Chapter 12

Tuo myrsky poistavi mustat pilvet, Ja taivon siintävän seijastaa, Ja ilma muuttuu ja tuuli tyyntyy Ja meri rantoja heijastaa.

On muiden mielehen luonto tyyni, Ja leivon laulu ja illansuu, Mä nautin parhain kun myrsky pauhaa, Kas silloin nuortuu ja norjistuu.

Siis vello vaahtoa, aallon Ahti, Ja sävel soios sä myrskysään! -- Mä lennän laulaen ilman halki Ja kiidän kilvalla tuulispään!

SUNNUNTAINA.

Kaunis, kirkas nyt on aamu, Aamu armas sunnuntain. Tuolla siintää kirkon haamu, Kaikuu kellot kumahtain.

Venhot viiltää järven pintaa, Kaikki kirkkoon kiirehtää; Valkovaate peittää rintaa, Juhlahuivit välkähtää.

Minä kurja synnin lapsi Astun arkivaatteissain, Paljas rinta, tukkahapsi, Eikä pappi aatteissain.

Minä kuljen kukkulalle, Jolla nurmi vihannoi; Istun sinne kuusten alle, Kuullen kuinka kuuset soi.

Kuulen kuinka linnut laulaa, Kuinka laine loiskuaa, Katson kuinka aallot kaulaa Sulosaaren rantamaa.

Täällä istun yksin aivan, Enkä veisaa, äännä en, Näen päällän' sinitaivaan, Töitä luonnon katselen.

Avaruus mull' armahampi Kirkon kolkkoutta on, Luonnon hiljaus rakkahampi, Kuin on laulut joukkion.

MUSTAT SILMÄT.

Tiesin kyllä ammoin, että Silmät ovat sielun peili, Tiesin, että niissä juuri Hengen syvyys kuvastuupi -- Vaan en tiennyt ennen, että Silmät on kuin viepä rimpi: Niihin jos sä vaivut kerran, Ijäks päiviks uppoot sinne.

NIINKUIN MERTEN MYRSKYSÄILLÄ.

Niinkuin merten myrskysäillä Laine toistaan tavoittaa, Vuoroin vuoreks kuohahtaapi, Vuoroin laaksoks lankeaa.

Niin mun mielein aallokossa Riemut, murheet vaihtelee, Suistuu milloin syksyn yöhön, Milloin taivoon taistelee.

Laine suuri, lakkapäinen Vaatii synkän syvänteen, Valo kirkas keskipäivän Luopi vahvan varjosteen.

Kun on toiveet tuiki suuret, Suuri on myös pettymys -- Tyynny, taltu, myrskymieli, Se on sentään -- täytymys!

Heitä tultes turhat roihut, Vaivu tuhkaan tunteines, Pohjan viiman vilu henki Jäätää sentään sydämmes.

Kätke lempes liiat liekit Poves pohjaan syvimpään, Sinne hautaan harmahimpaan, Kunne toiveet kätketään.

Sitten haudan merkin lailla Kertoo silmäs katsehet: Tässä lepää lemmen leimut, Nukkuu nuoret toivehet.

Siis jos mua säälit, impi, Liiku hiljaa haudallani, Ett'ei ottais tulta tunne, Jonka uneen kerran sain!

LARIN KYÖSTI.

(Kyösti Larson.)

Syntyi Hämeenlinnassa 1873, tuli ylioppilaaksi 1895. On julkaissut runokokoelmat _Tän pojan kevätrallatuksia_ (1897), _Kylän lauluja_ (1898) ja _Ajan käänteessä_ (1899).

REKILAULU.

Heilani on kuin helluntai Ja oraspellon kukka, Sillä on silmät sametista Ja poski kuin nurmen nukka.

Sillä on käynti ketterä Kuin koti virran juoksu, Sillä on nauru hilpeä Kuin kesäheinän tuoksu.

Kirkolla ja kyläntiellä Kelpaa sitä näyttää, Pertunpäivän tienohissa Kuusitoista se täyttää.

Ei oo rahaa kummallakaan, Mutta on nuori mieli, Joka korven kamarissa On oma oven pieli.

Älä sinä kultani sitä sure, Jos köyhänä naida pitää, Köyhänkin pelto se kuokkien kasvaa Ja köyhänkin jyvä itää!

Häätalon tuvassa viulu se raikuu Tämän parin häissä, Kylän kansapa hyppiä saa Kuin sirkat heinänpäissä.

Laula vaan sinä koria tyttö, Laula kaksi vuotta, Et sinä silloin tätä poikaa Rakastellut suotta.

KULKURIPOIKA.

Syys-yöstä hän astui mökkihin Ja kerjäsi työtä ja sai, Oli notkea, sointuva varreltaan, Idän tummakas kasvoiltaan, Oli muualta heimoa kai --

Hän joutessa viihtyi yksikseen Ja töissäkin vältteli vain, Kylän keinulle tullut ei milloinkaan, Pyhä-aamuin ei kirkkoonkaan, Salon polkuja kuljeksi ain'.

Kun raitilla kulki, niin vilkuttiin Ja neitoset punastui, Moni katseli tummoa sorjuuttaan, Enin Liisa, mut salaa vaan, Kylän poijat ne nyrkkiä pui.

»Oli ahdas mun kotipirttini!» Niin laulunsa tallissa soi, »Mut maalima suuri on, kauvas se vie, Joka suunnall' on kulkurin tie, Minut Luojani kulkuhun loi!»

Kuin houreissa talven kulki hän Ja keväällä hiipi jo pois, Kun pihlaja kukki ja valkeni yö, Kun juur' oli kiire ja työ, Kun torpinkin saanut hän ois. --

TAKAMAILLA.

Illat istun ikävässä, Kankaita aurinko punertaa, Aatos toivon siivillä lentää Viheriäisen metsän taa.

Siellä vuorten tuolla puolen Maaliman suonet pulppuilee, Siellä kyliä, kirkkoja kiiltää, Laaksoissa jokia virtailee.

Täällä kolkon korven mailla Kuusisto raskaasti huminoi, Tumma puro vehoista vilkkuu, Kurjen kuikutus suolta soi.

Tääll' on outo naurun kaiku, Naapurin silmäkin vierastaa, Mykkä ystävä kyntää ja kylvää, Halla viljassa vaeltaa.

Tuuin lasta polvellani -- Hallako puhtaan pulmuni saa? Aatos syntyy ja aatos lentää Viheriäisen metsän taa.

ILMARI CALAMNIUS.

On syntynyt Pulkkilassa 7/5 1874, tuli ylioppilaaksi 1892, filosofian kandidaatiksi 1890. On julkaissut kuvauksen sotilas-elämästä: _Väärällä uralla_, sekä runokokoelmat _Soutajan lauluja_ (1897) ja _Hiljaisina hetkinä_ (1898).

SYDÄNMAAN LAMMELLA.

Yöhyt ol' lempeä: Pilvessä taivas, Luonnossa tyyneys, Rauhassa maa -- Ja hiljaisna uinui notkossa korven Äänetön lampeni tuo. --

Silloin mun silmään' Kyynele nousi, Yön hämärissä Itkin kuin laps' -- Ja hiljaisna uinui notkossa korven Äänetön lampeni tuo. --

Miksikä itkin? -- En minä tiennyt. -- Itkuni äänt' ei Kuullunna ken -- Ja hiljaisna uinui notkossa korven Äänetön lampeni tuo. --

NE TAHTOVAT.

Ne tahtovat kaataa mun koivuni Kotipeltoni veräjän suusta, Alas maahan mahlat sen juoksuttaa Ja tuohet kiskoa puusta.

Ne tahtovat häijysti hävittää Mun ritvani rakkahimman, Min juurella käkeä kuunnellut oon Keväthetkeni herttaisimman...

Vaan salli en kaataa mun kaunoistain, Kotikoivua kultaisinta, Sen ympäri käyn kuni vartia vain -- Ja vahva on vartian rinta!

Minä soisinko raiskata rakkähimpain Ja sen silpoa valkoista vyötä? Ei! -- taistella tahdon ma omastain Ja tehdä tarmolla työtä!

Ja jos minun koivuni kaadettais Väkivalloin ja raakuudella: Niin varmaan sen kaatumus maksettais Minun rintani hurmehella...

Ne tahtovat anastaa aittani mun Ja mun saunani raunioks raastaa, Ne uhmaavat viedä mun poikani pois Ja heponi ainoan haasta: Ja heittää pirttini kylmilleen ... Ja jättää auki sen uksen ... Ja ryöstää seinältä kanteleen ... Ja hyllyltä katkismuksen, -- Ne tahtovat muuttaa ja musertaa, Mitä kalleinta kasvatti synnyinmaa.

Ne ilkkuen käskevät valjastamaan Mun varsani varkahan matkaan, Ja ne vaatii mun kieleni vaikenemaan Oi! mitä kaikkea vaatinevatkaan: Sillä niillä on valta ja ruhtinuus Ja maallisen mahdin voimakkuus...

Mut Herra on suuri ja väkevä, Ja kerran on päivä se saava: Kun sortajan silmä on näkevä, Miten koski sen kirvehen haava, Ja kuinka sen leikkasi sydämmeen, Ken väkisin viety ois orjuuteen! --

Ja silloin on Suomessa sunnuntai Ja sen pirteissä pyhäinen rauha, Ja käki taas helkkyvi koivussai Ja tuulonen lietsovi lauha, Ja laajoina laihot ne aukeaa, Ja saunat notkoissa savuaa.

Ja silloin itkee mun muistoni vaan Sitä mennyttä murhettansa: Kun turhaan asteli aurallaan Tämä korven kyntäjä-kansa, Ja kuink' oli pilvistä, pimeää ... Ja ilma niin raskasta hengittää.

SUOMUSSALMI -- KOTISEUTU.

Suomussalmi -- kotiseutu, Tervan, pettuleivän maa, Taasko jylhät korpimaasi Polo poika nähdä saa!

Taasko järves musta aalto Kolkoin äänin rantaas lyö, Taasko kaihon pohjattoman Nostaa kuulas kesäyö!

Täällä vainen tervapurret Puhkoo vettä vellovaa, Täällä lumirinta-kuikka Laulaa virttä haikeaa.

Eipä keinu kullan purtta, Eipä liiku lintuain, Yksin yössä polo poika Lainehia laskee vain!

Suomussalmi -- surunsalmi, Autioiden soiden maa, Sua kuiten korven poika Kaihoissaankin rakastaa.

HALTIAT.

Kipsutellen, Kapsutellen Hiihti herra kinosten; Sipsutellen Hipsutellen Hiipi impi kukkaisten.

Kumpuralla Kuusen alla Kohtasi ne toisiaan, Kättä löivät, Kyynelöivät, Jälleen yhteen tultuaan.

Päivä loisti; Metsä toisti Kuiskeet luonnon haltiain: Virrat aukes, Lammet laukes Suihkannasta suudelmain.

Nilkutellen, Nyyhkytellen Poistui herra kinosten; Hymyellen, Hehkuellen Tanssi impi kukkaisten.

HILJA HAHNSSON.

On syntynyt 11/9 1874 Hämeenlinnassa. Suoritti vv. 1892-95 oppijakson Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa ja 1898 ylioppilastutkinnon. Julkaisi 1898 runokokoelman _Oraita_ ja 1899 _Tuomenterttuja_.

ERKON »AINOA» KATSELLESSA.

Kaikki paikat on täytetyt: Tässä vuottaen istun nyt. Himmeäksi jo liekit saapi, Verho poimuille kohoaapi. Näen Ainon ja immet muut, Urhot uhkeat, partasuut; Mutta muutakin paljon vielä Haavehissani näen siellä. -- --

Kuulen lainehen loiskivan, Kuulen kuusien huminan. Käki kukkuvi kuusistossa, Alli soutavi aallokossa. Näen kalliot, korpimaat, Näen lehdikot varjokkaat, Tunnen tuoksua tuhansista Kevättuomista kukkivista.

Kevät tenhovi... Kokonaan Joudun uutehen maailmaan: Näen haltiat kukkasissa, Puiden oksissa huojuvissa Sinipiikaset salolla, Veessä Vellamon neitoja, Päivän impyet hohtavilla Rusopilvien reunamilla.

Näen, kansani kallehin, Kevätpäivinäs sinutkin; Lapsi-aikasi lauleloita Kuulen vienoja, ihanoita. Nautin soidessa kantelon... Vaan se lyhkäinen hetki on. Aatos lentävi, haave haihtuu, Toisenlaisiksi kuvat vaihtuu.

Suomen kohtalot muinaiset Mulle kertovi sävelet... Nyt ne kuuluvat sekavilta, Tuskaisilta ja vierahilta; Sitte syttyvät toivomaan Tahi tyyntyvät uudestaan Tahi vaihtuvat uljahiksi Taiston pauhinasäveliksi.

Sitte kauvan on rauhaisaa, Tyyntä, kirkasta, ihanaa. Vaan nyt -- vierasta ääntä kuulen, Kuten irjua itätuulen. Kuten lehtinen värähtää Kun on raivossa myrskysää, Niinpä laulutkin värjyvissä Soivat huolien sävelissä.

Herra, suojele Suomeain, Poista huolet mun kansaltain! Suo sen laulella riemumielin, Soida kantelon sointukielin! Ja sen tiedän, se soida saa, Päivä taivahan kirkastaa. Viel' ei ruostua kielet saata, Suomen kantelon soitto laata! -- --

ET KONSANAAN!

Sä sätehenä mulle? Et konsanaan! Mä kukkasena sulle? En milloinkaan! Mä taistelin ja emmin, Nyt tiedän sen: Jos heräjän ja lemmin, En sua, en!

Tuo säihky silmäs tumman On tulta vain, Se tuskan tuotti kumman Mun rintahain. Oi, säde keväimellä Se toista lie, Niin vieno, armas, hellä, Mi onneen vie.

Kai lieden hehkuvaksi Sun lämpös sais, Työahjon kirkkahaksi Se kuumottais, Vaan umpun unet vienot Se riistää vois, Ja kukan helvyt hienot Se polttais pois.

Jo tuomet kaikki lehtii, Mä kukka en; Kevääni, jos se ehtii, On myöhäinen. Vaan säteheks sä mulle? Et konsanaan! Ma kukkaseksi sulle? En milloinkaan!

EINO LEINO.

(Lönnbohm).

On edempänä mainitun Kasimir Leinon veli, syntyi Paltamossa 6/7 1878, tuli ylioppilaaksi 1895. On julkaissut runokokoelmat _Maaliskuun lauluja_ (1896), _Yökehrääjä_ (1897). _Sata ja yksi laulua_ (1898), _Ajan aalloilta_ (1899) sekä runoteokset _Tarina suuresta tammesta_ (1897) ja _Tuonelan joutsen_ (1898).

MARJATAN LAULU.

Keinutan kehtoa, laulatan lasta Vaulussa vemmelpuun. Nukkuos tähtiä katselemasta, Vaipuos kuusia kuuntelemasta, Uinuos äitisi laulelmin, Keinuhun vemmelpuun!

Harva on soimi ja hieno on loimi, Kuurassa kiiltävi maa. Lämmitä lempi, äityen lempi, Varjele lastani valkeaa!

Ihmiset emollesi kantavat kaunaa. Saanut en kylpyä, saanut en saunaa. Pysty on kulkea pyytäjän tie -- Sulleko loivempi lie?

Harva on soimi ja hieno on loimi, Kylmä on yö kuni sois. Hengitä halla, kohtalon halla, Hengitä orponi onneton pois!

Nukkuos äityen nurmilintu, Tuuti, tuuti lulla! Uinuos pakkasen untuville, Armahille, harmahille, Painuos yöhyen parmahille -- Tais jo Tuoni tulla?

Miksi et nuku oma kukkani, rukkani? Itket -- kylmäkö koski? Kylmäkö on? -- Ihme! Lämmin on lapseni poski, Sulanut seimen on seinä, Allasi, allasi angervon Kuumana huokuvi heinä.

Kas, mikä kajastus päälläni päilyy? Kas, mikä sajastus seinällä häilyy? -- Seimen päällä on tähti, Tummempi päivää, kirkkaampi kuuta, Selvempi, suurempi tähteä muuta -- Luojako lähetti tähden sen Suojaks lapseni valkoisen?

Keinuos kehtoni vemmelpuinen, Tuuti, tuuti lulla! Tuutios lapseni tuiretuinen, Armahuinen, naurusuinen, Tuutios rinnoille rakkauden -- Tais jo Unetar tulla?

AINO NEITI.

Joukolan joen suulla sinisorsa sousi, Nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori veikaten vieri ulapalla; Sisko asui enimmäkseen emon siiven alla. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori taistelohon vaati vankempansa, Lunnahiksi lupas Aino-siskon armahansa. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Päivä laski, lemmenkukka sydämmensä sulki. Väinö vanha kosimahan neittä nuorta kulki. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Sydän kielsi, äiti käski -- kumpaa tuli kuulta? Raitoja hän rakasti ja lempi länsituulta. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Huojui heinä Joukolan joen rannan alla. Impi itki angervo paaden pallealla. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Aamu koitti, niemen päässä karkeloivan keksi Aallotarta kolme -- Aino-neiti neljänneksi. Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

Raitoja hän rakasti ja pelkäs pohjatuulta. Taisi lunta vanhan päässä talven lumeks luulta. Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

KIPUTYTÖN LAULU.

Jyrise Tuonelan tumma paasi, Järise vaivojen vaara! Jauha kaunoja katkeroita, Surujen tautien talkkunoita, Keitä ailutten atrioita Valtojen valiopöytään!

Vilise Tuonelan virran vuoksi, Kohise kolmikopru! Tuo'os tuskien tähkäpäitä, Rikosten viljoja, rinnan jäitä -- Kohta juodahan Häijyn häitä Tuonelan kosken alla.

Kohta jo täysi on Tuonelan paasi Karpio, kahmalo vielä! Silloin se paatero paukahtaa, Tuskien vaahtohon vaipuvi maa, Kuolema kutsua kansat saa Tuonelan immen häihin.

Jyrise Tuonelan tumma paasi, Järise vaivojen vaara! Jauha kaunoja katkeroita, Surujen, tautien talkkunoita, Keitä ailutten atrioita Valtojen valiopöytään!

KUVERNÖÖRIN KOIRA.

Niin vakavan varmana istuvi hän Torin pielessä portillansa Ja kirkkoa, koulua katsastaa -- Ja kaukaa kiertävi kansa.

Kas, silläpä sitä vasta turkkia on! Ja entä sen paksua selkää! Ja milloin ääni sen ärjähtää Koko kaupungin pennut pelkää.

Mut kulkurikoirat, ne hulttiot maan, Ne nostavat olkapäitä Ja syrjässä korvahan nuorempain Ne kuiskivat niitä ja näitä:

»On hänkin laihana laukannut Ja ulvonut meidän lailla Ja haukkunut, haukkunut näljissään, Mut haukkunut kahletta vailla.

Ja kaikkia niin sitä haukuttiin, Kuka vaan tuli vastahan tiellä, Oli kerjuri taikka kenraali -- Sen vasta me tahdoimme niellä!

Mut silloin kuoli se maaherran Fox Ja silloin meidät hän heitti, Ja maaherran piikoja mairittain Hän jälkensä entiset peitti.

Näin Murre Murreksi se porstattiin, Ja kun aamulla aateloitiin, Niin illalla isien mainehet jo Satavuosihin näyttää voitiin.

Nyt herroille häntää hän heiluttaa Ja kansalle karvoja nostaa, Ja meihin kun tohdi hän koskea ei, Niin teille hän koittavi kostaa.

Mut älkää te pentuset peljätkö, Jos kuinka sen kiiltävi hammas, Kun Murresta vaan häntä muistuttaa, Hän lauhkea on kuin lammas».

Näin hallit ne haasteli irvistäin, Mut mennä ja uskoa heitä! -- Kuka koskaan koirilta rauhassa Lie astunut arvon teitä?

MINUN MIELENI OLI KUIN LAMPI.

Minun mieleni oli kuin lampi Niin musta ja mutainen, Ei päivä sen pohjahan päässyt, Ei kulkia rannalle sen.

Opin ongelmat elämän taiteen. Mitä ympäri näin, sitä tein: Ivanauruin ma itkuni peitin, Runokukkasin kurjuutein.

Minun mieleni oli kuin sammal Yli aaltojen salaisten. Sen kalvossa kanervat päilyi, Mut yö oli helmassa sen.

Ohi vaelsi valkea impi, Näki kukkaset kummat vain Ja hän lammelle laulaen riensi, Ei huolinut huudoistani.

Voi, impeni valkea, vieno! Pian poimitut kukat on sen. Mut kukkien alla on aalto Niin musta ja mutainen.

KUIN MUSTA JA VALKEA...

Kuin musta ja valkea perho Yli kukkien yhdessä leijailee, Niin yhdessä riemu ja murhe Mun henkeni tuutua heijailee.

Kuin yhdessä yö sekä päivä Suvi-iltaman pilvillä karkeloi, Niin onnen aamu ja ilta Mun päiväni päärmiä purppuroi.

Kuin kuolon ja elämän immet Syyskuutamon kullassa leikkiä lyö, Niin syksy mun sieluni yössä Jo kerkeän kevään kukkia syö.

HANGET SOI.

Hanget soi, hanget soi, Jo kevät yli kenttien tuulee. Rintani lyö, rintani käy, Taas sieltä jo kuohua kuulee.

Hanget soi, hanget soi, Jo loppuvi talven valta. Pyytehet pursuvi syömessäin Taas vuosien roudan alta.

Hanget soi, hanget soi, Ne Suomehen kevättä osoittaa. Toivo jo uus, usko jo uus Läpi murheeni muistojen koittaa.

Hanget soi, hanget soi, Ne soittavat Pohjolan häitä. Riemujen leivoset lemmestäin Jo laittavat laulunpäitä.

Hanget soi, hanget soi, Kevät saapuvi tuoksuvin tuulin. Rintani lyö, rintani käy, Min jäässä jo olevan luulin.

HELSINKI SUMUSSA.

Sumu Suomenlahden päältä hiipii, Peittää kaupungin ja kadut, kirkot, Ilma myrkyllinen maata myöten Kulkee, vierii, suun ja keuhkot sulkee; Kansa astuu katuvieriänsä, Astuu hiljalleen ja hiljaa kuiskii: Tullut turman on ja taudin aika.

Yhä paisuu paksut myrkkypilvet, Rintaa outo paino ahdistaapi, Usmaan uppos Nikolain jo kirkko, Sumu Säätytalon ukset sulki, Harja uljas Ritar'huoneen peittyi, Senaatinkin seinät harmeneepi, Yliopisto vain yksin enää Sekä Suomen pankki paikoillaan on.

Eipäs! Onpa muutakin! kas, vielä Patsas seisoo Aleksander toisen, Seisoo sumun kesken keisar' vainaa, Kansan lempimänä, kaipaamana, Katso, oikeuden jalopeuran Silmä sumun halki vielä säihkyy, Vielä leyhyy rauhan palmulehvä, Lyyra helkkää sekä sirppi suihkaa -- Kaikki Suomen, kaikki kansan eestä.

Kansa astuu katuvieriänsä, Astuu toivoen ja toivein kuiskii.

Silloin torin halki askel kaikuu, Askel marssivaisen asejoukon, Tyyni, säännöllinen, raudanraskas, Huudetaan: smirnaa! ja takit harmaat Hetken häilähtää ja sumuun häipyy -- Sitten kaikki taas on ennallansa.

Kansa äänetönnä tuijottaapi, Peittyy patsas Aleksander toisen.

VIITESELITYKSET:

[1] hierrin = hiertämä-paikka, yösija.

[2] sallimaton.

[3] mustua pinnalta.

[4] pronssikoristeinen.

[5] kadoksissa, poissa.

[6] sosle = hyhmä.

[7] sumein silmin.

[8] kalevainen = komea, muhkea.

[9] Jumalan emo.

[10] päälaki.

[11] s.o. Graelin maassa, Britanniassa.

[12] Kokemäellä.

[13] kirjoilla koristetut re'et.

[14] poika, renkipoika (vanna ruotsalainen sana).

[15] pertuskansa, piilunsa.

[16] piiskalla jouduta.

[17] päähineen, hatun.

[18] Oikaistu, mikäli mahdollista, vanhimman kirjaanpanon mukaan, johon on lisätty ainoastaan pari pienempää kohtaa toisesta toisinnosta.

[19] karjanpaimenna.

[20] silloin, siinä tapauksessa.

[21] karkeaan maahan, karstanneesen.

[22] ellös sä, nim. ottako.

[23] muotoisesi.

[24] solmun, pilkun.

[25] kaidehtia = kutoa.

[26] nartsia = käydä narisuttaa.

[27] saatetaan.

[28] kolkutat.

[29] sulhanen.

[30] risukon.

[31] kengät.

[32] linnoitukset, huiput.

[33] kelvotoin.

[34] hyllyviihin.

[35] tukehtununna, hävinnynnä

[36] metsästyksen.

[37] häälyi.

[38] haljakka = ulkomaan nuttu l. kangas.

[39] kalkkara = hely, tiukunen.

[40] vihollisna esineenä.

[41] nainen.

[42] suhisten, hipsutellen.

[43] yritellen, toimissaan.

[44] puolustan, turvaan.

[45] huitoillen.

[46] Prytz (Rytsi) oli tähän aikaan tullimiehenä Oulussa.

[47] Tässä on puheena niin sanottu »pikku tulli», joka v:sta 1622 Ruotsin vallan loppuun asti kaupunkien tulliportissa kannettiin kaikista sisään tuotavista maalaistavaroista.

[48] Vastaus Oksasen runoon »Meidän vieraissa-käynnit.»

[49] Vieras-uskoisten, kreikkalaisvenäläis-uskoisten.

[50] Ajatusten ilmoittaminen liikkeillä.

[51] Raasali = kaupustelia.

[52] s.o. ihminen.

[53] sämpylä, vehnäinen.

[54] sämpylä, vehnäinen.