Chapter 3

Etsi muuta elantoa, olentoa, Pyydä taivahan taloon; Etsi meno muuttumaton, puuttumaton, Pyri pyhien iloon!

Siell' on riemu rikkahampi, runsahampi Asunnoissa taivahan, Siellä laulat lapsinesi, lankoinesi Voiton virttä Jumalan.

Kosk'et koskaan kuolematta, katoomatta Sinne täältä tulla saa; Sydän sulla, syntisparka, aivan arka, Että suret kuolemaa!

MATTIAS SALAMNIUS.

Mattias Salamnius on runoillut _Ilolaulun Jesuksesta_, jossa Jesuksen elämää ja kärsimystä kuvataan 29 runossa, ja muistosanoja piispasta Gezelius vanhemmasta. Ilolaulu Jesuksesta, ensi kerta painettu v. 1690, on epäilemättä pidettävä etevimpänä suomalaisena runotuotteena Ruotsin vallan aikana sekä puhtaan kielensä että yksinkertaisen, vaan mahtavan esityksensä kautta. Kummallista on, että sen tekiän elämänvaiheet ovat melkein tuntemattomat. Luultavasti hän oli syntyisin Pohjanmaalta ja oli palvellut sotapappina. Hän kuoli 1691 vakinaiseen virkaan pääsemättä.

JESUKSEN SYNTYMISESTÄ.

(1 luku Ilolaulussa Jesuksesta).

Kansa outoja anoopi, Ikävöitsee ilma kaikki Menot kurjat kuultaksensa, Saadansa sadat sanomat: Vaan ei tottele tosia, Tutki tarpehellisia, Kuinka kulki suuri Herra, Luoja itsensä alensi, Joutunut Jumalan poika Alemmaksi enkeleitä; Ylimmäisnä ollessansa, Alas astui taivahasta Tänne syntisten sekahan, Näin samos sana lihaksi, Otti Herra orjan muodon, Kun oli ennen ennustettu Herra hengeltä hyvältä, Miesten kautta kaunihitten, Patriarkkojen pyhien.

Kosk' oli aika joutununna, Määräpäivät päättynynnä, Saattoipa sanan edellä, Kantoi kaunis Gabrieli, Herran enkeli ihana, Natsaretin neitoselle, Maarialle mielehisen: Tulla Luojan tuottajaksi, Äitiksi ison Jumalan, Ilman miehen yhteyttä, Herran voiman varjoomalla.

Ajan aivan joutuessa Suuren syntyä Jumalan, Käypi käsky keisarilta, Esivallalta varoitus, Aivan uusi Augustuksen, Vetävä veron tekohon, Ruomista rahan anova, Jonka alla Juudan kansa Elääpi ajalla sillä, Ilman vallatta omatta, Niinkuin ennen ennusteli, Jaakobi jalo saneli. Kukin kulki kaupunkiinsa, Lipoi linnahan omahan, Ala riensi arvionsa. Joosefi jalo saneli, Maarialle muistutteli: Pitäis mennä Bethelihin, Ala arvion asua; Valmistit vaeltamahan. Läksit kahden kulkemahan.

Joutuupi Jumalan äiti Betlehemin pellon luoksi, Kulki kohta kaupunkihin; Vaan ei tuttane tuvissa, Kammioihin käskettäne, Ei suoda siaa salissa. Itse ukselta isäntä, Alta harjan halliparta, Katsoi pitkin peukalonsa, Kohden korsua kökötti, Tallin usta tarkoitteli: Siellä saanette sianne, Majan köyhät matkamiehet; Isot istuvat tuvissa, Pöyhkeämmät pöydän päissä; Korsuhun kovalykkyiset, Pihattohon pienemmäiset.

Noi teit tallihin tilansa, Luoksi luontokappalitten, Aasien asuinsialle. Syntypäivä päälle käypi: Syntyi soimessa Jumala, Herra pahnoilla parahin! Toiset silkissä sinisnä, Punaisena purpurassa, Kulta kiiltävä käsissä, Sormissa kivet koriat! Herra heinillä suloinen, Kapaloissa kaunis Luoja. Isä istui taivahassa, Äiti valjussa vajassa; Neito ruokkiipi nisällä Kaitsiata kaiken luodun; Jesus itkeepi va'ussa, Itse pilviä pitävä, Hallitseva taivahia. Aasi tunteepi apunsa, Härkä Herransa havaitsi, Vaan ei pojat Bethlehemin.

PÄÄSIÄISJUHLAN SÄÄTÄMISESTÄ.

(6 luku Ilolaulussa Jesuksesta.)

Läsn' oli juhla Juutalaisten, Kuulu päivä pääsiäinen: Käsky korkian Jumalan, Kauvan aikaa jo alettu, Säätty maalla muukalaisten Edessä Egyptin herran, Joka vaivais vaikiasti Jalon joukkoa Jumalan Orjuudella ankaralla; Päivät tiiliä tekevät, Yöllä korsia kokosit, Ha'it varpuja varahin, Hiljaan hietoa vetivät. Viimein johdatti Jumala, Poies vaivasta vapahti, Otti orjahuonehesta Käsivarrella kovalla, Lähdetti meren läpitse; Antoi voiman Aaronille, Monet merkit Moosekselle, Muille muistoksi pahoille, Kuink' on raskas Herran ruoska.

Hätä häälyypi käsissä, Herran kourissa kuningas Päästi kansan kiiruhusti, Poies käskeepi paeta. Kansa kaaressa meneepi, Veden rantahan radissa, Puolehen Meren Punaisen Jalon neuvosta Jumalan. Kurja kuuleepi kuningas Meren estävän menosta; Kohta kulkeepi perässä, Näitä viskoen vihassa: »Joko nyt joukko päästetähän, Orjat onneksi pakenit? Kukas muureja kutoopi, Kuka vallit valmistaapi?» Kohtapa joutuvat kokohon Miehet miekasta parahat: »Jällen tuokamme takaisin, Orjat työhön ottakamme!»

Jopa joutuupi lähemmä, Herran laumoa likeni, Kansa parkuupi pakossa; Mooses huokais hartahasti: »Ei vara edespäin mennä, Sia siirtyä sivulle; Vesi väljä on edessä, Kalliotkin kahden puolen, Jäljessä vihaaja julma; Miekka välkkyypi verinen, Henki huokuupi hevoisten». Kohta kuuluupi humina, Puhui pilvestä Jumala: »Mitä Mooses huokaelet, Valitat niin vaikeasti? Saata sauvasi vetelien, Keppis aaltohon aseta!» Saatti sauvansa vetehen, Aaltohon kepin asetti: Vesi vieryypi mäeksi, Kallioksi kahden puolen, Aalto pilvihin yleni, Jätti pohjan paljahaksi. Mooses mielellä hyvällä, Aivan Aaroni ilossa, Kansa kaikki riemuissansa Menevät meren läpitse, Kuivin jalvoin kulkenevat. Kurja mieleltä kuningas Läpi aaltojen ajaapi Jalon joukkoa Jumalan, Meneepi meren sisälle. Vesi kaatui kahden puolen Aivan yhtehen äkistä, -- Kuten seinät korkeammat, Muljahtavat linnan muurit, -- Peittääpi pahojen parven.

Vaan sinä samana yönä, Koska kansa ulvos kulki, Juhla säätty on Jumalan, Pääsiäinen päälle pantu: Yksivuotisen karitsan Käski kansansa Jumala Tapettaa joka talossa, Ukset viskoa verellä, Pisoitella pihtipielet, Oven päällisen punata: Merkki Herran huonehissa, Ett'ei surma sais sisälle, Jolla löi Egyptin maata; Antoi murhaajan mureta Esikoiset kaikki tyynni, Aina asti kuninkahasta, Ett' asti elä'imihin. Huuto kuului huike'impi Kansan kauhean seassa, Vaan ei joukossa Jumalan Pääse murhaaja majahan: Ukset viskottu verellä, Punaisella pihtipuolet, Ruusunkarvalla karitsan.

Muistoksi tämän imehen Juhla säätty Juutalaisten, Joka vuonna uudistettu: Syödä kansassa karitsa, Pääsiäisnä puhdas lammas.

ANTERUS ASCHELINUS.

Tuli 1682 »turkulaisena» Turun ylioppilaaksi; opettaja Turun koulussa 1690, Askaisten kappalainen 1703, kuollut samana vuonna. On julkaissut muutamia erikseen painettuja runoja, m.m. 1702 _Suomen iloäänen Narvan voitosta_, joka vähän lyhennettynä tässä seuraa.

SUOMEN ILOÄÄNI NARVAN VOITOSTA.

Tsaar' Pietari Muskossa sankari suur' Ol' mielestäns väkevä sangen, Niin että hän humulla tuimalla juur' On Ingrinmaan sisälle langenn': Suur' tavar' ol' myöt' Ja kultaiset vyöt -- Me kuitenkin Jumalass' sodim'!

Vaikk' Venäjän poijill' niin paksult' sen maan. Kuin tomu ja santa, hän täytti, Ett' joukkoa seuraamast' joukko ei laann', Ja vihansa julmuuden näytti, Niinkuin peto suur' Tai kuin traakki juur' -- Me kuitenkin Jumalass' sodim'!

Kun Narvaan hän siirtyi joukkoinsa kans', Niin kaupungiss' pelko suur' paisui; Hän käski sen asujain kohdastans Koht' avata portit, ja lausui: Tott' kaupungin me Kyll' kukistamme -- Me kuitenkin Jumalass' sodim'!

Mut kaupunki rohkia ol' itsestäns Ja venäläist' kohtas näill' sanoill: Niin kauvan kuin veri on lämpimänäns Edesvastaan[44] ma Inkerin majoi! Täst' Venäjän mies On kovassa hiess' -- Näin Jumalass' sotia tahdom'!

Kaarl' kuningas ratsas- ja jalkaväell' Koht' valmisti itsens ja sanoi: Nyt, poikani rakkahat, paastoll' ja hiell' Tykö Herran me astumme anoin, Ett' voisimme viel' Me ratk' tällä tiell' Pois puolestamm' ryssiä luoda!

He vastasit kaikki kuin yhdestä suust': Niin, kuningas, kuolla tai voittaa! Sill' emme nyt tiedä mistäkään muust', Vaan hänen pois uljaasti soittaa, Jos Jumala suo Ja apunsa tuo -- Näin Jumalan avulla sodim'!

He tulit kuin karhut, joilt' poijat on poiss', Ratk' avoimill' kidoilla, suilla, Ja Leijonaa seuras niin paljon kuin voit Maall', merell', niin kaduill' kuin kuilla; Hän vaaroiss' ol' läss' Eik' itseäns sääst' -- Näin Jumalan avulla sodim'!

Siis Venäjän majat yksmielisest' He valloitit väkeväst' päänäns. Hän voiton siis sai niin urhollisest' Eik' enempää muistanut hätääns; Ja iloa täynn' Läpi vallein hän käy Näin Jumalan avull' hän soti!

Mont' tuhatta nukkui koht' paikassa siin', Mont' tuhatta upposi vesiin, Mont' tuhatta otti Kaarl' kuningas kiin' Ja antoi ne vartiain käsiin; Mont' tuhatta viel' Hält' rauhaa rukoil' -- Näin Jumalan avull' hän soti!

Tsaar' Pietar kyll' lupas taas keväällä tull', Mut emme hänt' enempää pelkää. Kaarl' kuningast' ravitse, Herra, ijäll', Hän hosukoon venäläist' selkään! Näin toivomme viel', Äl' apuas kiell', Ett' Sinun me avullas sodim'!

SAKARI LITHOVIUS.

Syntyi 1672, tuli Turkuun ylioppilaaksi v. 1692 ja 1700 filosofian maisteriksi; nimitettiin Nevanlinnaan kirkkoherraksi 1702 ja Ouluun 1713. Hän kuoli 1743. Lithovius on kirjoittanut valitusrunot Gezelius nuoremman ja Kaarlo XII:n (suomeksi, ruotsiksi ja latinaksi, nimellä _Threnodia lugentis Fennonice_) kuolemasta ja onnentoivotuksen Ulriika Eleonooran kruunaukseen. Runopuku on jotenkin huono, mutta niistä puhuu raikas ja pilaantumaton tunne.

KAARLE XII:N KUOLEMASTA.

Surullisten Suomalaisten Parkupuheet, Pohjalaisten Ison itkun ilmoitukset, Vaikeammat valitukset. (Vähän lyhennetyt).

Oho orpoj' onnettomi'! Alimmaisi' armottomi'! Vaivattua valtakuntaa! Suomen saarta surkeata! Kuinka kävi kätehemme, Kovuus kohtais kotohomme, Osaisit onnettomuudet, Vahingot, viel' vaivaisuudet! Sillä siirtyi sankar suuri, Maakunnasta myöskin muuri, Iso isänt' isänmaasta, Valtakunnast' vainotusta, Kaatui kullainen kuningas, Alimmaisilt' armollinen, Lankeis luodilt' lentävältä, Pyllist' pyssylt' paukkuvalta, Norjan nurmelle nykertyi, Tylyn Tanskan tanterelle.

Entisiä edessäni Aikoj' ajatellessani, Monet muistuu mieleheni, Johtuu joskus järjelleni; Kuinka kaikkein Korkeamman Tahdon täytyy tarkkaisimman Tapahtua tähdiss', tuuless', Maassa, muuallakin, meress', Ihmeellisest' itse ilmass'. Joka paikass' juuri julki Kuinka kaitsi kuningasta, Varjel' vaaroist', vahingoista, Alust' armollisest' autti Jumal' itse ihmeellisest'. Nimittäin Narvan nurmell' Voiton veti vähäll' väell' Venäläisilt' verrattoman; Puolan pelloll' päästyänsä Väkinensä voiton väänsi, Augustusta ahdisteli, Pahan paavin parvest' päästi, Saattoi Saksass' voimallisest' Vapauden vainotuille. Mutta muuttuivat mokomat Otolliset onnen otsat, Sangen suureksi suruksi, Kadotukseksi kovaksi, Pyrittyä Pultavahan, Tartarilt' talutettua. Vaka valta varjel' vielä Voideltuaan voimallisest', Pehtaroi kun Benderissä, Soti sijass' soukkaisessa, Turkin tuiman tanhualla, Monta maahan martaaks mätti, Janitsaarein ioukost' jätti. Jumal' jälleen johdatteli, Joukkoinensa johdatteli Kotihinsa kulkiessa. Mureheksi riemu muuttui, Sangen suureksi suruksi. Vaikka vaivoin vaadittihin, Pahat pois pakenemahan, Kuiten kaikkein Korkeamman Tapaht' tahdost, totisimman, Että eros esivalta, Kuoli kuulu kuninkaamme, Lankeis luodilt' laumaltansa. Kätes kiivahast' kirottu, Sormes, suones sadateltu, Kinttus kivust' kuivatkohon, Jäsenesi jäätyköhön! Joka joutses jännittelit, Panit pyssyt paukkumahan, Ampumahan arvollista, Voideltua voimallista! Kukkulat kaikk' korkeammat, Tunturit te Tanskan tuimat, Norjan niityt, nurjat nurmet, Manterehet, maat ja metsät Mureeks mustaks muuttukohot, Surekohot surkiasti! Älköhöt äkätkö äänet, Saapuko satehet sinne, Koskeko kanss' koskaan kaste Vihollisten vainioille, Sillä siellä sodan sankar Ammuttihin aivan ankar. Älkäät ilkeät iloitko, Rivot riettahat riemuitko, Vaikka vaipui voimallinen, Kaatui kullainen kuningas, Ruumis rangaksi raukeni, Meni martaaks manterehen. Sielu siirtyi parempahan, Pyrki taivahan talohon; Kunnia kuuluupi kauvas, Mainitahan mailmassakin Kuuluisan kuninkaan Kaarlen, Sankarin sodassa suuren!

HEINRIKKI LILIUS.

Syntyi 1683 Messukylässä, tuli ylioppilaaksi 1700, vihittiin papiksi 1706 ja maisteriksi 1707, tuli sitten kappalaiseksi Pirkkalaan 1709, kirkkoherraksi Längelmäelle 1722 ja syntymäpitäjäänsä Messukylään 1730; kuoli 1745. Tässä painettu _Kehtoruno_ (vuodelta 1728) on sen ajan parhaimpia tuotteita.

KEHTORUNO.

Tuutilainen, tuutulainen, Lepäele lapsukainen! Levon lainaaja lepyinen, Jesus sua siunatkohon! Nuku, nuku nukkeroisein, Makaele maidonjuoja! Kuin on maitokin makoinen, Unes olkohon suloinen! Kuin on kätes kiinnitetty, Kupeheses vyöllä vyötty, Niin sua Jesus itsehensä Uskon nuoralla niveli. Jumala sun itse otti Liittohonsa lapseksensa, Jesus vioista virutti, Pyhä Henki pyhitteli.

Älä itke, enkelisein, Vaikeroitse, vaiveroisein! Jesus kaunis kumppaninas, Pyhät vartiat va'ussas. Nuku, nuku, nukkeroisein, Makaele maidonjuoja! Liekuttelen linnuistani, Ainoata armaistani, Kehtos käärin kukkasilla, Kasvos peitän kaunihisti. Koska olet kyllin saanut, Hopeaisein, hienoisesta, Heräele, herttukaisein, Ilman itkutta isotta! Palkkas on pantuna povessa, Maito mesi-mieluhinen.

GABRIEL CALAMNIUS.

Syntynyt 1695 Kalajoella, tuli ylioppilaaksi 1712, sitten papiksi ja tuli kappalaiseksi syntymäseutuunsa, joutui 1717 venäläisten epäluulon alaiseksi ja vietiin vankina Turkuun, nimitettiin 1726 Kalajoen kappalaiseksi, ja kuoli 1754. Ilman tekiän nimettä painettiin v. 1734 hänen Suomen vaivoista ison vihan aikoina tekemänsä _Suru-Runot Suomalaiset_, joista uusi painos ilmestyi 1778. Hänen muut runoelmansa ilmestyivät v. 1755 koottuina nimellä _Vähäinen cocous suomalaisista runoista_.

SIITÄ SUURESTA SURKEUDESTA, JOKA SUOMESSA OLI V. 1714 JA 1715.

Muukalainen muulta maalta, Venäjältä vierahalta, Meidän maalla matkustaissa, Tuimuudella tultuansa, Söi siat sikiöinensä, Karitsat kapehinensa, Kanat kaikki karisteli, Kukon poijat kuristeli, Löysi lehmät, löysi leivät, Havitteli härkälaumat, Veipä hevot heinikoista, Varsoinensa vainioista, Pani kaikki kartanoissa Peri puulle puhtahalle.

Lapsi parat laattialta, Imeväiset istualta, Pojat äitin polven päältä, Piiat pienet tuolta täältä, Otti oi! oi! orjiksensa, Ainoisiksi aljoiksensa; Vaimot vallitsi väkisin, Kaunihimmat kaiketikkin, Sydämmellä surkialla, Miesten mielellä pahalla. Vanhimmaiset valkiahan Pani pahoin paistumahan, Kädet köytti kiintiästi, Kapaloitsi kalvosista, Seljän päälle singotteli, Piiskallansa pingotteli, Kysyi: kussa kukkarosi, Hohtavaiset hopiasi, Kussa kullat kirkkahimmat, Kalut kussa kallihimmat, Kussa kaikki kattilasi, Kussa tiskisi tinaiset, Kussa punainen pukusi, Varsin juhlavaattehesi! -- Veden vääntääpi verisen Selkiöistä silmistäni, Hi'en hiuksista hioopi, Poskipäästä pusertaapi, Muistuessa mieleheni Vihollinen venäläinen, Kuinka muodolla monella Vaati aina vaivaisilta Tavarata taipumatta, Omaisuutta ostamatta. Mikä virkois vihdoin siitä, Mikä kuoli kurjan lailla! --

Korvessa oli kotomme, Maantiellä majasijamme. Kirkkotiemme kivistöllä, Metsän petojen pesillä, Karhut kanssakumppanimme, Pyry päiväpaistehemme. Ei mieli mesiä tehnyt, Kylki kuuta kasvattanut Pahan pakkaisen käsissä, Kovan ilman kouratessa, Pahimmissa päivissämme, Hengen hädäss' heltehessä; Moni heitti henkensäkin, Vaipui poijes varvikkohon, Kuoli korpehen kovahan, Kankahalle kaatui maahan. Ruoka oli ruumenista, Puista purtava kovista, Oljesta oma osamme, Petäjästä pellon siemen, Karvas leipä lehdiköltä, Mämmi männystä mäeltä, Suosta suolat, suurusjauhot, Varsin vehoista valitut, Vesi säätty särpimeksi, Sinukka sianlihaksi! Sudet viimein suostuit meihin, Pyysit päällemme poloisten, Monta pientä pehmokaista, Vaivaista vaeltavaista Söivät lasta laitumella, Täytit täytten miesten päälle. Viisi muuta vitsausta, Joit' en saattane sanoa, Oli meillä orpanoilla Kovan Herran koston alla.

Auta ainoinen Jumala, Päästä päivistä pahoista!

HÄÄRUNO ASTRILDISTA.

Minä Savon Suomalainen, Kainuhussa Karjalainen, Tulin tiettyhyn talohon, Kaunihisen kartanohon, Kuulin siellä kumman äänen, Tomun totisen tohinan: Vaimo parat paksulliset Niinkuin pörhöiset pirisit, Piiat pienet, pikkaraiset, Pitkin seiniä sirisit.

Kohta kysyin kohtapäätä Tuommoisen tohinan syytä, Johon vastais vaimopuoli, Martan töitä toimittava: »Nyt on Astrild astununna, Talohon tomulla tullut, Joll'on vasamat vakaiset, Ampuneuvot ankarimmat, Joll'on piikit niinkuin piilit, Teräviksi tehdyt nuolet. Niill' on tullut tappeluhun, Kilvan nymfien kisahan, Sysännyt sydämmen kautta, Talon tiettyä tytärtä, Karannunna kantapäille, Aivan astunut likelle, Ett' on hieno niveltynyt, Niveltynyt nilkkaluusta Jalka neitosen jaloimman, Meidän Marian mainittavan. Siit' on meteli majassa, Huhu siitä huonehessa, Siitä kaikku kartanossa, Sill' on meillä mieli panna Ansat Astrildin etehen, Ett'ei kauvas kartanosta Juokse aivan joutuisasti, Mutta pahan parantaapi, Sydämmen sitoopi syrjän; Löytää tästä lääkityksen, Hienoimman hivellyslangan Sydämmelle särjetylle, Nilkoille niveltyneille.»

Tuossa viivähdin vähäisen, Katsoin naisten naalan päälle. Katso, Astrild ainokainen Oli saatu satimehen, Kussa luki lääkitykset, Kiivahasti kirjoitukset, Kuinka pitäisi parata Sairahaksi saatettua. Sairas kuin sanoman saapi, Katsomahan kapsahtaapi: Jonka Astrild ainokainen Sivuupi sylihin kohta, Kaikki haavat hauteleepi, Kipupaikat parantaapi, Sydämmen sitoopi syrjän, Jatkon jalkahan paneepi!

Tuopa sydäntä sukaisi, Munkin mieltäni mutaisi! Runoihin rupesin kohta, Lattialla laulamahan: Kiitos Astrild ainokainen Hyvin aivan ampumasta, Paremmin parantamasta, Kiitos, kiivahin sodassa, Taitavainen tappelussa! Siitä kannan kallollesi, Siitä painan pääsi päälle Kruunun kullasta kudotun, Palmupuista palmikoitun, Toivotan todella sulle Onnen kaiken olkapäille!

ABRAHAM ACHRENIUS.

Syntyi Somerossa 1/2 1706, tuli ylioppilaaksi Turkuun 1725, papiksi Pohjanmaalle 1730, Nousiaisten kirkkoherraksi 1753 ja kuoli 28/9 1769. Achrenius teki jo nuorena itsensä tunnetuksi runoiliana, mutta liityttyään 1730-luvulla herännäisliikkeesen, käytti hän runoilialahjaansa enää ainoastaan virsien y.m. hengellisten runojen sepittämiseen, kerrotaanpa hänen polttaneenkin entiset maalliset runoelmansa. Hengellisiä runoja on hän julkaissut suuren paljouden, joista tunnetuin on kokoelma _Sionin juhla-virret_, pain. Turussa 1769. Seuraavassa »onnentoivotuksessa väitökseen», joka olkoon näytteenä 1700-luvun akatemiallisesta runoudesta, on senaikuinen kirjoitustapakin säilytetty.

ONNENTOIVOTUS VÄITÖKSEEN.

Tuonain temmaisi täst minu muodois muttuva Morpheus, Temmais, valpana vei, eipä suonut sippura silmill, Vei minu, vei vijtan, cusa virsiä veisasi Virtus, Veisais näin: tule tän Musain vesa vickelä vircuin, Cuin vetelet vinhast Aganippen vainjosa vettä: Juox, tule tän tänäpän, täsä tie, täsä tanhoa toimen, Tie joca selkiä lie, joca vie, joca taitane taivast Päin vetä, paitz pelvot ylitz onnet et ongalet alhoin, Pindin paisumen pääl, cusa cunnia canda cathedras Crunun caickile nijl, jotk sinne on sattanet itsens: Sijs tule tän tänäpän: vedä, veickoni, virsuja väljäll, Seura ny' meit yll' öit, pyri pääl, lue, lauluja laske, Eij täsä turmel työ, vaick tappura pistäpi pensas, Eij täsä tuoxua tul, vaick canda se, crapise cannois: Sijs pidä pääl, joca sääl, kyl cunnian cuckula caicu, Cuins heljäl helinäl Heliconillen huittulen[45] hyppät. Näin veisais Virtus: tämän äckeis taitava toimen, Cans taidon Toveritz', joca nurcasa nurisi nurmen, Äckäis sen, meni sinn'; ja jos ennen seuraisi sijvos, Kyl sala kyl caunist, jo ny' jälkiä jättele julki. Jälkiä jättele julk, minä vihdoin vidasa virgon, Nyt toivon totisest: caick caiketi kändykön onnex.

JUHANA FROSTERUS.

Juhana Frosterus syntyi 1720 Paltamossa, tuli ylioppilaaksi 1736, maisteriksi 1745, Sotkamon kirkkoherraksi 1763; v. 1800 sai hän jumaluus-opin tohtorin arvon ja kuoli 10/6 1809. Hän on sepittänyt pari kaunista runoa sekä miellyttävän, esitystavaltaan runollisen kirjan _Hyödyllinen huvitus luomisen töistä_, joka ilmestyi 1791.

JUMALAN PYHÄSTÄ LAISTA.

Tuli tuuli tunturilta, Edomin etelämaalta, Paksu pilvi Paranista, Josta tuli tuiskuaapi, Tulen liekit leimahtaapi, Jyrinät ylen jyreät, Pelättävät paukaukset. Oli tuska tullessakin, Kova kipu kallioilla, Vuoret aaltoina ajeli, Paukkui vuorten patsahatkin, Sinai syttyypi tulesta, Horeb horjuupi kovasti.

Onpi Luoja liikkehellä, Luojan voima vallassansa Ihmisille ilmestyypi. Hänen vaununsa vakava Kulki pilven kukkuloita Rakehitten rattahilla. Taivas selkeä sakosi Mustan pilven peittehestä, Tiukkui taivahat sadetta, Vesi vuoti viljavasti. Liikkui luodut luonnossansa, Liikkui Luojan liikuttaissa, Kaikkivaltiaan käsissä.

Nämät oli nähtävissä, Mutta eipä siedä silmä Nähdä näkymättömiä, Kukapa saattaapi sanoa, Jot'ei ole ennen nähnyt Eikä kuullut korvillansa? Kuka saattaapi sanoa, Aivoillansa arvaella, Mitä enkelein esissä, Mitä taivaassa tapahtui, Henkein suuressa hovissa, Kaunihissa kartanossa?

Pyhän Herran palveliat, Seebaotin sotajoukot, Suuret sankarit sodassa, Kirkkaudessa koreat, Seisoi tuhannen tuhansin, Joukoissansa juontehessa, Tekemässä taitavasti Palvelustansa pyhästi. Helisi heleä torvi, Pauhasi pasuunan ääni, Kaikui korvissa kovasti, Pelko pyörrytti parahat, Rohke'immat raukesivat. Ylimmäisen ystäväkin, Jalo tuttava Jumalan, Mooses miehistä valittu Tunnustaapi tuskissansa: »Minä vapisen, värisen, Polvet puuttuvat minulta». Kaikki kansa katsellessa, Katsellessa, kuullellessa, Pyysi pelvosta paeta Kuolemata kauheata.

Minne poloinen pakenet Kaikkivaltiaan kädestä? Eipä turvaa tuonta vasten, Sinaissa suojelusta Vastoin la'in vaatimusta, La'in kanteita kovia.

Istui Herra istuimelle, Kiivas Kunnian Kuningas Lakiansa latomahan, Sulki lavean lakinsa Käskysanaan kymmenehen. Puhui selkeät sanansa, Lujat juuri lupaukset, Hedelmät hyville töille; Kovan koston uhkaukset Peloksi pahoille töille.

Nämät vaativat vakaasti Taidon, tahdon, taipumusten, Ajatusten, aikomusten, Kielen, käytösten, tekojen Viatonta, virheetöntä Puhtautta puuttumatta. Mitäs vielä vilpistelet, Juonissasi juonittelet? Onko vilpissä varoa, Valellessa varjelusta? Tunnusta tapasi tuimat, Paljasta paha sisusi.

Sydämmes on syvä hauta Täynnä häijyjä haluja, Kauheata kankeutta, Ylevätä ylpeyttä, Iloittelet ilkeöille, Tavoille tavattomille, Vastoin Luojasi lakia.

Onkos Herra herjennynnä, Vaijennut vakaa Jumala, Laskenut lujan lakinsa Meidän mielivaltaisamme? Etkös tiedä täydellensä Tulevas tilin tekohon? Tulet totta tuonen tullen, Tulet vastoin tahtoasi, Tulet käskyllä kovalla, Koska torvi taivahalta Kutsuu kuollehet kokohon, Herättääpi haudoistansa, Tuopi tuomion etehen; Koska meret mullistuvat, Tuli tuima kaikki syöpi, Voimat vahvat taivahankin Värisevät, vapisevat. Voivotukset vallan saavat, Parku suusta pakahtuupi; Soisit, vuoret vääntyisivät Poloiselle peitteheksi; Mutt' ei pääsekkään paolle Kovan kostajan käsistä.

Ei ole turvaa tuonta vasten, Sinaissa suojelusta Vastoin la'in vaatimusta, La'in kanteita kovia! Työsi kaikki kaunihimmat Ovat kaikki kelvottomat, Niinkuin huonon hämähäkin Verkko sulle vaatteheksi.

Nyt on vielä armon aika! Matkaa toiselle mäelle, Pyri, käänny Golgatalle; Siell' ei ole tulen tuisku, Eikä jylkeä jyrinä. Siellä rauha raketahan, Siellä armo annetahan, Jesus joutuu turvaksesi, Päästää pauloista pahoista, Kuolon kauhean kidasta.

TUOMAS RAGVALDINPOIKA.

Köyhistä vanhemmista syntynyt 27/12 1724 Tyrväässä, varhain orvoksi jäänyt, ilman kasvatusta, ontuva ja rampa, on Tuomas Ragvaldinpoika kuitenkin ansainnut muistamista. Yhteen aikaan Turussa oleskellen, toimitti hän painoon useat häärunot ja jälkimuistot, vaan muutti sitten Loimaalle, missä kuoli 14/3 1804.

YLHÄISEN LAPSEN HAUDALLA.

(Lyhennetty.)

Taivaan lintuin laumasta Mainitahan kotkasta, Että yli muiden niin Lentää asti pilvihin.

Niin nyt tämä herranen, Johannes, vähä sielunen, Lensi ylös korkeaan Taivaan saliin oikeaan,

Isän syliin Jesuksen, Joka näki parhaaks sen, Suloisella suvella Nisuns' jyvän jouduttaa.

Niinpä Jesus puheli, Rakkaudesta saneli: Sallikaa ne vähäiset Tulla tykön' lapsiset.

Surun laakson pellosta, Mailman pahast' alhosta, Jossa lapset kasvavat, Vesoina jo kuivavat.

Jesus ulos johdatti, Isänmaahan istutti; Siell' on vahva satama, Ei siell' tuule, tuiskukkaan;