Chapter 2

Kant. I. 23.

PISPA HENRIKIN SURMA.

Kasvoi ennen kaksi lasta, Toinen kasvoi Kaalimaassa,[11] Toinen Ruotsissa yleni. Se kun kasvoi Kaalimaassa, Se Hämehen Heinrikki; Se kun Ruotsissa yleni, Se on Eerikki kuningas.

Sanoi Hämeen Heinrikki Eerikille veljellensä: »Lähkäm maita ristimähän, Maille ristimättömillen, Paikoille papittomilleni»

Sanoi Eerikki kuningas Heinrikille veljellensä: »Ent' on järvet jäätämättä, Sulana joki Kovessa.»[12]

Sanoi Hämeen Heinrikki Eerikille veljellensä: »Kyllä kierrän Kiulon järven, Ympäri joki koveran».

Pani varsat valjahisin, Suvikunnat suitsi suuhun, Pani korjat kohdallensa, Saatti lastat sarjallensa, Anturoillensa avarat, Perällensä pienet kirjat[13] Niin kohta ajohon läksit, Ajoit tietä, matkaelit, Kaksi päiveä keväistä, Kaksi yötä järjestänsä.

Sanoi piltti pikkuruinen, Vantti[14] vaaksan korkuhuinen: »Jo tässä tulevi nälkä, Eikä syödä, eikä juoda, Eikä purtua pidetä.»

»On Lalli lahen takana, Hyvä neuvo niemen päässä, Siinä syömmä, siinä juomma, Siinä purtua pidämmä.»

Sitte sinne saatuansa, Kerttu kelvoton emäntä Suitsi suuta kunnotointa, Käytti kieltä kelvotointa. Siitä Hämeen Heinrikki Otti heiniä hevosen, Heitti penningit sijalle, Otti leivän uunin päältä, Heitti penningit sijalle, Otti olutta kellarista, Vieritti rahat sijallen. Siinä söivät, siinä joivat, Siinä purtua pitivät; Sitte lähtivät ajohon.

Tuli Lalli kotiansa. -- Tuo Lallin paha emäntä Suitsi suuta kunnotointa, Käytti kieltä kelvotointa: »Jo kävi tässä ihmisiä, Täss' on syöty, täss' on juotu, Tässä purtua pidetty, Otit heiniä hevosen, Heitit hietoja sijahan, Otit leivät uunin päältä, Heitit hietoja sijahan, Joivat oluet kellarista, Vieritit santoa sijahan.»

Lausui paimen patsahalta: »Jo vainen valehteletki, Elä vainen uskokana!»

Lalli se pahatapainen Sekä mies pahasukuinen, Otti Lalli laakkarinsa[15] Piru pitkän keihä'änsä, Ajoi herroa takoa. Lykkäsi lylyt lumelle, Syöksi kalhut kaljamalle; Sitte hiihti hirmuisesti, Lyly juoksi vinheästi, Tuli suitsi suksen tiestä, Savu sauvan somman siasta.

Sanoi orja uskollinen, Vantti vaaksan korkuhuinen: »Jo kuuluu kumu takana, Ajanko tätä hevoista?»

Sanoi Hämeen Heinrikki: »Jos kuuluu kumu takana, Elä aja tätä hevoista, Karistele[16] konkaria. Kätke itses kivien varjoon, Kuultele kivein takana; Kuin mua tavotetahan, Taikka myös tapettanehen, Poime mun luuni lumesta, Ja pane härän rekehen, Härkä Suomehen vetävi. Kussa härkä uupunevi, Siihen kirkko tehtäköhön, Kappeli rakettakohon Pappein saarnoja sanella, Kansan kaiken kuultavaksi.»

Lalli jo hiihtäen tulevi, Pitkä keihäs kainalossa, Tavotti takaa-ajetun, Tappoi herra Heinrikin, Surmasi jalosukuisen. Otti korkean kypärän Pyhän miehen pispan päästä, Pani päähänsä omahan, Kallohonsa kauheahan.

Palasi paha kotia, Lausui paimen patsahalta: »Kusta Lalli lakin saanut, Mies paha hyvän hytyrän[17] Pispan hiipan hirtehinen?»

Sitte Lalli murhatöinen Lakin päästänsä tavotti, Hivukset humahtelivat, Veti sormuksen sormesta, Lihat ne liukahtelivat. Näin tämän pahantapaisen, Pispan rakkaan raatelian Tuli kosto korkialta, Makso mailman valtiaita.

Kant. III. 7 (vanhempi painos).[18]

MATALEENAN VESIMATKA.

Mataleena neito nuori Kauan hän kotona kasvoi, Kauan kasvoi, kauas kuului, Tykönä hyvän isonsa, Kanssa armahan emonsa. Palkin polki permannosta Hänen korkokengillänsä, Hirren kynnystä kulutti Hänen hienohelmallansa, Toisen hirren päänsä päältä Hänen kultakruunullansa; Rautaisen rahin kulutti Astioita pestessänsä, Kulman pöyästä kulutti Hopeapäällä veitsellänsä.

Mataleena neito nuori Meni vettä lähteheltä, Kultakiuluinen käessä, Kultakorva kiulusessa. Katseli kuvan sijoa: »Ohoh minua neito parka; Pois on muoto muuttununna, Kaunis karvani katonut; Eipä kiillä rintakisko, Eikä hohda päähopea, Niinkuin kiilti toiskesänä, Vielä hohti mennä vuonna».

Jesus paimenna pajussa, Karjalaisna[19] kaskimaissa, Anoi vettä juoaksensa: »Annas vettä juoakseni!» -- »Ei oo mulla astiata, Eik' oo kannuni kotona; Pikarit pinona vieri, Kannut halkona kalisi».

»Pistäspä pivosi täysi, Kahmalossa kanniksella!» -- »Mitäs puhut Suomen sulha, Suomen sulha, maitten orja, Isäni ikuinen paimen, Ruotiruo'illa elänyt; Kalanpäillä kasvaellut, Karjalaisna kaskimaissa!» »Sis[20] mä lienen Suomen sulha, Suomen sulha, maitten orja, Isäsi ikuinen paimen, Ruotiruo'illa elän, Kalanpäillä kasvaellut, Karjalaisna kaskimaissa, Ell'en elkesi sanele.» -- »Sano kaikki minkä tieät!»

»Kussas kolme poikalastas? -- Yhen tuiskasit tulehen, Toisen vetkasit vetehen, Kolmannen kaivoit karkeesen[21] Sen kuin tuiskasit tulehen, Siit' olis Ruotsissa ritari, Sen kuin vetkasit vetehen, Siit' olis herra tällä maalla, Sen kuin kaivoit karkeesehen, Siit' olis pappi paras tullut».

Mataleena neito nuori Rupes vasta itkemähän, Itki vettä kiulun täysi, Jesuksen jalat pesevi, Hiuksillansa kuivoavi: »Itsepä lienet herra Jesus, Kun mun elkeni sanelit! Pane minua herra Jesus, Pane minua, minnes tahdot, Soihin, maihin portahiksi, Porttojen polettavaksi, Jaloin päällä käytäväksi!

Pane minua herra Jesus, Pane minua, minnes tahdot, Silloiksi meren selille, Lahopuiksi lainehille, Joka tuulen turjotella Laajan lainehen laella! Pane minua herra Jesus, Pane minua, minnes tahdot, Tunge hiiliksi tulehen, Kekäleiksi valkeahan Joka tulen tuikutella, Valkeaisen vaikutella».

Kant. III. 5 (vanhempi painos).

INKERIN SULHOT.

Inkeri ihana neito Varasi vakuhun naia, Lalmanti iso ritari Antoi kättä kätkyelle, Isoin kimpuin kihlaeli, Suurin sormuksin lunasti. »Kokotteles vuotta viisi, Vuotta viisi, vuotta kuusi, Sekä seitsemän kevättä, Kanssa kahdeksan keseä, Ynnä syksyä yheksän, Talvikausi kymmenettä; Kun sa kuulet kuolleheni, Kaiketi katoneheni, Ottaos uros parempi, Elkösä[22] pahempatani, Elkösä parempatani, Ota muutoin muotohittes!»[23]

Eirikki vähä ritari Valhekirjat kannatteli, Valhekirjat kiiruhulta: »Lalmantis ou soissa voittu, Maahan pantu paineluissa».

Inkeri ihana neito Väen vietiin vihin-tupahan, Väen kihlat annettihin, Väen ei vihille saatu, Eikä miehin, eikä miekoin, Eikä uljasten urosten, Eikä vaimoin valituitten, Eikä neitten kaunokaisten.

Inkeri ihana neito Istui hän luhin solassa, Sekä istui, että itki, Katsoi iän, katsoi lännen, Katsoi poikki pohjasehen. Näki kykkärän[24] merellä: »Jos sä lienet lintuparvi, Niin sä lähe lentämähän! Jos sä lienet kalaparvi, Niin sä vaipunet vetehen! Jos sä lienet Lalmantini, Laske purtes valkamahan!»

Eirikki vähä ritari Itse lausui, noin nimesi: »Mistäs tunnet Lalmanniksi?» »Tulennasta tunnen purren, Kahen airon laskennasta. Toisen puolen purjehesta, Uusi on toinen purjepuoli, Toinen silkkiä sinistä, Silkki Inkerin kutoma, Kauan neion kaiehtima.»[25]

Kant. III. 9 (vanh. painos.)

ANTERO JA KALONIEMEN NEITO.

Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Otti tallista orihin, Ratsun kultahan rakensi, Lähteäksensä käkesi, Mennä konnusta kosihin, Konnun kuulua tytärtä, Kaloniemen neittä nuorta. Iso kielsi, emo epäsi, Kielsi veljet ja sisaret, Varottivat lähtemästä Kaloniemen neitosihin: »Ei sua suvaita siellä, Neittä ei anneta sinulle».

Toki läksi, ei totellut, Ajoi vasten, ei varannut, Ajoi vasten vaaruksia, Kohti miehiä kovia.

Rahoi neion, tinki neion, Nosti neion ratsahille, Hypytti hyvän selälle, Toi neion ison kotihin. Vieri tuosta viikon päivät, Tauti neitosen tavotti, Tuosta vointui vuotehelle, Alkoi villoilla virua. Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Kävi noi'illa Virossa Nartsi[26] Narvan tietäjillä: Sanoi noita nousevaksi, Arpoja paranevaksi.

Tuli tuolta jo takaisin, Matkasi omille maille. Kirkko vastahan tulevi, Kilkahteli kirkon kellot: Antero kysyttelevi, Mitä kellot kilkkaeli. Kirkon katsoja kavala, Kirkon vahti varsin viisas, Tuopa vasten vastaeli, Sanoin laati, noin saneli: »Sitä soivat kirkon kellot, Parkuvat papin pasunat, Ken viimein kävi vihillä, Pariskunsin pappilassa, Kohta tuonne kaimatahan,[27] Alla nurmen nukkumahan».

Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Puri huulta, väänsi päätä, Läksi eelle kulkemahan. Teki matkoa vähäisen, Jo tuli liki kotia, Kuuli koissa kolkettavan, Veräjillä veistettävän: »Mitä veistät, veljyeni, Lakutat,[28] emoni lapsi, Vai veistät sotivenoa, Sotikantta kalkuttelet?» --

»En veistä sotivenoa, Sotalaivoa lakuta, Veistän kuollehen kotia, Katonehen kartanoa».

Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Puri huulta, väänti päätä, Meni tuimana tupahan; Neito kolkassa makasi, Kutrotukka kuoliana. Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Iski kahta kämmentänsä Kuin on kahta kalman usta, Viskoi viittä sormeansa Kuin viittä Viron vipua, Veti veitsen reieltänsä, Tempasi tupesta tuiman, Sen hän iski itsehensä Syvältä syän-alahan; Niin he kaksin kaimattihin, Yhellähän hauattihin.

Kun he sitten hauattihin Maan alle makoamahan, Yksi puron tälle puolen, Toinen puron tuolle puolen, Nousi siitä nuori koivu Kumpaisenkin hauan päälle, Juuret yhtehen junivat, Latvat toinen toisihinsa; Hakattihin koivut maahan, Lastut lensi toisihinsa.

Kant. III. 36.

MEREN NEITO JA METSÄN SULHO.

Meren neito, metsän sulho, Korven korkea senikka,[29] Mieltä yhtehen pitivät, Yhtehen ajattelivat. Yli metsän mielet käyvät, Läpi korven tien tekevät, Puhki metsän heijapuisen, Kautta korven kuusamisen, Kautta kankahan pajuisen, Läpi räntäisen risikon.[30]

Korven korkea senikka, Tuo mieli merosta naia, Tahtoi lasta lainehesta, Meron nuorta neitokaista, Kuohun korkean tytärtä, Lasta vaahen valkeaisen.

Metsän sulho, mies verevä, Korven korkea senikka, Otti tallista orihin, Valjasti valion varsan, Vaskisihin valjahisin, Hopeaisihin helyihin, Ajoi rannalle merosen Rautaisilla rattahilla, Tahtoi tyttöä merosta, Kosi lasta lainehesta.

Noin lausui merosta neito, Lausui lapsi lainehesta: »Oi sie suuri metsän sulho, Korven korkea senikka, Sie vaan mielinet minua, Jopa ollet ottamassa Valiolla varsallasi, Rautaisilla rattahilla, Hopeaisilla helyillä; Ken mielii merosta naia Meren piikoja piellä, Ei sille piä rekoa Eikä rautarattahia Eikä ostanta-oroa Eikä vaskivaljahia, Neito aalloissa ajavi, Ve'en pinnassa pitävi, Vesi neitosen vetävi, Laine lapsen lennättävi, Veto alla, tuulo päällä, Neito keskellä asuvi.»

Kant. III. 5.

KUOLLUTTA KULTAANSA ITKEVÄ NEITO.

Neiti kangasta kutovi, Sukkulaista suikahutti, Kultakangasta kutovi, Hopeaista helkyttävi; Kultarihmaset kulisi, Helisi hopealangat. Tuli nainen naapurista, Kysytteli, lausutteli: »Kelle kultakangastasi, Hopeaista huolittelet?»

Neiti vasten vastaeli Ja sanoi sanoilla näillä: »Kelle muulle, kuin omalle, Kuin omalle armahalle, Kullalleni kultapaian, Hopealleni hopean; Kohta kaupoiltaan tulevi, Turun mailta matkoavi, Kahen, kolmen yön perästä, Viikon päästä viimeistäki, Tuo mulle siniset silkit Sekä uuet ummiskengät».

Sanoi nainen naapurista: »Saat jo katkaista ku'onnan; Ele outa armastasi, Ei tule sinä ikänä, Jo on kuoli kultasesi, Meni mielitiettyisesi, Meren kuohuissa kovissa, Ve'en vankan vaahtiloissa, Laiva poikki, toinen halki, Kolmas kuivalle karille, Itse haukien iloksi, Ahvenien armahaksi».

Neiti tuosta itkemähän, Kultakangas kätkemähän, Itki vuoen, itki toisen Ja itki ikänsä kaiken; Pois itki ihanat silmät, Kasvon kaunihin kaotti. Meni metsähän kesolla, Lintu lauleli lehossa: »Ele itke, neito parka, Yhtä sulhoa ijäti, Kyllä saat sä toisen kullan, Sulhon vieläki paremman, Tuo sulle sinisen silkin Sekä sormukset soreat, Tuopi uuet ummiskengät, Sekä pasmakat[31] paremmat.» Neito vasten vastaeli: »Jos saisinki toisen sulhon, En mä saa sinä ikänä, En omoa kullaistani».

Kant. III. 121.

PAHAN LUOVUTUSSANAT.

Jopa ennen aikoinansa Liikkui vahvat linnan portit, Järkkyi rautaiset saranat, Tornit linnan torkahteli, Välähteli linnan västit,[32] Liikkui linnat, järkkyi järvet, Vuoret vaskiset vavahti. Ilma liikkui liitoksista, Jäsenistä maa järähti, Puhki syöstyi suuret pilvet, Taivas reikihin repesi, Ilma kaikki ikkunoiksi, Tullessa Jumalan tunnin, Avun Herran auvetessa. Niin miks'et sinäki liiku, Miks'et liiku, liika muoto, Miks'et paha pois pakene, Eroa sinä epatto,[33] Tämän tunnin tutkaimella, Tämän aian ahtehella.

Loitsurunot.

KALMISTOON MANAUS.

Lienet kalman kammioista, Manalaisien majoilta, Noilta vatturaunioilta, Pyhän pellon penkereltä; Toki koitellos kotia, Noille kalman kankahille, Multihin muhajavihin,[34] Maihin liikuteltavihin, Johon on kansa kaatununna, Väki vahva vaipununna, Sukukunnat suupununna,[35] Perikunnat peittynynnä!

Hyvä siell' on ollaksesi, Armas aikaellaksesi, Huonehessa honkaisessa, Petäjäisessä pesässä: Kukut kullaisna käkenä, Hopeaisna kyyhkyläisnä, Ko'issasi korkeassa, Kaunihissa kartanossa.

Loitsurunot.

TUULTA VASTAAN.

Miten silloin lauletahan Ja kuten kujerretahan, Kun vesi venettä viepi, Tuuli purtta tutjuttavi, Kovin viskovi venettä, Ompi kaata puisen purren, Saa'a sormet soutimiksi, Kämmenet käsimeloiksi?

Siten silloin lauletahan Ja ani ajatellahan: Vesi kiellä poikoasi, Laine lastasi epeä, Jott' asuisi alla aallon, Ei kävisi päälle kaarten, Miestä syytöntä sysäisi, Viatonta päätä veisi. Ahti aaltoja aseta, Vellamo ve'en väkeä, Ett'ei parsku parraspuille, Pääse päälle kaarieni.

Mene tuuli tuonnemmaksi Ylitse meren yheksän, Sukuhusi, syntyhysi, Heimohon, perehesesi, Puhu puut lehettömäksi, Rauta ruostehettomaksi, Kanervat kukittomiksi, Heinät helpehettömiksi; Tahi nouse taivahalle, Ylös pilvihin ajaite. Älä kaa'a puista purtta, Vierrä hongaista venettä! Kaa'a hongat kankahilla, Kuuset kummuilla kukista!

Kyllä mä sukusi tieän, Sukusi ja syntysiki, Kanssa kaiken kasvantasi: Tuoll' oot tuuli syntynynnä Tuiman tunturin laella, Sua on sitte tuuitettu Aavalla meren selällä, Ulapalla aukealla!

Loitsurunot.

METSÄMIEHEN SANAT.

(Lyhennetyt.)

Lähen nyt miehistä metsälle, Urohista ulkotöille Tapiolan tietä myöten, Tapion talojen kautta; Terve vuoret, terve vaarat, Terve kuusikot kumeat, Terve haavikot haleat, Terve tervehyttäjänne!

Miesty metsä, kostu korpi, Taivu ainoinen Tapio, Saata miestä saarekselle, Sille kummulle kuleta, Jost' on saalis saatavana, Erän[36] toimi tuotavana!

Nyyrikki Tapion poika, Mies puhas punakypärä! Veistä pilkut pitkin maita, Rastit vaaroihin rakenna, Jotta tunnen tyhmä käyä, Äkkiouto tien osoan Etsiessäni ereä, Antia anellessani!

Mielikki metsän emäntä, Puhas muori, muoto kaunis! Pane kulta kulkemahan, Hopea vaeltamahan Miehen etsivän etehen, Anelian askelille! Ota kultaiset avaimet Renkahalta reieltäsi, Aukaise Tapion aitta, Metsän linna liikahuta Minun pyyntöpäivinäni, Erän etsoaikoinani!

Metsän piika pikkarainen, Simasuu Tapion neiti! Soitellos metinen pilli, Simapilli piiperoita Korvalle ehon emännän, Mieluisan metsän emännän, Jotta kuulisi välehen, Nousisi makoamasta, Kun ei kuule kumminkana, Ei havaja harvoinkana, Vaikka ainoisin anelen, Kielen kullan kuikuttelen!

Kun ennen kävin metsässä, Kolm' oli linnoa metsässä, Yksi puinen, toinen luinen, Kolmansi kivinen linna, Kuus' oli kulta-ikkunoa Kunki linnan kulmanteella; Katsahin sisähän noista Seinän alla seistessäni: Tapion talon isäntä, Tapion talon emäntä, Tellervo Tapion neiti, Kanssa muu Tapion kansa, Kaikki kullassa kuhisi, Hopeassa horjeksihe.[37] Oi mielu metsän emäntä, Metsolan metinen muori! Heitä poies heinäkengät, Kaskivirsusi karista, Riisu riihiryökälehet, Arkipaitasi alenna, Lyöte lykkyvaattehisin, Antipaitoihin paneite Minun metsipäivinäni, Erän etsoaikoinani! Ikävä minun tulevi, Ikävä tulettelevi Tätä tyhjänä oloa, Ajan kaiken annituutta, Kun et anna aioinkana, Harvoinkana hoivauta; Ikävä ilotoin ilta, Pitkä päivä saalihitoin!

Metsän ukko halliparta, Havuhattu, naavaturkki! Pane nyt metsät palttinoihin, Salot verkahan vetäise, Haavat kaikki haljakkoihin,[38] Lepät lempivaattehisin, Hope'ihin hongat laita, Kuuset kultihin rakenna, Vanhat hongat vaskivöille, Petäjät hopeavöille; Koivut kultakukkasihin, Kannot kultakalkkaroihin;[39] Pane kuinp'on muinaiselta, Parempina päivinäsi.

Tapion talon isäntä, Tapion talon emäntä, Metsän kultainen kuningas, Mimerkki metsän emäntä, Siniviitta viian eukko, Punasukka suon emäntä! Tule jo kullan muuttelohon, Hopean vajehtolohon; Minun on kullat kuun ikuiset, Päivän polviset hopeat, Käeten soasta käymät, Uhotellen tappelosta, Ne kuluvat kukkarossa, Tummentuvat tuhniossa, Kun ei oo kullan muuttajata, Hopean vajehtajata.

Kal. 4 v.

OLUEN SYNTY.

Tietähän oluen synty, Juoman alku arvatahan: Ohrast' on oluen synty, Humalasta julkijuoman, Vaikk'ei tuo ve'että synny, Eikä tuimatta tuletta. Humala, Remusen poika, Piennä maahan pistettihin, Kyynä maahan kynnettihin, Viholaisna[40] viskottihin Vierehen Kalevan kaivon, Osmon pellon penkerehen; Siitä nousi nuori taimi, Yleni vihanta virpi, Nousi puuhun pienoisehen, Kohti latvoa kohosi.

Osmon ukko ohran kylvi Osmon uuen pellon päähän, Ohra kasvoi kaunihisti, Yleni ylen ehosti, Osmon uuen pellon päässä, Kaskessa Kalevan poian.

Osmotar oluen seppä, Kapo[41] kaljojen tekiä Otti ohrasen jyviä, Kuusi ohrasen jyveä, Seitsemän humalan päätä, Vettä kauhoa kaheksan, Niin pani pa'an tulelle, Laittoi keiton kiehumahan, Keitti ohraista olutta Kerkeän kesäisen päivän, Sai oluen keitetyksi, Vaan ei saanut käyneheksi.

Arvelee, ajattelevi, Mitä tuohon tuotanehen Oluelle käyttimeksi, Kaljalle kohottimeksi?

Kälevatar kaunis neiti, Tyttö sormilta sorea, Aina liukas liikunnolta, Aina kengältä kepeä, Liikkui sillan liitoksella, Keikkui keskilattialla, Näki lehen lattialla, Poimi lehen lattialta.

Katselevi, kääntelevi: »Mitä tuostaki tulisi Kavon kaunihin käsissä, Hyvän immen hyppysissä?»

Kantoipa sen kavon kätehen, Hyvän immen hyppysihin, Kapo kaksin kämmeninsä, Hykersi käsin molemmin Molempihin reisihinsä, Mehiläinen siitä syntyi. Mehiläinen liukas lintu Sep' on lenti, jotta joutui, Pian lenti pitkän matkan, Välehen välin lyhenti, Saarehen selällisehen, Luotohon merellisehen, Nurmelle mesinukalle, Simapellon pientarelle.

Kului aikoa vähäisen, Pirahteli pikkuruisen, Jo tulla tuhuttelevi,[42] Saa'a saaveroittelevi,[43] Tuo simoa siivessänsä, Kantoi mettä kaapussansa, Sen kantoi kavon kätehen, Hyvän immen hyppysihin, Osmotar oluehensa, Kapo pisti kaljahansa. Siitä nousi nuori juoma, Yleni olut punainen, Puisen uuen uurtehessa, Korvon koivuisen sisässä; Sai olonen valmihiksi, Mehu miesten juotavaksi.

Loitsurunot.

MIKAEL AGRICOLA.

Mikael Agricola, suomalaisen kirjallisuuden isä, syntynyt Pernajassa köyhän kalastajan poikana, kuollut Turun piispana matkalla Viipurin likellä 8/4 1557, oli myöskin ensimmäinen taiderunoilia Suomen kielellä. Hänen runoillut esipuheensa teoksiinsa ovat kuitenkin merkilliset ainoastaan ensimmäisinä kokeina, vaikka niistä, samoin kuin koko hänen elämäntyöstään, huokuu lämmintä rakkautta hänen köyhää isänmaataan kohtaan. Seuraavassa näytteessä (Abc-kirjan esipuhe) on Agricolan oikeinkirjoitustakin säilytetty.

ESIPUHE.

Oppe nyt vanha, ia noori, joilla ombi sydhen toori, Jumalan keskyt, ia mielen, jotca taidhat Somen kielen. Laki, se Sielun hirmutta, mutt Cristus sen tas lodhutta. Lue sijs hyue Lapsi teste, Alcu oppi ilman este. Nijte muista Elemes aina, nin Jesus sinun Armons laina.

HEMMING MASKULAINEN.

Oli syntynyt Maskun pitäjässä, jonka kirkkoherraksi tuli 1587. Hän otti osaa Upsalan kirkkokokoukseen 1593, ja kuoli v:n 1618 paikoilla. Hemming julkaisi _virsikirjan_, ja käänsi suomeksi keskiaikaisen virsikokoelman Piae Cantiones nimellä _Vanhain Suomen maan pijspain ja kircon esimiesten latinankielised laulud_. Hänen käännöksissään ilmestyy usein runollinen ajatus ja rikas, elävä kieli.

KEVÄÄLLÄ.

Kylmän talven taukoomaan Päivän penseys soimaa, Vilun valjun vaipumaan Auttaap' auringon voima. Kevät käkee kesän tuomaan, Hengettömiin elon luomaan; Kovan kallon alta Meri, maa ja mantereet, Orot, kedot ja kankareet Toivovat suven valtaa.

Pilvet pakohon pyrkivät, Seistys taivaan täyttää, Ilmat ankarat asettuvat, Aurinko lämpimäns' näyttää. Toukoo toivottaa kyyhkynen, Lintu pieni pääskynen Suven sanoman saattaa; Käet kukkuvat kuusistoss', Linnut laulavat haavistoss', Visertäin suven virttä.

Lehdet puihin puhkeavat, Vesoovat suuret ja pienet, Metsät, vainiot vihoittavat, Kasvavat niityt ja niemet; Kukkaset ihanat kukoistuvat, Maast' maan yrtit ylös käyvät, Hajahtain makealt' päänäns'; Kuolleet elämään ihastuvat, Linnut, luodut kaikk' iloitsevat, Ilma on iloa täynnäns'.

Herran ilmeit' ajatelkaa, Uskokaa hänt' hänen töistään, Hänen murhettans' muistakaa, Jonka hän pitääpi meistä. Luodut siunaa sikiämään, Linnut, kalat kaikk' kasvamaan, Eläimet, laihot meill' lainaa. Luotuin kanssa kaikk' iloitkaa, Herran hyvyyttä kiittäkää, Jonka meill' osoittaap' aina.

TEINIEN ILOSTA.

Kaikell' väell', yhdell' äänell', Ynnä yhteen veisatkaam'; Hypät' mahdam', kuin me taidam'. Taitavasti tanssikaam'! Jalo juhla -- ehk' on surkia, Opin orjuuden puolest' -- Nuorten seura toivoo aina Opin pitoo iloisest'.

Pitää, pitoo opin ilon Anoo taitoo tavoissa. Oll' iloisna, ei suruisna Vanha tapa pidossa. Siis iloitse, ratk' riemuitse Nyt sä nuorten joukkio: Joska näinä olis aina Opin pidon olento.

Opin sauna autuas aina, Koska vitsoill' vihdoillaan, Ei sairasta siit' saunasta, Kuin kylmält' kylvötellään. Opin ottaa, karttain kohta Tapoj' taitamattomii: Ett' on lyöty, siit' on hyöty, Seuraa taito, toimiki.

JUHANA CAJANUS.

Syntynyt Paltamossa 27/12 1655, tuli Upsalaan ylioppilaaksi 1670 ja filosofian maisteriksi 1679. Seuraavana vuonna hän nimitettiin ylimääräiseksi filosofian professoriksi Turun akatemiaan, vaan jo 27/6 1681 tuoni katkaisi hänen toiveikkaan uransa. Seuraava kiitetty runoelma on hänen ainoa tunnettu teoksensa suomeksi.

KATOOVAISUUDESTA.

Etkös ole, ihmisparka, aivan arka, Koskas itket päivät yöt, Koska suret suuttumatta, puuttumatta Muistain tuonen murhatyöt.

Tapa vanha tappavalla vierahalla Luojan laitoksen perään: Hyvät, huonot lapsinensa, lankoinensa Syöksee, sulloo maan poveen.

Syöksee, haaskaa, särkee, sortaa, maaksi murtaa Hirmukourilla kovin; Turhat toivot, toivotukset, voivotukset Parkusuussa pelkurin.

Poies parku paneminen, katsominen Kaiken mailman menoja; Katso kaikki katseltavat, kuunneltavat, Eikö kaikk' oo loppuva?

Mitä maassa mateleepi, käveleepi, Maaksi pitää muuttua; Mitä puussa piiskuttaapi, kuiskuttaapi, Puusta pian putoaa.

Lennä lintu minkä lennät, et sä lennä Kovan kuolon käsistä; Saa se linnun lentävänkin, rientävänkin, Tuuleksentelemasta.

Kell' on ruumis raittihimpi, rautaisempi, Kuin on kalalla meren? Surma toki surmeleepi, turmeleepi Kalakarjankin veden.

Hauta valmis vähäisillä kalasilla Hirmuhauin kuvussa; Hauin hauta kuohuvassa kattilassa, Puhuvan myös povessa.

Ruohot raukat raukenevat, ehkä ovat Kukassansa koreat; Puut ei pääse paksujuuret, pienet, suuret Kasvaissansa kaatuvat.

Kivet kovat kallioilla, kankahilla Mullaks rikki murretaan; Rauta kaikki repäisevä, raateleva Ruostehelta raadellaan.

Ei niin vähää, väetöntä, voimatonta, Jota surma säästänee; Ei niin vahvaa, väellistä, voimallista, Joka kuolon kestänee.

Kannelle jos kaiken ilman heität silmän, Sitä tutkit tapoineen: Kääntyy, kulkee, vääntyy, vyöryy, poikkee, pyöryy Taivas kirkas tähtineen.

Kerran kääntyy kääntymästä, vääntymästä, Kääntyy kääntymättömäks, Kääntyy käskyllä kovalla Kaikkivallan Tyhjäksi, tavattomaks.

Täm' on tuoni tulisella taivahalla, Tämä tähtein pesällä, Täm' on ikä ihanalla auringolla, Vahvuus tää vahvuudella!

Siis ei ole olevata, pysyvätä Tämän mailman menoissa: Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu, kaikki puuttuu Luojan luotuin seassa.

Tätä aina ajatella, muistutella Pitäisi sun syntisen; Tästä ottaa ojennusta, huojennusta Säikähtyissä sydämmen.

Mik' on ilo rikastua, rakastua Kaupungissa katoovain? Mik' on ilo oleskella, asuskella Tässä tilassa turhain?