Part 2

Aikaisemmin olen maininnut hänen viulunsoitto-taidostaan. Se oli ihmeellinen, mutta yhtä merkillinen kuin hänen muutkin tietonsa. Tiesin kyllä, että hän osasi soittaa useita kappaleita, jopa vaikeitakin, sillä hän oli minun pyynnöstäni soittanut Mendelsohnin Lieder ja toisia mielikappaleitani. Saadessaan olla rauhassa soitti hän harvoin mitään tunnettua säveltä. Illoin oli hänellä tapana istuutua nojatuoliinsa, sulkea silmänsä ja hangata huolimattomasti kieliä; viulu oli poikittain polvilla. Toisinaan olivat äänet sointuvia ja synkkämielisiä. Usein ne olivat fantastisia ja iloisia. Ne tulkitsivat epäilemättä niitä ajatuksia, jotka liikkuivat hänen aivoissaan, mutta oliko soitto hänelle avuksi tai ainoastaan seuraus oikusta, oli minun mahdoton sanoa. Ehkä olisin vastustellut näitä hermostuttavia sooloja, ellei hän aina lopuksi olisi soittanut useita lempilaulujani ikäänkuin palkitakseen kärsivällisyyttäni.

Ensimäisellä viikolla ei meidän luonamme käynyt ketään ja minä aloin arvella, että toverini oli yhtä ilman ystäviä kuin minäkin. Vähitellen huomasin kuitenkin, että hänellä oli tuttavia mitä erilaisimmissa kansanluokissa. Eräs pieni, kalpea, tummanverinen mies, joka esitettiin minulle nimellä Mr Lestrade, kävi luonamme kolme, neljä kertaa yhdellä ainoalla viikolla. Eräänä aamuna tuli eräs nuori, hienosti puettu tyttö ja viipyi puoli tuntia tai ehkä enemmänkin. Saman päivän iltapuolella tuli eräs harmaahapsinen, kuluneessa puvussa oleva mies, joka näytti juutalaiselta kulkukauppiaalta ja oli erittäin kiihtynyt ja hänen seurassaan oli vanha akka, jolla oli jalassa rikkonaiset pieksut. Toisella kertaa keskusteli eräs harmaapäinen, vanha herra Holmes'in kanssa ja eräänä päivänä kävi hänen luonaan eräs rautatienkonduktööri virkapuvussaan. Kun joku näistä eriskummaisista olennoista saapui, niin pyysi Sherlock Holmes saada käyttää vierashuonetta ja minä vetäydyin makuuhuoneeseeni. Hän pyysi aina anteeksi sitä, että vaivasi minua. "Minun on pakko käyttää tätä huonetta konttoorinani", sanoi hän, "ja nämä ihmiset ovat minun liiketuttaviani." Nyt minulla taas oli tilaisuus kysyä häneltä suoraan, mutta taas esti hienotunteisuuteni minut siitä. Minä luulin silloin, että hänellä oli vahvat syyt olla sanomatta sitä, mutta hän karkotti pian epäluulot siten, että alkoi itse puhua asiasta.

Minulla on hyvät syyt pitää mielessäni 4:s p. Maaliskuuta, kun nousin ylös tavallista varemmin ja näin, ettei Sherlock Holmes vielä ollut lopettanut aamiaistaan. Emäntämme oli niin tottunut minun myöhäisiin tapoihini, ettei minua varten vielä oltu katettu, ja kahvini ei vielä ollut keitetty. Ihmisen tolkuttomassa oikullisuudessa soitin kiivaasti kelloa ja huomautin lyhyesti olevani valmis. Sitten sain käsiini erään aikakauskirjan pöydältä ja koetin kuluttaa aikaani lukemalla, silläaikaa kun Holmes hiljaisuudessa söi käristettyä leipäänsä. Erään artikkelin päällekirjoitus oli lyijykynällä merkitty ja minä luin sen tietysti. Sen vähän liian mahtava päällekirjoitus oli "Elämän kirja" ja se koetti osoittaa kuinka paljon havaintokykyinen ihminen voi oppia tutkimalla tarkasti ja järjestelmällisesti kaikkea, mikä sattuu hänen tielleen. Minun mielestäni oli sisällys merkillinen sekoitus teräväjärkisyydestä ja mahdottomuuksista. Tekijä sanoi kykenevänsä lukemaan jonkun henkilön sisimmätkin ajatukset hetkellisestä kasvojenilmeestä, lihasnytkäyksestä tai silmänluonnista. Hänen käsityksensä mukaan olisi teeskentely mahdotonta sellaisen henkilön näkyvissä, joka on oppinut tekemään huomioita, analyseeraamaan. Hänen johtopäätöksensä olivat aivan yhtä kieltämättömät kuin Euklideen väitökset. Perehtymättömille olivat nämä lopputulokset niin ihmetyttäviä, että he varmaan pitäisivät häntä noitana, kunnes olisivat oppineet tavan, jota hän käytti saavuttaakseen sellaiset.

"Vesipisarasta", sanoi tekijä, "voisi loogikko todistaa Atlannin valtameren tahi Niagaran olemassaolon mahdollisuuden, vaikkakaan hän ei milloinkaan olisi kuullut eikä nähnyt kumpaistakaan. Samaten on elämä pitkä ketju, jonka laadun tuntee, niinpiankuin on saanut selville yhdenkin nivelen. Niinkuin kaikki toisetkin tieteet voi opin johtopäätöksien tekemiseen ja analyseeraamiseen saavuttaa ainoastaan opiskelemalla kauvan ja kärsivällisyydellä, mutta elämä on niin lyhyt, ettei ainoakaan kuolevainen voi saavuttaa täydellisyyttä siinä. Ennenkuin voi yrittääkään selvittää ihmisen moraalisia ja henkisiä ominaisuuksia, täytyy alottaa ratkaisemalla enemmän alustavia tehtäviä. Koettakaa esim. tavatessanne joku henkilö saada selvä hänen historiastaan ja hänen käsityöstään tai ammatistaan. Vaikka semmoinen harjoitus tuntuu lapselliselta, niin teroittaa se kuitenkin huomiokykyä ja opettaa, mikä on otettava huomioon. Miehen kynnet, hänen takinhihansa, saappaansa, housunsa, hänen peukalonsa ja etusormensa kovuus, hänen kasvojensa ilme, hänen kalvosimensa, jokainen näistä osoittaa selvästi miehen ammatin. On käsittämätöntä, etteivät kaikki nämä yhdessä voisi antaa valppaalle tarkkaajalle jotakin tietoa."

"Sellaisia tyhmyyksiä", huudahdin minä heittäen lehden pöydälle. "En milloinkaan elämässäni ole lukenut sellaista roskaa."

"Mitä se on?" kysyi Holmes.

"Tämä artikkeli", sanoin minä ja osoitin sitä munalusikallani istuutuessani syömään aamiaistani. "Ymmärrän että te olette lukenut sen, koska olette alleviivannut sen. Myönnän kuitenkin, että se on koko hyvin kirjoitettu. Se on luultavasti joku erakko, joka on keksinyt nämä merkilliset väitökset kotona työhuoneessaan. Toivon että voisin viedä hänet istumaan kolmannen luokan vaunuun maanalaisella rautatiellä ja pakottaa hänet ilmoittamaan kaikkien matkatoveriensa ammatit. Tahtoisin lyödä vetoa 1,000 yhtä vastaan siitä, että hän epäonnistuu."

"Ja te menettäisitte rahanne", huomautti Holmes tyynesti. "Tämä artikkeli on minun itseni kirjoittama."

"Teidän!?"

"Niin! minulla on jonkunverran taipumuksia huomioiden ja johtopäätösten tekemiseen. Ne teoriiat, joista olen maininnut tuossa ja joita te pidätte niin mahdottomina, ovat itse asiassa hyvin käytännöllisiä -- niin, vieläpä niin käytännöllisiä, että minun jokapäiväinen leipäni on niistä riippuvainen."

"Ja miten?" kysyin minä tahtomattani.

"Niin, minun ammattini on merkillinen. Luulen olevani ainoa alallani. Minä olen neuvotteleva salapoliisi, jos ymmärrätte mitä sillä tarkoitetaan. Täällä Lontoossa on suuret joukot virallisia ja yksityisiä salapoliisiliikkeitä. Kun eivät ne voi tehdä mitään, niin tulevat he minun luokseni ja minä opastan heidät oikeille jälille. He ilmoittavat minulle kaikki yksityisseikat ja siitä syystä, että yleensä tunnen rikoksia, olen tavallisesti tilaisuudessa auttamaan. Kaikki rikokset muistuttavat toisiaan enemmän tai vähemmän ja, jos tuntee hyvin yksityiskohdat tuhannesta, niin olisi merkillistä, ellei kykenisi selvittämään tuhatensimäistä. Lestrade on kuuluisa salapoliisi. Hän sotkeutui eräässä väärennysjutussa ja kävi hän juuri sentähden täällä."

"Entä ne kaikki muut?"

"Useimmat tulevat yksityisissä asioissa. Ne ovat kaikki väkeä, jotka ovat joutuneet johonkin pulaan ja tarvitsevat apua. Minä kuuntelen, mitä heillä on kerrottavaa; he kuuntelevat mitä minulla on muistuttamista, ja minä pistän palkkion taskuuni".

"Tarkoitatteko," sanoin minä, "että te jättämättä huoneitanne kykenette selvittämään jutun, jota toiset ihmiset eivät voi ymmärtää, vaikka he itse ovat nähneet kaikki yksityisseikat."

"Aivan. Minä luulottelen sen olevan niin. Joskus sattuu jotakin mutkikkaampaa. Siinä tapauksessa täytyy minun lähteä ulos nähdäkseni omin silmin. Nähkääs, minulla on joukko erikoistietoja, joita käytän näissä tehtävissä ja jotka helpottavat asiaa koko joukon. Ne johtopäätös-säännöt, joista kirjoitin tuossa artikkelissa, joka herätti teissä suuttumusta, ovat minulle arvaamattoman hyödylliset. Huomioiden tekeminen on painunut veriini. Kun ensi kertaa kohtasimme toisemme, tunnuitte hämmästyneen kun minä sanoin teidän tulleen Afghanistanista."

"Joku oli epäilemättä kertonut siitä."

"Ei suinkaan. Minä 'tiesin', että te olitte tullut Afghanistanista. Tavan mukaan menivät ajatukset niin nopeasti aivojeni läpi, että tulin tähän tulokseen niin, että tuskin tiesin, miten se oli tapahtunut. Loppupäätösten järjestys oli suunnilleen seuraava: 'Tässä on herra, joka näyttää lääkäriltä ja samalla sotilaalta. Selvästi siis rykmentinlääkäri. Hänen on täytynyt hiljakkoin palata troopillisesta ilmanalasta, sillä hänen kasvonsa ovat ruskeat, mutta tämä ei ole niiden luonnollinen väri sillä ranteet ovat valkeat. Hänen riutuneista kasvoistaan näkyy, että hän on ollut vaikeasti sairaana. Hänen vasen käsivartensa on loukkaantunut, sillä hän pitää sitä kankeasti ja luonnottomasti. Missä kuumassa vyöhykkeessä on englantilainen rykmentinlääkäri kokenut sellaisia vaivoja ja saanut haavan käsivarteensa? Tietysti Afghanistanissa.' Kaikki tämä ei vienyt pitempää aikaa kuin sekunnin. Minä huomautin, että olitte tullut Afghanistanista, ja te hämmästyitte."

"Nyt kun olette selvittänyt sen, näyttää se perin helpolta," sanoin minä hymyillen. "Te muistutatte Edgar Allan Poe'n Dupin'ia. Minä luulin aina, että semmoisia henkilöitä löytyi ainoastaan romaaneissa."

Sherlock Holmes nousi ja sytytti piippunsa. "Te luulette kaiketi sanovanne minulle kohteliaisuuden verratessanne minua Dupin'iin", huomautti hän. "Minun käsitykseni mukaan oli Dupin jotenkin vähäpätöinen henkilö. Tuo temppu keskeyttää ystävän ajatukset neljännestunnin hiljaisuuden jälkeen tuntuu todellakin jotenkin viekkaalta. Hänellä oli kyllä analyyttistä taipumusta, mutta hän on kaukana sellaisesta, ilmiöstä, kuin Poe luuli."

"Oletteko lukenut Gaboriaun kirjoja?" kysyin minä. "Onko Lecoq teidän käsityksenne mukaan hyvä salapoliisi?"

Sherlock Holmes puhisi vihaisesti. "Lecoq oli oikea hutilus", sanoi hän kärsimättömästi. "Hänellä oli ainoastaan yksi hyvä ominaisuus ja se oli hänen tarmonsa. Se kirja teki minut oikein kipeäksi. Koko juttu oli vaan se, että piti identtifieerata eräs vanki. Minä olisin tehnyt sen 24:ssä tunnissa. Lecoq tarvitsi kuusi kuukautta. Kirjaa voisi käyttää, osoittamaan salapoliiseille, mitä heidän tulee jättää tekemättä."

Minua harmitti, että kahta henkilöä, joiden luonteita olin niin paljon ihaillut, kohdeltiin niin välinpitämättömästi. Minä menin akkunaan ja katselin kadulle. "Hän on ehkä lahjakas", sanoin minä itsekseni, "mutta hän on myöskin hyvin itserakas".

"Nykyään ei esiinny yhtään rikosta eikä rikollista", sanoi hän riitaisasti. "Mitä hyödyttää se, että on järkeä meidän ammattiimme. Tunnen itsessäni, että minussa on jotakin, joka voisi tehdä nimeni kuuluisaksi. Ei ole ketään eikä ole ollut ketään, joka olisi käyttänyt niin paljon opintoja ja niin paljon luontaista lahjakkaisuutta rikoksien paljastamiseen, kuin minä. Mutta minkälainen on lopputulos? Ei ole paljastettavia rikoksia, tai parhaassa tapauksessa ovat ne niin kömpelösti tehtyjä ja syyt niin läpinäkyvät, että ne voi ymmärtää vaikka Scotland Yardin salapoliisi".

Koska minä vielä olin kiukuissani hänen kehuskelevasta puheestaan, katsoin parhaaksi vaihtaa puheen aihetta.

"Ihmettelenpä, mitä tuo mies hakee", sanoin minä ja osoitin sormellani erästä yksinkertaisesti puettua henkilöä, joka kulki hiljalleen katua myöten toisella katukäytävällä ja tarkasteli talojen numeroita.

"Tarkoitatteko tuota eroitettua laivastokersanttia", sanoi Holmes.

"Kehumista ja lörpötystä", arvelin itsekseni. "Hän tietää, etten voi koetella hänen arvaustaan".

Tämä ajatus oli tuskin lähtenyt aivoistani, kun mies huomasi numeron porttimme päällä ja kiiruhti poikki kadun. Me kuulimme lujan koputuksen, bassoäänen ja raskaita askelia, jotka tulivat ylös rappuja.

"Mr Sherlock Holmes'ille", sanoi hän astuessaan sisään huoneeseen ja antoi hänelle sinisen kirjeen.

Nytpä oli tilaisuus nolata hänet. Hän ei tullut ajatelleeksi että mies tulisi sisälle, kun hän lausui arvelunsa.

"Sanokaa ystäväni", sanoin minä niin ystävällisesti kuin mahdollista, "mikä teidän ammattinne on?"

"Kaupunginlähetti, sir", sanoi hän jurosti. "Virkapuku on korjattavana."

"Ja mikä te olette ollut?" pitkitin minä katsahtaen pilkallisesti toveriini.

"Kersantti kunink. laivastossa. Eikö vastausta? Hyvä on sir."

Hän otti asentoaskeleet, teki kunniaa ja meni.

KOLMAS LUKU.

Murha Lauriston Garden'issa.

Minun täytyy myöntää, että hämmästyin tästä uudesta näytteestä siitä, miten käytännölliset ystäväni teoriiat olivat. Kunnioitukseni hänen analyseerauskykyynsä kohosi paljon. Vielä minä tosin epäilin, että kaikki oli mahdollisesti sovitettu edeltäpäin, jotta minä pettyisin, mutta mitä syitä hänellä olisi ollut sellaista tehdäkseen, sitä en voinut käsittää. Kun katsahdin häneen, niin oli hän lopettanut kirjeen lukemisen, ja hänen silmiinsä oli tullut sellainen tuijottava, tyhjä ilme, joka osoittaa hajamielisyyttä.

"Miten voitte päättää sen?" kysyin minä.

"Päättää minkä?" sanoi hän hitaasti.

"Että mies oli entinen laivastokersantti."

"Siihen ei minulla nyt ole aikaa", vastasi hän ärtyisästi; sitten jatkoi hän hymyillen: "Suokaa anteeksi! Te katkaisitte ajatusteni juoksun; vaan ehkä se oli hyvä sekin. Vai niin! Te ette tosiaankaan voinut nähdä, että mies oli entinen laivastokersantti?"

"Mahdotonta".

"Jonkun asian selitys on usein helpommin sanottu kuin tehty. Jos pyydettäisi teitä todistamaan, että kaksi kertaa kaksi on neljä, niin huomaisitte sen kylläkin kiusalliseksi, vaikka olette varma siitä. Kadun ylitsekkin voin nähdä suuren sinisen ankkurin joka oli tatueerattu hänen kätensä ulkopuolelle. Tämä muistutti merestä. Hän käyttäytyi sotilaallisesti ja hänellä oli ohjesäännön mukainen poskiparta. Siinä on meillä kuva matroosista. Hän oli jotenkin itsetietoinen henkilö, ja hänen ulkomuotonsa osoitti, että hän on tottunut käskemään. Ettekö huomannut, miten hän piti päänsä pystyssä ja miten hän heilutteli keppiään? Vakava, kunnioitusta herättävä, keski-ikäinen mies -- kaikki seikkoja, jotka tekivät sen, että luulin hänen olleen kersanttina."

"Ihmeellistä", huudahdin minä.

"Eipä suinkaan", sanoi Holmes, vaikka minä luulin huomaavani, että hän ilostui minun ihmettelystäni ja ihailustani. "Juuri äsken sanoin, ettei enää löydy rikoksellisia. Näyttää siltä kuin olisin väärässä -- katsokaahan tätä!" Hän ojensi minulle sen kirjeen, jonka lähetti oli jättänyt.

"Tämähän on kauheata", huudahdin minä, luettuani sen läpi.

"Se tuntuu todellakin tavattomalta", huomautti hän tyynesti. "Tahtoisitteko olla hyvä ja lukea sen ääneen?"

Kirje, jonka luin, oli seuraava:

"Paras Mr Sherlock Holmes.

On sattunut ruma tapaus tänä yönä n:o 3:ssa Lauriston Gardenissa Brixton Road'in varrella. Tehdessään kierrostaan näki eräs poliisikonstaapeleistamme tulta siellä klo 2, ja kun rakennus on asumaton niin epäili hän, että jotakin oli hullusti. Hän tapasi portin avoimena ja löysi kadunpuolisesta huoneesta hyvin puetun herrasmiehen ruumiin, jonka taskussa oli visiittikortti, jossa oli nimi Enoch J. Drebber, Cleveland, Ohio. U.S.A. Ryöväystä ei ole tehty eikä löydy mitään, joka osottaisi, mistä syystä mies on kuollut. Huoneessa on veripilkkuja, mutta ruumiissa ei ole yhtään haavaa. Me emme voi ymmärtää, millä tavalla hän on tullut asumattomaan taloon; koko asia on läpeensä arvoituksen tapainen. Jos teillä on aikaa tulla taloon ennen klo 12, niin tapaatte minut siellä. Jos sitävastoin ette voisi tulla, niin minä annan teille enemmän tietoja, ja pitäisin sitä ystävyyden osoituksena, jos tahtoisitte mainita oman mielipiteenne.

Teidän uskollinen Tobias Gregson."

"Gregson on etevin salapoliisi Scotland Yard'issa", huomautti ystäväni. "Hän ja Lestrade ovat parhaat huonojen joukosta. Molemmat ovat toimintakykyisiä ja tarmokkaita, mutta äärettömän kiintyneitä vanhoihin tapoihinsa. He ovat kuin koira ja kissa ja kadehtivat toisiaan yhtä paljon kuin kaksi kaunista tyttöä. Siitä tulee hauskaa, jos molemmat ovat tämän rikoksen jälillä."

Minua ihmetytti miten tyynesti hän voi istua ja puhella. "Mutta tässä ei ole aikaa tuhlattavana!" huudahdin minä. "Lähetänkö noutamaan ajuria?"

"En tiedä huolinko koko asiasta. Minä olen suurin laiskuri mitä löytyy -- s.t.s. toisinaan, sillä usein olen kylläkin terhakka."

"Tämähän on juuri semmoinen tilaisuus, jota olette toivonut."

"Paras ystäväni, mitä tämä oikeastaan liikuttaa minua? Jos esim. minä selvittäisin koko arvoituksen, niin saisivat Gregson, Lestrade & C:o koko kunnian, siitä syystä, etten ole virallinen henkilö."

"Mutta hänhän pyytää teidän apuanne."

"Niin senvuoksi, että hän tietää minun olevan itseään etevämmän, mutta hän purisi mieluummin kielensä poikki, kuin myöntäisi sen jonkun kolmannen henkilön kuullen. Voimmehan kuitenkin käydä siellä katsomassa. Minä selvitän sen itselleni ja ellen mitään muuta voittaisi niin saanpa kuitenkin nauraa kunnollisesti heidän kustannuksellaan. Tulkaa, niin lähdemme!"

Hän heitti päällysnutun selkäänsä sellaisella innolla, että minä huomasin energiian seuranneen hänen edellistä tilaansa.

"Ottakaa hattu päähänne", sanoi hän.

"Haluatteko, että minä seuraan mukana?"

"Kyllä! ellei teillä satu olemaan muuta tekemistä."

Minuutti senjälkeen istuimme molemmat ajopelissä joka kulki täydellä vauhdilla Brixton Road'ia kohden.

Oli synkkä, sumuinen aamu ja rakennusten päädyissä riippui likaisen keltainen sumu, joka oli kuin heijastus allaolevasta likaisesta kadusta. Seuralaiseni oli erinomaisen hyvällä tuulella ja puheli koko ajan Cremona-viuluista ja Stradivarius- ja Amati-viulujen eroituksesta. Minä sitävastoin olin vaiti, sillä ikävä ilma sekä surullinen asiamme tekivät minut alakuloiseksi.

"Tepä ette näy tuhlaavan paljon ajatuksia juttuun, joka meillä on käsillä", sanoin minä ja keskeytin hänen soitannollisen keskustelunsa.

"Minulla ei vielä ole mitään tosiasioita", sanoi hän. "On suuri erehdys, jos rupeaa tekemään teoriioja, ennenkuin on saanut kaikki tiedot. Se vaikuttaa epäedullisesti arvostelukykyyn."

"Kohta saatte tietonne," huomautin minä ja viittasin ulos; "tämä on Brixton Road ja tuolla on talo, ellen erehdy."

"Niin näkyykin olevan! Pysäyttäkää, ajaja, pysäyttäkää!" Me olimme vielä 100 metriä paikalta, mutta hän vaati itsepäisesti, että astuisimme pois, ja me lopetimme matkan jalan.

Talo N:3 Lauriston Garden näytti synkältä ja runsasvaiheiselta. Se oli yksi neljästä talosta, jotka olivat vähän matkaa poispäin itse katulinjasta, kaksi niistä oli asuttua, toiset kaksi asumatonta. Jälkimmäisissä oli kadullepäin kolme ikävää akkunariviä, jotka olivat alastomat paitsi muutamia siellä täällä, joissa oli kirjoitus "Vuokrataan." Pieni puutarha, jossa oli muutamia sairaloisia kasveja, eroitti joka rakennuksen kadusta ja joka puutarhan läpi kulki kapea, väriltään keltainen, nähtävästi savesta ja karkeasta hiekasta tehty jalkakäytävä. Kaikki oli sateesta märkää ja liukasta, kun oli satanut koko yön. Puutarhaa ympäröi kolme jalkaa paksu muuri, jonka päällä oli puuaidotus, ja tätä muuria vastaan nojaten seisoi eräs poliisikonstaapeli, jonka ympärillä seisoi joukko maleksijoita, jotka kurkottivat kaulojaan ja vaivasivat silmiään siinä turhassa toivossa, että näkisivät edes vilaukselta sitä, mitä sisällä tapahtui.

Minä olin luullut, että Sherlock Holmes heti rientäisi sisään alkaakseen salaisuuden tutkimisen. Mutta tämä ei läheskään näyttänyt olevan hänen aikomuksensa. Hän käveli edestakaisin katukäytävällä näyttäen niin suruttomalta, että se, asiain tällä kannalla ollessa, näytti minusta melkein teeskentelyltä; hän katseli maata, taivasta, vastapäätä olevia taloja ja muuria. Päätettyään tutkistelunsa, meni hän hitaasti polkua myöten eli ehkä paremmin pitkin ruohoreunaa toisella laidalla, silmät maahan luotuina. Hän seisahtui kaksi kertaa ja kerran näin hänen hymyilevän ja huudahtavan hiljaa tyytyväisyydestä. Kosteassa savisessa maassa oli joukko jalanjälkiä, mutta senjälkeen kuin poliisit ja muutkin olivat kävelleet siinä edestakaisin, en voinut ymmärtää, mitä selvää ystäväni voi saada niistä. Minä olin kuitenkin saanut niin tavattomia todisteita hänen huomiokykynsä terävyydestä, että en suurestikaan epäillyt, ettei hän kykenisi näkemään paljon sellaista, jota minä en huomannut.

Portilla tapasi meidät eräs pitkä, kalpea, pellavatukkainen mies, joka riensi luoksemme muistikirja kädessä ja tervehti lämpimästi ystävääni. "Oli hyvin ystävällisesti tehty, että tulitte tänne", sanoi hän. "Minä olen jättänyt kaikki koskematta."

"Huomioonottamatta tätä", vastasi ystäväni ja osoitti katukäytävää. "Vaikka tästä olisi kuletettu lauma puhvelihärkiä, niin ei se olisi pahemmin tallattu. Te olette kaiketi itse tehneet huomioita, Gregson, ennenkuin olette sallinut tämän."

"Minulla on ollut niin paljon tekemistä sisällä talossa", sanoi salapoliisi vältellen. "Virkatoverini, Mr Lestrade, on myös täällä. Minä luotin siihen, että hän tarkastaisi sen."

Holmes katsahti minuun ja kohotti halveksien kulmakarvojaan. "Kun täällä jo on kaksi sellaista miestä kuin te ja Lestrade, niin ei liene minulla paljoakaan selville otettavaa", sanoi hän.

Gregson hykersi itsetyytyväisenä käsiään. "Minä luulen, että me olemme tehneet kaikki mitä voi tehdä", vastasi hän, "mutta tämä on mutkikas juttu ja minä tiedän teidän pitävän sellaisesta."

"Tulitteko te ehkä tänne ajurilla?" kysyi Sherlock Holmes.

"En, sir."

"Eikä Lestradekaan?"

"Ei, sir."

"Menkäämme sitten katsomaan huonetta." Tämän epäjohdonmukaisen huomautuksen jälkeen menimme sisälle taloon, Gregsonin kanssa, jonka kasvonpiirteet osoittivat suurta hämmästystä.

Lyhyt, laudoitettu, tomuinen käytävä vei kyökkiin. Sieltä meni kaksi ovea, toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Toinen näistä oli nähtävästi ollut sulettuna useita viikkoja. Toinen vei ruokasaliin, jossa salaperäinen rikos oli tapahtunut. Holmes meni ensin sisälle ja minä seurasin perässä sellaisen tunteen painostamana, jonka kuolema aina vaikuttaa.

Se oli suuri nelikulmainen huone, joka näytti vieläkin suuremmalta siksi, että se oli kalustamaton. Seiniä koristi huonot, loistavan väriset seinäpaperit ja nämä olivat useista kohdin kosteuden tahraamat ja siellä täällä riippui irtirevittyjä kaistaleita, jotka jättivät keltaisen rappauksen paljaaksi. Vastapäätä ovea oli korea, avonainen uuni, joka oli varustettu jäljitellystä marmorista tehdyllä askeleella. Tämän nurkalla oli kiinnitettynä punaisen vahakynttilän palanen. Ainoa akkuna, joka löytyi, oli niin likainen, että huoneessa oli puolihämärä, joka teki kaikki likaisenharmaan näköiseksi, ja sitä lisäsi vielä paksu tomukerros.

Kaikki nämä yksityisseikat huomasin vasta myöhemmin. Sillä hetkellä kiinnitti minun huomiotani ainoastaan hirveä, liikkumaton olento, joka makasi pitkänään lattialla ja tuijotti likaseen kattoon ilmeettömin, avonaisin silmin. Se oli 43-44 vuotiaan, keskikokoisen, leveäharteisen miehen ruumis, jolla oli kihara tukka ja sänkiparta. Hän oli puettuna pitkään hännystakkiin ja hienoihin liiveihin, vaaleisiin housuihin ja lumivalkeisiin kalvosimiin ja kaulukseen. Hieno, harjattu silinterihattu seisoi vieressä lattialla. Hänen kätensä olivat nyrkissä ja käsivartensa ylösnostetut ja jalat olivat kiertyneet toistensa ympäri, aivan kuin hänen kuolinkamppauksensa olisi ollut tuskallinen. Hänen jäykistyneet kasvonpiirteensä osoittivat kauhua ja vihaa. Hänen ilkeät, hirveästi vääntyneet kasvonsa, matala otsansa, tylppä nenänsä ja eteentyöntyvä alaleukansa antoivat kuolleelle merkillisen, apinamaisen muodon, jota näköä vielä lisäsi ruumiin luonnoton asento. Monta kertaa olen nähnyt kuoleman, vaan milloinkaan se ei ole tuntunut niin kamalalta kuin tässä pimeässä, kurjassa huoneessa Brixton Road'in varrella.

Ovella seisoi Lestrade, laihana ja notkeana kuin kärppä ja tervehti meitä.

"Tämä juttu tulee kyllä herättämään huomiota, sir", huomautti hän. "Se voittaa kaikki, joita olen ennen kokenut, enkä minä ole mikään eilisen teiren poika."

"Siinä ei ole mitään johtolankaa", sanoi Gregson.

Sherlock Holmes lähestyi ruumista, polvistui sen viereen ja tutki sitä tarkasti. "Oletteko varma siitä ettei löydy mitään haavoja?" kysyi hän osoittaessaan useita veripilkkuja, jotka värjäsivät lattian.