Chapter 4

Mutt' tää kukka ihana Kaunis onpi kasvoilta, Enkelitten muotoinen, Pyhäin kaikkein kaltainen.

HEINRIKKI ACHRENIUS.

Syntyi Sievissä 1730, tuli 1749 Turussa ylioppilaaksi. Oli sittemmin suorituskomissariuksena ja nimismiehenä Kalajoella, jossa kuoli 1798. On kirjoittanut koko joukon, enimmäkseen ainoastaan käsikirjoituksessa säilyneitä runoja, useimmat leikillistä laatua.

KAIKU.

Ilma kaunis, ihanainen, Se'es, siksehen suloinen, Minun laitti liikkehelle, Kerran käymähän kuletti Nurmimaalle nukkaiselle, Kukkaisten kotisijoille, Joita katsellen kävelin, Ihantelin itsekseni. Kävin kyynärän välistä, Jopa seisoa sujotin, Tahi panin polvilleni, Uuvuin istumaisilleni, Otin kukkaisen kätehen, Toisen toisehen sivalsin, Sitte veisasin vähäisen, Sanan, kaksi kalkautin.

Jopa ääni etähältä Kuului korvani sisähän, Joka mua jätkytteli, Samat saneli sanaiset. Minä vaikenin välehen, Ajattelin arvollansa Siellä ihmisen olevan, Istuksevan itseksensä, Joka kuuli laulavani, Lauloi laillani takaisin. Vaan jo muistui mieleheni, Astui aivoni sisälle Juttu kaiusta kamala, Kaikun katalan menosta, Joka oli neito nuori, Kaunis, kasvoilta ihana, Mutta muuttui murhe'esta, Kaikki kuivasi kokohon, Jott'ei jäänynnä jälille Tästä muuta tiettävätä, Kun ääni mainittu metsässä, Kaiku kaikki jätkyttävä.

Itsekseni istuessa, Tätä ajatellessani, Havaitsin havun sivulla.

PAPIN ROUVILLE VAPUN PÄIVÄNÄ.

Papin rouvat, papin rouvat nyt taas iloitkoon, Koska saavat luottaa, Että kaksi vuotta Vielä vissiin, vielä vissiin heillä turva on.

Äijät elää, äijät elää, turvan tuottajat! Ei ne rouvat huokaa, Heill' on kyllä ruokaa, Asuinsijan, asuinsijan hyvät laittajat.

Heille riistaa, heille riistaa kasvattavat kans, Aittaan aivan hyvää Tarpeheksi jyvää, Arkun sisään, arkun sisään muuta aikanans.

Karja kaunis, karja kaunis aina lisäyy, Eikä maidon mahti, Kellarista sahti Juoksemasta, juoksemasta koskaan pysäy.

Viinan vilja, viinan vilja monta virvoittaa, Oluttakin nähdä Yllättävät tehdä, Joka monen, joka monen janost' kirvoittaa.

Siis jo rouvat, siis jo rouvat pian vanukaat Äijienne kaulaan, Niinkuin rautanaulaan -- Suuta pistäin, suuta pistäin heille sanokaat:

»Elä kauvan, elä kauvan minun tukenan'! Paljo multa puuttuis, Sull' jos tuoni suuttuis, Ennen aikaa, ennen aikaa panis hautahan!»

FRANS MIKAEL FRANZÉN.

Tämä kuuluisa runoilia ruotsin kielellä, joka oli syntynyt Oulussa 9/2 1772, tuli kirjallisuuden professoriksi Turkuun 1798, vaan 1811 siirtyi Ruotsiin, missä Hernösandin piispana kuoli 14/8 1847, on suomeksikin runoillut yhden runoelman (1804).

RUHTINAALLE.

Eläköön kuningas, Vilpitön ruhtinas Suomenkin maan: Sielläkin siivoa, Toimea, taitoa, Parempaa oloa Kartuttamaan.

Vaasaitten sijalla, Vaasaitten neuvolla Hallitkoon hän: Metsänkin kodossa Orvollen osansa, Pienimmäll' omansa Säilyttämään!

Estä, oi Jumala, Pahuuden juonia Pimeyden teill'! Hän ku on ilomme, Onnemme, toivomme, Hänelle olkoomme Se kuin hän meill'!

Turvana tuhatten, Herrana sydänten Eläköön hän! Väärille pelvoksi, Hyville voitoksi, Suomelle riemuksi Eläköön hän.

Veisaa siis jalolle Maakunnan isälle Suomenkin maa; Kasvattain rauhassa Lapsia korvessa, Rukiita nevassa, Veisaa: hurraa!

HEIKKI VÄÄNÄNEN.

Heikki Väänänen oli työmiehenä Oulussa ja eli 18:nen ja 19:nen vuosisadan vaiheella. Hän sanotaan olleen taitava viulunsoittaja, vaan viettäneen ympäri kuljeksivaa ja epäsäännöllistä elämää, ja vihdoin tapaturmaisesti saaneen surmansa. V. 1801 painettiin Vaasassa hänen runonsa _Kummasta kalakukosta_, joka ennen muita on tehnyt tekiänsä nimen tunnetuksi.

LYSTILLINEN RUNOLAULU KUMMASTA KALAKUKOSTA.

Jop' on laulu laitettuna, Sanat somat solmittuna Rytsin[46] ruuasta rumasta, Kummasta kalakukosta, Johonk' ol' pantu Paltamossa Katti karvainen sisähän, Isossa Itäkylässä Paltamossa mainiossa.

Kerran keskensä isännät, Rannin miehissä rupesit Pyhäiltana puhuhun, Julkisesti juttelehen, Kuin on Oulussa pahoja Tullissakin turkasia; Syövät syökärit rahatta, Ilman työtä tullin miehet, Kun vievät välistä reestä Evähiä matkamiesten.[47]

Talon vaari taitavasti Kysyypi kylän väeltä: »Kusta nyt saisin kumppanita, Kusta matkallen toverit? Lähtisin minäkin kerran Käpäisehen kaupungissa; On mulla talia taasen, Vielä voitakin vähäisen, Vaikk' on huono heinävuosi, Mure muustakin ruuasta.»

Kohta yksi koiransilmä Sanoopi väen seassa: »Jopahan kotoa kyllä Joulun eellä jouetahan, Olis mielessä minulla Lähtö poijes Pohjan maalle: Lähtisin minäkin muuten Käpäisehen kaupungissa, Vaan onpi vähän vikoa, Joka on kotona kauvan Mulla muistissa pysynyt, Poveani pureskellut: Vietihin minulta viimein Väkisin vasikan paisti. Kun näki olevan reessä, Sitä syökäri syleili, Sitä anoi ahkerasti, Pyysi pystössä käsinni. Minä mies sanoin hänelle, Puheskelin puolestani: 'En saata evästä panna Tyköäni, ystäväni, Poijes matkan pitkän päässä. Kylläpä täälläi tarvitseepi Pureskella porvarissa.' Veipä sittenkin väkisin, Vielä kiitti kinttujansa, Hyvin kosti kynsiänsä. Kuin ovat viekkahat viriät Omin mielin ottamahan Talonpoikien evästä! Sitte kun tulin kotia, Heti sai kylässä tietää Akkani saman asian, Josta akka aika lailla Minua torui tolvanaksi. Vaan nyt konstin mä kotona Saatan vielä viisahammin Tehä toisehen tapahan.»

Ottipa kissan kiiruhusti, Tarttuupi takajaloista, Siinä hirtti hiiren syöjän, Pani pirtin lämmitessä Leivän sisähän leviän. Rupes estähän emäntä: »Kosk' on herja herjennynnä, Naaraskissa naukumasta, Niin nyljen nahattomaksi, Siitäpä tulisi sievät, Turkin puuhkat pulskiammat.»

Ukko uunilta puhuupi, Partavaari paukuttaapi: »Kyllä sinä, siivo muori, Oike'in hyvä olisit Syökäreille syölähille, Kun nyt siitä kuoren poijes, Veisitkin nahan väkisin, Ke'en kesken paistamisen, Siitäpä syökärit rupeais Arvelehen aivoissansa, Että on tähän sisähän Jänes pantu Paltamossa; Siitä mielehen menisi Talonpoikien tavarat, Vastakin repis rekiä, Evähiä etsiskelis. Ann' olla katti karvoinensa, Että tullee tuntemahan, Mik' on pantu Paltamossa, Koottu kuorien sisähän, Taherrettu taikinahan».

Isäntä ihasteleepi, Lie'en vierehen lipuupi, Pani kissan paistumahan, Katin karvat kärtymähän. Sitte kuin kuori päälle kuivi, Taikina tuli kovaksi, Katin päälle kankiaksi, Ulos uunista nykäisi, Paneepi säkin sisähän. Sitte lähteepi kotoa Maanantaina marssimahan, Astuhun alusta viikon, Kohen Oulua kokehen. Kun tuli tykö Muhoksen, Löysi kohta kumppaninsa. Kumppanit heti kysyvät: »Joko nyt jokea meemme, Linnan tullista livumme, Käymme kautta köyhän miehen?» Juuruksen tykö tulivat, Kestikievarin keolle.

Siltavouti Simpermanni Oli juossut Juuruksehen Tukkihin haoilla siinä Tietä kiinni kiiruhusti, Ett'ei joutuisi joelle, Sieltä kulkisi kukana. Ne, jotka jokea aivoit Myllytullista tulehen, Simpermannin käskyn kautta Kangastullihin kävivät. Pistit ensin pienen leivän Tulliherralle kätehen; Tästäpä herra herjemmäksi, Kovin koiraksi rupesi, Sanoi herra hilpeästi: »Ketä sinä tällä kerjulaista Pilkkoat pila-isäntä, Ompa sulla suurempia, Kalakukkoja komeita? Anna mulle muutamainen Teiän maanne maistiksista.»

Mies se mielellä hyvällä Sysäsi kukon kätehen, Jonk' oli sisähän kissa, Pantu katti karvoinensa. Hetipä käski tulliherra Tämän miehenpä tupahan, Kutsui Rytsi ruukostille, Antoi kahvit, antoi punssit, Vielä viinatkin lisäksi. Kun oli sarikat saanut, Ryypyt suuhunsa suloiset, Mies heti meni ka'ulle, Sieltä poikkes porvariinsa.

Tämä on laulu laitettuna, Sanat väätty Väänäseltä. Sille palkasta tulisi, Tahtoisi jalan takaisen, Kun olis ollut saatavilla Silloin tullissa tykönä, Kun Rytsi ruualle rupesi, Iltaiselle ilkeälle. Haukkasi palasen päästä, Toukaiseepi toisen kerran, Jo sattui käpälä suuhun, Kynnet kielehen rupesit; Luuli hauin hampahiksi, Eli lahnan leukaluuksi, -- Eipä usko ensinkänä. Kunpa viiltää veitsellähän, Näkeepi olevan siinä Karvaisen katin sisällä. Hetipä kirosi herra, Kesken syönnin synkeästi, Sanovi sanalla tällä: »Enpä tuota turkastakaan Luullut nyt minä poloinen Perkelettä petturiksi; Kun on ilkeä isäntä Pilannut parahan viljan, Tuolla lailla tuhrannunna. Ei sitä tieä ihmisrukka, Mitä syöä syntisparan Vasta vanhana pitääpi, Kun ei nuorna näitä nähty, Noita ruokia rumia.»

PAAVO KORHONEN.

Syntyi huhtikuussa 1775 Ukkolan talossa Rautalammilla, missä isänsä oli talonpoikana. Jo nuorena tuli hän liki tienoilla kuuluisaksi runotaidostaan ja oli aina tervetullut vieras kaikissa juhlissa. Kansa pitää Korhosta kaikkein uudempain runolaulajain mestarina. Syksyllä 1840 löydettiin hän eräänä päivänä kuolleena venheestään paluumatkalta erään naapurin tyköä. Lönnrot on 1848 julaissut kokoelman _Paavo Korhosen runoja_.

RUNO SUOMEN KIELESTÄ.

Suvaitseeko Suomen kansa, Salliiko Savon isännät. Että Suomesta suloinen Runo tässä lauletahan, Koska mieli kättä käski, Käsi kätteli kyneä, Kynä piirsi puustavia?

Mitäs puustavit puhuivat? Sitä ne sanoivat silloin, Kuinka suotta Suomen kieli Kapaloss' on kauvan ollut Lapsen tautisen tavalla! Niinkuin tuo on nytkin vielä Sitehissä sitke'issä, Vaikka on jo vanha kyllä, Eipä taia tullakkana Siitä miestä milloinkana, Joka poikki ponnistaisi, Katkoisi kapalovyönsä, Jaksaisi jaloin kävellä Aikamiehen askelia, Päästä päähän pitkän pöyän Isommille istuimille, Rinnalle rikasten kielten, Valtakielten kumppaliksi; Että vielä virkamiehet, Oikeu'en omat jäsenet Suomen kieltä kirjoittaisi; Että tuomiot tulisi, Esivallan valtakirjat Kansan kielellä omalla, Talonpoian tuttavalla.

Kyllähän kynä tekisi Suomalaisia sanoja, Kuin on kuultuna puheessa; Oppineemmatkin osaisi Suomen suoria sanoja, Jos sen antaisi asetus, Eikä estettä olisi La'in vanhan laitoksista. Kylläpä me kyntömiehet Tuolla aikahan tulemme Keskenämme kelpolailla, Vaan ei tuta tuomioita, Välikirjoja vähiä, Kuittejamme kuitenkana; Eikä suuta suuremmilta Suomi saattaisi pilata.

Lintuset livertelevät Kukin äänellä omalla, Kielellänsä kerkeästi, Jonka heille äiti neuvoi, Oma vanhempi opetti Pesissänsä pienempinä: Ei ole sitä etua Suomen kansalle suvaittu. Ruotsin kieli on ruvennut, Joutunut jo ensi alusta Suomen suureksi isäksi. Aina sill' on arvo suuri, Joll' on ystävät ylhäiset, Sukulaiset suuret muutkin; Sanotaanpa Saksan kielen Ruotsin heimoa olevan. Missä on sukua Suomen? On vähän Virossa vielä Aivan arvossa samassa, Ett'ei kouluissa kysytä, Akatemioiss' anota.

Mitäs vielä viimeiseksi Suomen puolesta puhumme? Jos ne herrat Helsingissä, Suuren oikeu'en omaiset Antaisi luvan lujimman, Että tuomiot tulisi Kansan kielellä omalla, Talonpoian tuttavalla; Sitte sihteerit tekisi Halaistulla höyhenellä Samallaisia sanoja Kuin on suullakin sanottu, Jopa piispatkin pitäisi Suomen kieltä suurempana, Kaikki tuumahan rupeisi, Kirjoittaisi Suomen kieltä. Se on suomeksi sanottu Suomalaisten suosioksi.

HÄÄLAULU.

(Lyhennetty.)

Noh, miehet, miehet, veikkoset! Näin näitä häitä juodaan: Lopussa viel' ei entiset, Ja yhä toista tuodaan.

Vaan näin ei kauvan eletä, Ei päälle tämän päivän, Jos poikia ei laiteta Kihloja kylään viemään.

Siis laita poi'ille naiminen Niin pian kuin he täyttää Viis vuotta päälle kymmenen, Jos kohta pieniksi näyttää.

Ei sitte puutu pitoja, Jos muutoin onni seuraa; Voi tyhmät poiat, jotk'ei nai, Piiatkin teille nauraa.

Kas nyt mä tahdon tanssia, Jos suinkaan kengät kestää. Nyt mieleni on marssia, Jos ei vaan vanhuus estä.

Myös nuorten halu herääpi, Kun viulun äänen kuulee, Ja naurusuulla näkeepi, Ett' vanhat tanssiin tulee.

Poiat ne polskan hyppelee, Vaan vanhat sinne tänne Nurkasta nurkkaan kiitelee, Yhteenpä tuokin käynee.

Poiat ne ensin pyytävät Sulhasta suosiolla, Väkisten viimein vetävät, Jos ei hän tahdo tulla.

Morsianpiiat puhuvat: Eiköhän me jo mennä! Vaan yritykset viipyvät Likellen illan päivää.

Sitte he temput tekevät, Kun kokit maidon keittää, Ja tanssin koukut kokevat, Pois nutut päältään heittää.

Vaan minä vainen yritän Sulhasen kanssa tanssiin, Oluttakin jos taritaan, Ensin kulahuttaisin.

Nyt mielellä mä lähtisin, Jos aivan yksinäni, Vaan täytyy tulla muidenkin, Kun nousi soiton ääni.

JAAKKO JUTEINI.

Syntyi talonpojan poikana 14/7 1781 Hattulassa, tuli ylioppilaaksi 1800, ja 1813 maistraatin sihteeriksi Viipuriin, mistä virasta 1840 otti eron. Juteini on julaissut suuren joukon pienempiä ja pitempiäkin runoja, esim. _Muistopatsas Suomessa Aleksanderille I_, 1815, näytelmäntapainen _Pila pahoista hengistä_, 1817, _Huilun humina eli takaisin tulo Väinämöisen hyvästijätöstä_, 1820, ja vaikutti väsymättömällä innolla suomalaisuuden herättämiseksi. Yliopiston riemujuhlassa 1840 tuli hän filosofian kunniatohtoriksi. Hän kuoli 20/6 1855.

LAULU SUOMESSA.

Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa, Ehk'ei riista riemuksemme Saavu miesten maatessa; Laiho kasvaa kyntäjälle, Arvo työnsä täyttäjälle.

Suomen poika pellollansa Työtä tehdä jaksaapi, Korvet kylmät voimallansa Perkaapi hän pelloksi; Rauhass' on hän riemullinen, Mies sodassa miehuullinen.

Opin teillä oppineita Suomessa on suuria, Väinämöisen kanteleita Täällä tehdään uusia; Valistus on viritetty, Järki hyvä herätetty.

Suomen tytön poskipäihin Veri vaatii kukkaset, Hall' ei pysty harmaa näihin, Näit' ei pane pakkaset; Luonnossa on lempeyttä, Sydämmessä siveyttä.

LAULU ELÄMÄN NAUTINNOSTA.

Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla, Nauttikaamme elämätä iloll' ihanalla! Pois, pois karvaus, Vältä, veikko, huolet! Pois, pois valitus, Taita tuskan nuolet!

Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä Aina niinkuin päivänpaiste syksyisellä säällä. Pois, pois vihainen Väliltämme vaino! Pois, pois salainen Kateuskin kaino!

Ilon aamu autuas on nytkin alkavainen, Riemun päivä ruskottaapi kaunis, koittavainen. Pois, pois turmelus, Hyvä hyvin käytä! Pois, pois huokaus, Toivoll' onni täytä!

Kaunis, niinkuin kuutamolla kuljeskellessamme, Onpi toivo, sielun valo vaelluksessamme. Pois, pois epäilys Erhetyksen yöstä! Pois, pois pimeys Tunnosta ja työstä!

Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet multa, Että kaikki katoaapi, kauneus ja kulta. Pois, pois kuitenkin Kuolon pelko peitä! Pois, pois pikemmin Murhe musta heitä!

Missä lienee muuttumatta olo maamme päällä? Tyytyväisyys onpi vasta onnen täyte täällä. Pois, pois viipyköön Murhepäivä meiltä! Pois, pois pysyköön Itku ilon teiltä!

MENESTYS SUOMESSA.

Kyllä on Suomessa luminen luonto, Vaan hyvän suonto Riemulla rintoja lämmittää. Kulkekoon talvella kylmänä kuukin, Lämmin on luukin, Kun veri ystävät yhdistää.

Kesällä leikkivät linnut ja karjat, Makeat marjat Varsista valmiina taitellaan. Kedolla kestävät lapset ja laumat, Pellolle aumat, Korkeat, laveat laitellaan.

Miehiksi nousevat poikamme norjat, Suorat ja sorjat, Miehinä mieltänsä kiitellään, Pienestä piiasta paisuupi nainen, Jaa, samallainen, Kuin marja kukasta viljellään.

Naitavan neitosen lempeä laatu, Simasta saatu, Aina on sulava suosioon. Ei ole elämä onnea vailla Suomenkaan mailla, Avoinna ovi on nautintoon.

LAPSEN LAULU LESKELLE.

Älä itke äitini, Älä äiti kulta, Vaikka vaan nyt isäni On jo musta multa.

Älä muista murhetta, Tuoll' on kirkas taivas, Poikas torjuu puutetta, Vähentääpi vaivas.

Kyllä luonto lapsella Viimein vahvistuupi, Miehen voima varrella Kerran kukoistuupi.

Anna ajan ehtiä, Huoles minä maksan; Leipä paisuu leveä, Koska kyntää jaksan.

PENTTI LYYTINEN.

Syntyi Rautalammilla 18/1 1783. Tuli kotivävyksi Toholahden kestikievaritaloon, jonka sitten peri omaksensa. Hän kuoli ijäkkäänä 20/2 1871. Lyytinen on kirjoittanut suuren joukon runoja, joista laajin ja tunnetuin on tässä seuraava »Kestikievarin virasta.»

KESTIKIEVARIN VIRASTA.

Jos on viljoa virassa, Jos on myötä mynttiäkin; Niin on piikit pistäväiset, Viran vieressä vihaiset. Keisarill' on kelpo lailla Kunniata kuuluisata, Vaan on harmi hartioilla, Valvottava valtikasta. Samoin sattuupi Savossa: Viriätkin virkamiehet Saapi harmista haleta, Kun ei jaksa jaaritella, Kiirehessä kirjoitella.

Kaikk' on kestikievaritkin Paljon joukon palveliat; Saapi valvoa varahin, Juosta juuri joutuisasti Yöt ja päivät pääksyttäisin, Tehä paljon palvelusta, Saapi siinä saappahatkin Kujasilla kunnon kyy'in, Vinkaiseepa virsut vielä Kipiästi kiirehessä. Yksi huutaa hulikkata, Toinen voita voivottaapi, Yksi toivoopi totia, Toinen pitäis punssipullon, Joku kaipaa kahviakin, Toinen vettäkin vetäisi; Vinkaiseepa viinoakin, Joka tuiskusta tuleepi.

Rustaa sitten ruokapöytä, Kanna siihen kaikenlaista, Siihen sovita sinapit, Siihen pienet pippuritkin. Kun on iltanen ihossa, Kun on ruumis ruokittuna, Laita sitten siistit sängyt, Joka puolelta puhasta, Jätä sitten jäähyvästi, Astuppas ulos ovesta, Yritäppäs yöksi mennä Lepäämään leposijallen, Kohta parkuupi pihalla, Heliseepi herran kello, Jok' on ilkeetä ihollen, Korvillen kovin pahoa, Kun on uupunut unehen Päivän töistä päästyänsä. Nouseppas ylös nopeesti Oman kumppalis kupeelta, Ukko jou'uppas urallen, Piitä pitkin askelinkin, Ala taaskin ammattisi. Pane pöyällen pötyä, Toimitappas toiset sängyt, Jos he yöksi yötyneepi. Ain' on pelko peittehenä, Maatessakin manttelina. Milloinkin minkin näköistä Saataneenkaan sarvipäätä.

Annas aika aamun tulla, Emäntä ensin käsihin, Kanna ensin kahvikuppi, Sitten laittele lökärit, Siihen sovita sokerit, Siihen ruskiat rusinat, Siihen katsele kanelit, Siihen kaikki kaunistukset, Rohotapas roppiryypyt, Vielä pienet piiskapiipat. Vyötä sitten vyöllä kiinni, Mit' on pantuna pesähän, Valjastappas valmihiksi Kyllä kymmenen hevoista; Piä värkkisi vireillä, Aivan äkkiä älyä, -- Jos et jou'u juoksemassa Saamahan sanan perästä, Kyllä tukka tuiskuaapi Herran kourissa kovissa.

Kunpa ois se kunnon herra, Joka tukkaani tuleepi, Niiaisinpa niskoillani, Pokkaisinpa polvillani, Että muistutti minua Virastani viisahasti, Mut kun kelvotoin ketale Tukkoani tuiskuttaapi: Se on häpiä hänellen Viimeisillä virstoillansa. Ja jos sopiipi valitus, Kyllä kynnet on kynässä, Ompa näpit näpperänä, Sormet sievästi sitoopi Valituksen valmihiksi -- Katso tietä kansselihin Saamaan sakkoja lisäksi. Vapiseepi vaarin housut Monta kertoa kesässä, Kun on kuomi kunnollinen, Vaunut valmisna pihalla, Hevoiset hien pisassa Hojottavat hollin päässä, Narrin nahkoja vetävät, Oppineemmat outteleepi. Ja kun kulkee kunnon herra, Kun hän tuleepi tupahan, Ei hän kilju kiivahasti, Eikä äissänsä ärise, Vaikk' on vajaata välistä Meiän miesten meiningissä; Iloksensa ihmisparka Katseleepi kaikin puolin Herran oikian oloa, Kulkemista kunnon herran.

Kuormansa on kummallakin, Vaivansa vaeltavilla, Toinen toistansa vetääpi Surun tiellä surkiasti. Matkamiehet me olemme, Keisarit ja kerjäläiset, Maaksi, mullaksi tulemme Matkan päähän päästyämme, Vaikka vaeltaa isosti, Yli määrän ylpiästi, Moni kelvotoin ketale, Matkustaissa maailmassa. Min' en tie'ä toisen töitä, Eikä toinen toisen öitä, Sen mä vaan saatan sanoa, Ett' on kuorma kummallakin.

LAPSEN VIRSI.

Minä laulan lapsen virttä, Linnun virttä liekuttelen. Lintu tuopi liinapaian, Peipponen pellavaspaian, Hanhi tuopi hyvän hameenkin, Leivonen hyvän leningin, Pulmunen puhtahan paian, Papukaija kaunistukset, Riikinkukko rintaristin, Kullankarvaiset kuputkin, Mehtikana tuopi miekkojakin, Tikka tikatun takinkin. Mettinen se messuaapi, Lintuset ne lauleleepi, Pääsky parvesta parahin Viisahasti vingertääpi Unen virttä viimeiseksi. Minä laulan lapselleni, Lapsi laulaapi itsekin, Unen virttä virkkeleepi. Makaappas nyt pieni Maija, Makaa makeita unia Herran helmassa hyvässä, Makeassa manalassa!

Ja kun lasketaan levolle Tämän maailman majoista, Tule sitten Tuonelahan Lasten kanssa laulamahan, Siellä on makea manna, Siellä on ilo ihana, Siellä on koria kirkko, Siellä lehteri leviä, Siellä veisaa pyhät veljet, Siellä siunatut sisaret, Siell' on semmoinen elämä, Jott' ei täällä tietää saaha, Sit' ei voi sanoa suulla, Eikä käellä kirjoitella.

Josko Maija sinne mennet, Josko ennen ennättänet, Kutsu sinne kummiasi, Isääsi ja äitiäsi. Rukoileppas Ruhtinasta, Vanhurskasta Valtiasta Armoalttarin e'essä, Palmut paistavat käessä. Siellä sitten lauletahan, Voitonvirttä veisatahan Isämme istuimen eessä, Isoisissa Isän häissä. Siellä on avara aitta, Leviämpi leipähuone, Siellä on lihava laiun, Hengellinen herkkupöytä. Jospa sinne tultaisiinkin, Onnelliset oltaisiinkin, Siinä suuressa salissa Patriarkkojen parissa.

PIETARI MAKKONEN.

Oli syntynyt Kerimäellä v. 1785. Pitäjässään häntä pidettiin suuressa arvossa ja pantiin useaan luottamustoimeen. Ensimmäistä runoaan kirjoittaessaan hän mainitaan jo olleen 50-vuotiaana. Makkonen kuoli 20/4 1851. Etevimpiä ovat hänen runonsa »Suomen kielestä» ja »Viinan töistä».

LAULAJAN ALKUSANAT.

Halu mulle huolta antoi, Luonto laulua lupasi, Ruveta runon sanoille, Väinämöisen värssylöille, Jos vaan kylläksi kynäni, Sulkani sanoja saisi, Eikä vierisi vioille, Teille väärille vetäysi.

Voi! jos vanha Väinämöinen, Ukko nousisi unesta, Aukaiseis sanaisen arkun, Josta juoksisi jokena, Virret virtana valuisi, Sarvipäisinä sanoina. Luontevina lausehina!

Mielikki, metsän emäntä, Metsän kukka kultarinta, Kasta siipesi simassa, Sulkasi sulassa meessä, Jolla virteni virutan, Kastelen sanani kaikki, Että muistuisi mesille, Hunajalle höyryäisi, Oisi iltamme ilona, Suomen kansan suosiona.

ILOLAULU SUOMEN KIELEN KASVANNOSTA.

Missä syntyi Suomen neiti, Kussa kasvoi kaino lapsi? Mistä oppinsa otellut, Saanunna sanat mokomat, Kun ei kielensä keralla Sallittu salissa olla, Eikä oppihin otettu, Neuvon alle annettuna? Siitä ei sinä ikänä Tullut suurillen tutuksi, Eikä päässyt päivinänsä Ylimmäisten ystäväksi; Kulki köyhissä kylissä, Matalaisissa majoissa, Talonpoikien tuvissa, Kyntömiesten kartanoissa; Jos kerran kävi hovissa, Ei siihen sisällen päässyt, Saipa käyä kartanolla, Seinävierissä väristä; Eikä päässyt pännän päähän, Eikä sulkahan sopinna, Eikä laskettu lakeihin, Eikä tullut tuomioihin.

Niin on aivan arvotonna Seissunna selän takana, Niinkuin köyhä kerjäläinen, Ovensuussa orpolapsi; Ei suvainnut suuret kielet, Vallankielet verraksensa, Eikä antaneet apua Orpolapsellen opiksi. Muoto murheesta häneltä Tuli aivan turmiolle, Nuttu päällä nukkavieru Varsin vanhasta sarasta, Tuntui tuhmallen sanoilta, Yksinkertainen opilta.

Niinpä kulki kuun ikänsä Oman oppinsa nojassa; Tuosta herrat Helsingissä Katsoivat kalun tulevan, Alkoi tuota armahella. Siitä syntyi suuri seura, Kirjaseura kiitettävä, Joka alkaapi aluksi Opetella orpolasta: Silmät siistiipi liasta, Kaulan karstasta puhisti, Korvat kanssa kaunihiksi, Vartalon valeli veellä, Saippualla valkiaksi, Hapset harjasi hyväksi, Kähäräksi kaikki tyynni, Rinnat kaunisti kukilla, Panit paian palttinaisen, Valkoisen valitun liinan. Kaapu käyty Karjalasta, Röijy saatuna Savosta, Kengät on Kemistä tuotu, Sukat kanssa Kainuhusta. Panit kouluhun kotona, Alle oppinsa asetit, Yksi saatteli sanoja, Toinen neuvoi nuottiloita.

Tuosta kasvoi kaunis neito, Suomen ympynen yleni, Suu on kuin sulalla tehty, Huulilta hunaja hiiluu, Kasvot kaunihit, koreat, Ruskeat kuin ruusunkukka, Silmät on sininäköiset, Lemmenlehtiset, leviät, Luonnossa ilo ihana, Rakkautta rinta täynnä. Jo nyt saattaapi salissa, Kamarissa kaunihissa, Oike'in omin varoinsa Seistä suurien seassa, Kirjat kaunihit käessä; Lauleleepi lemmenvirttä, Niinkuin lintunen lehossa, Toukomettinen metsässä, Jopa vertoja vetääpi Ruotsin kuulun ryökkinöille. Tuota herrat Helsingissä Kaikki katsovat ilolla, Herrat nuoret naimattomat Kilvan kihlata kokevat.

EI OU YKSIN ELÄNYTTÄ.

»Yksin laulan, yksin soitan Runoja jo ruostuneita, Lauluja lakastuneita,» Näitä lausui laulajamme, Kuuluisa runon kutoja, Virren seppä selvänlainen, Valitellen vaivojansa, Yksinään yrittävänsä: »Ei mua Suomi soitattane, Omat lapset laulattane, Miellytä nykyiset miehet.»

Vaan ei vielä virret kaikki Gottlunnin kotona käynyt, Eikä kielellen kerinnyt: Viel' on lauluja Lapissa, Karjalassa kanteleita, Savossa runon sanoja, Viel' on vanhan Väinämöisen Laululuonto liikkehellä Monen poikasen povessa, Monen vaimon vartalossa; Suomi syytääpi sanoja, Savon lapset lausehia.