Chapter 11

Yksin kulku kolkoks käy. Terve matkamiesi! Mustalaisen seura suo hupaa kukatiesi. Kulkenut oon iloiten Halki maitten useitten. Koti kaikkialla Mull' on taivasalla.

Kysyt, enkö kaivannut koskaan kotimaata? Mitä sillä tekisin, arvata en saata. Luona kansain kaikkien Ilon löytää iloinen. Näin jo maata monta, Mut en riemutonta.

»Mik' on minun uskontoin?» Tahdotko sen kuulla? Tuta riemu rinnassain, laulaa sitä suulla. Elämämme meille on Suotu vuoksi nautinnon. Sen, ken sit' ei nauti, Tappakohon tauti.

Sanot, että maailma oma onpi Tuonen, Että elo loppuupi. Kernaasti sen suonen. Kuka täällä viitsiskään Elää, elää yhtenään? Uupuu vihdoin henki Keskell' pitojenki.

»Mutta jälkeen kuoleman?» Kukapa sen tietää? Tuskin tutkimustakaan asia tuo sietää. Kuihtuu kukka, kaatuu puu, Linnun laulu lakastuu. Niin käy elävitten, Mitä tulee sitten?

»Oonko tuskaa tuntenut?» Turhanpäiväisillä Älä mua rasita enää kyselmillä. Sulaa suru suurinkin, Kuivaa kyynel kuuminkin, Omat huoles kanna, Iloita mun anna.

KOSKEN PARTAALLA.

Illalla kerran mielin murheisin Ma kosken partahalla katselin, Kuink' aallot, yhä uudet, voimakkaina Toistensa kanssa kilpailivat aina.

Niin voimakkaasti huminansa soi, Kuin vapahitten ääni yksin voi. Riemuiten riensivät he polkuansa, Ja sanat nää ma kuulin pauhussansa:

»Eteenpäin käyvät lapset Vellamon, Eik' estä heitä käsi kohtalon: Ei kadota se koskaan onneansa, Ken vangita ei anna sieluansa.

Kuin me, te ihmislapset riemuiten Eteenpäin kulkisitte onnehen, Jos voimanne te kerran tuntisitte Ja kahlehitta käydä tohtisitte!»

ENSIMMÄINEN LEIVO.

Jo soi sun äänesi, leivonen, Vaikk' kylmä ilma on vallan. Sä laulat kevättä toivoen Taas jälkeen yöllisen hallan. Vaikk' yöt on kylmät ja synkeät, Ja lumen peitossa maamme, Iloiten ilmassa viserrät: »Kevähän kohta me saamme!»

On uskos suuri, sä pienoinen! Oi, jospa keskellä jäiden Vois tuloa toivoa riemuiten Keväisten lämpöisten säiden; Unohtain kauhua tyhjyyden Ja hallojen turmioita, Haaveilla paistetta päivyen Ja niittyjä vihannoita!

JOOSEPPI MUSTAKALLIO.

Syntyi 19/7 1857 Säräisniemellä, tuli ylioppilaaksi 1878, filosofian kandidaatiksi 1883, kouluopettajaksi Poriin seur. vuonna, Suomen lähetysseuran lähetysjohtajaksi 1898. Julkaisi 1886 kokoelman runosepitelmiään nimellä _Pulmusparvi_.

KARJALASSA.

Ryysyisenä kulki miesi Kumartaen ohitsein; Silloin silmihinsä katsoin Ja mä kysymyksen tein:

Turvemökki, olkikatto, Kansa myöskin ryysyissään! Näinköhän mä uskon tuota, Näinköhän mä totta näen?

Tyynehesti miesi työnsi Kätens' laihan kätehein -- Totta siis! Ja sillä kertaa Kuohahti mun sydämmein.

Mutta mies sen huomasi ja Huoahti ja lausui nyt: »Tiedon puute, pulskat herrat Meitä näin on nylkenyt.

Maatonna me oltihin jo, Tuskin oli taivastai -- Pamppu heilui, ryysyt siitä Selkähänsä kansa sai.

Majojamme maata vasten Alas aivan painettiin, Huoneemmekin vihdoin vietiin, Siitä tultiin turpeisiin.

'Turpeen alta tulematta Mies on!' sananparsi soi -- Mutta turpehenkin alta Tämä kansa nousta voi.

Ja se nousee, uus on aika, Kaikki vielä paranee: Herrain huoneiden ja meidän Harjat näät jo lähenee.

Ryysyistämme paikka paikan Perästä jo putoaa. Kansa varttuu, vilja karttuu. Kohoaapi koko maa!»

PAIMENEN PYHÄ.

Kaukaa kuuluu kumahellen Ääni kirkon kellojen. Tuota tarkkaa säikähdellen Mäellä paimentyttönen.

Tuota tarkkaa. -- Kyyneleitä Vierii vienoposkilleen, -- Silloin sana tuulen teitä Syöksee immen sydämmeen:

»Älä itke paimen pieno! Herra kuulee tässäkin!» Silloin vaipuu tyttö vieno Maahan, Herran jalkoihin. --

Pyhävirttä huminoipi Sitte maa ja taivaskin, -- Mäeltä mäelle sana soipi: Herra kuulee tässäkin!

PÄÄSKYLLE.

Et silloin, pieni pääsky, Sä laula riemuiten, Kun meill' on kylmä talvi Ja maa on valkoinen. --

-- -- Vaan silloin Niilin luona Sä, surren oksalla, Siipeesi peität pääsi -- -- Näät unta Suomesta.

ALPO NOPONEN.

Työmiehen poikana syntyi 10/12 1862 Rantasalmella. Kävi Sortavalan seminaarin läpi, josta pääsi 1887, ja on nykyään kansakoulun-opettajana Helsingissä. Julkaisi v. 1894 runokokoelman nimellä _Urpuja_, ja 1899 murhenäytelmän _Ahab, Israelin kuningas_.

SUOKOON TAIVAS NOUSUVUODEN!

Ei unhottaa voi synnyinmaata Mies vakaa vuotta alkaissa, Ei rukouksistansa saata Pois sulkea sen onnea; Siis nouskoot puhtaat suitsutukset Nyt alttareilta sydänten, Ja kuulkoon Suomen huokaukset Hän, kansain Isä ylhäinen!

Vaan liikaa älkää toivotelko, Sen verran vain kuin kohtuus on: Kun mielistämme poistuis pelko Ja epäröintä ponneton; Kun vainiolt' ei koura kadon, Ei rae, halla viljaa veis, Vaan, kantain kaunihimman sadon, Se päivän alla aaltoileis;

Ei pettäis pelto kyntömiestä, Vaan mitan kukkuralleen lois, Ei hartioille pantais iestä Sen raskaampaa kuin kantaa vois; Kun valtikkaa vain hoitais armo, Ja totuus ohjat pitää sais, Ja miehiemme vankka tarmo Sumusta meidät johdattais;

Sais kansa ruhtinaalta hoivan, Ois turva luja luottamus, Ja epäluulon katkeroivan Hajoittais raitis tuulahdus, Ja palatsit ja linnat kuulla Vois ääntä kansan pienoisen, Vaikk' emme liehu sydän suulla Tai pöyhistele kerskuen;

Ja että kuva kalliin maamme Vain eheämmäks kirkastuu, Ja, vaikka vaiheet mitkä saamme, Me seisomme kuin vankka puu, Mi, taivuttuaan myrskyn tullen, Taas latvan uljaan nostaltaa -- Niin, taivas nousuvuoden sullen Nyt suokoon, armas kansa, maa!

EI OLE TAIVAS KAUKANA.

Kun kuljin katua kerran, Pari pientä lasta mä näin; Ja toinen kättähän nostaa Yläkertahan kauniisen päin.

»Ei tuo ole taivas, Kaarlo,» Hän virkkavi toimessaan. -- »Sano, mikä se muu sitten oisi?» -- »Yläkertahan onkin vaan.»

-- »No, missä se sitten on taivas.» -- »On kaukana, kaukana niin...» -- »Ei, eipähän kaukana ookkaan!» Niin siinä nyt väitettiin.

Miten lienee päättynyt kiista, En kuullut ma loitompaa. Vaan kaukaa taivasta lasten Ei tarvitse tavoittaa.

Tie lyhkäinen se on heillä Luo Luojan ja enkelten; Vaan etsein lapsien lailla Tien mekin löydämme sen.

IRENE MENDELIN.

Syntyi Jyväskylässä 27/12 1864, tuli v. 1889 oppilaaksi Helsingin suomalaiseen Jatko-opistoon, josta 1893 kurssin suoritettuansa erosi. On, paitsi albumeissa ja sanomalehdissä, v. 1893 julaissut kokoelman runojansa nimellä _Koivikossa_.

NUORISOLLE.

Kun muinoin Gööttien joukot Sai kauhuhun Kreikanmaan, Ol' silloin Ateenalaiset Ne sortua velttouttaan. Ja pelko, kauhu se valtas Sen valtion kuuluisan, Mi tieteen, taitehen temppel Ol' silloisen maailman.

Jo uhkas turmio varma -- Pelastusta ei mistään näy -- Mut silloin poikaset hennot Ne Gööttiä vastaan käy.

Mies uljas parvea johtaa Niin nuorta ja hehkuvaa; Ja poikain leimuava into Se miehetkin innostaa.

Ja poikain joukkohon yhtyy Nyt miehet ja vanhukset, Ja sadoissa sydämmissä Pyhät polttavi tuntehet. Ja ennenkun yöhyt ehtii Ateenass' on riemastus: On voitto saatuna suuri -- Sen saanut on innostus.

Vähät voimat ne suuria aikaan saa, Kun on intoa, innnostusta! Kun on tahtoa työhön ja toimintaan, Kun on toivoa, uskallusta! Kun on uskoa oikean voittohon, Ajatukset kun nuorilla suuret on!

Sen vuoks ei nuoriso laimeta saa; -- Ei laimeta, veltostua! -- Sen rientää täytyvi eellehen vaan, -- Ei mieleltä vanhentua! -- Sen tunnussana on valistus, Ja veljeys, hengen vapaus.

Tää tunnussana se myöskin on sun, Sä nuoriso armaan Suomen, Jos innoin käyt elon taisteluhun, Niin työllesi koittaa huomen, Jos lippus puhdasna säilyy vaan, Saa monet mielet se hehkumaan.

Vähät voimat ne suuria aikaan saa, Kun on intoa, innostusta! Kun on tahtoa työhön ja toimintaan, Kun on toivoa, uskallusta! Kun on uskoa oikean voittohon, Ajatukset kun nuorilla suuret on!

MAALLENI.

Vain unta uneksuinko Sinulle, synnyinmaa, Kun luulin: päivä kirkas Jo sulle sarastaa. Kun luulin: huoltes huntu Jo ijäks siirtyi pois! Siunattu rauhan aika Sinulle suotu ois!

Sä pyhään lakiin luotat Ja valaan ruhtinaan Ja uskot: niissä suoja On kansan sekä maan. -- Jos ihmisvala pettää, On laki arvoton, Ja silloin, maani armas, Sin' olet turvaton!

Mut käy vaan kansa kallis Es'isäis jälkiä, Ja muista: totuus aina Maan ompi perivä! Sä kulje suoraa tietäs -- Ei hukkahan se vie -- Useinkin vaivain kautta Käy onneen oikotie.

Jos kaikki, kaikki pettää, Ei petä Taivainen, Hän, kaikkivoipa, ohjaa Kohtalot kansojen, Kuin vesiojat johtaa Hän syömmet ruhtinain, Ja murtaa pahain juonet -- Saa voiton totuus vain.

En unta uneksinut Mä sulle, synnyinmaa, Kun luulin: päivä kirkas Jo sulle sarastaa. Se nouseva on kerran Lomista pilvien, Ja siunauksen tuova On runsaan Suomellen.

KANSANSA HALVEKSIOILLE.

Voi teitä, kehnot, raukat, Te maamme onnettuus, Kurjissa sieluissanne On valhe, kavaluus. Pyhimmät aatteet, tunteet, Mi syömmet innostaa, Ne teiss' on ulkokuorta, Ja tyhjää pakinaa.

Maa, minkä leipää syötte, On teille vieras se, Sen kansaa halveksitte, Sen kielen hylkäätte. -- Maan päältä jospa voisin Teit' tyystin poistaa pois, En soisi, hautananne Ett' isänmaani ois!

Oi, jospa tuli taivaan Äkisti laukeais Ja syömmet kurjat, kylmät Kerrassaan kadottaisi -- Ei -- tulta tuhoovaista En teille toki sois, Vaan tulta, joka kuonast' Eroittaa kullan vois.

Oi, jospa taivaan Herra Sit' tulta sinkoais, Jokaisen kurjan syöminen Tulella puhdistais! Poistuisi kansastamme Häpeä, kehnous, Sais sijaan suuret aatteet Ja suuri rakkaus.

Silloinpa, Suomi armas, Sun koittaa onnesi, Kun mahtavasti kerran Sun kieles sointuvi, Kun takoo koko kansa Sovinnon Sampoa Ja edistyy ja kasvaa Jaloissa riennoissa.

TALVEN LAPSI.

Pilvilinnoja ihanoita Niitä yhä mä laadin vaan, Haaveilua ja unelmoita Elämäni on kokonaan. --

Siksi näinkö mä uneskelen, Että talven mä lapsi oon; Kevätkukkia sikskö lemmin, Ett' on eloni kukaton.

Talven lapselle päiv' ei paista, Eikä tuoksua kukatkaan, Hämäläistä on maailma hälle, Kylmän kolkkoa, tyhjää vaan.

Pilvilinnoja siksi laadin, Tuulentupia rakennan, Että niissä on kirkkautta, Kevättuoksua ainian.

VALTER JUVA.

(Juvelius.)

Syntyi Pyhäjoella 1865, tuli ylioppilaaksi 1884, filosofian maisteriksi 1890, kommissioni-maamittariksi 1896. Valter Juva on julkaissut runoelmia Hämäläisten albumissa y.m. sekä kokoelman _Kuvia ja säveliä_ 1897.

POHJANMAA, HÄME, KARJALA.

Näin laajan, vihreän tasankomaan, Jota virrat kasteli aalloillaan; Meren valtavan näin, mut sen ääriä en, Kesän tenhosan yön valonvoittoisen! Oi, siellä, siellä Ma suuria ihanoin, lassa vielä.

Savipalteet viettävät viljavat näin Välin männikköharjujen synkeäin, Selät tummat, veet salat jylhäkköin, Mäkipihlajat, käen, mi kukkui öin -- Oi siellä, siellä Ilot lemmen ja tuskat koin salon tiellä.

Maan kunnahisen näin kasketun, Maat raastetut käymässä koivuhun; Talot köyhät mä näin, näin sorretun väen, Mut sen nousevan näin, ajan uuden näen: Oi, siellä, siellä Tekemään opin työtä hartaalla miellä.

KIRKKOMATKALLA.

Veit rahtikuormaa tästä, Mä astelin kirkolta päin; Ja tie oli pitkä ja raskas, Mut rinnalles minä jäin.

Me -- kaks hovin köyhää orjaa Kahen kaupat jo teimme niin. Kaks tyhjää kättä yhteen Elinaiaksi liitettiin.

Ja eikö nyt tunnu aivan, Kuin taas sama aamu ois? -- Mut nyt on harmaja pääsi, Ja multa on viehkeys pois!

Nyt vanhukset kirkolta ajaa Tätä tietä kieseissään; Nyt omaa maatasi kynnät, Ja tyyneks iltamme nään.

Oli matka pitkä ja raskas, Mut teimme sen käsikkäin -- Sua, kumppali, kaikesta siunaan, Oma armahin ystäväin!

VIELÄ NE HUOJUU HONKAPUUT.

Vielä ne huojuu honkapuut Savon suurilla salomailla, Eikä Karjalan vienosuut Ole rohkeita poikia vailla.

Päivät pitkät hakkuu käy Salon suurilla kankailla siellä, Ristissä tien ei loppuvan näy Kisa ruskeasilmäin vielä.

Pehmyt miel' tytön laadukkaan, Ja sitkeä hongan pinta: Poika on kuin luonnossaan, Ja lauluja tajuu rinta.

Vielä ne hongat huohoaa Salon rohkeita poikia varten, Syömet sykkii riksuttaa Yläkarjalan kaunotarten.

SEVERI NYMAN

Syntyi Pälkäneellä 16/10 1865. Tuli ylioppilaaksi 1888, maisteriksi 1894. Julkaisi 1895 runokokoelman _Kotoisilla rannoilla_.

OKSASELLE.

(Aug. Ahlqvistin haudalla 20/11 1889.)

Jo hautansa aukes, Jo peittävi seppoa santa; Käs' raution raukes, Ja surren huokuvi ranta, Kun kuusien alla hän uinuu.

Vaan »säkenet» sentään, Mitk' ilmahan nousivat yössä, Ne vieläkin lentää, Vaikk' ei ole seppoa työssä, Vaikk' kuusien alla hän uinuu.

Ja loistaen kauvan Ne kertovat rakkaudesta, Mi lämmitti rau'an, Ja raution raatamisesta, Mi kuusien alla nyt uinuu.

Ja matkallansa Yhä, luoden tulta, ne liitää, Ja Suomen kansa Se siunaten seppoa kiittää, Mi kuusien alla nyt uinuu.

REVONTULET.

On päivä poissa, ei hohda hanki, Ja yöhyt uhkavi Pohjolaa, Ja vait on järvi, ja virta vanki, Ja yllä pakkanen paukkuaa. Mut kohta öisessä sankeassa Jo taasen taivolla salamoi, Ja päivä uusi on alkamassa, Ja koittamassa on uusi koi.

Kas kuin jo loistavat pohjan pielet, Ja taivas kaarena kirkastuu! Ja tuolla, katsohan, valokielet Jo halki taivahan viskauu! On niinkuin taistoa tulten julmaa Tai valomerten tää myrsky ois, Kun liekin leiskuvin pohja huimaa, Ja päiv' on kirkas ja yö on poiss'. --

Kuin Noan aikoina taivahalle Sai Luoja kaarensa korkean, Ett'ei hän vast'edes vetten alle Hukuta kansoja kuolemaan, Niin meill' on merkkinä pohjan puolla, Kun valot yölliset välkkyää, Tääll' ett'ei aiota yöhön kuolla, Ett' tahto Luojan ei ole tää.

HÄTÄAPULISTA.

(Talvella 1892).

Kai herrakin antaa apuaan, Siell' uhkavi nälkähätä. -- Niin, niinhän tuota nyt kerrotaan, Se kovin on ikävätä.

Kakskymmentä antoi herra von -- Tuo summa nyt kenties riitti! -- Kakssataa tuhatta itsell' on. Ja keräysmies se kiitti.

Ja rahoja karttuu paperiin, Ja monta on armollista. Ja Peltosen, muonarenginkin, Jo tupahan tuodaan lista.

Ja Peltonen hieman aprikoi: Yks vain oli pantavaksi --, Mut naapuri toisen lainaks soi, Ja listahan pantiin kaksi.

Kakskymmentä antoi herra von -- Ja kaks pani muonarenki. Mut puolet Suomea puutteess' on, Ja lienevät Peltosenki...

ITÄTUULESSA.

Runo Kansalaisjuhlassa Tampereella 10/4 1890. Valtiopäiväjärjestyksen vahvistamisen muistopäivänä.

Täm' on isojen vihojen vaikea maa, Tämä Suomen ranta rukka, Täm' on tuhanten surujen tuttu maa, Täm' on syksyn surkea kukka. Miks vaalisin kukkaani värjyävää, Kait kohta sen hyytävi halla? Kait pian se jo kylmänä kimmeltää Sen tulevan talven alla.

Vain Luojani tiesi ne viljavat veet, Ne, joilla sen kostuan juuret, Ne hurmevirrat, ne kyyneleet, Ja ne hikihelmeni suuret; Sadat kerrat jo sentään sen kylmäsi jää, Ja sen turmeli valkeat vainon, Miks vaalisin kukkaani värjyävää, Suon kuolla jo kukkani ainon.

Ei, ei! Se ei kuolla, ei kylmetä saa, Ei jouda se koskaan hukkaan! Niin kallis on kansalle syntymämaa, Se on suostunut surujen kukkaan. Minä valvatan vieläkin vienoistain, Siks kun mulla sykkivi rinta, Ja mä varjelen maatani mairettain, Jos henkeni ois sen hinta.

Mit' on kylvänyt runsas rakkauten', Se vihanko viimoja horjuis? Se horjuisko valtoja vääryyden, Sit' eiköpä totuus torjuis? Käy tänne vain vihan, valheen mies, On turhat sun tahratut kalpas, On tuttuja meillä sun tummat ties Ja portill' on vartio valpas!

Sä päällemme peikot nostaos vain, Joka polvulle pankosi ansa, Ja hylkiöt kullalla ostaos vain, -- Jää jäljelle Suomen kansa, Kysy, mit' on sen laki ja oikeus, Ja mihin se hintahan myödään, Jok' ainoa mies on Vibelius, Käs' jäykkänä kirjahan lyödään.

Se on ollut se yksi ja ainoa, Joka tuonut on tuskissa hoivon, Se on ollut se yksi ja ainoa, Johon onnettuudessa toivon. Se on ollut aarteeni arvokkain, Sit' ei saa tallata jaloin! Se on annettu armona Jumalain, Se on vannottu keisarivaloin!

Ei uhkaas se säiky, ei sorrantaas, Ja jos hetkeks sen herpoisi valta, Kuin Feeniks lintu se nousisi taas Ihan turmankin tuhkien alta. Se on Vestani kallis, mi valvonut on Mun kansani hengen tulta, Se on koskematon, se on kuolematon, Voi, ken sitä ryöstäis multa.

Kevättoivon ken Suomesta sammuttais Ja kansalta onnen uskon? Ken päivyen taivolta riistää tais Ja pilven rannalta ruskon? Mun kansani kevät se kajastaa, Se on uskoni varma ja vakaa, Ja jos talvi nyt tuimana tuivertaa, Se on tuleva talven takaa.

Ma jo auteret armaat siinnossa nään, Ja virtojen vuolahat välkyt; Kotirantojen koivut on vihreissään, Ja mä kuulen jo lintujen helkyt! Ja se kansani kevät se kaunis on, Sen on siivillä siunaus Herran. Ja se kevät on lämmin ja loppumaton, -- Ja se kevät on koittava kerran.

KASIMIR LEINO.

(Lönnbohm).

Syntyi Paltamossa 17/11 1866. Tuli ylioppilaaksi 1884, filosofian kandidaatiksi 1888, maisteriksi 1890 ja tohtoriksi 1896. On paitsi muuta julkaissut runokokoelmat _Ristiaallokossa_ (1890) ja _Väljemmillä vesillä_ (1893) sekä 1898-99 toimittanut aikakauskirjaa _Nykyaikaa_.

KANSALLENI.

Kas tässä kättä, kansani, sä joukko tarmokas! Sun kanssas tahdon toimia ja kuolla puolestas, Jos aiot pelkäämättä vain sä käydä taistohon, Ja luoda silmäs vapauteen ja hengen valohon.

Ei nykyaian sortaja voi saada laulajaa, Sen kunnian saa sorrettu ja oikeus sen saa -- Ja jalo hän, ken kansoaan vain hiukan auttaa voi: Hänelle suista satojen myös siunausta soi.

Eloni nuoren innolla mä liityn kansahain, Sen verta on mun suonissain, sen henki rinnassain; Ja minkä sain, sen korkoineen mä antaa tahtoisin -- Ja työhön, valoon, kuntohon mä aina luottaisin.

Sä pieneks kansaks mainitaan: se totta lieneekin. Vaan oikeudenpa elämään on saanut pienikin, Ja jos on voimaa hengen vain, ja lakiin luottamus, Niin vie se vihdoin voittohon; mut kuoloon turmelus.

Ja voitto hengen, oikeuden se kaunihimpi on Kuin se, min tuottaa kanuunat ja ruuti sauhuton; Mut kaunis tää jos palkka on, yks keinokin on vaan: Vaan kansan _yksimielisyys_ on turva Suomenmaan.

Kun seisomme kuin yksi mies, mi turma tulleekin, Niin toisten toivo, luottamus suo voimaa kullekkin, Ja lientynyt jos onkin nyt maan taivas pilvehen, Niin poistuvathan pilvetkin perästä myrskyjen.

Perästä myrskyn, ukkosen saa taaskin kaunis sää, Taas luojan taivas seijastuu ja päivä lämmittää. Siis luota, Suomi, oikeutees ja turvaa toivohon, Näät, kansa ilman toivoa on kypsi kuolohon.

Ei elämää se ansaitse, ken raukaks raukenee, Vaan joka tuulet, tuiskusäät päin määrää taistelee; Ja määrälläsi varmaankin on valo ainoo tie, Se saata keskeen korpien, se sydänmaille vie.

Näin turvaks maasi voiman luot sä itsetietoisen, Näin joka mies on sankari ja voittos ikuinen; Ja, joukkos, vaikka pienikin, kuin Kreikan aikoinaan, Se torjuu tuiskut tundrojen ja suojaa Suomenmaan.

Mä lailla Kreikan Tyrtaion jos voisin laulaa vain, Niin tulta, voimaa laulaisin mä kunnon kansahain! Mä muiden eellä astuisin kuin airut taistelun: »Tuo jalo joukko jälessäin, se onpi kansa mun!»

Vaan ylös, veljet, toimintaan, nous niinkuin yksi mies! Saa, kansa, Sammon taontaan ja leimuun tiedon lies! Sun olkoon oikeus oppaasi ja vapaus valkamas -- Vaan pimeyteen jos peräydyt, on kuolo palkkanas.

Mut kuolla pois et voi, et saa: sä liian nuori oot; Sä vielä työssä tarvitaan, vaan vanhat poistukoot! Ja vapauttas jos vainotaan, äl' ollos toivoton: Sun hengenvoimaas lannistaa on nyt jo mahdoton!

SOITTO ENNEN JA NYT.

(Juhlarunosta Kuopion yleisessä laulujuhlassa 1891).

Veisti muinen Väinämöinen, Lauvisti Suvannon sulho Hauinluusta soittoneuvon, Kalanluusta kanteloisen Itselle ajankuluksi, Kansallensa koetteheksi.

Kun oli soitto suorittuna, Valmihina vaskikieli, Käski nuoret, käski vanhat, Käski keskinkertaisetkin Soittamahan soitintansa, Tuota rautaista romua. Soitti siinä nuoret, vanhat, Soitti piiat, soitti poiat, Vaan ei soitto sointununna, Laulu laululle tehonnut; Kielet kierohon kävivät, Jouhet parkuivat pahasti, Ääni kaikui karkeasti, Soitto julmasti sorisi.

Sokea sopessa nukkui, Ukko vanha uunin päällä; Urahti unisijalta, Nurahutti nurkastansa: »Heretkätte, heittäkätte, Luokatte, lopettakatte! Jos ei soitto Suomen kansan Vasta vaikuta paremmin Eikä hellemmin helise, Eli uuvuta unehen, Maku'usen maanittele, Niin vetehen viskaotte, Aaltoihin upottaotte.»

Siitä vanha Väinämöinen, Laulaja iänikuinen, Itse otti ontelonsa, Hauinruotaisen romunsa: Alkoi soitella somasti, Kajahella kaunihisti, Luonnon laululla lumosi, Itkulle inehmot työnsi. Ei ollut sitä urosta, Eikä miestä naisellista, Ollut ei miestä eikä naista, Eikä kassan kantajata, Kellen ei itkuksi käynyt, Kenen ei syäntä sulanut Soitanto sulan urohon, Vienot virret Väinämöisen.

* * *

Näin on ennen soitettihin, Soitettihin, laulettihin, Kun oli ihanat aiat, Lapsen aiat armahaiset -- Kuuhut kultasi kujamme, Pirttipalkit päivän paiste, Vesillä venoset souti, Mailla kärrit kieritteli. Eipäs kuulunut konetta, Halonsyöjän sylkytystä, Eikä vihlonut sydäntä Veturin vihaiset äänet Näillä Pohjolan perillä, Suomen mailla mairehilla. Nytp' on tullut toinen aika, Aika toiminnan totisen, Nyt on päivä pilvilöissä, Liennyksissä Luojan taivas, Kaakossa kamala lonka, Halju hattara idässä. Nyt on vuoro Väinämöisen, Lauluniekan laihemmankin Vuoro torvin toitotella, Soitella sotaisin äänin, Jotta untelot eläjät, Suosiat suloisen soiton, Saisi sitkaimen vetohon, Vaon pitkän pientarelle; Ehtis maahan siementouko, Touko henkinen itäisi, Josta nousis nuori vilja, Oras hento heilimöisi, Ennen kaakon kalmatuulta, Hallan harmajan tuloa.

M. A. CASTRÉNILLE.

Sä Pohjan ilman, luonnon vilppautta Kun nuorra rintahasi hengitit, Sen voimaa, tarmoa, sen raittiutta Ja jylhää mahtavuutta ihailit.

Ja taivahalla revontulten vyöhyt Kun silmiis talvi-illoin lieskasi, Tai toisekseen kun turhaan keskus-yöhyt Se päivän laskemista vartosi;

Kun näit sä kansan, joka vaivoissansa Ei sortunut, vaan kesti taistellen, Kun näit tään kaiken, silloin tunteissansa Kai nuori rintas kuohui aaltoillen!

Ja tunne syttyy pyhän innostuksen, Maan eestä tään sä tahdot toimimaan, Pois poistat esteet, murrat vastustuksen, Työ-alas löydät, riennät Aasiaan.

Ja vaikka viuhuu viima pohjoisesta, Ja vaikka telmää tundran tuiskusäät, Sä lämpöä saat maasi rakkaudesta Ja tietehelle uskolliseks jäät.

Sä etsit, löydät Suomalaisten kehdon Ja muinaisuuttamme sä valaiset, Luot täten kansallemme elin-ehdon Ja täten seestät päivät vastaiset.

Et suurin äänin suurisuisten lailla Sä ilmi tunteitasi huutanut -- Sen tehkööt toiset, pontta hengen vailla, Sun elos vakaa työ on kruunannut.

Ja työhön maan ja kansan eestä koitit Sä nuorukaisiakin innostaa, Ja työllä itse laakerit sä voitit, Ja työ se voimas vihdoin lannistaa.

Eroitti varhain sun jo tuoni meistä, Vei kesken viljan korjuun aljetun -- Ei sentään silmä tummu kyyneleistä, Kun jalon toimintasi muistaa sun.

Ei itkemist' oo sankarmuistojamme, Ne meitä työhön aina kehoittaa -- Ja työllä parhain kunnioitustamme Myös voimme Castrénille osoittaa.

MEMENTO MORI.

(Veistokuvaryhmästä Lontoon Kristallipalatsissa).

Rintaan voimakkaasen nojauupi Immyt hienon hento, ihanainen Silmissänsä autuus kuvastuupi -- Tällä hetkellä hän vain on nainen: Murheet maailman hän unhottaapi, Noin kun uinahtaa hän tuossa saapi Sulhon rintaa vasten. -- Elo autuasten Tunteen täysi valta yksin on.

Aatos vuoroon seisahtuvi heillä, Vuoroon vallatonna kauvas väikkyy, Väikkyy tunteen tuottamilla teillä, Tai myös aallokossa lemmen läikkyy -- Sen he tuntee vain, ett' aina, aina Sylitysten ois he autuaina. Maailmassa tässä, Ihmis-elämässä Lemmen valta varmaan suurin on.

Vaan memento mori! kuolo uhkaa, -- Lemmenkinpä voittaa kuolon valta -- Ethän ihmisparka oo kuin tuhkaa, Pelkkä laina kaiken tuottajalta! Vaikka onnes itse autuus oiskin, Vaikka hetket hempeimmät se soiskin, Kaikk' on katoovaista -- Tästä luonnon laista Lempikään ei poikkeusta tee.

Juur' kun rintaa vasten rinta sykkii Ja kun silmän katseen silmä kohtaa, Juur' kun nautinnosta suonet tykkii, Punahuulet suudelmista hohtaa, Silloin juuri, lemmen autuudessa, Ihmis-intohimon vallitessa, Huutaa tuonen valta Maasta turpeen alta: Ihmislapsi, kuolla täytyy sun!

MYRSKYLINTU.

Kun myrsky mylvii ja laine laulaa Ja vasten louhia loiskuaa, Kun honka huojuu ja näre notkuu Ja vaahto pärskyen roiskuaa.

Mä silloin nautin ja riemurinnoin Mä halki ilmojen kiitelen Ja laulan luontoa, maailmoita Ja elon taistoa ihmisten.

Kun viima vinkuu ja mastot laulaa Ja laivan touvissa tuuli soi, Kas silloin kuoroon mä myöskin yhdyn, Ja myrsky säistäen mellakoi.