille, niin oli niin hiljaista ja kolkkoa, että minä tuumin, ettei olisi vahinko, jos saisi jonkun mukaansa. Minä en pelkää mitään tällä puolen haudan, vaan minä ajattelin, että se ehkä oli se lavantautiin kuollut joka oli tullut takasin tarkastaakseen likaviemäreissä, mikä hänet oli tappanut. Tämä vähän niinkuin pelotti minua ja minä menin takaisin puutarhan portille nähdäkseni jos Murcherin lyhty oli näkyvissä, mutta ei hänestä eikä kenestäkään muusta näkynyt jälkeäkään."

"Ettekö nähnyt ketään kadulla?"

"En sieluakaan, sir, en edes kissaakaan. Silloin minä rohkasin mieleni, käännyin takasin ja avasin portin. Kaikki oli hiljaa, niin että minä menin sisään huoneeseen, jossa tuli oli. Punainen vahakynttilä lekutti uunilla, ja sen valossa minä näin -- -- --"

"Niin, minä tiedän, mitä te näitte. Te kulitte ympäri huonetta useita kertoja, te laskeusitte polvillenne ruumiin viereen ja sitten te menitte pois ja koetitte kyökin ovea ja sitten --"

John Rance hyökkäsi pystyyn pelästyneenä ja katseli epäilevästi ystävääni. "Missä te olitte piilossa, kun te voitte nähdä kaikki?" huudahti hän. "Te näytätte tietävän koko joukon enemmän, kun teidän pitäisi."

Holmes nauroi ja heitti käyntikorttinsa pöydälle. "Elkää viitsikö vangita minua murhasta", sanoi hän. "Minä olen yksi koirista enkä kettu; Mr Gregson ja Mr Lestrade vastaavat siitä. Mitä teitte sitten?"

Rance istuutui jälleen, näyttäen yhä kuitenkin epäluuloiselta. "Menin takasin portille ja annoin merkin pillilläni. Silloin tulivat Murcher ja pari muuta paikalle".

"Oliko katu silloin tyhjä?"

"Oli melkein", vastasi Rance.

"Mitä tarkoitatte sillä?"

Konstaapelin naama vetäytyi leveään irvistykseen. "Minä olen nähnyt monta juopunutta aikanani", sanoi hän, "mutta en ainoatakaan niin täynnä kuin se raukka oli. Hän seisoi puutarhan portilla, kun minä tulin ulos, nojautuen aitaa vastaan ja lauloi täyttä kurkkua laulua 'Columbian uusi lippu' tai jotakin sen tapaista. Hän ei voinut seisoakkaan yksinään ja vielä vähemmän auttaa ketään muuta."

"Minkälainen mies se oli?" kysyi Sherlock Holmes.

John Rance tuntui suuttuvan tästä keskeytyksestä. "Hän oli hyvin humalaisen lainen mies", vastasi hän. "Ellei meillä olisi ollut niin paljon tekemistä, niin olisi mies varmaan saanut ryömiä putkaan."

"Hänen kasvonsa, hänen vaatteensa -- ettekö te huomannut, minkä näköinen mies oli?" keskeytti Holmes kärsimättömästi.

"Luulisinpa kyllä, että huomasin sen, kun minun oli pakko auttaa hänet jaloilleen -- minun ja Murcherin yhdessä. Se oli pitkä, punainen otus, toinen puoli naamaa peitossa --"

"Se riittää," huudahti Holmes. "Mihin hän lähti?"

"Meillä oli kylliksi työtä, ettemme joutaneet katsomaan, mihin hän hävisi", sanoi Rance jurosti. "Lyönpä vetoa siitä, että hän lopuksi hoippuroi kotiinsa."

"Kuinka hän oli puettu?"

"Ruskeaan takkiin."

"Oliko hänellä ruoska kädessään?"

"Ruoska? Ei!"

"Sen on hän varmaan jättänyt jälkeensä", mutisi seuralaiseni. "Kuulitteko tai näittekö jotakin vaunua senjälkeen?"

"En, sir."

"Tuossa saatte 10 shillingiä", sanoi Holmes, nousten ylös ottaen hattunsa. "Pelkään, Rance ettette koskaan ylene virassa. Teidän pitäisi käyttää päätänne enemmän eikä pitää sitä ainoastaan koristuksena. Sinä yönä olisitte voinut yletä. Mies, joka teillä oli käsissänne, on sama, jolla on käsissään avain koko salaisuuteen, ja hän on se, jota me etsimme. Ei kannata kiistellä, minä vakuutan teille, että asia on niin. Tulkaa, tohtori, niin lähdemme."

Me lähdimme ajurin luo ja jätimme konstaapelin epäluuloisena, ja nähtävästi hiukan peloissaan.

"Sellainen aasi!" sanoi Holmes kiukustuneena, kun me ajoimme kotiin. "Ajatelkaa toki, kun miehellä on semmoinen tilaisuus, eikä osaa käyttää sitä hyväkseen."

"Minä en vieläkään ymmärrä. Kuvaus miehestä, joka oli humalassa, on tosin yhtäpitävä sen käsityksen kanssa, joka teillä on murhaajasta. Mutta minkätähden hän tuli takasin taloon sieltä kerran lähdettyään? Eiväthän rikokselliset tavallisesti käyttäydy sillä tavalla?"

"Sormus, tohtori, sormus! Sen tähden hän tuli takaisin. Ellemme saa häntä käsiimme muulla tavalla, niin voimme käyttää sormusta syöttinä. Minun täytyy saada hänet kiinni. Tohtori -- minä lyön vetoa 2 yhtä vastaan siitä, että saan hänet käsiini. Minun täytyy kiittää teitä, sillä ilman teitä en ehkä olisi tullut osalliseksi yhdestä hauskimpia tapauksia koko virka-ajallani. Syökäämme nyt aamiaista ja lähtekäämme sitten kuulemaan Norman-Nerudaa. Hänen soittonsa on mainiota. Mikä Chopinin pienistä kappaleista se olikaan, jonka hän soittaa niin loistavan hyvin? Tra-la-la-la."

Hän nojautui taaksepäin vaunuissa ja liverteli kuin leivonen. Minä mietiskelin ihmissielun monipuolisuutta.

VIIDES LUKU.

Ilmoitus hankkii meille vierailun.

Aamu oli ollut niin rasittava heikolle terveydelleni, että minä olin aivan uupunut, kun tulimme kotiin. Kun Holmes oli lähtenyt konserttiin, niin minä laskeusin sohvalle nukkuakseni pari tuntia. Vaan se oli turhaa yrittääkkään. Minä olin liian kauhuissani siitä, mitä oli tapahtunut; mitä ihmeellisimmät ajatukset ja arvelut risteilivät aivoissani. Joka kerran kun suljin silmäni, näin edessäni murhatun miehen apinan näköiset, vääristyneet kasvot. Se vaikutelma, jonka nämät kasvot olivat tehneet minuun, oli niin kauhea, että minun oli vaikea tuntea muuta kuin kiitollisuutta sitä kohtaan, joka oli toimittanut niiden omistajan pois maailmasta. Jos milloinkaan mitkään kasvot ovat osoittaneet kurjimpia paheita, niin olivat ne Enoch J. Drebberin. Minä käsitin kuitenkin, että lain täytyy kulkea tietänsä, ja ettei uhrin kunnottomuus ollut mikään puolustus lain edessä.