Chapter 8

Vielä vihdoin viimeiseksi Oisi mulla muistutusta Suloiselle Suomellemme, Jotta suora Suomen kansa Olisit kauniisti kotona. Kanakin valitti kerran Kulkiessansa korissa: »Paljon oisi parempi olla Kaapimassa kaalimaata;» Vasikkakin vaikeroitsi Ja älisi ilkeästi Raasalinsa[51] rattahilla Kulkiessa kaupunkihin. Vaan kun veljet Väinämöisen Asuisivat ahjon luona, Pieksisivät ahkerasti Lailla seppo Ilmarisen Joutsenen kynän neneä, Jotta saatais uusi Sampo, Kirjokansi kaunihimpi, Kuni entisten eläjäin, Kalevalan vanhan kansan, Olisi paljoa parempi. Vielä pyyän nöyrimmästi, Lyökäät päälle voimakkaasti, Jotta parskuisi palaset Aina Inkerin perille, Joista Inkerin isännät Palasista pienimmistä Kotonansa korjaisivat Itsellensä sievän Sammon, Jott'ei olis Suomehen ikävä; Niinkuin nyt tätä nykyä Täytyy tuskalla tavata Sivistystä sielullemme Vihaiselta veljeltämme, Joka joukostaan eroitti, Henkikirjoistaan kirosi Oman onnensa nojahan Suomensa sukuiset kaikki, Itse Ruotsihin rupesi, Ouon kielen kumppaniksi.

TYYTYMÄTTÖMÄT.

Kuulin kerran kulkiessa Tämän maailman majassa Napisevan naisen nuoren, Valittavan varpu raukan: »Miks ei suonut suuri Luoja, Ukko ylhäinen osannut Panna naista parrakkaaksi, Tehnyt leukaa leuvakkaaksi? Tuohon sattui saaren Matti Kujerrusta kuulemahan, Valitusta varpu raiskan. Se tuohon selon selitti, Lohutusta lainaeli: 'Älä sä Helena huoli, Äläkä valita varpu Luojan lystin laitoksia! Jos ois Luoja sulle suonut Pannut parran palkinnoksi, Sä oisit parran palmikoinut, Paljon partoa lisännyt, Siihen kampoja kahellut, Käkkyröitä käännöitellyt, Sekä silkkiä sitonut, Kukkia kutonut paljon. Siint' ois suu selälle jäänyt Sekä leuvat longallensa.' Mikko muistutti Matille: 'Älä naapuri nurise, Eipä miehetkään monesti Piä paljon parrastansa, Lahjastansa suuren Luojan: Sakset sen supoksi saapi, Partaveitsi paljastaapi Parahankin partavastan, Miehuuen jaloimman merkin.' Jaakko tuohon jatkoi vielä, Loruja lisäksi laati: 'Ilkiät on ihmisraukat, Ei tunne tekoja Luojan, Voimallisen vaikutusta. Laaullensa Luoja laittoi, Järjellensä järjesteli, Sorjat luomansa sovitti. Parta ei paranna naista, Vaikk' olis parahin parta; Tuoll' on paljon parjausta, Naapurista nauramista, Leuvan liikettä lujasti, Ei ois aikoa ajella -- Leukansa ne leikkajaisi.' Lauri laatiipi lopuksi: 'Kummallinen kuivakassa,[52] Tahtoopi tavata aina, Mahotointa maanitella. Silmät suurena näkeepi Kolatsun[53] kä'essä toisen, Pulkan[54] toisen peukalossa, Vähäiseltä vilkuttaapi, Jos se itselle osuupi; Ihminen ikänsä aina Tyytymätöin tyhmä raukka.'»

YRJÖ KOSKINEN.

Syntynyt Vaasassa 10/12 1830, tuli Yrjö Koskinen ylioppilaaksi, seppelöitiin maisteriksi 1853, filosofian tohtoriksi 1860 ja nimitettiin yleisen historian professoriksi 1863. V. 1882 kutsuttiin hän Suomen senaatin jäseneksi, korotettiin 1884 aatelissäätyyn ja 1898 vapaaherraksi, mutta otti 1899 eron senaattorinvirastaan. Useitten historiallisten teosten ohella on Koskinen julaissut novellin _Pohjan piltti_ ja muutamia runoelmia.

SUOMEN SALOSSA.

Honkain keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa salossa; Honkain väliltä siintävä selkä Vilkkuvi koittehen valossa. Hoi, lali, lali, laa, Hoi, lali, lali, laa! Kaikuu mun suloinen Suomeni maa!

Kaukana korvessa käkönen kukkuu, Sulhonsa suloutta ylistää; Paimenten soitanto laitumen tieltä Ääntänsä korviini vilistää. Hoi, lali, lali, laa, Hoi, lali, lali, laa Kaikuu mun suloinen Suomeni maa.

Omanpa henkeni kieltä ne puhuu Honkain humina ja luonto muu; Itse en sydäntä hillitä taida, Riemusta soikohon raikas suu: Hoi, lali, lali, laa Hoi, lali, lali, laa Kaikuu mun suloinen Suomeni maa.

MILLOIN POHJOLAN NÄHDÄ SAAN?

Luonto ponteva Pohjanmaan! Milloin taas hänen nähdä saan? Milloin saanenkaan kesä-yöllä Nähdä kirkkaalla sädevyöllä Ympäröityä taivoaan? Milloin laineilta Pohjan vetten Nähdä hohtehen, nähdä ett'en Lasna unta ma nähnyt vaan? -- Milloin Pohjolan nähdä saan?

Onhan nytkin sen tunturit Jylhät, korkeat, kaunihit; Vielä kaiketi kosket kuohuu; Totta vieläkin virrat vuoltuu Syvin uurtehin halki maan? Eikö merikin yhä vielä Huhdo rannikkoamme siellä? Myrskyn virtt' eikö kuulukkaan? -- Milloin, milloin sen nähdä saan?

Talvismaailman mahti uus', Lumitannerten ihanuus, Mustat metsät ja synkät salot, Revontulien tummat palot, Nekin luontoa Pohjanmaan. Eikö kaikk' ole kannallansa? Tokko mainio Pohjan kansa Viel' on vanhassa voimassaan? -- Milloin Pohjolan nähdä saan?

Kansa vankka, mi muinaisin Seisoi miehuuden mittehin, Vaarat hiihteli, kynti merta, Kosket laski ja vuoti verta, Tokko nytkin on vanhallaan? Tokko voinee se sodan tiellä Altiiks henkensä antaa vielä Eestä armahan isänmaan? -- Milloin, milloin sen nähdä saan?

ALEKSIS KIVI.

(Stenvall.)

Syntyi Nurmijärvellä 10/10 1834, suoritti ylioppilastutkinnon vasta 1857, eikä sitten edemmäs mennyt opin uralla. V. 1859 sai hän kirjallisuuden seuralta palkinnon _Kullervo_ nimisestä näytelmästään; sittemmin ilmestyivät mestarillinen komedia _Nummisuutarit_, _Kihlaus_, murhenäytelmä _Karkurit_, _Lea_ ja _Margareta_. V. 1866 julkaisi hän runokokoelman _Kanervala_ ja 1870 romaanin _Seitsemän veljestä_. Kuoli mielisairaana 31/12 1872 Tuusulassa. Aleksis Kivi on epäilemättä rikkain ja ominaisin runoilialuonne, minkä Suomenmaa on synnyttänyt; tämän huomaa hänen runoelmistaankin, joissa, samoinkuin ruotsalainen Almqvist, hylkää loppusoinnun, ainoastaan runohenkeensa luottaen.

KAUKAMETSÄ.

Alas kunnahalta lapsi riensi Luoksi armaan äitinsä; Lausui poika ilosilmin: »Nähnyt olen taivaan maan!»

»Mitä haastelet, mun pienoiseni, Kaukamaasta taivahan? Missä näit sä autuaitten mailman? Sano, kultaomenani!»

»Kotopellon kunnahalla seisoin, Koillisehen katselin; Näinpä siellä sinertävän nummen, Ihanaisen hongiston.

Nousi kumpu ylös hongistosta, Paistoi päivä kummulla, Ylös kummun kiirehelle juoksi Kultasantahinen tie.

Tämän näin mä, sydäntäni poltti, Kyynel juoksi poskelleni, Enkä ymmärtänyt, miksi itkin -- Mutta näinhän taivaan maan!»

»Ei mun lapsein! Tuolla ylähällä Onpi rauhan kaupunki; Siellä elon aurinko ei laske, Siell' on istuin Jumalan».

»Ei! vaan tuolla, missä kaukarannall' Sinimetsä haamottaa, Siellä onpi koto onnellisten, Siellä autuaitten maa!»

KEINU.

Nyt kanssani keinuhun käy, Mun impeni valkealiina! Kuin morsian kauniina seisovi luonto Iltana helluntain. Heilahda korkeelle, keinu, Ja lempeäll' illalla liina Impeni liehukoon!

On allamme viherjä maa Ja päällämme sininen taivas, Ja läntinen lehtistä laaksoa soittaa Laulaissa lintujen. Heilahda korkealle, keinu, Ja lempeäll' illalla liina Impeni liehukoon!

Kun väikyn mä ylhäällä tääll', Tääll; tuulien viileäss' helmass', Niin kaukana näen mä kaunoisen kunnaan Paistehess' iltasen. Heilahda korkeelle, keinu, Ja lempeäll' illalla liina Impeni liehukoon!

Kuin Onnelan kaukainen maa Niin kimmeltää ihana kunnas, Ja sinneppä lentäisin impeni kanssa Siivillä läntisen. Heilahda korkeelle, keinu, Ja lempeäll' illalla liina Impeni liehukoon.

Siell' lehtinen kauhtana ain' On hartioill' unisen koivun, Ja ainian lempeillä kunnailla läikkyy Vaimot helluntain. Heilahda korkeelle, keinu, Ja lempeäll' illalla liina Impeni liehukoon.

Siell' laaksossa vainion all' On keväinen, viherjä niittu, Mi herttaisess' hämäräss' ainian siintää Keltaisin kukkineen. Heilahda korkeelle, keinu, Ja lempeäll' illalla liina Impeni liehukoon.

Siell' suutelee ehtoo ja koi Ja siell' iankaikkinen aika Pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran Himmeään Unholaan. Seisahda, heiluva keinu, Jo lempeäll' illalla poski Impeni kelmenee.

POHJATUULI.

Syyskuun päivä on ja raikas pohjatuuli Vuorten harjanteilta huminalla kiitää, Pilvivuorii harmait' alas kiiritellen Summan Pimentolan maasta. Hurja leikki Onpi taivaan kannen alla: sumutornit Siellä nousee, kaatuu, koska taistelevat Sotasankarit ja hirveet louhikäärmeet. Ankarasti Tapiolan kannel kaikuu; Lempeen koivun seppele, tuo kellastunut, Alas riistotaan ja lehdet sinkoilevat Ympär' avaruutta, koska myrskyt riehuu, Kosket kuohuvina jyskyy, paimensavu Niitun kantoisella kummull' levotonna Tuonne tänne kiertelee, ja kurkiliuta, Niinkuin lumiaura, sineyttä kyntää, Kiirehtien päivän maihin helteisihin. -- Ulos kohti pohjaa nuorukainen lähtee Temmellykseen myrskyjen, ja sydämmensä Urheasti sykkyy, ylös rinta kohoo, Hengittäen ilman viileätä virtaa, Veden väljän aaltoa kuin hauki nielee, Koska paahtehesta pataman hän pääsee. Uljaasti hän astuu, kultanummen povi Alla kumahtelee; ylös kunnahalle Käypi vastavirrassa hän pohjatuulen. Ja hän seisoo viimein kunnaan kiirehellä, Josta katse kauvas Pohjolahan ehtii; Näkeväsi luulet tarinojen mailman, Siintävät siell' Lapin sammaleiset vuoret. Jalon kartanon myös näät ja halaviston Juhlallisen, tuulessa mi kumartelee; Neito nuori, ihana kuin kevät-aamu, Väikkyilevi halaviston hämärässä, Ruusu kauniin kartanon tän kukastossa. Kenpä poimasee tän ruusun? Kelle suotiin Onni häntä kiinnittämään povehensa? Nuorukainen, joka kunnahalla seisoo Pohjatuulessa, hän neidon lemmen voitti. Heidän sieluns' yhdessä käy lakkaamatta Sekä laaksoiss' että vuotehella pilvein Iankaikkisuuden sinitanterelle. Kaunis ruusu halavien hyminässä Päänsä uneksien alas kallistavi, Unissansa hymyilee, ja nuorukainen Pohjatuuless' kultanummen kunnahalla Ylös päänsä nostaa; kirkkaast' otsa loistaa; Lemmen hourauksessa hän lausuilevi: »Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli, Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta, Puhaltaen kultain kotokartanosta. Hänen nä'in, hämärässä yrttitarhan Korkeen halaviston suojass' astelee hän Ylkää muistellen, ja kultakiharansa Loiskeilevat tuiman tuulen siipein alla. Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta, Puhaltaen kultain kotokartanosta».

A. TUOKKO.

(Antti. Törneroos.)

Syntyi 3/3 1835 Iitissä talonpoikaisista vanhemmista, tuli ylioppilaaksi 1858, maisteriksi 1864, kuoli 6/2 1893. Tuokko on painattanut _Saul_ nimisen draaman v. 1868, runoelmia eri paikoissa ja suuren joukon suomennoksia.

BIRGER JAARLIN LINNA.

Jo luonto, kuljettua kesä-illan, Yövaipan ylleen oli heittänyt, Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan Himmeesen varjohon jo peittänyt. Siell' yksin seisoin, silloin nuorukainen, Seuduilla näillä vieras, matkalainen.

Kun katselin siell' luonnon ihanuutta, Outoihin vaivuin ajatuksihin, Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta Sydämmin ihaelin sykkivin. Siell' oli näky mitä ihaninta, Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

Vaan mikä tuolla luonnon suloutta Jylhällä muodollansa varjostaa? Se kohoutuen kohden korkeutta Ylpeesti ympärilleen katsastaa. Syvälle järveen kuvaupi sen muuri, Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.

Hengille luonnon liekö hennommille Se peljättävä, paha kummitus? Inhoittavalta tuntuneeko sille Yörauhassansa seudun kauneus, Kun uhaten näin katsoo kaikkialle, Järvelle, maalle sekä taivahalle?

Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa, Olento on se tosi itsestään. Se muistuttaapi miestä rautakouraa, Jok' ennen voimakkaalla kädellään Sen rakensi ja nimess' uskon uuden Sen kautta sorti Hämeen vapauden.

Ei ihme, että tätä miettiessä Povessan' tunsin tunteen katkeran: Myös syntynyt mä olen Hämehessä Ja synnyinmaana sitä rakastan. Ken orjuuteen ja sortoon sitä sallis, Jok' ain' on ollut sydämmelle kallis?

Näin miettien en huomannut ma aamun Taas taivaan kannelle jo astuneen, Kun jylhältä näin linnalt' öisen haamun Ja synkeyden kaiken kadonneen. Se kirkastunna seisoi aamukoissa Ja peljästys kaikk' oli siitä poissa.

En peljästystä luonnossakaan muussa Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan. Pelotta lintu likimmässä puussa Ilolla lauloi aamulauluaan. Ja itse julman linnan räystähässä Näin pienen pääskysen mä pesimässä.

Mielestän' haihtui haikeus; nyt vasta Ma muistin, -- aamukoissahan sen näin, -- Ett' uskon sätehet se taivahasta Johdatti kerta Hämeesenkin päin, Ja poistaessaan meiltä pakanuuden, Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.

Maanmiehen kun ma kuulin sitten siellä Kulkeissaan työhön riemull' laulavan, Yömatkan päästä matkamiehen vielä Kun terveenä näin tietään kulkevan, Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden, Sen suojass' olevan maan rauhaisuuden.

SUONIO.

(Julius Leopold Freedrikki Krohn.)

Saksalaisista vanhemmista syntynyt Viipurissa 19/5 1835, tuli Julius Krohn yliopistoon 1853, seppelöitiin filosofian maisteriksi 1860, nimitettiin 1863 Suomen kielen dosentiksi, 1875 Gottlundin jälkeen lehtoriksi sekä 1865 ylimääräiseksi Suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi. Purjehdusretkellä hukkui hän tapaturmaisesti 28/8 1885. Salanimellä Suonio on hän julaissut kertomussikermän _Kuun tarinoita_ ja pari vihkoa _Runoelmia_; vuosina 1864-66 hän toimitti kuvalehteä _Maiden ja merien takaa_ ja sitten monta vuotta (1873-80) _Suomen Kuvalehteä_. Suomenkielisten runoiliain hajanaisia tuotteita kokoili hän v. 1866 _Helmivyöhön suomalaista runoutta_.

SUKSIMIEHEN LAULU.

Ylös, Suomen pojat nuoret, Ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, Hyv' on meidän luisuttaa. Jalka potkee, Suksi notkee Sujuilevi sukkelaan.

Heräs tuuli tuntureilla, Lehahtihe lentämään, -- Sukkelat on sukset meillä, Lähtään, veikot, kiistämään! Saishan koittaa, Kumpi voittaa, Eikö tuulta saavuttais?

Koti kontion on tuossa, Siihen sukset kääntäkää! Havuin alla korpisuossa Vanhus nukkuu röhöttää. Kuules ukko, Oves lukko Miehissä jo murretaan!

Kohoaapi kämmenille Metsän kuulu kuningas. -- Lähtään, otso, painisille, Tässä löydät vertojas! Hammasluske, Keihäsruske Kaikuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna, Keihäs sattui rintahan; Ukko nukkuu uupununna Sike'intä untahan. Riemuellen, Soitatellen, Viekää saalis kotihin! --

Vaan kun verivainolainen Suomehemme rynnättää, Silloin saalis toisellainen, Veikot, meitä hiihdättää. Käsi sauvan, Toinen raudan Teräväisen tempoaa,

Verihinsä kohta nääntyy Kuka meitä vastustaa, Kenpä pakosalle kääntyy, Senkin suksi saavuttaa. Pelastettu Rakastettu Kohta onpi kotimaa!

VARPUNEN.

Jos ruikutella voisin Ma kielin sataisin, Tai kiurusena öisin Kohoova pilvihin,

Ma aina kiitteleisin Suloista Suomea, Ja Jumalalle veisin Ma huokauksensa.

Hän silmäns' ehkä loisi Myös meihin raukkoihin, Ja päivän paistaa soisi Saloihin synkkihin.

Vaan mull' ei ääni suotu Oo satakielisen, Heikoksi siipi luotu Ei kanna taivaasen.

Vaan laulustani kuiten En huoli vaieta, Kun ääni lintuin muitten Ei kuulu talvella.

Parempii laulajoita Keväällä ehtinee, Niin kuulellessaan noita Jo varpu vaikenee.

HYLJÄTTY ÄITI.

Köyh' asuu akkanen töllissään, Leipäänsä kyynelin kastaa; Hän istuu siin' ypö-yksinään; Häll' eikö heimoa, lasta?

Näin istuiss' aikahan menneeseen Pois kauvas miettehet lentää, Pois kauvas aikahan kultaiseen -- Ja vedet poskille entää.

Ain' ollut näin ei hän yksinään; Häll' oli poikansa silloin; Nyt missä lie, mihin viipyikään? Taas hänet nähnehe milloin?

Se häll' oli kallehin kalleus, Pimeässä silmien valo, Se kurjuudessakin lohdutus, Se päivän koittavan salo.

Raskaimmat raatoi äit' orjan työt Vaivoistaan nurkahtamatta; Hän valvoi päivät, hän valvoi yöt Lepoa muistelematta.

Pojasta, toivoi hän, tulee mies Jalompi vanhempiansa, Ja maineens' rinnalla jää kenties Myös muistonen kantajastansa.

Ja poika varttui kuin honka vaan, Ei vertaa häll' ole toista; Ja missä parhaita mainitaan, Nimensä kirkkainna loistaa.

Mut' onness' uudessa halvaksi Hänestä käynyt on äiti; Hän saadun lemmen jo unhoitti, Ja yksin kantajan heitti.

Se äiti köyhä ja kurja on, Oi Suomen laps', isänmaasi. Kuink' olla hälle, sä armoton, Voit kylmä kuin talvinen paasi?

Jo palaa jälleen sun äitis luo, Hänt' ota hellähän hoimaas! Taas hälle lempesi täysi suo! Hän itkien kaipaavi voimaas.

Ja jos vaan mökkiinsä astahdat, Kohoova katto on kohta, Ja laajaks seinät käy ahtahat; Kuin keisarin linna se hohtaa.

Ja äitis vanhan ja vaivaisen Näet nuoreks nuortuvan taasen, Ja kruunun painavi kultaisen Hän otsaansa kirkkahasen.

Ja kummastellen kaikk' kansat on. Näin lausuvat keskenänsä: »Mik' ihme outo ja verraton! -- Sen lapsi loi lemmellänsä.»

VIERAS LIPPU.

Sadathan kentät näki, kuin tää kansa Yks' kymmentäkin vastaan kestää voi, Ne sadat kentät, jotka hiekkahansa Ahneesti Suomen miesten veret joi: Kun suuren Kustaa Aadolfinsa kanssa He Saksaan uskonvapauden toi, Tai jalo Eevert Horn kun heitä johti Tuhannenkirkko Moskovata kohti.

Tai kun he seuras Pultavaankin asti Kahdettatoista hurjaa Kaarleaan, Tai kun he äsken piti urhoisasti Yksinkin jätettynä puoliaan. Ja viimein vielä verillänsä kasti Levolla makailevan Ruotsinmaan. Vaan ken ne tietää, kuka muistaa meitä? Työt sankartemme _vieras lippu_ peittää.

Nyt rauha ruostua kun miekan antaa, Ja kansat huolett' askaroida saa, Laivamme kyntää joka merta, rantaa Jokaista lähenevät, maailmaa Ylt' ympär' avaraa, ja kantaa Kalleinta maasta maahan tavaraa. -- Vaan kuka tietää sen, ken muistaa meitä? Toimemme kaikki _vieras lippu_ peittää!

Ja Suomen miesten kautta tieteen valo On monta pimeätä poistanut, Ja moni sävel ikisoiva, jalo Rinnast' on Suomen miesten kaikunut, Lauluiksi liittäin, min soi Suomen salo Ja mink' on Suomen kansa tuntenut. -- Vaan Suomalaisiksi ken tietää heitä? -- Kaikk' _kielen vieraan vieras lippu_ peittää!

Oi Suomen lapsi! Herra kansallemme Matalan, halvan sijan tänne loi; Et kaikkea voi muuttaa, osaksemme Min Kaikkivallan viisas neuvo soi. Suureksi hengen töissä tok', jos emme Me petä, Suomi vielä päästä voi. Sä _vieraan kielen vieras lippu_ poista, Ja kirkkaana sen nimi kerran loistaa!

FEENILÄISET.

Oi kansa raukka, onneton, Jok' kuoll' et voi, et elää saa, Vaan niinkuin haahmo rauhaton Viel' astut paikkaas kotoisaa!

Sun poikas parhaat, uljaimmat Armotta Saksilainen löi, Ja nurmikkosi vihannat Hän saaliiksensa kaikki vei.

Maat, joita kynnät orjana, Ol' esi-isäis vanhat maat; Sä vierahana astua Perintöäsi omaa saat.

Vaan parhaan aartees, ainoan, Mi ryöstäjältä jäänyt ois, Sun kieles armaan, ihanan, Sä, houkka, itse vaihdoit pois.

Ja avu jaloin maallinen -- Omahan maahan rakkaus -- Nyt sulle, Eerin kurjainen, On kova, julma kirous.

Sen liekk' ei voi sua lämmittää, Ei valoa se sulle suo; Se polttaa vaan ja hävittää, Ja mustaksi sun nimes luo.

Oi kansa raukka, onneton, Jok' kuoll' et voi, et elää saa, Vaan niinkuin haahmo rauhaton Viel' astut paikkaas kotoisaa.

PÄÄ PYSTYYN!

Pää pystyyn vaan! Sä olet mies, et halpa mato maan! Mi kohtaakin, ei saa se sua sortaa, Ei saa se sortaa, saa ei maahan murtaa. Pää pystyyn vaan!

Pää pystyyn vaan! Niin Luoj' on luonut parhaan luomistaan. Inehmo, vaikka vaipuiskin jo huoleen, Katsahtaa voi tok' ylös taivaan puoleen. Pää pystyyn vaan!

Pää pystyyn vaan! Ei Herra jätä lastaan milloinkaan. Kun kuorman raskahan Hän päälles luopi, Lujuuden, voiman, miehuudenkin suopi -- Pää pystyyn vaan!

LUETTUANI »SÄKENIEN» TOISEN PARVEN.

(Montreux'issä Sveitsinmaalla).

Niin mä luulin, niin mä kuulin: Kaikki kuoli jo käköset, Laululintuset katosi Suomen maasta surkeasta, Pohjolan kolkoilta periltä: Mitk' on nälkä näännyttännä, Mitkä kylmä kaatanunna, Mitkä, muuttaen tapansa, Havukoina harmajina Toinen toista raadellunna.

Niin mä luulin, niin mä kuulin Tulipa tänne pohjatuuli, Tuuli tuttava läheni, Se toi laulut tullessansa, Saattoi siivillään runoset, Takaa vuorten viserryksen, Kauniin maastani kukunnan. Siitä syämeni sykähti, Rinta riemahti suruinen. Jopa tunsin, jopa tiesin Aamun alkaneen paremman, Palannehen onnen päivän Suomen synkille saloille, Pohjan raukoille rajoille. Taashan kaikuu, taashan raikkuu Entiset ilokäkemme, Muinahiset lempilinnut. Västäräkkisen viserrys Talvimyrskyn tauvottaapi; Kuultua kevätkäköstä, Jänkät jäykimmät sulavat.

RUNEBERGIN KUVAPATSASTA PALJASTAESSA.

(1885.)

Lähteissään Väinö jätti kansalleen Perinnöks tänne sulo kanteleen; Mut kauvas poveen korven synkeän Seinälle pirtin köyhän, pimeän Hän kätki sen ja lausui: »kaikua et saa, Ennenkuin syntysanas joku oivaltaa!»

Hiipipä sinne hoviherra jo, Lepersi: »se on Korkein suosio!» Keikahti poika hurja, huoleton: »Mä tiedän -- huvi, hekkuma se on!» Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään; Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään.

Taas koitti yks: »se san' on viisaus, Ihmisen järjen ikikaunistus!» Ja toinen käski: »soi jo kannel, soi! Naislempeä mi pyhemp' olla voi?» Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään; Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään.

Näin tuhannet jo turhaan koetteli -- Ijäkskö Väinö, soittos vaikeni? Nyt vielä nuorukainen lähenee, Silmästä kirkkaast' into säihkyilee; Hän lausuu näin: »maan päällä kalliimpaa Ei olla voi kuin sana _synnyinmaa_!»

Ja kannel ammoin jäänyt ääneti Raikkaasen riemuun kohta helähti; Ja taivaan korkeeks kohoo pirttinen. Jo siihen koittaa päivä valkoinen; Ja sulaneet jo onpi korven kolkon jäät, Ja kesän tuulosessa nuokkuu tähkäpäät.

Jo kansa herää pitkäst' unestaan Elohon, toivoon, toimeen uudestaan; Ja pimeess' eriteille eksyneet Taas veljekseen on toisens' tunteneet. Ja mailma kummeksii: »mik' ihme verraton!» -- Se Runebergin laulu, Suomen laulu on.

* * * * *

»Suojaa, Herra, Suomenmaata! se on summa virressäin; Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin.» Näinpä muinoin lauleskeli sotavanhus harmaapää; Näin myös aina lauloit meille, jaloin laulajamme Sä!

Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen, Muistuttaos näölläsi nouseville polvillen: »Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia! Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla.»

Pois siis turhuus, pois kaikk' ylpeys, oman voiton pyynti pois! Katein älköön mittailtako, suurko osa veljell' ois; Kumpi pieni, kumpi suuri, siitä riidellä ei saa; Suurin se, ken isänmaata enimmin voi rakastaa.

Monet työt on, monet mietteet, moniaalle haaroo tie; Kukin menköön suunnallensa, kunnes rientons' häntä vie; Vastakkainkin taistelkaatte, elämää on taistelu; Mut se olkoon veljein kilpa, älköön vihan kiistailu.

Kahteen mereen erillensä virtaa järviemme veet, Mutta yks se sydän ompi, josta kaikk' on lähteneet; Kaksi kieltä murheitamme, riemujamme ilmoittaa, Mutta yks on Suomen kansa, yksi vaan on isänmaa.

Yhdess' elo meille koitti, yksi hauta levon suo, Yhdet kunnon, kunnian muistot nimellemme loistons' luo, Yksi rakkaus jalo, pyhä rinnassamme leimuaa; -- Yhteistä on parhain kaikki, vähemp' erottaa ei saa.

Jalona nyt Suomi seisoo täydess' avaruudessaan; Jakakaa se -- joka pala aivan mitätön on vaan. Yhdess' oomme vahva muuri, murtumaton kallio; Hajotkaa -- niin lomaan hiivii kohta salaturmio.

Yksi meill' on Suomi-äiti, äitiä ei jakaa voi; Kaikille hän lapsillensa lempens' yhteisesti soi! Yhteinen myös vastatkohon hälle lasten rakkaus; Kuka eroo, kohdatkohon häntä äidin kirous.

Näin nyt vielä, näin nyt vasta keskellämme seisoen, Muistuttaos näölläsi kasvavillen polvillen: Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia; Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla.

VIRSI KOTIMAAN PUOLESTA.

Oi kuningasten kuningas, Sä maan ja taivaan valtias, Myös tälle maalle silmäs luo Ja armos runsaat lahjat suo!

Vähäinen meidän kansa on, Maailman silmiss' arvoton; Vaan mitä mahtavinkin vois, Jos voimaa sult' ei saanut ois!

Kuin tomu edessäs on maan Suuruudet, voimat, vallat vaan, Kun viittaat, korkein alenee Ja matalaiset ylenee.

Kuin usein juuri valitset Aseikses pienet, alhaiset, Siks' että Sinun voimasi Selvemmin heissä näkyisi.

Kun tahdoit kansan valitun, Otitpa ylenkatsotun Ja halvan Juudan kansan, sen Teit vartiaksi totuuden.

Ja Betlehempä, pienoisin Tuo kaupungeista Juudankin, Sai armon armoist' ylimmän Messiaan nähdä syntyvän.

Oi Herra, kuule meitä myös, Tee meissäkin Sun armotyös! Suuruutta emme rukoile, Me pienuuteemme tyydymme.

Vaan anna, meidän kansa sais Ain' olla palvelianais, Sun töitäs aina toimittaa, Valistua ja valistaa!

BERNHARD FREEDRIKKI GODENHJELM.

Syntyi Pietarissa 7/3 1840, tuli 1858 ylioppilaaksi ja 1864 maisteriksi; v. 1866 hän nimitettiin Saksan kielen lehtoriksi yliopistoon. On ollut Helsingin suomalaisen jatko-opiston johtajana sen perustamisesta asti. Godenhjelm on sepittänyt useita kalentereissa y.m. ilmestyneitä runoelmia.

GEZELIUS.