Chapter 7

Vesi vaikka on vetelä Läpi silmillä sihaten, Ohut kourin koitellessa, Pehmiä käsin pitäissä, Tekee ankarat asiat, Työtpä suuret suorittaapi: Vuoret murtaapi muruiksi, Kalliot koverteleepi, Ojat kaivaa onnelmihin, Joet maihin mainioimmat, Niihin vielä julmat virrat, Kosketpa kohisevaiset, Kuihin ihminen kutoopi, Takeleepi taitoniekka Sahat suuret suihkamahan, Myllyn pyörät pyörimähän.

ANTTI RÄTY.

Antti Rätyllä oli synnynnäinen taipumus runoiluun, joka valitettavasti ei päässyt kypsymään. Syntynyt Sortavalan pitäjässä 22/8 1825, kävi koulua Pietarissa, antautui jo 20-vuotiaana kirjallisiin toimiin, oli jonkun aikaa kansakoulun opettajana Viipurissa, vaan taipumus väkeviin juomiin vei hänet varhaiseen hautaan 15/11 1852. Häneltä on ilmestynyt kaksi runokokoelmaa: _Lauluja Suomen neitosille_ v. 1850 ja _Pieni Kanteletar_ 1853.

NUORELLE RUNOTTARELLE.

Laula, laula lintuseni, Pienoiseni, pääskyseni! Kultasuu, hopeakieli, Visertele virsiäsi, Illoilla ikävissäsi, Aamulla ajan kuluksi, Päivillä huviksi muillen; Laskettele laulujasi, Soittojas suloisimpia, Runojas ruikuttamia.

Laula, laula kultaseni, Sirkuttele, sirkkuseni, Vuosia vajenevia, Päiviä pyörähtäviä, Somasti soluilevia!

Pian pääset pääskyseni Vuorostasi, vaivoistasi, Täällä vähän oltuasi; Pian laulusi lopetat, Ilovirtesi ihanat, Koska vaivut, varpuseni, Turpeesehen tuutumahan, Nurmellen nukuttamahan. Pian suusi sammaloittuu, Kieles kuivettuu kokohon, Kun sa kauniist' kannetahan, Iäksi asetetahan, Kankaasehen kaivetahan, Multahan mutistetahan.

Syän kylmä kyyhkysellä, Puuttuu ääni pulmusella -- Kun lepäjät, leivoseni, Kahen lautasen välissä, Kolmen kirveen hakkoaman, Neljän veitsen veistelemän, Tuonen neitosen tuvassa, Maassa Manalan majassa.

USKOTOIN YSTÄVÄ.

Tuolla kuulen ruikuttavan Pienen linnun oksalla, Surkeasti valittavan. Ikävä on raukalla!

Kumppani on kulkenunna Pojes meren äärihin, Ystävä on eronnunna, Mennyt toisen parihin.

Kamala on kurjan olla Yksin murheen laaksossa, Kolkko yksinäisnä huolla, Yksin kuolla surussa.

EHTOOLLA.

Ah, aurinkoinen kultainen, Jo vainen vaivut taas! Miks joka ilta, herttainen, Sä peität kasvojas?

Vai onko elo maailman Kamala katsella? Olo parempi Tuonelan On varmaan sinusta.

Ah, jospa siivet lintusen Nyt mulla olisi, Minäkin luokses lentäisin, En maasta huolisi!

LAULAJAN KOTI.

Eipä maata manterella, Eikä kultaista kotia Ole Luoja laulajalle, Virsien virittäjälle Tänne suonut, tänne luonut, Armiaasti antaellut!

Hän on outo omillensa, Turkka tuttavillensakin, Ventolainen veljillensä, Maailmassa matkalainen.

Ymmärrä ei ystävätkään, Eikä viisahat välitä, Hänen kieltään, hänen mieltään, Hänen tuntons' tunteina, Polttoja hänen povensa.

Ei oo maata maailmassa, Ei oo kultaista kotia Virsien virittäjällä, Laulujen latelialla! Turve on tupa hänellä, Hauta laulajan hovina, Tuoni toivonsa totinen!

A. OKSANEN.

(August Engelbrekt Ahlqvist.)

Syntyi Kuopiossa 7/5 1826, tuli ylioppilaaksi 1844, historian ja kielitieteen kandidaatiksi 1853, filosofian tohtoriksi 1860 ja Suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi yliopistoon 1863. Otti täyspalvelleena eron 1886 ja kuoli 20/11 1889. Oksanen oli osallisena _Suomettaren_ perustamisessa v. 1847; hänen runoelmansa ovat painetut nimellä _Säkeniä_, jota kokoelmaa on ilmestynyt monta painosta (ensi kerran 1860).

SAVOLAISEN LAULU.

Mun muistuu mieleheni nyt Suloinen Savonmaa; Sen kansa kaikki kärsinyt Ja onnehensa tyytynyt, Tää armas, kallis maa!

Kuin korkeat sen kukkulat, Kuin vaarat loistoiset! Ja laaksot kuinka rauhaisat, Ja lehdot kuinka vilppahat, Kuin tummat siimehet!

Sen salot kuin siniset on, Puut kuinka tuuheat, Ja kuin humina hongikon Syv' on ja jylhä, ponneton, Ja tuulet lauhkeat!

Ja kussa tähdet tuikkavat Kovalla talvella, Ja kussa pohjan valkeat Suloisemmasti suihkavat, Kuin Savon taivaalla?

Tok' yhtä vielä muistelen, Sen suihke armaampi: Se silmä on Savottaren, Johonka taivas loistehen Ja sinens' yhdisti.

Me emme liioin kerskuko, Sanomme kumminkin: Muu Suomi ellös ilkkuko, Jos meill' on hoikka kukkaro, Jos köyhiks keksittiin.

Useinpa pelto kultainen Se sulla kellerti, Kun meidän vaivan, viljehen Kumohon löi vihollinen Ja poltti tuhkaksi.

Ja monta kertaa sattui niin, Kun meitä vainot löit, Kun vaimot, lapset kaadettiin, Ja miehet sortui sotihin, Sä rauhan leipää söit.

Jos kielin voisi kertoa Näkönsä vanhat puut, Ja meidän vaarat virkkoa, Ja meidän laaksot lausua, Sanella salmensuut:

Niin niistäpä useampi Hyv' ois todistamaan: »Täss' Savon joukko tappeli, Ja joka kynsi kylmeni Edestä Suomenmaan!»

Siis maat' en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa, Ja mulle ei mikään niin soi Kaikesta, minkä Luoja loi, Kuin: »armas Savonmaa».

SUOMEN VALTA.

Nouse, lennä, Suomen kieli, Korkeallen kaikumaan! Suomen kieli, Suomen mieli, Niiss' on suoja Suomenmaan; Yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa. Nouse, lennä, Suomen kieli, Korkeallen kaikumaan!

Suomalaisen kuokka, aura, Kyntäneet on Suomenmaan, Kasvoi vehnä taikka kaura, Maa on meidän perkamaa. Kelläs täss' ois äänen vuoro Meidän maata johdattaa? Nouse siis sä, Suomen kieli, Korkeallen kaikumaan!

Suomalainen yksin kesti Ruton, näljän aikana, Yksin miekallansa esti Vihollisen maastansa; Suomalain siis yksin käyköön Käsin ohjiin onnensa. Nouse, nouse, Suomen kieli, Korkeallen kaikumaan!

Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Ruijan suu, Siin' on, Suomalainen, mahti, Jok' ei oo kenenkään muun; Sillä maalla sie oot vahti, Älä ääntäs halveksu! Nouse, lennä, Suomen kieli, Korkeallen kaikumaan!

PORRASSALMEN MARSSI.

Syttynyt on sota julma, Vihan liekki leimuaa; Punainen on pohjan kulma, Verta, tulta ennustaa. Rientäkäämme, Savolaiset, Sekä poijat Pohjolaiset, Myös sä, kansa Karjalan, Vihollista vastahan! Meidän hurraa kankaat kaikuu, Niinkuin tuhat ääntä ois, Vaarat virkkaa, rannat raikuu: Väkivalta täältä pois!

Laukku selkään, miekka vyölle, Tulikeihäs olalle! Vihurina veren työlle Rientäkäämme rajalle!

Meidän tääll' on niityt, pellot, Meidän lehdot, laaksot, puut; Meidän karjan kuuluu kellot; Meidän maata ei saa muut.

Kas, kuin sotalippu liehuu, Entäin kohti etelää! Kohta kyllä rauta riehuu, Verivirrat höyryää.

Marssi päälle, Pohjan poika, Vihollista varsin luo! Hakkaa päälle, Pohjan poika, Luoja sulle voiton suo Rientäkäämme, Savolaiset Sekä poijat Pohjolaiset, Myös sä, kansa Karjalan, Vihollista vastahan! Meidän hurraa kankaat kaikuu, Niinkuin tuhat ääntä ois, Vaarat virkkaa, rannat raikuu: Väkivalta täältä pois!

KOSKENLASKIAN MORSIAMET.

»Äl', armas Annani, vaalene, Jos Pyörtäjäkoski pauhaa! Sen voimaa en tosin vallitse, Ei löydä se koskaan rauhaa, Mut kellä sen kalliot tiedoss' on, Niin sille se nöyr' on ja voimaton».

Niin virkkoi Vilhelmi Annalleen, Ja itsekin purteen astuu, Ja päästi purtensa valloilleen, Sen koskessa laidat kastuu, Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.

»Voi, kuinka kirkas on illan kuu, Ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks', ei puu, Ei muut kuni tähdet valvo; Voi kuinka nyt kuolema kaunis ois, Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!»

Näin Anna äänteli hiljalleen, Sen silmähän kyynel entää; Mut koski se kiihtyvi eellehen, Sen voimassa venhe lentää; Vaan Vilho on oppinut laskemaan, Tää kulku se on hänen riemujaan.

Jo laski poikana purressaan Hän Lyyjoen kaikki kosket, Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan Se kasteli hältä posket; Ei paatoa löytynyt yhtäkään, Jot' ei olis tottunut välttämään.

Mut kosken kuumassa kuohussa, Juur' jossa sen juoksu suorin, On, päällä vaahtinen vaippansa, Yks' Ahtolan neito nuorin; Se Vellamon karjoja paimentaa, Ja koskien kuohua katsahtaa.

Sydän on Vellamon neidollai Sen vaahtisen vaipan alla, Ja lemmen liekki se aallossai Voi syttyä niinkuin maalla; Ja Vilhoa neitonen Vellamon Jo katsellut kauvan ja liioin on.

Ja tuostapa neitosen rintahan On syttynyt outo mieli, Povensa kuulevi huokaavan, Mut kertoa ei voi kieli; Hän kuohujen keskehen istuksen, Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.

Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa, Kuin Pohjolan vankin myrsky, Se kons' on aaltojen harjalla, Kons' yltäkin käypi hyrsky; Mut itse perässä hän pelvott' on, Vaan Annasen poski on ruusuton.

Ilolla Vellamon neitonen Sen vastahan uida täyttää: »Se Vilho tuo on! Mut toinen ken, Jok' immeltä silmään' näyttää? -- Voi, voi mua, Vellamon neitonen, Sill' ompi jo kultana ihminen!»

Jo päättää Vellamon neitonen Nyt toivonsa turhan kostaa, Ja kosken pohjasta paatosen Hän äkkiä pintaan nostaa, Johon vene Vilhelmin loukahtaa, Ja hän kera kultansa kuolon saa.

Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin On _Vellamon neidon paasi_, Se paasi, jolla hän Vilhelmin Veneen sekä onnen kaasi, Mut neitosen itsensä kerrotaan Meressä murehtivan rakkauttaan.

ETELÄLLE.

Tuuli, joka kohti kuljet Suloisata Savoa, Joka jok' aholla muistat Suudella sen kukkia.

Sinulle mä viestin viedä Annan armahalleni, Viestin viedä, toisen tuoda Sieltä liekkuessasi.

Jos sen siellä missä ennen Lähtehellämme tapaat, Niin hänelle hellimmästi Suuta annella sä saat.

Kosken kunnahall' omani Astuis askelin aroin, Varo sinä vienoistani, Varo kuin minä varoin.

Jos tuo lahta soutamassa Oisi pursin pienoisin, Souda häntä, tuudittele, Kuin mie sousin, tuuditin.

Vaan jos astuis vastahasi Niinkuin aina astui mun, Sylit hälle suorittaasi Vastahan pitäisi sun.

Vaan jos hänt' et tapaella Paikoilla tutuilla vois, Jos jo turve tyynelläni Peittehenä päällä ois,

Heitä kukka kunnahalle, Hiljaa kuiskaa hautahan: Tulemass' on kultasikin, Jälestäsi Tuonelaan.

TUOPA TUOPI TUIMAN TUNNON.

Nurmell' on jo nukka Päällä kaunis peittehensä, Peittehellä päivän immet, Aurinkoisen armahaiset, Kukat kaikilla keoilla, Lehti täysi jo lehoissa.

Jopa lammin lämmin laine Likistävi rantoansa, Iltavirttä veisoavi, Kullallensa kuiskuttavi, Kunne' kulta nukkunevi, Kaunis maa makaelevi, Kunne' itsekin ihana Armas aaltonen nukahti, Kullan vierehen väsähti.

Jopa linnut laulelevat, Käköset kukahtelevat; Mitä linnun laulaminen, Mikä käellä kukunta? -- Toivon tult' on rinta täysi, Lemmen liekkiä povensa, Toivo kultansa tuloa, Armahan alenemista, Mieli muiskujen mehua, Suloisuutta suuta-saannin.

Kaikki on riemu, kaikki rakkaus, Kaikki kultien kujerrus, Kaikki autuas ilonen, Taivahan tulen palanta; Missä toivo, siinä täyttö, Missä laulu, siinä vastaus.

Tuota kuuntelin ja katsoin, Katsoin kurja kaiken yötä, Iloni alas aleni, Aleni kuin allin mieli Uiessa vilua vettä, Toivoni tuli tukehtui, Sammuivat suloiset suonnat, Mieleni matala mustui, Syämmeni surkastihen, Silmästä vetonen vieri, Kyynel kulki kasvoilleni.

Mikä toi sen tuiman tunnon, Mikä mustan miel'alani?

Tuopa tuopi tuiman tunnon, Tuo ainakin mustan mielen: _Milloinhan sulavi Suomi, Milloin Suomessa syämmet, Konsahan kevät tulevi, Konsa hanget lähtenevi Suomen poikien povista, Verestä viluisen kansan?_

PORTHANIN KUVAPATSAAN PALJASTETTUA.

(9 p. Syyskuuta v. 1864.)

Olettehan nähneet, näätte nytkin, Syksyn tullen, lehden kellastuen, Koska päiväkulta poikkenevi Poies Pohjan puolelta, ja valtaa Perimään palaavat yö ja talvi, Kuinka luonto lapsukaisiansa Utarilla ruokkii uhkuvilla: Elon kultaa pellot pöllyävät, Puut ja pensahat ne painumassa Ovat maahan marjakuormistansa; Ladot, aitat täytyy ahtamalla Maan ja meren riistan rikkautta, Sekä maanmies mielin tyytyväisin Kesän kuollehen jo hautaan saattaa.

Tämänlainen runsas, täyteläinen, Hedelmällinen ja viljanraskas, Suomen tiedonnälkää sammuttava Ol' sen miehen elinkerran syksy, Jonka muodon, vaskehen valetun, Tässä nyt näemme edessämme.

Louhi, vanha Väinölän vihaaja -- Entisn' ei, vaan muuksi muuttuneena, Muinaisia tarkoin muisteleva, Kuink' ol' kerran viisas Väinämöinen Hänet kaiken kansansa keralla Raskaasen unehen uuvuttanut, Salaisesti silloin Sammon vienyt, -- Hänp' ol' kostanut Kalevalalle, Nukuksihin kansan nuudutellut: Vierastapa täytyi sen totella, Vierasta ja vierahan lakia, Vierain kielin kirjoitettua ja Vierain kielin hälle lausuttua; Vieras vieri päällä niinkuin kerma, Herana vaan kansa alla hautui; Sävyä ja kieltä Suomalaisen Ei niit' oppihuoneissa osattu, Eikä koskaan kouluissa kysytty; Vilun valjussa ne värjöttivät, Sydänmailla synkeill' asuivat, Savutuvissa vaan tuhraeli, -- Niinkuin kurja orpo lapsipuoli, Isintimän valtaan joutuneena, Pimeissä piilee soppiloissa, Vaikka kaikki kartano ja karja Oman on vanhempansa vaivannäkö.

Sinua, Porthani, Suomen kieli Kiittää arvohonsa auttamasta! Sin' otit tuon orvon lapsintiman, Korjasit pois kaihosta sijasta, Poveasi vasten painallutit, Vaivaista poloista vaaliellen. Sinä oksat karsit, tien osotit, Miltä puolen polvi uusi vasta Löytävä ol' Suomen kansan kehdon. Sinä tutkit tarkalla älyllä Niitä Luojan luomia lakia, Joita myöten Suomen kieli kulkee Niinkuin virran hohtava hopea Polvitellen reunojansa myöten. Sinäpä sukelsit virran alle, Aarteen löysit sieltä simpsukoita, Joista Kalevala, Kanteletar Kudottihin sitten Suomen kielen Tukevaksi turva-, taikavyöksi.

Hajallaan ja kaikki hämmentynnä Oli Suomen kansan aikakirjat, Niinkuin rauneikko raivaamaton, Jot' on muinoin hiidet heitellynnä Telmäessään louhenlohkareilla, -- Mitä matkamiesi muukalainen Taukoo kummastellen katsomahan. Tietäjän ikuisen into liikkui Sinun luonnossas: Sä lauseen lausuit, Hajaltansa louhet liikahtivat, Muotojen mukahan järjestyivät, Hiitten hirmurauneikko rakentui Suomen aiantieto-temppeliksi.

Ja mi mies ja mikä miehenkunto Sinussa on silmiemme eessä! Kokonansa mies, mies kerrallansa! Jok' ei joutavia jaaritellut, Alennellut toisten ansioita, Rahan ei ajellut aartehia, Eikä herkkupöytiä himonnut, Valtain porstuviss' ei pokkuroinnut, Eikä kultatähtiä tapaillut, Huojunut ei joukon huudannasta, Kumarrellut päivän kuulumille. Vakavana seisoi vaan kuin vuori, Jonka juurta, runkoa, sydäntä Rautasuonet sitkeet kiertelevät, Vaan sen huippu horjumattomana Pilvein yltä välkyttää valoa; Sumut sinne, saastaiset ja summat, Eivät pääse häntä peittämähän, Juuritse vaan nöyrästi matavat Ja sen kirkkautta kiilloittavat!

Elos ei, Porthan, eik' esimerkkis Jouda eikä joudu unhotuksiin. Vaivasi se Louhen vallan murti, Suomen kansan henkihin herätti, Oli uuden aian aamurusko, Uuden paljoa paremman aian.

Tämä aika, meidän aaveksima, Ole ei kuvitus Kaukomielen, Eikä piile pilvien takana; Syntynyt se on ja syntymässä Suomen kelpo poikien povissa, Sydämmissä Suomen neitosien. -- Niinkuin säen, pilvistä pudonnut, Sadettenkin alla sammumatta Kytemistään korvessa kytevi, Salaisesti sammalikon alla Kulkee mättähästä mättähäsen Puiden juuret poltellen, ja viimein Ilmivalkeahan leimahtavi, Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi, Yli maan ja taivaan liekki läikkyy, Salon hongat maahan horjahtavat, Kumohonpa kaatuu korpikuuset; -- Tällä lailla Suomen _Suomalaisuus_ Sydämmestä syttyy sydämmehen, Mielestä menevi toiseen mieleen, Kunne yksi toivo, yksi tunne Sydämmessä kaiken kansan sykkää, Tuntehesta työksi muutaksen ja Aian tullen, hetken jouduttua, Tuhoellen turhan vastustuksen Edestänsä esteet raivajavi.

Silloinpa tuo kurja Kullervoinen Vierahan ja viekkahan emännän Kivin-leivottuhun leipähän ei Perittyä veistään viillä poikki. Ei enämpi silloin Suomalainen Sivistyksen syrjäisen nisiä Ottolapsen almuna imeksi, Eikä tiedon tähkä-jättehiä Loisen lailla taikka mökkiläisen Poime muukalaisen peltomaalta. Omin kuokin käy hän kaivamahan Hautaa vanhan Antero Vipusen; Omin kielin syntyjä syviä, Saadut mahtipontisen povesta, Kaiken ihmiskunnan ihmetellä Ilomielin ilmoille levittää; Runolan rakentaa suomalaisen, Jossa Suomen suuret laulumiehet, Väinämöisen vöihin vyöteltyinä, Näillä Suomen soivilla sanoilla Sulokanteleita soittelevat! Silloinp' ei enämpi kielikahle Kammeltele suuta Suomalaisen, Kaksikielisyys ei kansallemme Luuta myöten leikkele liha'an Haavaa haitallista, vaarallista, Johon riettaat hetken herhiläiset Munia munivat myrkkyisiä. _Yksi kieli, Väinön kieli_, silloin Sitelevi kaikki Suomalaiset Auran rannoilt' alkain armahilta Lapin raukoille rajoille asti, Sekä valtaistuimen valosta Nokisille nuotioille saakka. _Yksi mieli_ silloin yhdistävi Henget, keskenään nyt kiistäväiset, Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi, Sopusointuisaksi Suomenmaaksi, Jossa oikeus kansaa ohjelevi, Vapautta laki vartioivi!

RUNEBERGIN MUISTOKSI.

(6 p. Toukokuuta v. 1878).

Pois on mennyt meiltä laulun ponsi, Poissa on hän runoruhtinaamme!

Kulunut vaikk' on jo vuosikunta Hetkest' aivan haikeasta siitä, Jolloin läks hän tämän ilman alta, Valon, soinnun maahan mennäksensä, Ijäisenpä ihanuuden maahan, Niin ei tahdo suistua surumme, Kaiho Suomen kansan ei vaan laata, Kuin on mennyt meiltä laulun ponsi, Laulun ponsi, runoruhtinaamme.

Syytä sulla onkin, Suomi, kyllin Yhä kaihoella, kaipaella: Tietäjäs hän oli tenhosuurin, Taitajasi taivasta läheisin. Ennen häntä eteläisen ilman Ihanteita ihmetteli Pohja! Italian ikiselvää päivää, Hellaan hehkuvia tuoksuöitä, Olemattomiai onnenmaita, Joissa kansaa autuaallist' asui, Paimenet ja paimenettaretpa, Laitumella lammaskarjojansa Säännellen vaan sävelillä huilun Tahi talutellen punapauloin, Simoa ja suudelmia söivät; Taikka joissa viljavainioilla Joutuneilla joukko kumma liikkui: Talonpojista, maantyttölöistä Kulkivat ne, mutta muu ol' luonne, Luonne oli hieno herrasluonne, Päällä silkkiä ja samettia, Suussa suloisia sanoja ja Sukkeluuksia ja somuuksia.

Silloin uusin runoin Runeberg jo Tuli, loihti, nosti noidansauvan, Kajahutti taikakanneltansa. Katsos vaan -- ken uskonut ois tuota! -- Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä, Taideniekan taulull' on ihana; Suomen maat ja maisemat ja ilma, Suomen salmet, lahdet, lammit, laaksot Lumoovat nyt silmäs ihanteella. Mitäs on nuo miehet sekä naiset, Edessämme aivan eläväiset, Taiturin tään tauluihinsa luomat? Liha on ne meidän lihastamme, Veri juuri meidän verestämme: Kurun Matti Pohjan onpi poika, Savon mies on Saarijärven Paavo, Hana muinoin meill' ei harvinainen; Pistuoli, sun pirttis pimeyttä, Oloasi osatointa emme Kuivin silmin katsella me saata; Ihanainen Hanna ensilemmen Sulon muiston saattaa mielehemme; Hedan nähden näämme herttaisia Emäntiä entisiä maalla; Nuokin Augustat ja Annat, Aarot, Kaikki, kaikki on ne meidän kansaa. Ja te, Suomen suuret sotaurhot, Uskon, uljuuden ja sankaruuden, Kuulun kunniamme kannattajat, Esikuvat heikon jälkipolven, Ihmehtimät, yltämättömätpä, Kenp' ois unhoksista ilmi tuonut Teidät, ehompina entistänne, Kirkkaina ja kuolemattomina Maailmalle mainioiksi tehnyt, Ell'ei kaikunut ois ihmekannel?

Laulusankar', sankar'-laulajamme, Omamme hän oli, omimpamme, Hän, jok' aartehia aavisti ja Löysi luontehesta Suomalaisen, Halvan, köyhän, kurjan korpelaisen, Petäisen purian povessakin Ilmi saattoi, innokkaasti lauloi Kunnian ja kelvon kukoistavan.

Omamme hän oli, omimpamme; Mut voi kohtaloa kovanlaista, Että sävelillä Suomen kielen Tämä kannel kaikua ei saanut! Ett'ei saanut, eikä saakaan koskaan, Suomalainen, umpi-suomalainen, Sulosointua sen kuulla, ääntä Ikirunojansa ihastella, Eikä ihanuutta ihmetellä, Jolla Suomen suurin taideniekka Kuvas Suomen kansan kaunihiksi!

Kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras, Ruotsalainen, runotemppelinsä Pyhimpähän pystyttävä ompi Sarjaan suurten laulusankartensa Ruotsiks runoillehen Runebergin!

Mepä, aioiksi me ainaisiksi Sydämmemme syvimpähän kätköön Taitajamme muiston tallellamme, Hänelle, hänenpä hengellensä Sulat, hartahimmat kiitoksemme Lausuellen laulamastansa, ja Odotellen, toivoellen, että Runon into, Runebergin runon, Aian tullen, vuoron vierähtäen, Vastaistenpa polvien povista Kalevankin kansan kielellä jo Kaiun korkean ja kauniin saapi.

JAAKKO RÄIKKÖNEN.

Syntyi orjuudessa Valkeasaaren seurakunnassa Inkerinmaalla 3/10 1830 (vanhaa lukua). Kunnollaan ja kelvollisuudellaan saavutti hän yhä kasvavaa arvoa paikkakunnallaan ja tuli v. 1861 staarostaksi (kylänvanhimmaksi). Hartaalla osanotolla seurasi hän kaikkea työtä Suomen kielen ja kansallisuuden eduksi. Hän kuoli 22/2 1882. Räikkösen runoja on hänen eläessään painettu muutamiin sanomalehtiin, ja sittemmin (1881) useampia kokoelmaan »Kahdeksantoista runoniekkaa».

SUOMELLE.[48]

Vasta vanhalla ijällä, Neljänkymmenen kohalla Yksin yöllä maatessani, Unetonna ollessani Muistui mielehen minulle Ruveta runon tekohon. Veli Suomesta sulosta, Ylimmästä ystävästä Ja varsin valaistuneesta, Jolle mielehen jolahti Nuorin veljensä nujompi Etelässä Inkerissä, Isännän asunnon luona, Läsnä Pietarin pihoja: Suloiselle Suomellemme, Vanhimmalle veljellemme Äitin veri vaikuttaapi, Isän into liikuttaapi Oppia omaisiansa, Tuntea lihaisiansa, Antaa neuvot nuoremmalle, Tukistusta tuhmemmalle, Sekä kestihin keretä!

Tuopa tuo tulisen poika, Meiän viljon veljyemme Kesken reissulta repäisi, Jott'ei kestihin kerennyt, Inkerihin ennättänyt Veljellensä nuoremmalle. Pelkäis puuttuvan puheita, Venäläistä vierasteli, Hapan haisahti nenähän, Kaali sieraimet sokaisi. Voi, sä viljon veljyeni, Voi, oma emoni poika, Kuinkas yllyt ylpeäksi: Mistä mielen moisen löysit, Haeskelit harvinaisen, Kun sä oman Inkerisi Aivan halvaksi asetit -- Sekä ruokahan rupesit. Älä kaalia kamoksu, Kyll' on kaali kaunis ruoka, Paljon parkkia parempi, Ruumenia runsahampi, Samaten myös sammalia. Ei puutu puhetta meiltä, Kyllä Inkerin isännät Aina aikoihin tulevat Sorretulla suomellansa; Samaten on saarnat meillä, Kirkkoveisut myöskin vielä, Kyläkinkerit samoiten, Sekä paljon monta muuta, Kuin on Suomenkin sisässä. Että sulo Suomalainen Ylenkatsoi ystävänsä Omassansa Inkerissä, Se on kumma kummempia, Onpa outo ouompia!

Virolainen veljyemme, Katkeran kovan kokenut, Alla orjuuen asunut, Niinkuin mekin meikäläiset! Ei tuo suuria sureksi Surkeasta suomestamme, Jonk' ei sanat säntillensä Viron korvissa kajaha: Eikä ruoka runsahasti Tipahtele tien kululle, Vaikka viinoa viruisi. Kukin kielellä omalla Aina aikoihin tuleepi.

Onpa veljiä omia, Sukuamme suomalaista Omassamme Aunuksessa, Äänisen avaran luona, Katalassa Karjalassa, Vienan meren rantehilla, Joille kestihin kykenit Entisinä aikoinasi. Sieltä sait sanoja paljon Kielellesi kankealle, Sieltä rustasit runosi, Kalevalan kaiveskelit, Sielt' on saatuna sanoja, Kanteletar kirjahankin; Sa'ut että sananlaskut, Osaksi myös arvoitukset Ishorien on iloa, Sukkapellien[49] sukua. Nämät kaksi veljeämme Ovat yhtä äitiämme.

Jos et näille joutaville Tahtoisi tutuksi tulla, Niin onpi iso-isämme Pojanpoikia enemmän, Joista voit valita kyllä, Joille kestihin kykenet, Jos vaan aika myönnyttääpi Sekä vatsa vallan suopi, Kulta käskeepi kululle. Ensiksi e'emmäs neuvon, Taluttelen taaemmaksi, Sipirian sille puolle, Uraalin ylängön taakse, Obin latvoille osoitan, Ostjakkein omille teille, Vogulien vuotehille. Kyllä siellä kestiä kokenet, Kyllin kylmeä kakoa, Hirvestä saat pikku palasen, Oravasta aika paistin, Matkasta väsyttyäsi, Tien pitkän polettuasi. Mutta muistoa pitääpi Käsillä puhua paljon, Pantomiimilla[50] pakista.

Mutta tullessa takaisin Tutustele tuttavia, Seurustele serkkusia, Syrjäänejä siltä puolta, Mordviineja maanittele, Sitte Lapille lakeille, Viljaville Venäjän maille, Tieustele, tunnustele Tsheremissit ja tshuvassit, Niille kestihin kykenet! Niillä on tuvat nokiset, Koat, missä keittelevät Perjantaiksi puuroansa. Siellä on levätä lämmin, Puuroa on pehmyt syöä, Jos vaan kelle kelvanneepi.

Vielä on sukumme suuri, Lankomme laveat kyllä, Vesi suuhusi vetäypi, Jos vaan maltat muistossasi Unkaria urhollista, Kummin heimoa omoa, Jok' on virrat vastustellut, Mylläykset maahan lyönyt, Kumoukset kannustellut. Kelpaa siellä kestiskellä, Donaun virrassa virua, Laaksot Karpathin kahella, Syöä leipää lestittynä, Makeaiset maan he'elmät, Juoa kaljaa kaikenlaista: Siell' on rommit, hienot viinit, Voipi totia tokata Sekä muistomaljat juoa, Verestellä veljeyttä Suomen suurista suvuista.