Chapter 6

ILLALLA.

Tässä istun ihastunna Tyynessä nyt tarhassani, Hajuisesti henkäellen, Ilmat hellii hekkumalla.

Näinhän äsken järvet, metsät Kovan kuolon jähmehessä; Rinnassani talven tuiskut, Roudan kylmän, tylyn tunsin.

Katso! valkohelpeet hennot Päähäni nyt putoavat; Taasko tuli talven tuisku, Lankeaako puusta lunta?

Eipä ole tuisku tuima, Huomaitsen ma iloisena: Hielimöitä hajuisia Kevät sataa sylihini.

Lumous mi ihmeellinen! Talvi koitui kukkasiksi, Lumi muuttui hielimöiksi, Sydän suli lempeiseksi.

ANTON ALFTHAN.

k. 1847.

Italian ihmemaassa, Pisan kukkakalmistossa Veres hauta havaitaan. Virkan vielä Kuka siellä Nuorna nukkui Tuonelaan:

Suomalainen sulo, jalo, Maallensa myös toivon valo, Esikoinen isänsä, Ystävien, Omaisien Ilo, onni äitinsä.

Isä kaipoon käärittynä, Äitin sydän särettynä, Siskoin silmät itkussa Erostansa; Kadostansa Nuori Suomi surussa.

Hurskas henki! rauhaisassa Sieluin sädesatamassa Elä iät riemussa! Intos palo, Neros jalo Loistaa lemmen muistossa!

JUHANA FREEDRIKKI GRANLUND.

Syntyi Porissa 6/9 1809 köyhissä oloissa ja lähetettiin pari vuotta koulua käytyänsä Turkuun puotiin. Ahkeruudella ja kelvollisuudella eteni hän kuitenkin paikasta paikkaan, kunnes v. 1856 oston kautta tuli kirjapainon isännäksi. Granlund oli jo nuorena tunnettu pienien laulujen ja runoelmien sepittäjäksi; useammat painatti hän toimittamassaan _Vähäisessä laulukirjassa_. Kuoli 14/12 1874.

KEVÄT.

Touvon aika lähenee, Kylmät hallat vähenee, Päivä kirkkahasti Paistaa, ihanasti Korkealta Taivahalta, Siintävältä, loistavalta. Virta vilpas vieriää, Järven laine kieriää Hiljallehen rantaan, Pois katoopi santaan. Koivut, haavat Lehden saavat, Tuomet, raidat kukoistavat. Pensaat ja puut, Niityt ja haat, Laaksot ja muut Ruohoiset maat Kaunistuvat ihanaksi. Saaret, mantereet, Luodot, tantereet Muuttui taas jo tuttavaksi. Kukkula ja suo, Kaikkityyni tuo Hauskuutensa tullessaan.

Pienet linnut visertää, Pyyt ne puissa viheltää, Teiret kukertavat. Kumppaninsa saavat Pikkuisetkin Lintusetkin, Itse pienet perhosetkin. Sorsat ruovistohon ui, Kyttä maahan kumartui, Rastas laulaa puussa. Äijä lahden suussa Ruuhessansa Verkostansa Päästeleepi saalistansa. Tuohen ja muun Astian tuo Ympäri puun Lapset ja juo Mahlajaansa naureskellen. Sitten lähdetään Leikittelemään Luikaten ja lauleskellen; Kiekot kieppumaan, Pallot paukkumaan Mailallansa kukin lyö.

Paimentorvi paikoin soi, Äijä laitumelta toi Toukopellollensa Pari-hevosensa. Lapset kanssa Lampaissansa Soittelevat huilujansa. Nuori kansa tuomistoon, Maahan istui ruohistoon, Naiset kukkasista Kaikenmuotoisista Vääntää vaulat, Suuret paulat Kaunistamaan päät ja kaulat. Niin kevät tuo Riemuja vaan, Uudeksi luo Luonnon ja maan Hauskuudeksi sydämmelle. Laihot toukokuun, Kasvut maan ja puun Muistuttavat ihmiselle Uutta elantoo, Uutta olentoo, Uutta eloo elämään.

KOTOMAAMME.

Täällä, Pohjan tähden alla, On nyt kotomaamme; Mutta tähtein tuolla puolen Toisen kodon saamme.

Täällä on kuin kukkasella, Aika lyhyt meillä, Siellä elo loppumaton, Niinkuin enkeleillä.

Täällä sydän huokailee ja Itku silmän täyttää; Siellä sydän iloitsevi, Silmä riemun näyttää.

Sinne toivon siivillä jo Sydän pieni lennä! Siellä kun on kotomaani, Sinne tahdon mennä.

EERIKKI ALEKSANTERI INGMAN.

Tämä innokas isänmaan ystävä oli syntynyt Lohtajalla 14/2 1810, tuli ylioppilaaksi 1827, filosofian maisteriksi 1836 ja samana vuonna lääketieteen kandidaatiksi. V. 1858 tuli hän lastentautien professoriksi yliopistoon, mutta vaipui jo 14/5 1858 kuolemaan. Ingman on kääntänyt _Anakreonin lauluja_ (1834) ja pari unkarilaista runoelmaa sekä kirjoittanut alkuperäisen idyllin _Elias ja Anna_ (Mehiläisessä 1837).

ELIAS JA ANNA.

Ilmapa jäähtyi taas; laskein muka aurinko armas Alkoi jo kullallaan peittää kuhilaat sekä laihon, Virvoittain sitojoita ja leikkaajoitaki varsin, Kun Elias, elomies, sitomasta jo Annia huusi, Mennäkseen lopetettua työn pois lehdikon syrjään, Luo lähteen ihanan. Tähän tultua istuivat kohta Ruohollen; iloisestipa sirkat laulelivatten. Tässä he nyt, he jo kihloja toisilleen olivatki Lahjanneet, tuumaa pitivät, miten vietteä häitä. Niinpähän Annalleen Elias Pyhän Raamatun kalliin Antanut ol' sekä myös uuden virs'kirjanki vielä, Annapa hällen taas komean hatun ynnä ja paidan. Onnellisna he näin istuivat suojassa puitten. Mutta jo poi'at muut sekä tyttäret alkoivat ottaa Vaatteitaan, toiset iloitellen leikkiä löivät, Muut taas lauloivat tahi juoksivat sänkiä pitkin.

Mut Elias lausui: »Kah, kuinka nyt aurinko kirkas Tuolla jo vaipuu pois, luvaten huomennakin poutaa. Niin se jo meillekkin pian tuo ihanan ilopäivän, Ah, jona vaimoni oot! Minä huolet kanssasi sitten Kannan yhteisest'! Kun vaan kumoss' on elo ensin, Kun myöskin omenat kypsyyvät oksilla puitten, Silloin, Anni, jo on hääpäivämme oottava meitä! Aina jo maatessani joka yö mua muotosi kohtaa, Milloin vilkkuilet komeasti hääpukemissas, Milloin pellolla taas, päässäs sinikukkia kantain, Kohtaat naurussa suin mua silmälläs suloisella. Riemu se vaan heti vie unosen, kuvahas pyrin kiinni, Yksinp' oon poloinen, kuullen vaan laulua sirkan; Silloin luoksesi, voi, huokaus sydämestäni nousee!»

Annapa näin: »Elias, tosin oot sinä kultani kalliin!» Lausui ja vaikeni taas, silmässäpä kyynele kirkas Loisteli vienoinen -- »niin -- ei isäkään sua rakkaamp' Oo, ei äitinikään. Sinuhun minä luottelen aina. Kaikkia kalliin myös tuo Raamattu on, jonka mullen Annoit. Siinäpä maar tiedot käsitän parahimmat, Jotk' iloiseks saavat sydämen sekä toivoa tuovat».

Mutta jo taivaallen kuu kirkas nousi, ja laihon Kullan karvaiset päät muutuit hopean näköisiksi. Poi'at nyt sekä tyttäret myös, kukin sirppinsä ottain, Alkoivat astua pois; mut mennessänsäpä kuiten Pois parikuntoakin, joka viipyi, huusivat naurain. Nää heräten ylös hyppäsivät sekä tuuminehensa Poies riensivät taas toisten parihin ilomielin.

PIETARI HANNIKAINEN.

Syntyi talonpoikaisista vanhemmista 24/8 1813 Säämingissä. Tuli ylioppilaaksi 1833, komissiooni-maamittariksi Viipurin lääniin 1857, ja Uudellemaalle 1866. Hän kuoli 27/9 1899. Hän on tullut tunnetuksi useitten novellien ja lystikkään ilveilyn _Silmänkääntäjän_ kautta; runoelmiakin on hän julaissut toimittamissaan sanomalehdissä _Kanava_ 1845-47 ja _Aamurusko_ 1856-58.

KEVÄTLAULU.

Kas jo metsä viheriöi, Kohisee jo kosket, Ilmassa ja maassa soi Kummallinen kuiske.

Puussa lehti värisee Tuulen suloisuutta, Joet ja norot lirisee Eloansa uutta.

Lämmintä ja valoa Maa poveensa juopi, Kukkasia kauniita Meille taas se tuopi.

YSTÄVÄTÖN.

Lauloi puussa lintunen, Sai se ystävältä vastauksen. Itkin yksin poloinen, Yksin vaipuivat mun huokauksen'.

Kuohui koski vaahtinen, Vastas vuoren mustettunut kylki, Voivottelin vaivainen, Äänen multa musta murhe särki.

Puu se heilui lehväinen Tuolla vasten puuta lehväkästä, Yksin kuljen onneton, Ei oo mulla yhtään ystäväistä.

Tuul' on kylmä pohjaisen, Senkin lounattuuli lämmityttää -- Sydäntäni poloisen Ei voi mikään enää lievityttää.

MÄEN LASKU.

Hei lystiä laskuu, Meidän lasten mäen laskuu! Kelkat huimasti kiitävät, Lumi tähtinä kiiluu, Varvas kengästä hiiluu, Ruusut poskille lentävät.

Anna ihmisten kiittää Heidän rautaista tietään, Heidän höyryvaunujaan; Siell' on koppelit pimeät, Niiss' on laiskat ja vireät Kaikki nukkumaisillaan.

Hei lystiä laskuu, Meidän lasten mäen laskuu! Eipä meill' oo huoltakaan! Lumi tähtinä loistaa; Toinen viskelee toistaan, Ei saa seista laiskakaan.

Katso pohjainen tuulee, Äiti kylmivän luulee, Huutaa: »lapset tulkaa pois!» Hei lystiä laskuu, Meidän lasten mäen laskuu! Täällä iltaan olla vois!

TOIVO JA RAKKAUS.

(Suomalaisen runon mukaan).

Toivo, taivon lapsi ihanainen, Minut vietteli kotoa pois, Halki maailmojen juoksulainen Myötähänsä vei minua myös. Milloin loisteli se aaltoloissa, Niinkuin auringon valo meressä, Milloin näin sen kosken kuohuloissa, Milloin taivahan laella pilvilöissä.

Surkeus asui sydämmessäni, Kyyneleitä posket itkivät; Maailmat minulle silmissäni Kaikki vierahalle näyttivät. Tyhjä, autio ja jäinen oli maakin, Äänetön, pelottavainen mer'kin, Kylmyyttä myös auringosta hohti, Valo kuun minua murehdutti.

Löysinpä sinut, mun armahani, Kaikki muuttuivat samassa myös: Itse me tulimme Kalevoiksi, Tähtivälkkeheksi katselumme vuos', Säteet auringon himoja toivat, Hempeyttä kuun valoiset loivat, Maat ja metsät hekkumaa sanoivat, Lempeyttä kukkaset muhoili, Salot siintävät suloa soivat, Ilokyyneliä kosket myös valoivat, Armautta tuuloset tuhoili, Meren karit riemusta kohoili.

ANTTI PUHAKKA.

Syntyi 24/4 1816 Kontiolahdella, missä isänsä jälkeen peri uutistalon. Puhakka on ollut osallisena useissa toimissa paikkakuntansa hyväksi ja sen edustajana istunut useilla valtiopäivillä; hän kuoli 30/3 1893. Hän on ollut hyvin tuottelias kansanrunoilia. Merkittävimmät runoistaan ovat satiirinen _Tuhman Jussin juttureissu_ ja valituslaulunsa 1850 v:n kiellosta.

TUHMAN JUSSIN JUTTUREISSU.

Tämä laulu on laitettuna Tuhman Jussin juttuteistä, Kuin on Suomi sotkettuna, Kovin peitossa pi'etty Vanhan kielen vallan alla, Ruotsin kielen kahlehissa. Kun me kirjan kirjoitamme Savon selvillä sanoilla, Kohta kirja kiskaistahan, Siihen venska viskatahan, Äkäisesti ärjytähän, Vihapäässä viskatahan: »Mistäs tullut, tuhma Jussi, Kuka konna kirjan tehnyt, Kun on suomeksi soaissut, Savon kieltä kirjoittanna?» Jussi huono huokaiseksen, Painuvi pahoille mielin, Tuohon verkaksi vetävi Äänen kainun kansselissa: »Tuolta tullut Karjalasta, Samonnut Savon rajoilta; Luulin suomeni sopivan, Kartan kanssa kelpoavan!» Sitten pannahan paperit, Ulos vieähän ovesta, Pois pihallen potkitahan, La'aistaan alas rapuista, Sylki päälle sytkätähän, Jussille julistetahan: »Käy nyt karttakammarihin, Ota sieltä uusi kartta, Elä suomeksi sokaise, Hae ruotsiksi lukia, Venskan kielen kirjoittaja!»

Jussi juoksi joutuisasti, Haihatti hajalla hapsin Kaupungin katua myöten Kartanmyöjän kammarihin; Lantit taskussa lapatti, Vaskikullat kukkarossa. Tuli kauppa kartan kanssa, Rahan maksu räntterissä; Rahat loppui lakkarista, Vaskikullat kukkarosta, Uupui kartan kauppiaalle, Tengan verta jäi velaksi. Jussi puittavi pihalle, Pani kartan kainaloonsa, Alkoi astua katua, Painuipa pahoille mielin, Katseli kivikatua, Kun rahat rakosta loppui, Vaskikullat kukkarosta. Tuli vanha virkaheitto, Kelmi kapsutti katua, Harjustakki hartioilla, Suolilla on vyö sorea, Napit vaskesta valettu, Hopealla holvattuna, Saappahat somannäköiset, Kuultokengät kelvolliset; Alkoi Jussille jutella, Suomen miestä surkutella: »Mitä oot pahoilla mielin, Katselet katua pitkin?» Jussi huono huokaiseksen, Murenella muistelevi: »Sitä oon pahoilla mielin, Katselen katua pitkin, Kun ei kirja kelvannunna, Vaikk' ol' suomi suorin pantu, Savon selvillä sanoilla; Pois pihalle potkittihin, Sylki päälle sytkättihin.» Tuohon virkki virkaheitto, Venskan veijari vetäisi: »Kuules ukko, kun sanelen Jutustasi, Suomen Jussi! Käyppäs karttakammarihin, Osta sieltä uusi kartta, Minä venskaksi vetäisen, Ruotsin kieltä kirjoittelen.» Jussi päästävi paperit, Kaivoi kartan kainalosta. Heitto karttaa katselevi, Kohta Jussille julisti: »Käy nyt tänne kammarihin, Kohta venska viskatahan, Pannahan paperin päälle; Saapi ruotsiksi lukea Kaikki herrat kansselissa, Kohta kirjat korjatahan, Juttusi julistetahan!» Jussi ei juljennut sanoa Kartan kaupasta mitähä: Jo rahat rakosta loppui, Vaskikullat kukkarosta; Luuli Luojan laittanehen Etehensä enkelinsä Köyhille, varaksi varsin, Huonon kansan hoitajaksi, Jok' ei kultia kysele, Hopeasta huolta kanna. Kunpa oli kirjoittanut Virkaheitto valmihiksi, Sitten Jussille julisti: »Nyt on kirja kirjoitettu, Saapi ruotsiksi lukea Kuvernyöri kansselissa, Eikä potkita pihalle; Kuvernyöri kuulu herra Lyöpi riitasi lopulle.» Jussi heikko henkäiseksen, Murehella muistutteli, Alas laski lattialle Poloisille polvillehen, Käet väänsi vastatusten, Koprat yhtehen kokosi, Sitten silmänsä ylenti, Kohti taivasta kohotti: »Nyt on julkinen Jumala E'es tuonut enkelinsä, Köyhille varaksi varsin, Huonon kansan hoitajaksi; Antavi asiat juosta, Jutut kaikki kansselissa, Vaikk' on kullatkin kulunna, Hopeatkin huovennunna.» Sitten nousi notkaltahan, Pois kohosi polviltahan, Vielä virkaheittiöä, Nälkäkurkea kumarti: »Milläpä minä poloinen Teillen atrian asetan, Kun on kultani kulunna, Rahat loppunna rakosta?» Tähän vielä virkaheitto Mutkan muisti, keinon keksi, Palkkansa paraiten otti, Keinon Jussille julisti: »Muuta laukkusi rahaksi, Rupiloiksi rukkasesi.» Jussi juoksi laukun kanssa, Puitti pussinsa keralla Kaupungin katuja myöten, Huusi hullu juostessansa: »Onko laukusta rahoa, Rupiloita rukkasista?» Jopa sattui laukun saksa, Pussin kauppias ka'ulla; Sai rupilan rukkasista, Kaksi leipälaukustansa. Kun sai laukkunsa rahaksi, Rupiloiksi rukkasensa, Pian juoksi, jotta joutui, Luokse enkelin ehätti, Sitten runttasi rupilat, Heitti Herran enkelille. Niin tuo kelmi ketrotteli, Pani Jussin paljahaksi, Antoi kirjan arkustansa, Käski käyä kansselihin!

Jussi juoksi joutuisasti, Jätti karttansa katsella, Heitti herroille etehen. Kuvernyöri kuulu herra Katsoi kirjan kansselissa, Kohta Jussille julisti: »Tämä on kelmin kirjoittama! Oisit saatava sakolle, Veettävä rahaverolle!» Sitten viskasi vihassa, Laittoi kirjan kansselista, Sanoi selvillä sanoilla: »Ulos astu kansselista, Käy kotihin kiirehesti, Eläkä eneä etsi Kelmilöitä kaupungista.» Jussi huono huokaiseksen, Mies parka pahoilla mielin Alkoi astua kotihin. Nälkä sylkytti syäntä, Saattoi vahvan vatsan tuskan: Eväslaukku enkelillä, Rahat kartankauppiaalla -- Vielä auki kartan kauppa, Tengan verta jäi velaksi. Täytyi Jussin tallustella, Kulkea talo talolta, Atriaksensa anoa, Palasia pakkoella, Tuli kerjäten kotihin: »Varjele vakainen Luoja, Estä niistä enkelistä, Niistä seikoista selitä, Kelmiherroista keritä!»

Varjele vakainen Luoja Suomen suuren ruhtinaita, Kaiken kansan haltioita, Että voisit voimallansa Nämät seikat selvitellä, Päästeä Savon sanoille, Sitehistä Suomen kielen, Että soisi Suomen kieli Kaupungissa kulkiessa; Että me poloiset poiat, Kurjat raukat Karjalaiset Suomen saisimme sanoa, Suomen kirjat kirjoitella, Suomen oikeustuvissa, Kansselissa kaunihissa!

SURULAULU 1850 VUODEN KIELLOSTA.

Ei ole vielä lintu raukat Mitannunna mieltään Pitämähän pienempänä Liian suurta kieltään.

Eikö liene asetusta Ensinkänä tienneet, Kun on aina rallatusta Ennellähän pienneet.

Vaan jos vanhat pitkäparrat Rähinänne kuulee, Niin he meitä laulamahan Opettavan luulee.

Sitten teidän rähinänne Pian kohta puuttuu; Kaikki koirankuonolaiset Meidän päälle suuttuu.

Minä neuvon lempeästi Asetusten mukaan: Nyt ei ole laulannolle Julkinaista lupaa.

Minun raukan laulantoni Esivalta kielti, Koska minä iloisesti Joutohetket vietin.

Niin nyt soisin, että vielä Saisi linnut laulaa, Eikä pantais milloinkana Heille paulaa kaulaan.

Sitten riemurallatusta Saisin vielä kuulta, Vaikka kohta laulun mahti Unehtuupi multa.

Koska pääsky enemmältä Laulamahan yltyy, Silloin vesi silmistäni Yhtenähän hyrkyy.

Vaan kun rastas lauleleepi Lehdikossa salaa, Sitten luonto laulamahan Minullakin halaa.

Sitten laulan hiljaisesti Siellä hänen mukaan: Lillin, lallin, tillin, tallin, Ett'ei kuule kukaan.

Käköseni kultarinta Älä kuku mäellä, Siitä saapi paha huuto Väkivallan väellä.

Mene tuonne kukkumahan Lehtovaaran rotkoon, Minä tulen kuulemahan Illoin, aamuin notkoon.

Ja jos siellä laulavani Jonkun kerran kuulet, Älä toki ilmoita, kun Venäjälle tullet!

JUHANA BÄCKVALL.

Syntyi talonpojan poikana 28/6 1817 Kalajoella, tuli ylioppilaaksi 1839, vihittiin papiksi 1842 ja tuli viimein kirkkoherraksi Ouluun 1876. Hän kuoli 21/12 1883. Bäckvall on sanomalehdentoimittajana ja suomentajana tehnyt ahkeraa työtä suomalaisen kirjallisuuden vainiolla; myöskin runoelmia on hän julaissut.

LAULOI ENNEN LAULULAUMAT.

Lauloi ennen laululaumat, Sulomielin soittelivat Äänellä helisevällä, Kuminalla kultarinnan, Lauloi puista, lauloi maista, Lauloi luonnon laitoksista, Lauloi päivistä pahoista, Lauloi päivistä hyvistä. Lauloi ennen laululaumat, Kultarinnat ruikutteli Suomen suurilla saloilla, Kaunihilla kankahilla, Lauloi vierillä vesien, Vetten päällä veisaeli Ajalla suven suloisen. Soitot kaikui kankahille, Laulut laaksoihin leveni; Tuot' oli korvain kaunis kuulla, Sulo mielien mitellä.

Eipä nyt laula laulurinnat, Kultarinnat kuikuttele, Että laulu luonnon saisi, Sulo soittoihin sopisi. Halla on pannut laulun luonnon, Kylmä laulajat lumonnut, Pakkanen pojes ajanut; Talvi jättänyt jälille Tiaset tirisemähän, Varpuset valittamahan, Harakat hakattamahan.

Kyll' on tuolla toisiaki Lintuja liriseviä, Laulun soman laatioita, Ouon äänen antavia, Tuolla siisteissä saleissa, Kamareissa kaunihissa, Hyvin sievissä häkeissä. Mutta ne lihavat linnut Eivät Suomea suloita, Vieras on kieli, vieras mieli, Eikä luonto laulujensa Suomen luontohon sopiva. Siksi ne laulut laulajoiden Eivät kaiku kankahille, Eivät laaksoihin levene.

Kun kerran kevät tulisi, Suvi luonnon lämmittäisi, Saisi Suomikin sulonsa, Isänmaammekin ilonsa, Luonto loisi laulurinnat, Luonto laulajat tekisi. Suomen kieli, Suomen mieli Loisi soittoja somia, Jotka kauvas kaikuisivat Oman Suomemme sulona, Ilona, imantehena.

FRANS PIETARI KEMELLI.

Syntyi 9/12 1817 Ylivieskassa; tuli ylioppilaaksi 1838 ja vihittiin papiksi 1842. Hän oli kauvan aikaa apulaispappina eri pitäjissä Pohjanmaalla ja kuoli kappalaisena Alakiimingissä 1857. -- Vanhain Oulun Viikkosanomain vuosikertoihin 1840 ja 41 on hän painattanut suuren joukon runoelmia.

POHJAN KESÄ.

Tuolla mieleni menevi, Ajatukseni asuvi Ajoissa alennehissa, Päivissä paennehissa, Tuolla muisto matelevi, Tuuvitaksen tunto mulla Kesäpäivissä koreissa, Suviöissä suloisissa Pohjan kesien keralla.

Aina muistossa asuvat, Aina mielessä minulla Armiaat, ihanat illat, Joina lepäsin lehoissa, Kulekselin katvehissa, Kuulin, kuinka leivo lauloi, Kuinka kukkuivat käköset. Aina mielessä minulla Suvihuomenet suloiset, Joina aurinko ihana Kultakasvonsa korotti, Yli metsien mä'illä Paloi kullassa punaisna, Salmet kullalta kumotti, Läikkyi lainehet ilosta, Tuhat lintua lehossa Unen helmasta heräsi, Lentelivät ilman alla Virittäen riemuvirttä, Koittaessa päivä kullan Päivän uuen alkaessa.

Teissä mieleni menevi, Teitä hakevi haluni, Laaksot lauluparvinenne, Keot kaunihit, vihannat, Joilla kukkaset koreat Lemun lempeän levitti, Perhonen punapukuinen, Riemuhunsa rauvenneena, Lepäsi kukan lehellä, Simasiipi mehiläinen Imi huulin hunajata Kukan kultaisen kupista. Teitä hakevi haluni, Mäet, joilla mesimarja, Punaposki puolukkainen Luona sirkan laulavaisen Nuorukaista noukkimahan Haasteli, ilohalulla. Teitä mieli muistelevi, Harrastelevi haluni, Joki virrat vilisevät, Järvisyvyy'et siniset, Joissa taivas tähtinensä Kirkkautensa kuvasi, Joissa kultaiset kalaset Iloitsivat auringossa, Tuuli purtta tuuvitteli, Aalto lykkäsi alusta; Teitä hettehet heleät, Lähtelöiset riemurannat, Joissa kukka kultasilmä Nuoren kuvansa näkevi, Ruusu lempeä levossa, Rannoillanne rauhaisilla Iloaikoja asuva, Joka aamu, aurinkoisen Sulhasensa suuellessa, Itkevi ilovesiä.

PÄÄSKYSELLE.

Oi pääsky, lintu pienoinen, Sä riemurinta, kaunoinen! Jo taasen riensit Pohjolaan, Jo taasen löysit meidän maan.

Oi, tuttu mulle vanhastaan! Sun ääntäs taas ma kuulla saan; Noh, terve, terve tultuas, Sä ystäväni armias!

Sä kaunokieli, kultasuu! Oi, kuinka laulus luonnistuu, Kun lennät ilmas liehuten Ja riemuvirttä veisaten.

Min vuoksi, pääsky, Pohjolaan Sä riennät? Oi, sä riennät vaan Sen kauneutta katsomaan, Sen ihanuutt' imehtimään!

Sen saaret, salmet, laaksolot, Sen kuusikot, sen koivikot, Sen kukkaset koreudessaan, -- Et löynne, pääsky, vertojaan!

Sen taivas ehtookullassaan, Sen aamurusko loistossaan, Ne toi sun, pääsky, Pohjolaan, Ne sai sun tänne lentämään.

Sun pohjolassa, herttainen, On rakastella rauhainen; Sun tääll' on lysti ollakses Ja armas aikaellakses.

ANTERO VARELIUS.

Antero Varelius, talonpojan poika Tyrväältä, syntyi 14/7 1821, tuli ylioppilaaksi 1843, maisteriksi 1847, vihittiin papiksi 1848 ja tuli eri paikoissa oltuansa kirkkoherraksi Loimaalle 1869. Varelius painatti 1848 omatekemänsä huvinäytelmän _Vekkulit ja kekkulit_, on suomentanut pari novellia ja kirjoittanut muutamia pienempiä runoelmia.

UIMALAULU.

Lapsukaiset! kaunis päivä paistelee, Hauska on nyt juosta järven rannalle; Siell' on kirkas laine läikkyväisenä, Siellä ulpukkainen uljas hengittää, Kaste virvoittaapi kasvut kukkasten, Uiden, melskaten ja vettä viskoen, Kasvakaa te myöskin kilvoitellen!

Nuorukaiset! joukossanne joutukaat Ulapalle, siihen huolet uppoovat. Uimamies on raitis niinkuin tuore puu, Muilta muoto, neste kesken kuivettuu. Viina velttomaista hiukan hauskuttaa, Meitä raikas vetten voima vahvistaa, Hauin vilpas ruumis uijan palkka.

Neidot nuoret! niemen vihreäisen taa, -- Ett'ei kurkistella liiat silmät saa, -- Rientäkää, ja vettä viljoin loiskimaan Tottukaa, jos ette uida taidakkaan. Tanssi heikontaa ja kasvot kalpenee, Mutta kauneus ja ruusu poskille Uusi uimisesta virkeneepi.

RAKKAUS.

(Mukaelma.)

Vienan rannall' koivun alta Kuului soitto kaunihin, Aurinkoisen taivahalta Vaipuessa aaltoihin.

Siellä istui ihanainen Neitsy kanteloinensa, Sulhoansa surevainen, Vieras mailla kaukana.

»Pian rientää nuoruutena Niinkuin laine; rakkaus Polttava on rinnassani, Lauluni on valitus.

Kukoistus on tärkki liljan, Surkastuva muotoni. Kultaseni! Ah, jos hiljan Tulet, löydät hautani».

Niin hän lauloi, levollensa Luonnotarten mennessä; Katosi jo lauluinensa Leivonen se kielevä.

Hiljaisesti kyhkyläinen Makaa kumppaninensa; Laulurastas yksinäinen Kuultelee viel' neitoa.

Yö jo maita peitteleepi Varjohonsa; uupuva Ääni viimein vaikeneepi Valittava rannalta.

PIETARI MANSIKKA.

Syntyi Viipurin maaseurakunnassa 29/7 1825. Hän oli jonkun aikaa apulaiskirjurina tuomarin luona, sitten palokunnan korpraalina Viipurissa ja siltavoutina Kivennavalla, kuoli 20/3 1871. Hänen runonsa ovat huomattavat raikkaasta ja hienosta hengestään.

MERIMIEHEN RUNO.

Vettä kynnän velloittelen, Minä aaltoja ajelen, Kynnän aika aurasella, Hevolla syömättömällä, Että vaahto vatsan alta, Käypi selkeä selästä. Valan pitkiä vakoja, Kynnän syltäkin syviä -- Pellolla perättömällä.

Vaikka tuuli tuudittaapi, Ilma kiivas kiidättääpi Laivaa lainetten välissä, Jotta pauhaapi pahasti Aalto laivan laitasella, Vielä viskaapi sisälle Myrskyn kourissa kovissa, -- Tok' on turva myrskylläkin, Vesi veljenäin omana, Sisarena aina aalto, Isot lainehet isänä, Äijät aallot äitinäni.

Ei ne painuta pahemmin, Myrsky uhkaava upota, Joll' ei päivät päätettynä Ole loppuhun osattu, Että Tuoni etsiskellä, Surma tahtoisi tavata Myrskyn kautta kaatamalla Syvyytehen syöksemällä!

ORAVAN VALITUS.

Kuulin kerran kuusikossa, Mäen päällä männykössä, Miten oksalla orava Ruikutteli riekkohäntä: Mihin lie minun sukuni, Kuhun lapsikultaseni Erillensä eksynynnä, Hajallensa haihtununna? Yks on Turjan tuntureilla, Toinen Aunuksen ahoilla, Kolmas on kovin etäällä Aina Aasian perillä. Siell' on kettu siepannunna, Orjaksensa ottanunna Poloiset mun poikaseni, Katalat mun kantamani.

Tuota huolin tuon ikäni, Panen pakkopäiviäni, Itken aina itsekseni, Valittelen vaimoneni, Miks ei mulla niinkuin muilla Suku oo omilla mailla, Lapset laulele kotona Yhden kielen kiskomalla!

Vielä luulen viimeiseltä, Toivonpa toden perästä Purevamme yhtä puuta, Yhtä kääntävän käpyä. Sitten laitan laadullisen, Virren paljoa paremman, Jota laulan lapsineni, Kiukuttelen kultineni.

MIETELMIÄ.

Katumus on kallis kyllä, Parannus parempi vielä.

Sanoo kerran kelpomiesi, Eikä hauku hallin lailla.

Hyvä lämmin huonehessa, Vaan ei kelpaa kellarissa.

Ajatus on työhön alku, Toivo alku autuutehen.

Pian nähdään musta pilkku Valkeasta vaattehesta, Heti virhe viisahasta.