Chapter 5

Viel' on soittoja somia, Kanteleita kaunihia Monen neitosen näpissä, Kaunokaisen kainalossa; Rakkahalla rinnallansa, Ihanalla innollansa Sekä soittaapi somasti, Lauleleepi lempiästi, Niinkuin alli aallon päällä, Pensahassa pieni lintu.

Kansa suuri Suomenmaassa, Euroopa sitä enämpi, Eipä liene leipäsuussa Yhen miehen kylvännällä, Ei seula satoja kasva, Kourantäysi kymmeniä, Vaikka onnikin olisi, Menestyskin mieltä myöten. Jopa lauluni lopetan, Rumasti runoni päätän.

OLLI KYMÄLÄINEN.

Syntyi 1790 Leppävirroilla, eli suuremman osan ikäänsä myllärinä Kaurion kartanon tiluksilla Heinävedellä ja kuoli 3/5 1855. Kymäläisen runot ovat huomattavat lämpimästä tosirunollisesta hengestään; hän on etevin talonpoikaisista runoniekoistamme tällä vuosisadalla. V. 1845 kutsuttiin hän Makkosen ja Puhakan kanssa Helsinkiin kuvattavaksi muutamain kansanrunoutemme ystäväin toimesta.

KIITOS LUOJALLE HYVÄSTÄ VUODEN TULOSTA.

Laulan riemusta runoja, Ihanan ajan ilosta; Mutta kuinka Sulle, suuri Luojani, Isä ihana, Minä taian mitätönnä Sanat uhriksi sanella, Kiitosvirttä veisaella Tästä vuoesta hyvästä, Kauniista kesän tulosta, Jonk' on suonut suuri Luoja Meiän ihmisten iloksi, Meiän vaivaisten varaksi.

Kerran kun kesäksi lähti, Taittui talvelta purimet, Pakkaselta paksut niskat, Itse ilmakin ihastui, Lämmin läihkyi taivahasta, Aurinko paistoi varisti. Lumet lähti, maat sulivat, Virrat aukesi äkisti; Eipä viikon viipynynnä, Tuskin kului viikkokautta, Metsä kun puki pukunsa, Veti verkavaattehensa, Silkkimanttelin sivalsi; Niitty oli neito nuori Kaunistettu kukkasilla. Kaikki karja laitumella Iloitseepi itseksensä, Että Herra heitä auttoi, Heitä vankeja vapahti Elämälle entiselle, Ihanalle, iloiselle. Kaikki karjakin ve'estä, Kalat nousi katsomahan Kesän kaunista tuloa. Teiret kuusissa kukersi, Kotkat katsoi kallioilta, Pienet linnut pensahissa Kaikki istuivat ilossa, Visersivät virsiänsä Luojallensa kunniaksi.

Itsekin talon isäntä, Talonpoika taitavainen, Arvelevi aikojansa, Kyselevi kyntömiestä, Alkajaapi aurojansa, Kyntövärkkiä kyhätä. Itse niin talon isäntä Kylvi sitten siemenensä, Ahot ensin, maat perästä. Itsekin Isä Jumala Siihenpä antoi apua, Kaunihimman katsehensa, Että lämpimän lähetti. Itse aurinko ilosta Paistoi paljon lämpimämmin, Kuin on muinoin monna vuonna, Että kasvoi kaikki paikat, Kaikki kuivat kankahatkin, Kaikki kallion kolotkin, Vuoren rotkot ruohokkaiksi, Kaikki kukkaset keolla, Kaikki niityt notkomailla, Laihot laaksoissa iloitsit Kasvantoa kaunihinta. Ei nyt halla haaskannunna, Eikä ruoste raiskannunna, Vaan kun kaikki kasvanunna Täysinäisnä tähkäpäänä, Antoi Herra taas apunsa, Itse ilmansa asetti, Että ihmiset ilolla Niitä kyllä niittelevät.

Kaikki kukkaset keolla, Kaikki päänsä kallistavat Luojallensa kunniaksi, Miks'ei mekin ihmisraukat Saata suullamme sanoa, Luojan töitä tutkistella; Kosk' on Luoja meiät luonut, Luonut luontokappaleita Muita vielä viisaammaksi, Kielen antanut puhua, Että järjen ymmärrellä!

PUNKAHARJUSTA.

Oli kerta miestä kolme, Jotka sattuivat Savosta Kulkemahan kuuluisahan, Haluisehen Helsinkihin. Tuunan salmehen tulivat, Joss' on saari salmen suussa, Virstantolppa toistajana; Yli salmen saatettihin Sille puolen Punkaharjun.

Astuvat ylimäkeä, Käänteleivät, katseleivat, Kuuntelevat kukkumista, Kesälinnun laulamista, Kuinka siinä linnut lauloi, Linnut lauloi, metsä soitti. Antoi aurinko ilonsa, Päivä paistoi pitkin nientä; Siitä koko luonto liikkui, Ilma silmissä iloitsi, Ilahutti ihmiskunnan.

Kaikki' näitä katsellessa, Läikkyviä lähtehiä, Järven, lahen lainehia, Kerran vielä keskenänsä Miehet mielestä hyvästä Puhelevat puolestansa: »Kun ois tässä kukkasia, Lehtipuita lempehiä, Oksakaan omenapuuta, Oisipa osa hyveä Paratiisin maan paria, Aatamin asuntomaata». Tuosta kärryihin kävivät, Rupesivat rattahille: Ratas vieri tietä myöten, Aatos Luojan töitä myöten. Ajoit siltoa sinistä Sekä harjua haluista; Siell' on puista portti tehty, Katuvarret kaunistettu. Tämä silta on silloin tehty, Kun on kuu kokohon pantu, Kun on aurinko alettu, Laskettuna maan perustus; Viel' ei vaivu vuoliaiset, Eikä arkut alta murru!

PIETARI TICKLÉN.

Syntyi 6/7 1792 Pyhäjärvellä, tuli ylioppilaaksi Turkuun 1811, vihittiin papiksi 1815, maisteriksi 1823 ja nimitettiin 1829 kirkkoherraksi Teuvalle, missä kuoli 11/6 1838. Runoelmiansa lähetti hän Oulun Viikkosanomain ensimmäisiin vuosikertoihin.

LEIVOSELLE.

Missä viivyt, leivoseni? Etpä joudu ensinkään Tänä vuonna, kultaseni, Mieltä mielistyttämään;

Aina ennen ennättelit Talven huolet huojentaan, Etelästä lennättelit Myrskyn muistot poistamaan.

Kuulin kieles visertävän Ilman alla aikanaan: Näinpä päivän ennättävän Kukkasia kutsumaan.

Kukat kutsui hettehistä Kaunihisti loistamaan, Veti vedet lähtehistä Juoksussansa joutumaan.

Laski pienet lattialta Kartanolla juoksemaan, Venehetkin valkamalta Vetten kalvot kaivamaan.

Laski karjan kartanoista Kujan päähän kulkemaan, Lammaslaumat karsinoista Tanhualla tanssimaan.

Kyll' on taasen tavallansa Aurinkomme alallaan; Mutt' on kolkko kulussansa, Kylmä vielä valossaan.

Missä viivyt, leivoseni? Sinua se vuottanee! Tultuasi, kultaseni, Huolet talven huojennee!

LAULAJAT.

»Tule kansa kuulemahan Ennen kuulemattomia! Minä sanelen sanoja, Minä lauluja latelen, Ett'et ole semmoisia Kuullut ilmoisna ikänä. Laulan lapset laulajiksi, Laulan tyhmät tietäjiksi, Laulan tulen pakkaseksi, Pakkasen tulen väeksi, Kivet halki kankahalla, Poikki petäjät mäellä, -- Tule kansa kuulemahan Ennen kuulemattomia!»

Tällä lailla laaullansa Lauloi kerran laajaleuka, Suurisuinen pöyhisteli. Mitä miehiä nimeltä, Oliko Ruotsin rohkioita, Vaiko Saksan sankareita, Sit' en sano surmakseni.

Lauloi pieni lappalainen, Hyräeli hyinen poika Nuotiolle noustuansa Hangen kylmästä kylestä.

»Mitäs laulat lappalainen, Poika hyinen hykertelet?» -- »Laulelenpa lystikseni, Omaks hyväksi hykerrän; Niinp' on minun mielestäni, Ett' on lintu leivonenkin, Vaikk'ei huua huuhkajana, Eikä karju kaakkurina!»

ABRAHAM POPPIUS.

Syntyi Juvan pitäjässä Savossa 30/10 1793, tuli 1813 Turun yliopistoon ja harjoitti v:sta 1817 opintoja myöskin Upsalassa, V. 1823 papiksi vihittynä, tuli hän 1833 Juvan kappalaiseksi, jossa pysyi kuolemaansa asti 10/4 1866. Poppiusella oli oikea runon henki ja hänen runoelmansa ovat kaikki sujuvia ja kauniita. Niitä on useampia painettu Arvidssonin toimittamaan »Oskyldigt Ingenting» v. 1821 ja Krohnin kokoamina Koitar albumin I vihossa.

PERHOSEN SYNTY.

(Katolilaisen tarinan mukaan.)

Neitsyt Maria emonen Kerran käyskeli kesällä Niitun nurmella ihanan; Kävi tuulta tuntemassa, Ilmoja ihailemassa, Pienen poikansa keralla. Viimein lehdossa levähti, Pimennossa pihlajaisen, Tuomen kukkivan kuvassa.

Poika pienoinen sylihin Kultakukkia kuletti, Sitoi niistä seppeleisen, Kruunun ruusuista rakensi, Sillä solmesi somasti Äitin päätä päärlytöintä, Kulmia kullattomia.

Mutta muistipa Maria, Emo kaunis ennustuksen. Koska siunaten Simeon, Sylin pienoista pidellen, Oli julki julistanut: »Sinun sielusi lävitse Pitää kerran miekan käymän Tämän tähden lapsukaisen».

Silmistä sinertävistä Siitä kyynelet sirahti. Mutta poikanen poloista Maammon maallista sydäntä, Käsin kaulahan karaten, Lohdutteli lempeästi.

Äsken tuosta äiti tunsi Itse taivasten isännän Asuskelevan alaalla, Köyhän syntisen sevässä. Maitten, merten kauhistukset Katosivat kaikkinensa, Taivas täytti yksinänsä Äitin synkeän sydämmen.

Suru suli silmäsistä Kiehuviksi kyyneliksi, Kyynelkarpaleet tipahti Nurmikolle nukkaiselle.

Henki heinihin heräsi, Sydän syttyi kukkasihin; Perhosina pienoisina, Sinervinä, siintävinä, Kirjavina, kiiltävinä Lehahtivat lentämähän, Kiertäin päätä päärlytöin.

KUKKASEN TAIVAS.

Oli se kaipo kukkasella Kaunoisella, Vaippakorvalla valitus: Ett'ei häntä lentäväksi Luoja luonut, Eikä suonut soittajaksi, Ett'ei kieltä kimalaisen Kukka saanut, Jolla maistaisi mesiä, Että itse iloitsisi, Imeksisi Hyvän henkensä himoja. Vaanp' on Luoja lausununna, Luotuansa, Kukan korvahan korean: »Kun sun neitonen näkevi, Ihanainen, Sulhaselleen säilyväinen, Niin sen silkkisiivillänsä, Sinisilmän, Näet lentävän lähelle; Eipä lintu lentäväinen Liukkahampi, Kuin se neito nurmen päällä; Eipä perhonen pikemmin Pakeneva, Kuin se tyttö on tuleva; Eipä lumi varvikossa Valkoisempi, Kuin sen käsi kaunokainen. Niinpä tulet tyvestäsi Taitetuksi, Nouset neitosen nisille, Eipä taivas täydellinen Täytelämpi Nuoren rintoja Rikiinan, Eipä mesi mehiläisen Mehuisempi, Kuin on huulet Hilturilla.»

LAULUNI.

Koska paisuin partasuuksi, Ukko-huonoksi hupenin, Pitäis laata laulamasta, Pitäis hennoa heretä Työstä jonkin joutavasta, Jota inhoovat isännät, Kun ei tuota kukkaroihin Kultia, ei kunniata.

Moni saattavi sanoa: »Olis todella tosia, Olis tarvis tarkempia Kaiken kansamme hyväksi Suomessamme suudatella, Toimen miehen toimitella, Kuin on runoille ruveta, Viipyä virren teossa. Se on työksi tyhmempiä, Miehellen mitättömämpi.

Vaikk' on vaimoista valitus: Heill' on turhuutta tuhannen Työn ja vaivan vaativata, Päässänsä ja päärlyissänsä, Hiuksissansa, hiipoissansa, Helmissänsä, helmoissansa. -- Onpa niist' etu enempi, Kuin on laulun laadinnasta».

Mitä mä poloinen poika Siihen virkan silmitönnä, Sokeana sopestani? Ken ei muuksi kelvannunna, Se on Luojansa luvalla Tullut sirkaksi tupahan, Savuisehen saunasehen. Niinpä mielisin minäkin Sirkan lailla lauleskella Pimeästä piilostani, Jos sä, Suomeni, suvaitset, Sirkan tahtoisit tapaista.

PUNNITTU AMOR.

»Miten painat, kunnar, Jonka tuskin voitan? Tules tänne, koitan, Kosk' on tässä puntar», Lausui neito muinen, Lieto, naurusuinen.

Vaakapuulle laittoi Afroditen lapsen; Palmikosta hapsen Vastapainoks taittoi. Hapsi maahan sousi, Amor ylös nousi.

»Raskaspa kuin lammas Onpi hivus mulla! Miss' on paino sulla, Pikku irvihammas? Eikö voima aina Väkevässä paina?»

Tyhjän' olla antoi Toisen vaakalaudan; Joss' ol' Amor, kauvan Sitä ilma kantoi. Hän lens' päälle ilman, Käänsi neidon silmän.

Neito päätä viskoo, Ihmetellen: »kas, kas! Rinnass' aika raskas! Sua, sisalisko, Kuka taiskaan luulta Keveämmäks tuulta?»

Vielä koitti kerran Sinisiiven kanssa; Perhoi painollansa Voitti pienen herjan! Hän liekkui vaakapuulla, Nauroi, sormi suulla.

VALISTUKSEN VAIKUTUS.

»Nyt on taas vaikutus valistuksen Nimiä muuttanut mestaritten, Luoposen ja Reijosen. Oletko sen kuullut?» -- »En! Kummanko Luoposen? Sepänkö, vai Sen, joka kanttorin Annikan nai?» -- »Niin, sen Niilon.» -- »Niilon? ai! Minkä nimen Niilo sai?» -- »Koska Annin arvo vaati Sukunimen suuremman, Niin hän Niilollensa laati Nimen: Niklas Luuverman. Hän, näät, oli vannonunna: 'Menen mar' monasteriin, Itken ikäni kuin nunna, Jos et nimees muuta niin.' -- Kun nim' oli muutettuna, Piti Anni kihlat kiin'.» -- »Luuverman vainen? no viepä nyt hiis! Söikö jo mieheltä mielenkin riis? Opiss' oli vuotta viis Nahkansa jo heittää siis! Reijo on taas jos ma arvata saan, Maltas -- mä arvelen pikkuisen vaan, Reijeliin vai Reijolaan?» -- »Eipä niistä kumpikaan. Reijo oli ensin Grelsi, Siitä käänsi sitten Slerg; Vaan nyt hälle päähän lensi Ollaksensa Retkunberg. Hän on nyt mestar Retkunberg.» -- Ken ei juur kuin ojapajut Paisuisi ja paljon vois, Jos ne maatiaiset hajut Saisi sarastansa pois, Jott'ei perkeleenkään ajut Keksis, kusta suku ois.

EERIKKI TICKLÉN.

Eerikki Ticklén, ylempänä mainitun Pietari T:n veli, syntyi 1794 Pyhäjärvellä, tuli ylioppilaaksi Turkuun 1815, vihittiin papiksi 1817 ja tuli kappalaiseksi Kärsämäelle 1824, mutta kuoli jo 1827. Hänen sepittämänsä _Neidon valitus_ on kauniimpia suomalaisia runoja.

NEIDON VALITUS.

Eipä mene mielestäni, Eikä muistosta murene Armias, ihana aika, Jona lasna lauleskelin, Pikku piikana visersin Ilolla ihanan linnun, Leipojaisen leikitsevän Tuolla pilvien povilla Vapahana, vaivatonna.

Vapaa vaivoista syämmen Tuuin ennen tuulen lailla, Kiiätin kipunan lailla, Lensin lehtenä lehossa, Perhosena pyörtänöillä; Mehun maistelin makean Kukan kultaisen kupista, Hopealta hohtavasta. Murenille muukalaisna Ilona istuin aholla, Mehumiellä mättähällä, Istuin kukkana keolla, Lempeästi leikitellen Suloisten sisarten kanssa, Tyvenesti tuuitettu Tuulen hengeltä tulevan Metisestä manteresta.

Levon kuvana levolla Nukuin nurmilinnun lailla, Rauha rakkahin rakensi Sijan sivuuni suloisen, Eikä untani uhannut Vaivalla valkenevaisen Päivän, pahoilla suruilla Syäntä nyt suitsuttavan.

Mikä nyt juoksi mieleheni? Mikä aivooni osasi Aivan ankara ajatus? Mikä syttyi syämmeeni Tuli ennen tuntematon, Kun ma vuotta viisitoista Olin jättänyt jälelle? Nousi nousulla nisäni, Suitsu outo syämmeeni, Huoli uusi huivin alle Pullistuvahan povehen. Niin on tukala tuvassa, Mieli raskas manteressa, Ei ole lehossa lepoa, Eikä onni oksapuitten Asu mustan varjon alla. Vaiva vaivuttaa levolle, Vaiva vaivaapi uneni, Vaiva herättää valolle, Uuen päivän paistehelle. Tuolla sytevi syämmen Peitetyissä pohjukoissa Tuli toivon tuntematon, Tuli outo ja tukala, Jot' en saata sammutella, Enkä raski raiskaella. Tuonne kiiruhtaa kivasti Kaikki kieleni tarinat Yksinäni ollessani, Tuonne aivoni ajatus, Tuonne suosio syämmen Toivon polvuille pimeän, Ahtahille aavistusten, Syämmelleni suruisten, Syämmelleni suloisten.

KAARLO AKSELI GOTTLUND.

Syntyi Ruotsinpyhtäällä 24/2 1796, tuli ylioppilaaksi Turkuun 1814 ja Upsalaan 1816, nimitettiin 1839 Suomen kielen lehtoriksi Helsingin yliopistoon ja kuoli 20/4 1875. Gottlund ei ole yhtä merkillinen runoniekkana, vaikka hän onkin kirjoittanut niitä paljon, kuin muuten suomalaisuuden tienraivaajana; sievimpiä ovat 1831 Otavassa painetut _Paimenlaulut_.

KEDOLLA.

Kosket pauhaavat, Linnut laulavat Kauniilla äänellä keväillä; Kaikk' on soreat, Kaikki koreat, Kaunis on kedoilla kävellä. Lähteet läikkyvät, Lehdet leikkivät, Kukin on iloinen itsestään. Kukat kullassa, Madot mullassa Tuntevat tulen jo sisästään.

Tulkaa, veikkoset! Suomen neitoset Kauniiksi päätäns' jo koristaa, Kukkaissangoilla, Ruusupannoilla Tahtovat teidätkin kaunistaa. Kukat väilyvät, Helmet häilyvät Heidän kauniilla kauloillaan; Tyttöin parvessa Soitan sarvessa, Aloitan päiväni lauluilla.

KAIPAUS.

(Paimenlaulu, lyhennetty.)

Missä lienee Neitoseni, Tyttö rukka, kaunoiseni! Kun ei kuulla Lehmän luulla Tuolla pullittavan suolla! Kuule kultain, Kun ma huudan, Tyttö rukka, kaunis tyttö! Mielen hauto, Mielen kautto, Mielen vietto, nuori neito!

Etkös enää Tule tänne, Sinun poikas poveen lennä? Muistan äsken Kahdenkesken Kuin istuimme kukkain keskell' Neitoseni Sylissäni Pitelin, ja vieressäni; Kuiskuttelin, Muiskuttelin, Muinoisia muistuttelin.

Pientarilla Pienoisilla Usein oltiin leikkisillä; Lepikossa, Lehdikossa Usein käytiin karpalossa. Talvisella Tanterella Lennätimme hevosella, Mäkilöillä Rekilöillä Sekä päivill' että öillä.

Aiat muuttuu, Päivät puuttuu, Miehen mieli yksin juuttuu. Nyt ma laitan Laivat, taitan Rosohonkia salossa; Nyt mä kaivan Suot, ja raivaan Rumamurtoja palossa. Ruoat, leivät Mielein veivät, (ääni kaukana) »Kahdet kuiten rakkaat jäivät».

Mitä kuulen? (ääni) »Tulen, tulen!» Täss' on taikaus mä luulen. Kuka siellä? -- (ääni lähempänä) »Vielä, vielä Yksi ystävä on tiellä». Korvat että Silmät pettää, Peloittaapi koko mehtä! -- »Tuo on multa». Tuo on sulta! -- »Poika rukka!» -- Tyttö kulta!

NAINEN.

(Mukaelma.)

Härätpä saivat sarvet, Hevoset kavionsa, Jänikset jalkain juoksun, Ja jalopeurat hampaat, Ja kalat uimaneuvot, Ja linnut lentokeinot, Ja miehet saivat mielen. Noh, jäikö vaimot ilman? He saivat kauneuden. Kaikk' kilvet kiskaiseepi, Kaikk' keihäät keikuttaapi, Tulen, teräksen voittaa He kauneudellansa.

ELIAS LÖNNROT.

Syntyi 9/4 1802 Sammatin kappelissa Uudellamaalla, missä isänsä oli kylän räätäli. Tuli Turun yliopistoon 1822, filosofian kandidaatiksi 1827, piirilääkäriksi Kajaaniin 1832, Suomen kielen professoriksi 1853, kuoli 19/3 1884. _Kalevalan_ (1835 ja 1849), _Kantelettaren_ (1840) ja _Loitsurunojen_ (1880) kokoonpaniana on Lönnrot ansainnut Suomen kansan ikuisen kiitollisuuden. Sitä paitsi on hän kirjoittanut _Virsikirjan_ (1872) ja sepittänyt runoelmia, sekä omia että käännöksiä.

SUOMEN SYNTY.

Kulki kuuluisa Kaleva, Poikinensa poikutteli, Etsien elinsijoa, Asuinmaata arvaellen. Kaukoa Kaleva kulki Päivän puolelta iteä, Päässyt päätänsä pakohon Ihmisiltä ilke'iltä, Jotk' olivat joutunehet, Tullehet tulille niille, Kussa lasna laaksoloissa Kuunteli kevätkäkeä.

Paljo maita matkusteli, Paljo maita, paljo soita, Paljo synkkiä saloja, Korpimaita kauhe'ita. Ei löynnyt elinsijoa, Asuinmaata armahinta, Viikon vierevän ohessa, Eikä viikon, eikä toisen, Yhen kuun kuluajalla; Missä maat ylen matalat, Kussa kankahat katalat, Muut paikat pahannäköiset: »Ei siinä sijoa mulle, Ei oloa onnellista».

Niin tuli Nevan joelle, Laatokan lahen perälle, Siirtyi siitäki etemmä, Pääsi vielä päiväyksen; Näki maat, metsät ihanat, Saavutti sataiset järvet, Salot, saarimaat tuhannet.

Loi silmänsä loitommalle, Etäämmälle ennähytti, Keksi vuoret, keksi vaarat, Keksi kukkulat komeat, Lehot, laaksot lempehimmät. Katselevi, kuuntelevi; Niin kuuli kevätkäkösen Laulelevan laksomailla, Kuni muinenki kotona, Elomailla entisillä.

Sanan virkkoi, noin nimesi, Itse lausui ja pakisi: »Tuotapa minäki toivoin, Ikävöin ikäni kaiken, Käen kullan kukkumatä, Hopean helähtämätä».

Meni mielehen ajatus, Tuli tuo ikuinen tuuma: »Lietkö suotu maa suloinen, Maa ihana arvattuna Asunnoksi armahaksi, Onnelliseksi oloksi. Olet _suotu_ onnekseni, Arvattu asuakseni; Niin sun _Suomeksi_ nimitän, _Suomen_ maaksi mainittelen».

Siitä sai nimensä Suomi, Sai nimensä suomisesta, Kalevasta kansan juuren, Suuresta sukuperänsä, Mainiosta maan eläjät.

Vieläki kevätkäköset Laulelevat laksomailla, Yhet laksot, yhet laulut, Yhet armahat asunnot, Ei ole yhet asujat, Yhet korvat kuulemassa -- Jo on kauvanki Kaleva Ollut poissa poikinensa.

LAULU ANAKREONIN TAPAAN.

Ei ruusustossa Inka Havainnut mehiläistä; Se piikillänsä pisti Kätehen kaunoisehen.

Kun tunsi tuskan tuiman, Jo juoksi joutumalla Ja itkien emolle Valitti vaivoansa: »Jo taisi, äiti kulta, Minusta mennä henki, Kun Lemmon lentiäinen Mua piikillänsä pisti Pahasti sormen päähän. En vaivainen varannut, Kun lensi liehutellen, Kukissa kuihkuroiden».

Sanoopi siihen äiti: »Ei Lemmon lentiäiset Sinua, tyttö raukka, Kovasti kuolettane, Kun vaan varoa voisit, Ett'eivät haavoittaisi Sydäntäsi sinulta Nuo lemmen lentiäiset».

KALLIO.

(Samuli Kustavi Bergh.)

Oulussa syntynyt 2/12 1803, tuli Kallio v. 1822 Turkuun ylioppilaaksi ja suoritti Helsingissä 1830 tuomaritutkinnon. Hänen toiveikas uransa katkaistiin silmätaudin kautta, joka pian teki hänet aivan sokeaksi; kuoli vasta 1853. Kallion harvat runoelmat (painetut Otavan toisessa osassa v. 1832 ja Oulun Viikkosanomissa) ovat helmiä Suomen runottaren otsanauhassa.

SOIDIN.

Vaeltaissa vainiolla Kuulin Annin laulavan, Kuulin kuusten takalolla, Kallioinkin kaikuvan: Tuulan, tuulan, tee.

Suositellen mehumiellä Annin kumppaniks ma jäin, Sanoen: »kah, laula vielä!» Ja se armas lauloi näin: Tuulan, tuulan, tee.

Niin hän lauloi hymyhuulin, Sulosilmin, simasuin, Hiljaa hengiten ma kuulin, Mutt' en muista muuta kuin: Tuulan, tuulan, tee.

Taivas leimahti ja loisti, Kun hän istui vieressäin; »Suudellaanko?» -- »Toisti, toisti!» Lausui hän ja lauloi näin: Tuulan, tuulan, tee.

Solui päivä; iltatorven Liekö kuullut kutsuneen, Kun nyt lähti poikki korven -- Totta muille lauleleen: Tuulan, tuulan, tee.

Vapaus on rinnastani, Riemu, rauha rientänyt; Yöt ja päivät korvissani Sama soipi ääni nyt: Tuulan, tuulan, tee.

HUOLISSAAN RUNOILEVA.

Pois meni merehen Poies kultaisna keränä Läntisille lainehille; Meni kevät, meni kesä Kukkinensa, kultinensa, Lähti linnutkin minulta Muille maille laulamahan; Jo menivät -- -- -- -- -- -- -- -- Jo tulivat, Kaikki tulivat takaisin; Tulipa ko'ilta ilman Päivä kahta kaunihimpi, Tuli kevät, tuli kesä, Tulivat iloiset linnut, Tuli kultaiset kukatki, Ei tule syän-alani, Ei ikänä, eläissäni Tule mieli miekkoiseni, Toivottavani takaisin.

Veli kulta, veikko kulta, Älä nuhtele minua, Jos ma sentähen murehin Tahi ryhtynen runoille.

OMA MAA.

Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan, Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois. Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä; Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees. Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, Nousevat silmiini nyt vieläkin viljavat veet. Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla Lasna ma kuuntelin, kuin sampo ja kantelo soi; Siell' eli toimessa mies ja Väinöstä lausuivat urhot, Poiat ja karhut puun juurella painia löit. Raittihit talviset säät, revontult' oli taivahat täynnä, Kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi. Oi, te kesäiset pohjolan yöt, joina aurinko loistaa Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans'! Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, Saaret ja salmet, ja myös taivaalla tähdet ja kuun. Siellä mun mieleni on ja siellä mun muinoiset muistoin, Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös. Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks, Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa!

MILLOIN MUISTELET MINUA.

Sua muistan ensimäisen Leivon lystin laulellessa Hattaroissa häilyvissä; Muistan myöski kukkahaisen Päätöstänsä pilkistäissä Lähtehessä läikkyvässä. -- Milloin muistelet minua, milloin?

Sua muistan, kaunokaista, Suven armahan ajalla, Kun ei öillä sammu päivä; Muistan käen kukkuessa, Pikku linnun livertäissä Laaksoloissa lehtevissä. -- Milloin muistelet minua, milloin?

Sua muistan syksysäällä Rajutuulten raivotessa, Lehtein puista lentäessä; Muistan koska kuutamolla Kuvauupi taivo kirkas Jäisen järven iljanteissa. -- Milloin muistelet minua, milloin?

Sua muistan, koska korvet Vaipan valkeaisen saavat Talven tuiman joutuessa; Muistan tähtein tuikkiessa, Revontulten tuprutessa Kuin jos taivas ois tulessa. -- Milloin muistelet minua, milloin?

Sua muistan ajoin kaikin, Päivän puoleen pyrkiessä, Sekä maillen laskiessa; Muistan hengiteltyäni, Muistan täällä, muistan tuolla Tähtitarhan tuolla puolla. -- Milloin muistelet minua, milloin?

KIILTOMATO.

(Mukaelma.)

Kiiltomato kukkasissa Loisti hiljaisuudessaan, Yli kedon tienohissa Tietämätön loistostaan.

Suloisesti tätä tähti Katsoi korkeudestaan; Kätköstänsä käärme lähti Myrkkyänsä valamaan.

Sääli madon surkeutta! Miksi syyttä surmattiin? -- »Syyttä», sanoi käärme, »mutta Miksikä se loisti niin!»

KULTAPERHOSET.

Tuli tuolta maista mesisistä Korja parvi kultaperhosia. Lennossansa päivän paistellessa Tuonne tänne mesisissä maissa, Havahitpa ahon vieruksella Mehumättähällä kasvavaisen Kevään lapsen, kukan kaunehimman.

Ihmetellen tämän ihanuutta Laskeusi yksi lennostansa Alas aamukasteen kyyneleihin; Mielistyen kauniin kukan muotoon Ystäväksi antausi hällen, Lupasipa ikirakkautta.

Niinpä meni päivät parahimmat, Niinpä armas aika helleyden. Mutta mehun maun maistettua, Nautittua hetket hellehimmät, Lähti tämä korja herkkulintu Taasen tuonne maihin mesisihin, Toisten kultatovereinsa kanssa. Siellä loisti monta muuta kukkaa, Sinne houkuttelit kaunehimmat Huolta hänen huikentelevaista. Siellä lennossansa ympärinsä Unhotti hän lemmen ensimäisen, Oman onnettoman kukkasensa. Tämä, lakastunut murehesta, Käänti päänsä maahan päin ja kuoli.

KONSTANTIN SCHRÖDER.

Syntyi Uukuniemellä 29/6 1808, tuli ylioppilaaksi 1826. V. 1834 hän vihittiin papiksi ja nimitettiin 1837 kirkkoherraksi Valkeasaareen Inkerinmaalla. Kuoli 1870. Hänen runoelmiansa löytyy painettuina useissa eri sanomalehdissä.

VAIT!

Vait! Hän nukkuu. -- Hiljaan hento Vyöryy tuolla tähtein lento. Iltatuuli tuuvita, Lumo-uniin uuvuta! Vait, vait, vait!

Vait! Hän nukkuu viihtynynnä. -- Ruusu kulta kiihtynynnä Höystehajus hajota, Vienoon sulos vajota! Vait, vait, vait!

Vait! Hän nukkuu, Hymmi hellä, Ikävöitty ikuisella Kaiholla. Oi, levossa Nuku, rakas, rauhassa! Vait, vait, vait!