Chapter 9

»Maan mainiona eikö Ruotsin valta Nyt kansain kesken loista avaralta, Ja eikö Itämerta aaltoisaa Se äidin lailla sylihinsä sulje Ja ylpeänä voiton teitä kulje, Rohkeesti vastustaen maailmaa?

Kuningas yksi sitä hallitseepi Ja yksi kansa siinä vallitseepi, Se kansa uljas Ruotsin kansa on; Siis kaikkialla missä voittoisana Sen lippu liehuu, siellä mahtavana Sen kieli yksin arvon saakohon.

Mut mitä täällä teidän seuduillanne Ma kuulen, herra piispa? Kirkoissanne Soi kieli outo, halpa Suomenmaan. Miks suvaitsette tuota kurjaa kieltä? Se ylevämmän siirtyköhön tieltä, Tuon Ruotsin kielen jalon, arvokkaan.»

Niin Ruotsin mies se puhui korskeasti; Sen kuuli vakavana loppuun asti Gezelius piispa. Sanan pontevan Hän sitten lausui, vaikka tyynin mielin: »Näin sanoo Pyhä Kirja: kaikin kielin Jumala pitää tunnustettaman.

Te tahdotteko Hänen kunniaansa Vähentää, joka suureen maailmaansa Loi kansat, määräs kielet kansoillen Ja heille kullekin soi tehtävänsä, Ett' yhä töillänsä ja kielellänsä Hänt' ylistäisi kansa jokainen?»

Vait oli Ruotsin mies. Mut nuorukainen Sen kuuli. Siitä säen pienokainen Lennähti nuorukaisen sydämmeen. Se liekiks yltyi, joka leimahdellen, Jusleniuksen mieltä lämmitellen, Toi valon kirkkaan hänen sielulleen.

Välkähti aatos hänen hengessänsä: On Suomen kansallakin tehtävänsä, Johonka sitä kutsuu sallimus; Ei mua houkuttele loisto, maine, Mun kyllin on, ett' olen Suomalainen: Meillekin koittaa päivän valkeus!

SUOMEN HERÄÄMINEN.

Leimuaako ainoasti tässä minun rinnassani Sua kohtaan rakkauden liekki, Suomi armahain? Eikö muuallakin voita voimas vastustamaton, Saata kunniasi tähden voittoisahan voitteloon?

Jospa rakkauden tuli sydämmissä hehkuis vaan, Sydämmehen suljettuna ei se sietäis kahleitaan, Ulos pyrkis kätköstänsä, valaisisi, lämmittäis, Palo sammumaton kohta ympärillä välkähtäis.

Missä vastuksia kohtais, vastukset se voittaisi Epäjumalien kuvat poroksi se polttaisi, Kuvat polttais muukalaiset, joita kansa kumartaa -- Tuolle puolen merta saisi tuhan tuuli hajoittaa.

Mutta talven kylmyys vielä tätä kansaa vaivuttaa, Pyhää tulta pyytää pohjan rajutuulet sammuttaa; Vieras kieli, vieras mieli kansan ohjaajana on, Päivän koite peitettynä viel' on yöhön kolkkohon.

Eikö sula talven hanki, valkene jo musta yö, Valtaa vierasta jo murra kansalaisten into, työ? Eikö toivon kirkas aamu koita sulle, armas maa, Jolloin rakkauden liekki sydämmihin leimahtaa?

Vaan jo pimeyden valta sortuu, kevät tullut on; -- Talven kahleet katkeavat heltehestä auringon, Tulee lämmin, pian loistaa korvet kauneudessaan, Vapaasti jo pian kaikuu kieli kaunis kotomaan!

ALEKSANTERI RAHKONEN.

Syntyi myllärin poikana Viipurin pitäjässä 26/6 1841, pääsi 1862 ylioppilaaksi, oli jonkun aikaa kansakoulun-opettajana, ja kuoli 1/6 1877. Rahkonen julkaisi runoelmansa koottuina kahdessa vihossa nimellä _Sääskiä_ 1865 ja 1867.

IMATRALLA.

Hongat nuokkuu Imatralla, Luonto näyttää huokaavan, Pohjantähti taivahalla On kuin silmä Jumalan; Kun se loistaa, Surut poistaa, Viittaa: tuoss' on kallis maa, Sykkimään mi syömmet saa.

Vesi kiehuu, koski pauhaa, Päilyilevät pisarat, Aalto aalloss' etsii rauhaa, Jylhät vuoret notkuvat. Vuoksi jyskää, Riehuu, ryskää: On kuin jumalattaren Kutsu taistoon vapauden.

Miksi makaat Suomalainen? Herää, nouse unestais! Taivas aukee loistavainen, Sua kutsuu Jumalais. Hän jo sulle Valitulle Valmistanut kruunun on. Nouse valon voittohon!

LEIVO.

Miks leivo lennät Suomehen Sä varhain kevähällä, Et viihdy, lintu riemuinen, Sä maalla lämpimällä?

Miks äänes soreasti soi Vaan Suomen taivaan alla, Ja vaikka puut ne vihannoi, Sä lennät korkealla?

»Sen tähden Suomeen kiiruhdan Ja lennän korkealla, Kun tahdon nähdä kauneimman Mä rannan taivaan alla.

Ja senpä vuoksi laulan ma, Kun kannel täällä soipi; Ei missään voi niin riemuita, Kuin Suomessa vaan voipi.»

KÄEN KUKUNTA.

Käki kukkuilee, Riemahuttelee Oman kultans' mieltä; Vanhus, neitonen Istuu, kuunnellen Käen riemukieltä.

»Kuku kauvemmin Lintu ihanin, Ikäin aikaa soita», Näinpä vanhus vaan Lausuu lukeissaan Käen kukunnoita.

Neito lempens' kanss', Ollen toivoissans', Kuiskaa vanhan luona: »Kuku kerta vaan, Niin mä kultain saan Omaks tänä vuonna».

Kun se monesti Kukkuu sulosti, Vanhus riemuu sille; Mutta neitonen Lausuu huoaten: »Terve kyöpelille!»

Kerran kukahtaa, Silloin neito saa Riemun rintahansa; Mutta harmaapää Polvens' nöyristää, Oottaa hautoansa.

KEVÄTLAULU.

(Mukaelma).

Niitty jälleen vihannoipi, Nurmi kukkii tuoksuen, Peipon riemusävel soipi, Leivo lentää laulellen, Metsä muuttuu ihanaksi, Lemmen ääni kaikuvi, Paimen yltyy rohkeemmaksi, Neitonen on hellempi.

Kevät kukkaa verhoileepi Lehtisillä hienoilla, Vuokon terän valkaiseepi Hopealla kirkkaalla, Lehdistänsä kohouupi Kielokainen tuoksuen, Koristeeksi valmistuupi Viattoman rinnallen.

Nuokkuileepi varrellansa Esikoinen kultainen, Kuusain kiertää oksiansa Suojaa suoden rakkaallen. Lämmin ilma kuiskuttaapi Meille lemmen äänellä, Kevään sulo vaikuttaapi Tuntehia syömmessä!

OLLI VUORINEN.

(Berg.)

Vuorinen syntyi Uukuniemellä 28/2 1842 (?) ja on nykyään kansakoulun-opettajana Haminassa. Runoelmansa on hän painattanut nimellä _Sepitelmiä_.

LEIVO.

Laulava leivo, Virka sä vieno, Mistäpä tiesi Tänne sun toi? Tuoltako lensit Lehtojen nuorten, Järvien poikki? Oi, sano, oi!

Näitkö sä siellä Neitosen nuoren Kaunihit kasvot, Kuin sulo koi? Sen sinisilmät, Hienoiset hiukset, Näitköpä niitä? Oi, sano, oi!

Istuiko impi Lähtehen luona, josta hän kerran Kanssani joi? Missä hän mulle Ruusuista rannan Seppelen solmi, Oi, sano, oi!

Kun sinä liitäin, Laulaen lensit, Tokko hän silmät Sinuhun loi? Käskikö silloin Tänne sun tulla Tietoja tuomaan? Oi, sano, oi!

Saitko sä kuulla Kultani äänen, Vieläkö virsi Suustahan soi? Jospahan lauloi, Muistiko mua? Lausuppa leivo, Oi, sano, oi!

Tyhjennä kaikki Tietosi mulle, Kerro nyt kuinka Kultani voi? Ehkäpä armas Lie ikävästä Kuihtumaisillaan, Oi, sano, oi!

LUISTINRETKI.

Yöllä lampi kannen sai; Mikäs meitä estää Luistamasta? totta kai Tuo jo alla kestää; joutukaa nyt, veikkoset, Ottakaapa luistimet!

Voi kuinka kirkas onkin jää! Kelpaa tuolla koittaa, Parahin ken ennättää, Kenpä toisen voittaa! Jää on vahva kylläkin, Luistimet siis jalkoihin!

Lähdetään nyt liitämään Kirkasta jään pintaa, Kaikki kilvan kiitämään Aivan yhtä rintaa; Kun nää pojat ponnistaa, Kyllä tuuli halkeaa!

Nytpä kaikki sinkoilee jäällä huiskin, haiskin, Rannikolla kuhnailee Vielä yksin laiskin, Hälle toiset irvistää: Älä tule, särkyy pää!

Jo on aika rientänyt, Mennyt leikin hetki. Päätetäänpäs, veikot, nyt Tämä luistinretki. Jokahinen joutukaan Tositöitä toimimaan.

PAAVO CAJANDER.

Syntyi Hämeenlinnassa 24/12 1846, tuli yliopistoon 1863, filosofian maisteriksi 1873, Suomen kielen lehtoriksi yliopistoon 1890. Paavo Cajander on suomeksi kääntänyt useita _Shakspearen draamoja_ ja sepittänyt runoelmia, joita löytyy painettuna albumiin _Kaikuja Hämeestä_ ynnä muualla.

VAPAUTETTU KUNINGATAR.

On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon, Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton: Lukoss' on rautaportit, valo ikkunoist' ei näy, Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartiat käy.

Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois, On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois; Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan, Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.

Sanotaan: on hänkin ollut maan valtia ylhäinen, Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten; Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt... Saalistahan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.

Välin vaan, kun vartiat nukkuu ja tyynenä saapuu yö, Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö, Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan, Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan. -- --

Näin matkamies tuli kerran, ja saapui linnan luo, Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo, Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmeen, Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.

Ja on kuin ilma lämmin taas hengähtäis yli maan: Runoruhtinaskin ihastuin nyt taas koskevi kanneltaan, Ja soitto, ei ennen kuultu, sen kielistä nyt salamoi: Siin' urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi.

Ken siit' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks jäis? Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis? Mut kuningatar hän linnass' yhä laulavi murheitaan: Pois, pois vapauttaja viel' on, ties, saapuuko milloinkaan!

Oi saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii, Kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii: »Pelastettava maan on äiti!» hän huutavi kansallen, Ja se soi lumi ukkosen ääni: »ken nyt mua seuraa, ken?»

»Oi turhaa, pois on poissa!» -- Hän vinhemmin vaan käy -- »Oi surmasi helmaan kiidät!» -- Hän koht' ei enää näy. Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo, Sadan miehen voimat hällä, kun ryntää nyt uros tuo.

Jo rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu, Sen vartiajoukko jo häilyy niinkuin raju-ilmassa puu, Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin... Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.

»Jo nyt olet vapaa, äiti! pelastukses hetki nyt lyö! Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö! Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa, Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!»

Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen, Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen, Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois, Mut aamulaulua on se, yö on iäks mennyt pois.

Kuningatar istuimellaan taas istuvi loistossaan, Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. -- Mut vuoren huipulla linna vuos vuodelta vaan häviää, Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.

KUVA.

Mun huonehessani seinäll' on Yks kuva halpa ja koruton, Se siinä ollut on monta vuotta, Ja aina ihaelen ma tuota.

En tiedä mi siinä viehättää, -- Lumenko peittämä harmaa pää? Vai surun uurtamat vaot nuoko? Vai silmäin lempeä tuike tuoko?

En tiedä; mutta niin lämmin on Sen läheisyys kuni auringon, Ja onpa kuin hänen katsannastaan Heloittais taivahan rauha vastaan.

Ma tuntikausia ihaillen Kuvoa tuot' yhä katselen, Ei sulho kultoaan punastuvaa Niin tyystin katso, kuin minä kuvaa.

Ja kun ma katson, niin vähittäin Herääpi muistoja mielessäin Niin armahaita, niin ihanoita Ja kaivatessani katkeroita.

Ma poies mennehen polvekseen Nään lapsuusmaailman riemuineen, Nään kynttilöitä ja joulupuita Ja ystävyksiä hymysuita.

Ja onpa kuin kuva elon sais Ja mua hellästi katsahtais, Ja onpa kuin hänen katsannastaan Heloittais taivahan rauha vastaan.

Ja senhän vuoksi niin lämmin on Sen läheisyys kuni auringon. Mut ken se onpi se armahainen? Mun oma äitini on se vainen.

A. OKSASELLE.

(60-vuotis-juhlassa 1886.)

Yleiseen iloon yhtyy etäinen vieraskin, Ei niinkään vieras sentään, vaan tuttu läheisin, Runotar kaino Suomen, Sun ensilempesi, Nyt riemupäivänäsi Sinua tervehtii.

Se muistaa armast' aikaa, jon' ensin yhdyitten, Se halpa maan ol' impi, ja silmä itkuinen, Sit' ilkuttihin, mutta sen näkö hurmas Sun: Sydämmeen sinä katsoit, muut katsoi pukuhun.

Lemmestä silloin poves se »säkeniä» loi, Ja vanha runokannel koht' uusin kielin soi, Ja helmilöitä meren sikisi pohjahan, Ne kaunisteeksi kannoit Sun impes kaulahan.

Ja näin Sa hänet sitten ylhäisten seuraan veit, Ja vait ol' ilkkujatkin ja kunniata teit, Ja oppisaliin suureen Sa hänet talutit, Ja joukot tietä annoit ja Teille kumarsit.

Ja sydän Suomalaisten se tulta leimusi, Ja nuorten povi paisui ja innost' uhkuili, Kun uusin kielin helkkyin nyt Suomen kannel soi, Käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi.

Tät' armast' aikaa muistain, Sua impes tervehtää, Sin' olit silloin nuori, nyt olet harmaapää, Mut kallein hälle vielä Sun ensi lempes on, Ja runohelmes hälle koristus verraton.

Ja nyt, kun illan suussa näet työsi vainion Ja tähkät täydet nuokkuin laskeissa auringon, Ja kansasi kun kilvan Sinua kunnioi, Runotar Suomen silloin ei äänet' olla voi.

HÄMEENLINNAN LYSEEKARTANON VIHKIÄISISSÄ.

Linnoitusko se tässä Kummullaan kohoaa Ja maan ja vetten yli Ylpeesti katsahtaa?

Mut miekat tääll' ei välky, Ei sotatorvet soi, Ja tääll' ei vinhaa tultaan Tykitkään salamoi.

Eik' ole täällä miehet Puetut teräksin, -- Mut linna tää on sentään, Ja linna vahvakin.

Ja salamoikin täällä, Mut tiedon tulta vaan; Ja miekkakin se välkkyy, Mut hengen miekka vaan.

Ja linnan puoltajoina Ja miehistönä ken? Ei rautakourat urhot, Vaan parvi hentoinen.

Nuo aamun kastehelmet, Nuo heinät helvepäät, Nuo korret, jotka kaataa Vois syksyn myrskysäät!

Mut niissä sentään suoja On koko Suomenmaan; Ja niitä linnan Herra Hän käyttää nuolinaan.

Kun tulee häätää sorto Tai veltto penseys, Ja raikast' ilmaa saada, Valaista pimeys.

Niin, linna tää on sentään, ja linna vahvakin, Vaikk' ei sen ole urhot Puetut teräksin.

Ja linnoja kun näitä On maassa sankka vyö, Pimeyden poistuu valta Ja poistuu kansan yö,

OI, JOS OISI.

Oi, jos oisi, niinkuin muilla, mulla oma kulta, Vilisten kuin virran juoksu luistais aika multa.

Mieli ois kuin päivänpaiste, aatos huolta vailla Korkealle liiteleisi ilman kotkan lailla.

Soitellen ma kulkisin ja laulain päivätöillä, Kullan kuva mielessäni nukahtaisin öillä.

Metsät tieltä siirtyis pois ja rymähtäisi kuusi, Tuolla kankaan kainalossa pirtti nousis uusi.

Sinne kullan saattaisin ma kurkihirren alle, Liedestä kun ensi sauhu nousis taivahalle.

Ja kun sieltä oman kullan kirkkohon ma veisin, Kadehtien lintusetkin meitä katseleisi.

Nurmen heinä helkkyisi ja kukat kumartaisi, Kumartaisi kukkaset ja tuomet tuoksuaisi.

Oi, jos oisi, niinkuin muilla, mulla oma kulta, Vilisten kuin virran juoksu luistais aika multa.

ARVI JÄNNES.

(Genetz.)

Syntyi Impilahdella 1/7 1848, tuli ylioppilaaksi 1866, filosofian kandidaatiksi 1871, lisensiaatiksi 1877, Suomen kielen lehtoriksi Hämeenlinnan normaalilyseoon samana vuonna, Suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi 1891. Jännes on kääntänyt Runebergin _Hirvenhiihtäjät_ ja julkaisi 1889 runokokoelman _Muistoja ja toiveita, ystäville jouluksi_.

HERÄÄ, SUOMI!

Suomeni, kansani, synnyinmaa! Äitini kurja ja kallis! Kärsinyt ain' olet sorrantaa; Vieläkö kärsinet kauvempaa, Vieläkö luontosi sallis?

Suottako, kansani, keskeen jään Raivasit maan ihanimman, Suottako suojasit suojas tään, Suottako välkytit peitses pään Keskellä taistojen vimman?

Turhaanko kantelo soinut lie Väinämön, tenhoisa, raikas? Turhaanko synnyt kaikk' opit sie, Turhako Sammon nouanta-tie, Turha sun muinainen taikas?

Vieras sun runteli ruumistas, Suomeni suur', jalopeuran', Sorti sun äänes ja valtas kaas, Ilkkuen kuolontaisteloas, Niin kuni isketyn teuraan.

Poikaskin moni kunnoton, oi, Pöyhkänä päätäsi tallaa, Maidon, jonk' utaristas joi, Pilkoin palkiten, min vain voi, -- Rintansa täynnä on hallaa.

Herää, Suomi, niin loppuu yö, Nouse jo pois, jalopeura! Ken sua kieltävi, sortaa, syö, Luotasi luo tahi maahan lyö! Suuri on lastesi seura.

Vasta kun leijona valveutuu, Loppuvi kärsimys Suomen; Kun kuka kansoa halveksuu, Sortuvi niin kuni juureton puu, Silloin on Suomessa huomen.

Suomeni, kansani, synnyinmaa! Äitini kultainen, kallis! Kyllin jo kärsit sä sorrantaa, Ellös kärsikö kauvempaa, Ei sitä Luojasi sallis!

VÄINÖLÄN LAPSET.

Kas Suomen lahdella hyrskyt Ja laajat Laatokan veet Ja vuolaan Tornion tyrskyt Ja Maanselän harjanteet Ne halkoo Suomea suurta, Ne pilkkoo kansaa sen, Ne katkovat Sammon juurta, Ei juurru se uudelleen.

Vaan kaikki Väinölän lapset Jo eksyi toisistaan, Kuin tuulispäässä hapset Ne kaikk' ovat hajallaan: Ei Aunus, Vepsä tunne, Kust' Eestein kulkee tie, Ei Karjala tiedä, kunne Jo Kainuu häipynyt lie.

Mut »jäljet Väinämön laivan» Halk' aaltojen haimentaa, Ja »viikatteens'» yli taivaan Hän vieläkin kuljettaa; Yli Maanselän kaskein sauhun Hän nostavi harmaan pään, Ja kautta kuohujen pauhun Ikitietäjän kuuluu ään'.

Ja vanhan Väinämön haamu Se silloin laulavi noin: Vois sullekin koittaa aamu, Sä kansani onnetoin; Ei viel' ois aikas ilta, Jos heimoushenkeä ois, Vaan syntyä voisi silta, Mi kansani yhteen tois.

KARJALA.

Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, Kuss' Imatran innot raukes, Kuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö, Siell' ensin silmäni aukes, Siell' leikin lasna ma rantamalla, Siell' lepää heimoni nurmen alla, Ja siellä neitonen Karjalan Sai lempeni leimuamaan.

Siell' elää kansa niin sitkeä Kuin vaahteran latva nuori; Se kyllin saanut on itkeä, Mut vankkana on kuin vuori; Se orjana ollut on ounaan herran, Se vaivaa nähnyt on toisen verran Kuin Suomi muu, mut murtumaton Ja hilpeä vielä se on.

Se soittaa vieläkin kanneltaan -- Sit' usein lasna ma kuulin -- Ja vanhoja Väinön-laulujaan Se laulavi partahuulin; Ja urhot astuvat kumpuin yöstä Ja kertovat muinaiskansan työstä Ja neuvovat polvea nousevaa -- Oi Karjala, muistojen maa!

Siell' ensin lempimähän mä sain Tätä Suomen kansoa oivaa, Ja puolueetuutta Ruotsin lain, Jok' orpoisintakin hoivaa, Ja puhdast' uskoa Lutheeruksen, Mi mielen vaativi uudistuksen, Ei tyydy paastohon, tuohuksiin, Ei suitsutus-uhreihin.

Ja siell' opin ensin kammoamaan Sit' inhaa oppia uutta, Ett' ihminen on vain muodos maan, Ett' ei ole kuolettomuutta: Se tarjovinaan on tiedon kultaa Eik' anna muuta kuin kalman multaa Ja ympäristönsä saastuttaa -- Ole valpas, Karjalan maa!

Ja siellä näin minä murheeksen', Kuin kärsiä kansa saapi, Jok' ei ole vaan sopusointuinen, Vaan kahtia raukeaapi: Kuink' alla kauhean veljesvainon Ja alla vierahan vallan painon Oot, Karjala, kauvan värjyillyt -- Yksmielinen olkosi nyt!

Kun oikeuttasi, uskoas Ja Väinön kieltäsi hoidat, Ei pelkoa sull' ole kateistas, Ei voittaa voi sua noidat: Sä keväin kukkiva vanha tuomi, Sä jälleen nuortuva vanha Suomi, Sä talvet vihreä vanha kuus, Sä Suomi Vanha ja Uus!

VAIMOLLENI.

Minä kiittelen onnean' aimoa, Joka suuntasi lempeni Sinuun, Ja ma kiitän Luojoa taivahan, Ja ma Sulleki kannan kiitostan', Kun kiintyi lempesi minuun: Sinä vartia mieleni puhtauden, Sinä ensi ja ainoo armahuen', Sua kiitän!

Vuoskymmentä toista jo vierinyt on, Kun mulle sa itsesi annoit, Ja Sa kestit kanssani kaiken työn, Levätessänikin monen valvoit yön, Sekä päivän heltehen kannoit: Työkumppani kallis, kultainen, Osan-ottaja kaikkien rientojen, Sua kaipaan!

Kaks tainta meiltä jo Taivainen, Tien viittoen luokseen, niitti, Ja mun tarhani täällä, mun pienoseni, Sinun kantamasi, Sinun vaalimasi, Meit' yhdemmäks yhä liitti: Emo lasteni hellä ja suuttumatoin, Yhä rakkaudessasi muuttumatoin, Sua siunaan!

Jos vielä mä kanssasi yhtyä saan Sekä istua taas sylityksin, Niin suutelen ääneti silmääs Sun, Ja Sa kuulet vain, miten rintani mun Lyö sulle, ja Sullen yksin: Kotilieteni Sie hyvä haltiatar, Sinä mieleni yksinvaltiatar, Sua lemmin!

PÄÄSTÖKIRJA OPRILLE.

Saloilla kolkon Suistamon Ol' synkkä synnyntäsi; Lapspuolen kovan kohtalon Sait siellä kärsiäsi; Valotta vartuit lapsuus-aijan, Puol'-pakanuuden näit ja taijan, Ja pyhimysten haamuja Sait jumaloinas palvella.

Sä neinnä rengintöitä teit Ja miesten kanssa raadoit, Sä rahtikuormin rautaa veit Ja kuormista sen kaadoit; Mut puhtahana pysyi kieles, Ja neitsyellisenä mieles, Ja viimein palveluksehen Sait meillen, rannan puolellen.

Ol' sydän sulla paikoillaan, Ja silmäpari sirkku, Ol' pääsi herkkä oppimaan, Ja käs' ja jalka virkku: Sun liitti kuntos meihin kiinni, Kuin niinipuuhun liittyi niini, Jäseneks perheen meille jäit, Kanssamme riemut, murheet näit.

Ja meillä hankit aapisen, Sä suuri piika uusi, Ja tavuun liitti toisehen Sun murteellinen suusi, Luther'in virret veisaelit, Ja taikauskot unhottelit, Sait tuttavakses piplian, Sait uskon yhteen Jumalaan.

Kun isän kuollen katkesi Kodistan' kurkihirsi, Ja kohta jälkeen kaikuili Emoni kuolinvirsi, Sä »rouvavainaas» orpoloille Osoitit, ett'ei paateroille Se rakkaus ollut ravissut, Jot' olit hältä nauttinut.

Sä autoit meitä itkemään, Syliisi meidät suljit, Ja pesän uuden etsintään Kanssamme kauvas kuljit. -- Ja lemmittyn' kun mulle jälleen Toi onnen, annoit lempes hällen, Taas meitä kauvan palvelit Ja lapsiamme lemmitsit.

Nyt, armas, oiva Oprini, Sä palvelia parhain, Jo päättyi palveluksesi Ja nousus aamuin varhain: Oot viimeisellä vuotehella, Ja silmälläsi rauvenneella Sen katsot Herran puolehen, Ku lausunut on nöyrillen:

»Ketk' ovat tääll' alentuneet, Teen tuolla ylimmiksi, Esimmiks joutuu viimeiset, Esimmät viimeisiksi; Sä hyvä huoneenhallitsia, Sä uskollinen palvelia, Käy saamaan palkka palvelun, Käy sisään Herras riemuhun».

KUINKA GIOVANNI GENOVESESTA TULI RUOTSALAINEN.

Kerran tään tarinan mun mummoni jutteli mulle: Golfin kiiltävi pinta, ja laivoja lykkivi laineet, Tuul' yli vetten käy, koin-ilman huokuva henki; Muiden laivojen eell' on muhkea »Genova» uusi, Kulkeva Intiahan tavaroita ja toivoa täynnä; Laivaa ohjaelee perämiehenä nuori Giovanni, Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka. Kohta jo Korsika jää kera Sardinian vasemelle, Oikeellen Baleaarit jää Pityuusien kanssa, Kolmann' iltana lasketahan jo Ibeerien aukkoon, Aamu kun alkavi taas, eteläänpäin kääntyvi kulku. Siinäpä synkistyi yht'äkkiä taivahan ranta, Synkkeni myös merimiehien mieli, kun uhkaavaisna Afrikan äärilt' ilmautui iso kaapparilaiva. »Kaupit, antaukaa! Tavaroista jo luopua saatte,» Huutavi torvellaan etähältä jo Maurien päämies. Vastaus annetahan karbiini- ja nikhaka-paukkein, Pakoon pyrjitähän; mut rosvojen eistyvi laiva, »Genovan» äärihin entraushaat pian iskien kiinni. Tappelutantereheks saa laivan liikkuva kansi, Vinguntaan vihurein sekauntuvi taisteluhuudot, Vihreyteen merilainehien punahurme jo vuotaa. Geenualaiset puoliahan piti leijonan-innoin, Kaksipa Mauria on koht' yhtä Itaalialaista, Kaks merirosvoa täys-asehista ja harjaunutta; Kauvoja kestänyt ei, kun rauhaisat merimiehet Kaikk' oli kaatunehet tai kahleiss' syöstynä ruumaan, Ei toki kaikki: Giovanni on haavaumatta ja vapaa, Vaikka jo häntäkin uhkaelee verisurma ja vankeus. Kun kadotettuna siis oli kaikki jo laiva ja toivo, Hyppäsi haaksestaan merehen meren urhea poika, Lähtien uiskelemaan. Tuul' laivat vei mukanansa. Yksin taisteli mies Neptuunon varsoja vastaan, Eessään vellova ves', takanaan vain taakea taivas, Siks kuni taas näkyviin nous' uhkea haaks' etelästä, Jonk' oli maston pääss' sinikeltava liehuva lippu. Voimin riutunehin päin laivoa uipi Giovanni, Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka, Viittaelee sekä huutavi noin: »Apu tuokate mulle!» Häntä jo huomaavat sekä purren laskevat aaltoon, Soutavat uivan luo, nuo Ruotsin rohkeat urhoot, Auttavat uupunehen venoseensa ja laivahan vievät, Ruokkivat einehitöntä ja hoitavat armeliaasti, Kulkien taas päin pohjasehen, Karlskronoa kohti.

Niin, näet, palvelemaan tuli lippua uutta Giovanni, Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka: Hengestään elämäns' avun antanehelle hän antoi. Ruotsia palveli hän elin-aikans' iltahan asti, Ruotsinmaalle hän jäi, sekä Bleekingittären otti Vanhana vaimoksensa ja Ruotsiin lapsia siitti, Joissa Itaalian hehku ja Pohjan jää suli yhteen.

JUHANA HEINRIKKI ERKKO.

Orimattilassa syntynyt 16/1 1849, kävi Erkko Jyväskylän kansakoulu-seminaarin läpi, ja on ollut ensin kouluopettajana sitten eri toimissa. Hän on julaissut suuren joukon runoteoksia, m.m. kolme vihkoa _Runoelmia_ (vv. 1870-76), _Uusia runoelmia_ (1885), _Tietäjä, viisinäytöksinen runoelma_ (1887), Kalevalan aiheiset runonäytelmät _Aino_ (1893) ja _Kullervo_ (1895) sekä runokokoelman _Ajan varrelta_ (1896) ja _Runoelmia ja ajatelmia_ (1899).

LAULU VUOKSELLA.

Mahtavasti, Voimakkaasti, Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa. Vuori nostaa poikiaan Veden voimaa kiusaamaan, Synnytellen salakaria. Leikitenpä hypähtää Niistä aalto kuohupää. Mahtavasti, Voimakkaasti, Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Virran raisun Mahti paisuu, Vuoren vastuksista vimmastuu. Jäykkäpäisen kallion Kylki vastassa nyt on -- Ahdistettu aalto rajustuu! Kuohut uppiniskoissaan Eespäin työntää toisiaan. Mahtavasti, Voimakkaasti, Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.