Chapter 10

Aaltoin vimman Kiukkuisimman Tieltä särkyy voimat kallion: Kas, kuin ähkymähän jää Vuori jyrkkä, härkäpää, Syrjin katsoo virran voittohon. Metsä, äänetön kuin yö, Näkee aaltoin ihmetyön. Mahtavasti, Voimakkaasti, Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Maani! sullen Kiusatullen Voitonvirttä laulaa Imatra. Saimaan aallot uneljaat Vuoksessa on voimakkaat, Kalliot niit' ei voi kahlita. Niinp' on kansa Suomenmaan, Herättyään, noustuaan, Mahtavasti, Voimakkaasti, Ilkivaltain muurit murtava.

HÄMÄLÄISTEN LAULU.

On mulle Suomi suloisin, Vaan Häme siitäi kallihin. Sen tuskin tiedän vertaista, Niin kaunista, niin herttaista, Kuin kulta Hämeen maa.

Lempeitä laaksoin lehtoja, ja lintuin laulupuistoja, Ja marjaisia kankaitaan En unhoittaa voi milloinkaan, Oi Hämeen kallis maa!

Oi Hämeen pellot viljavat, Ja kasket kullan loistavat, Ja tuhannet sen tuomistot, Sen niityt, norot, varjostot, Ei maata vertaistaan!

Kuin taivas tääll' on loistoisa Ja iltatähti kultaisa, Ja ruskot yhtä runsahat, Syys-öiden sähköt leimuvat Ja talvet suojaisat!

Ei impee missään rakkaampaa, Ei siveämpää, jalompaa, Kuin Hämeen valkotukkainen, Tuo sinisilmä neitonen On ruskoposkineen.

Ja kansaa kussa löytänen Niin jäykkää, kuin on Hämehen, Niin vakavaa, jok' auraltaan Ei suotta siirry milloinkaan, Halveksi säätyään.

Kun miestä missä tarvitaan, Maan eestä vaikka kaatumaan, Niin uljaita on uroita, On järkeä, on kuntoa, Kun toimeen tarvitaan.

On mulle Suomi suloisin, Vaan Häme siitäi kallihin! Sen tuskin tiedän vertaista, Niin kaunista, niin herttaista, Kuin kulta Hämeen maa.

LEMMINKÄISEN LAULU.

Ei lampea välkkynyt rauhaisaa Mun kotini ikkunan alla, Vaan koskipa vaahtosi vallaton, Siit' aina on mieleni rauhaton, Kuin aallolla taistelevalla.

Ei vakainen huounta hongikon, Vaan lietopa lehtojen helke Mun heijaili lapsuen kehtohon -- Siit' aina mun mieleni lieto on Kuin tuulessa lehtien välke.

Ja en lepovuonna mä syntynyt, Vaan sota oli ankara silloin; Sen pauhussa viettelin vuosia -- Siit' ain' ilotyöni on taistella, Kun on sota myrskyisä milloin.

Näin kuohun mä aikani koskena Ja lemminpä lietona hetken, Mä taistelen -- toivonpa voittoa, Kun armahan äitini helmassa Olen päättänyt melskeisen retken.

LAPSEN OSA.

Naapurihin Tuomo aamull' astui Iloissahan, hyppyhynkin valmis; Vuorotellen vihellys ja laulu Tuomon suusta hilpeästi raikkui.

»Miksi, Tuomo», emäntä näin kysyi, »Läikkyvi nyt ilos yli laitain? Joko onni lapsilles soi leivän, Puuttehessa ennen itkeville, Vaiko otti osan heistä Tuoni Majoillensa riistarikkahille?»

»Eipä Tuoni ottanut, mut leipä Taivahasta putosi, kun kuuteen Lapsehen loi Luoja seitsemännen. Hälle hengen antaja suo leivän, Leivän, jot' ei nauti vielä lapsi; Toisillenpa osansa siis jääpi. Työtä anon, emäntä, nyt sulta Iloissani Luojan antimista.»

NEITI IISA ASPIN HAUDALLA.

(1874.)

Tuoll' aina, missä pohjantulten palo Yön synkeydeltä rauhan valloittaa, Siell' yleni se ihmishenki jalo, jon ruumista tuo hauta tallentaa.

Siell' yleni hän, siellä syttyi koitto Sieluunsa pohjan taivaspalosta, Ja isänmaalle kunnia ja voitto Säteili vienosti sen valosta.

Ja siellä hälle sielun hartautta Herätti salon syvä huokaus, Siell' antoi rauhaa, riemun runsautta Kotoisen lammen tyyni kirkkaus.

Mut pohjan tuli, kerta syttyneenä, Ei rauhaa suo, se tahtoo valaista, Kun päiväks yön se näkis muuttuneena, Silloinpa vasta löytäis lepoa.

Se pohjan neidin rauhatonna syöksi Valoa isänmaalle kantamaan, Se rinnastansa levonlaulut ryösti, Kamppaavan kosken nosti pauhaamaan.

Vaan taivaan tult' on kauvan mahdotonta Maan lapsen kestää, tomuasunnon: Tuo toivon maa, tuo tähtein valtakunta Taivaisten tulten asuinpaikka on.

Kas sinne pohjan leimuna myös lenti Kukintoajallansa neitonen; Tääll' lepää ruumis, siell' on puhdas henki, Kotoisen lammen tyyntä nauttien.

Jäi laulun ruusut haudalleen ja tänne Jäi ystävät ja siskot suremaan. Vaan hautakumpu kuiskaa: elämänne Valoksi loistakohon synnyinmaan.

VELDESLAAKSO.

Komeat on Karavankivuoret, Juliset on alpit uljahat. Ne ne Veldesjärven laaksomaalta Myrskyn tuhotöitä torjuvat.

Paljon aurinko suo paistettansa Soman Veldeslaakson lapsillen, Kansaa pulskeata kasvatellen, Hedelmiä maasta kansallen.

Vapaudenhedelmää ei vielä Kasva toki Veldeslaaksossa, Vaikka siellä vuorituuli huokuu, Ilma puhdast' on ja raitista.

Vaikka raikkahasti iltasilla Kansa joskus juo ja kirkuaa, Hengenkielet sen on soinnutonna, Luonto ääniään vaan irroittaa.

Vaikka laakson kymmenkunnat kirkot Soittelevat kilvan kellojaan, Soittavat öin, päivin, illoin, aamuin, Kansaa eivät nosta kuitenkaan.

Soittakaatte, kirkot, kellojanne! Pois ne työstä kansan nukuttaa: Velttona vaan taivas-armoon luottaa, Mutta taistelunsa unhoittaa.

»Toivonkirkko» tuolla sinivehreen Veldesjärven saaress' uskottaa: Kuka vaan sen kellonnuoraan tarttuu, Hän sen voittaa, minkä toivottaa.

Petosta ja kansan peijausta! Toivonkello kunkin rinnass' on. Sit' on helppo joka hengen soittaa, Mut ei muu kuin työ vie voittohon.

Veldeslaakson kansa nukkuu vielä, Omia ei tunne kellojaan: Maa on herrain, kansa kirkon orja, Kumpikin on jäykkä vallassaan.

Terveyttä vuorituulet huokuu, Vapahina virrat kohajaa, Mukananne, vapaudenvirrat, Veldeslaakson kansa temmatkaa!

HÄN.

Kuin hoikka Pohjan neiti Hän ompi varreltaan, Pelloilla kasvatettu Viljaisen Pohjanmaan. Ja kasvot Hämeen immen On hällä kainommat Kuin laaksot, metsälammet Hämeessä hohtavat. Silmäinsä sulo, säihky Kuin Savon tyttären, Saimaalla päivän nousu Ei niin lie herttainen. Ja mainitsenko tukkaa Niin tumman ruskeaa, Kuin salohon syys-ilta Sulattais purppuraa. Vaan armain aartehista On sydän kultani, Kuin Suomen naisen sydän: Sulouden temppeli.

NYT JA SITTEN.

Astele, armas pienoinen, Äitisi ohjaa lastaan; Et voi langeta, lintunen, Äitisi ottaa vastaan. Lankeatko, no, nostetaan, Luonas on auttajoita. Mutta, kun joudut maailmaan, Turhaan huutelet noita: Siellä ne töykkii toisiaan, Harva on valmis nostamaan.

VANHA MUMMO.

Kasteli kukkaa vanha mummo, Kukkaa ikkunalla. »Missä on tyttösi, vanha mummo?» -- »Kaukana maailmalla».

»Tiedätkö, millä hän kulkee tiellä, Vaivainen mummo kulta?» -- »Tiedä en, -- maailma taisi niellä, Taikka jo peittää multa.

Kastelen kukkaa, armastani, Muistelen tyttölasta, Tuskinpa jälleen puhdastani Löytänen maailmasta.»

PAIMENELTA.

4.

Lauloipa' mullekin laakson lintu Taivahan kaunihill' äänellänsä; Päiv' oli silloin lämmin ja leuto, Kukkaset suuteli toisiansa, Kukkaset suuteli, lehtoset lempi, Kuusia syleili hempeä henki, Minäkin lintua lempiä sain.

Autuas aika ja kultainen kehto! Laakson lintua lempiä sain! Kukkaset lempivät, lempivät lehdot, Luonto kaikk' oli lempeä vain. Iäks taivas ei maillahan mahdu. Onni tääll' on kuin tuulessa rahtu. -- Kulkeva kotka mun lintuni vei!

6.

Mikä olenki utala? Olen höyhen tuulosessa, Rae raju-ilmasessa, Vene vieno vaahtopäissä, Lastu aaltojen ajolla. Kuhun kulkenen katala, Kuhun oksahan osannen, Kuhun jäähän jäätynenki, Missä löytänen leponi, Rannan tyynen, rauhallisen?

15.

Puhjetessa kukka puhtahin, Lehti tuorein hiirenkorvallisna. Kevähästä kesä kaunihin, Lintuin laulu silloin suloisinta. Aamusella päivä armahin, Kastehelmen kukkaa suudellessa. Lemmen kukan ensin puhjetessa Sydän sulin onpi neitosella.

31.

Silloinpa syntyi minun kultani, Kun kirkas päivä nousi taivahalle: -- Siitä sielun kirkkaus. Ja kuu kun riensi lempeänä länteen: -- Siitä sydämmen lempeys. Koi kaunihisti silloin vilkutteli: -- Siitä silmäin ihanuus. Ja ruusut juuri puhkeilivat silloin: -- Siitä kasvoin kauneus. Ja lemmenkukkaa kevät kasvatteli: -- Siitä lempi rinnassaan. Sen Luoja käski mulle kasvamaan.

UNO VON SCHROWE.

Syntyi Hartolassa 25/1 1853, tuli ylioppilaaksi 1872, opettajakandidaatiksi 1881. Kuoli 1/10 1886 Görbersdorfissa Schlesiassa, jonne oli lähtenyt parannusta etsimään hivuttavaa rintatautia vastaan. Hänen runojansa löytyy albumissa _Kaikuja Hämeestä_ y.m.

MORSIAN.

Hän kangasta helskytellen Nyt kutovi uutteraan, Ja kultainen kihlasormus Hänen kiiltävi sormessaan, Ja niidet ne nousee, laskee Ja sukkula suihkailee, Jalat tanssivi polkusilla Ja loimet ne lyhenee.

Vaan kalpeus poskipäillä On kutoissa morsion, Ja silmässä luonti, tuike Niin outo ja kumma on. Mut sukkula kiirein lentää Ja neitonen myhäjää, Ja kutrien kultalaineet Ne harteilla läikkyää.

»Jo herkeä lapsi parka! Mi kankaalla kiire on? Jo toisehen kuuloitettiin Sun kultasi uskoton.» Vaan sanoja näitä äidin Ei kuulevan neito näy, Sen sormissa vinhemmästi Vaan sukkula suihkain käy.

Niin kutovat viikon, kaksi Ja kolmekin kohta on. »Jo herkeä tyttö raukka, Käy lapseni lepohon! Sun uskoton kulta petti, Ja huomenna häät on sen Ja alttarin luona pappi Hänet vihkivi toisehen.»

Jo lankevi illan varjot Ja himmeä ehtii yö. Kaikk' käyvät jo leposalle, Vaan neitoa estää työ. Hän loppuhun kankaan saapi, Sen puista jo irroittaa; Läp' yön puvun neuloo siitä, Sen aamuhun valmiiks saa.

On aamu ja käy hääsaatto Nyt kirkkohon verkalleen Ja vieressä sulhon uljaan Käy morsian kruunuineen. Ja uhkea Herran huone Luo tuntehet hartahat; He saattoa johdatellen Luo alttarin astuvat.

Vaan alttarin luona nainen On kalvea, verho sen On palttinakaapu, sormus Sen sormessa kultainen. Ja keltaiset kutrit liehuin Luo sulhasen rientää hän: »Et uskoton ollut sentään, Oi armahin ystävän'!

Nää morsiusvaatteet vasta Tän' aamuna valmiiks sain -- Sun pettävän äiti luuli -- Mä luotin ja toivoin vain, Sun valasi kalliit muistin -- Voi kuinka sä rikkoisit ne! Ja tänne mä riensin -- Kulta, Nyt käymmehän vihille!»

Näin lausuen autuaasti Miel-puoli nyt myhäjää, Käs'vartehen sulhon tarttuu, Luo alttarin lähentää. Taas morsiussaatto kohta Käy kirkosta palaten -- Kaks keskessä mielipuolta Ja morsian murheinen.

OI TERVE, MAGYAR!

Oi terve, Magyar, jalo pustan mies! Sua veljesi tervehtää. Jo mainehen luo sinun kulkee ties, Minun viel' olon' oudoks jää.

Kun soi sotatorvesi, ratsus kun Sotakentällä hirnahti, Jo ympäri mait' urotöitäs sun Huhu kaukainen kanteli.

Vaan pois sotasoihdun sä sammutit, Elämää opit rauhaisaa: Sä auralla pelloksi perkailit Heti maatasi viljavaa.

Ja kunnahan rinteellä helle saa Rypäleesi jo hehkumaan; Sen nestettä maistaen, kaiuttaa Runoniekkasi kanneltaan.

Ja pustalta pustalle hurmaavat Säveleet tulistuttain saa -- Vaan kauvaksi kiirivi kaiunnat Ihastuttaen maailmaa.

Mut tuntematonnapa Suomenmaan Minä korpia raivailen Ja kontion kanssa mä painin -- vaan Kuka muualla huomaa sen?

Maat kaukaiset kerranpa peljätti Sotaratsuni temmellys: ui meren poikki -- jo valtasi Koko maailman hämmästys.

Vaan kunnian kentällä synnyinmaan Unohuttanut hänkö ois? Ei, taas ikävöi se jo Pohjolaan Tyveneen pian sieltä pois.

Tään maan tosin vierahat hylkäjää: Perin halpa se heistä on, Vaan mulle on herttaisin, armain tää -- Koti kultainen, verraton!

Tääll' lehtojen siime ja kunnasten Sinisyys mua riemastaa, Oi, tääll' ikihonkapa huokaillen Minun huoleni ilmi saa!

Oi, miss' sini taivahan kuulaamp' on, Suvi-yö valoinen on näin? Miss' yhtyvi tähtien loistohon Palo hulmuva talvissäin?

Soi sorjana kuohussa koskien Sävel kantelon kaikuvan -- Vaan sen sulosoittoa kuullellen Minä mainehen unhoitan.

Oi terve, Magyar, jalo pustan mies! Sua veljesi tervehtää. Jo mainehen luo sinun kulkee ties, Minun viel' olon' oudoks jää.

PIENI MIEROLAINEN.

Armas päivä paistaa, kohta Lämpimäks jo muuttuu sää, Hanki loisteessansa hohtaa, Sulain kiteet kimmeltää.

Poika repaleissa vallan Saloss' yksin kuljeksii. Hongat, kuuset huminallaan Häntä täällä tervehtii.

Pieni mierolainen aina Yhä rientää eteenpäin, Eipä murhe mieltä paina, Rallatellen laulaa näin:

»Hopsis, jalat! Väsymystä Tunnetteko? Talohon Kohta päästään, siellä kystä Minulleki kyllin on.

Hongat, kuuset, vaiheitani Tahdotteko tietää te? Kuulkaa, tässä kulkeissani Nyt mä teille kerron ne!

Aina muistan riemuin vielä Isän armaan mökkiä, Viisi meit' ol' lasta siellä, Vanhin niistä olin mä.

Muistan, kuinka kotikaski Tähkäpäin jo kellerti; Noro hallan irti laski, Julma viljan runteli.

Talvi tuli, loppui leipä, Petäjäistä syötihin -- Äitiin tarttui tauti, veipä Hänet kohta hautaankin.

Häntä multaan saatoin, itkin Haudallaan ma hetkisen, Kyynel poskipäätä pitkin Vieri, jääksi hyytyen.

Siitä asti tepastellut Olen mieron tietä ain'... Jopa sulle kertoellut Olen, metsä, muistelmain.

Hopsis, jalat, joutukaa jo Muuten yövyn korpehen. Varjot synkät lankeaa jo, Tuolla päivä laskeiksen.» --

Yhä kiitää, vaan ei vielä Ihmis-asuntoa näy. Metsän haamut poikaa tiellä Uhkaa, mustaks yö jo käy.

Kylmä yltyy. Tähtein valo Syttyy taivahalle jo, Leimuelee pohjanpalo, Huokaa jynkkä hongisto.

Kohta aamun koittehessa Öinen jylhyys häviää -- Vaan, ken tuolla kinoksessa Kalvenneena lepäjää?

Pieni mierolainen siellä Lepoon vaipui viimeiseen, Jäätyneenä kiiltää vielä Kyynel silmän murtuneen.

IISA ASP.

Syntyi Utajärven kappelissa 4/2 1853, tuli 1871 Jyväskylän seminaariin, kuoli 11/12 1872. Hänen harvoissa runoelmissaan ilmaantuu harvoin tavattava hienous ja sulo.

AALLON KEHTOLAULU.

Nuku, nuku aaltonen, Nuku jo! Tuolla laulaa humisten Kuusisto! Kehtolaulusi se on -- Nuku aalto rauhaton, Nuku jo!

Miksi tahdot katsella Kuinka jo Loukannut on luontoa Turmio? Kuinka kukat surkastuu, Kuinka tuuless' paljastuu Lehdikko?

Nuku aalto, vaahtopää! Nuku jo! Kerran sinun herättää Aurinko. Senpä sulle, rauhaton, Hellä silloin suotu on Suutelo.

Herätessäis heloittaa Kukat jo, Suloisesti tuoksuaa Tuomisto. Liverrykset lintusten Silloin soi kuin Väinösen Kantelo!

Sydän! nuku sinäkin, Nuku jo! Uni sull' on suloisin Nautinto. Toivo aikaa armaampaa, Nuku, kunnes lopun saa Taistelo!

JUHANI PIETARI HANNIKAINEN.

Syntyi Nurmeksessa 1854. Tuli ylioppilaaksi 1875, filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi 1882. Nimitettiin 1896 laulun ja soiton lehtoriksi Jyväskylän seminaariin. Hänen runoelmiaan on painettuna _Koittaressa_ y.m.

KARJALAISTEN LAULU.

Suloisessa Suomessamme Oisko maata armaampaa, Kuin on kaunis Karjalamme, Laulun laaja kotimaa! Laulua sen kosket kuohuu, Järven aallot loiskuaa, Säveleitä salot huokuu, Ikihongat humajaa.

Perintönä laulun juuret Meill' on muinais-ajoilta, Jolloin kaikki toimet suuret Laulun tehtiin mahdilla, Jolloin meidän kankahilla Taitomiehet askaroi, Nuotioilla nokisilla Ongelmoita aprikoi.

Yli Suomenniemen vielä Maine kuulu kulkevi, Kuinka Väinön kannel siellä Koko luonnon lumosi; Kuinka seppo taitoniekka Sammon kirjokannen loi, Tahi Kaukomielen miekka Sota-innoin salamoi.

Ei oo meillä rikkautta Eikä maamme viljavaa; Vaan on laulun runsautta Kylvämättä kasvavaa; Sit' ei pane idän halla Eikä pohjan pakkaset, Se ei sorru sortamalla, Sitä ei lyö rakehet.

Kyll' on kansa Karjalankin Monet kovat kokenut, Väkivallan raaimmankin Iskut tuimat tuntenut; Kestänyt on sodan pauhut, Sorrot vuosisatojen, Sodan pauhut, vainon kauhut, Kolkot vuodet katojen.

Mutta meiltä laulun mahti Mennyt maan ei rakohon, Säveleiden sorja tahti Viel' ei vienyt pakohon; Josko murhe mieltä painaa, Tahi riemu kohottaa, Laulu, soitto meiltä aina Yhtä herkäst' irtoaa.

Konsa vaino Suomeamme Kovin kourin koettelee, Silloin kurja Karjalamme Suomen surut soittelee, Ja kun onnen päivän koitto Suomellen taas sarastaa, Silloin riemun suuri soitto Karjalasta kajahtaa!

LAULUUN PYYNTÖ.

»Mä pyydän, huomenna olkaa Niin hyvät, mun veikkosein, Ja lauluun kanssani tulkaa Taas vienoisin sävelein!» --

»Vai taasen lauluhun soisit Sä heräävän impyes; Tuon vähemmälläkin voisit Jo uskoa omakses!

Ei mont' ole iltaa vielä, Kun hänelle laulettiin, Ja muistathan, miten siellä Tul' ilmestyi kyntteliin:

Se olihan toivontähti, Min sullen sytytti hän, Jo nytkö se sammua ehti? Voi houkko, mun ystävän'!»

»Oi, heretkää, mua kuulkaa, Pois leikki nyt, veikkosein, Ja lauluun kanssani tulkaa Taas vienoisin sävelein.

Niist' ei mun armaani herää, Ei siit' ole huolta, ei! Niin nukkuvi hän täll' erää» -- »Mitä, hänet Tuoniko vei?»

»Ei toivon tähtönen paista Nyt enää ikkunastaan, Mut tuolta taivahan laesta Se täst' edes vilkkuvi vaan!

En enää ikkunans' alle Mä vie teitä laulamaan, Vaan tuonne hautausmaalle Siell' lepoon hän lasketaan.»

MIELIALANI.

Jo nousevi nurmen nukka, Ja kunnahat vihertää, Ja kevähän ensi kukka Pääns' ujona ylentää.

Ja perhonen punasiipi Luo kukkasen äsken hiipi Ja soi sille suudelman Niin lämpimän, armahan.

On lempeen syttynyt kukka, Vaan perho, perho on pois! -- Tuo murheinen vuokko rukka Miel'-alani arvata vois.

KIRKKOVENHEESSÄ.

Hei, soutakaamme, poiat, Ja norjat neitoset! Me kilvan soutakaamme, Ett' aallot vaahtoiset Vierellä venehemme Hilpeinä hyppelee, Ja kokka mahtavasti Edessä kohisee.

Ah, kaunis ompi ilma, Tää Herran päivä on! Vienosti vedet välkkyy, On taivas sumuton, Ja metsät vihreässä On juhlaverhossaan, Ja vakavina vaarat Nostaapi rintojaan.

Ja uutta ihastusta Vaan nousee mielehen, Kun venhe viilettääpi Välitse niemien, Ja joka salmen suulla Meit' yhä tervehtää Taas uudet rannat, saaret Oi, hausk' on retki tää!

Me airokkahat, kelvot Olkaamme soutajat: Pois joukostamme veltot Ja -- turhankiskojat! Ken voimat taiten käyttää Ja, harras toimessaan, Mies ompi kestämähän -- Se meistä miesi vaan!

Mut kunnon perämiesi Täss' ensi arvon saa. Hän kaikki karit tuntee Ja suunnan suuntoaa, Hän, hänpä meidät saattaa Vakaasti valkamaan, Siis kiitoksemme hälle Nyt ensin kaikukaan.

Ja nyt me laulakaamme, Oi siskot, veikkoset, Tään Suomen suloutta, Mi hurmaa sydämmet! Ja niinkuin mieli puhdas Nyt kirkkomatkan' on, Niin työssä tälle maalle Se puhdas olkohon!

Ah, herttainen on hetki, Tää Herran päivä on! Ja kirkon torni nousee Tuolt' yli kuusikon, Ja aamupaistehessa Se noin kun hohtelee, Totuuden pyhän tietä Se meille viittailee.

Niin maamme tulevaisuus Myös meille hohtakoon, Kuin pyhä templi tuolla Ja meitä kutsukoon! Se hohto sydämmemme Innolla täyttäköön, Ja vauhti rintojemme Sen ilmi näyttäköön!

Hei! Soutakaamme, veikot, Ja siskot armahat! Me kilvan soutakaamme, Ett' aallot vaahtoisat Vierellä venehemme Hilpeinä hyppelee, Ja kokka mahtavasti Edessä kohisee.

Ja laulakaamme kaikki Nyt täysin sydämmin, Kuink' on tää maamme kallis Ja meille rakkahin, Mut Herrallemme harras Myös kiitos kohotkaan, Ett' armostaan loi meille Näin armaan isänmaan.

KAARLO KRAMSU.

Merimiehen poika, syntyi 23/12 1855 Oulussa, tuli 1874 ylioppilaaksi: toimi sitten sanomalehtimiehenä ja kuoli mielisairaana 26/8 1895. Julkaisi 1878 ja 1887 _Runoelmiensa_ kokoelmia.

SANTAVUOREN TAPPELU.

Santavuori, surun synkän mieleeni saa sana tuo! Santavuorell' liikkui kuolo, siellä vuosi hurmevuo. Kaikukohon sieltä nytkin jälkeen vuosisatojen Taru pieni taistelusta, saatu haudoilt' urhojen.

Taisteltihin lakkaamatta varhain aamust' alkaen, Illan tullen loppui vasta kuolon leikki verinen. Illan tullen talonpoikain toivo vaipui kuolemaan, Vaipui, niinkuin päivä kirkas vaipui länteen sammumaan.

Raikkahasti raikui silloin riemuhuudot sotilain: Sorrettujen huokaukset hukkui riemuun sortajain; Huudot kuullen, kuoleva nous' talonpoika istumaan, Kuolon kalme kasvoissansa, pilkan hymy huulillaan.

»Riemuitkaatte,» niin hän huusi, »rikoksista riemuitkaa: Murrettu on Suomen kansa, sorrettu on Suomenmaa! Riemuitkaatte siitä, että päivän peitti musta yö. Riemuitkaatte siksi, kunnes koston hetki vihdoin lyö.»

»Toivehemme halla kylmä kyllä kuolettanut on, Urohomme urhe'immat sortuneet on kuolohon; Mut'ei talonpojan voima murtunut oo vieläkään: Vartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään.»

»Nähneethän jo usein oomme, kuinka koko vuoden työn Kova onni kukistaapi, tulless' yhden hallayön; Mut ei silti mieli murru eikä murtua se saa: Kesää uutta toivokaamme, se voi kaikki parantaa.»

»Kesä uusi koittaa vielä, vaikka kauvan viipyiskin, Kansa uusi nousee silloin, kansa mielin hehkuvin. Sortajansa sortamalla, onnehen sen käypi tie; Mutta riemuhuudot teiltä kadoksissa silloin lie.»

»Riemuitkaatte rikoksista nyt te, kansan sortajat, Nythän valta teidän ompi, nyt te ootte voittajat. Tuhotöistä riemuitkaatte, teidän onpi hallayö, Mutta seuraukset senkin poistava on kansan työ.»

Näin hän lausui. Sammuneena silmänsä jo ummistuu, Kuollehena kuollehitten päälle päänsä kallistuu. Taivahalla kirkkahasti kimaltelee tähtivyö, Yli Suomen lepää synkkä Nuijasodan hallayö.

ILKKA.

Viel' elää Ilkan työt, kenties Kauvanki, kansan suussa, Hän eli niinkuin Suomen mies ja kuoli -- hirsipuussa.

Ol' Ilkka talonpoika vaan, Siis suur' ei suvultansa; Mut jaloin poika Suomenmaan Hän oli aikanansa.

Hänt' ajan hurjan myrskyihin Vei oikku onnetarten; Hän sopi niihin kuitenkin Kuin tehty niitä varten.

Se aik' ol' ajoist' ankarin Ja itkun aika varmaan, Kun käsissä Klaus Flemingin Ol' ohjat maamme armaan.

Kyll' itki moni huokaillen, Ett' oikeus on pilkka; Mut itkiessä toisien Niin itkenyt ei Ilkka.

Vaan koska kansa valittaa, Hän neuvon sille antaa: »Niin kauvan huolta nähdä saa, Kun tahtoo sitä kantaa.

Ken vaivojansa vaikertaa, On vaivojensa vanki, Ei oikeutta maassa saa Ken itse sit' ei hanki.

Siis vapauteen taistellen Ken miehen mieltä kantaa: Tie suorin kulkee onnehen Lähellä kuolon rantaa!»

Ja vasamata nopsempaan, Jonk' ilmaan viskas jousi, Nää sanat lensi halki maan, Ja Suomen kansa nousi.

Nyt liekki sodan verisen Levisi pitkin maata. Ei Suomi sotaa Ilkkaisen Unohtaa koskaan saata.

Jo kohtas kosto sortajat Kädellä ankaralla, Siks kunnes juonet kavalat Löi Ilkan Nokialla.

Tuo teot suuret kunniaa; Tok' viedä voivat muuhun, Ja Ilkan tietä suorimpaa Ne veivät hirsipuuhun.

Mut varmaan Ilkan neuvo tää Viel' elää kansan suussa: Kauniimpi orjan elämää On kuolo hirsipuussa.

JUHANI VILHELMI SNELLMAN.

I.

Ja Suomen kansa nousi, havahtui unestaan Kun uuden ajan henki puhalti yli maan Nyt ajan aaltoloille loi katseen himmeän: Ol' outoa min kaikki silmissä heräävän.

Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat Nuo verta uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat, Nuo, joiden surkeutta niin itki katkeraan, Niin että heräs raukka hän kyynel poskellaan.

Nyt muisti kuinka vieras jo aikaan hämärään Maan ryösti hältä, kalpa ja risti kädessään. Hän pojat parhaat Suomen löi miekoin terävin, Ja Suomen ohjat otti niin käsin verisin.

Ja sitten seuras aika niin kolkko, sumuinen, Ja yhä Suomi sortui poluilta isien, Ja hurmevuohon hukkui jo joukko jumalain, Ei maassa sorretussa soi ääni laulajain.

Ja yhä Suomen peittää verinen vainon-yö, Ja vihamiehen kalpa sen lapset yhä lyö, Sen lapset nälkä tappaa, ne perii vieras maa: Heit' unissansa Suomi se surren vaikertaa.

Näin uni yhä uudet niin synkät kuvat luo, Ei rauhaa Suomen saada nuo öiset peikot suo. Mut vihdoin toki haihtuu jo usvat uinailuin, Ja Suomi ajan uuden nyt näkee kummastuin.

Ja äänet hälle kuiskaa: »jo kuole, kurja, pois, Mit' tehtävätä täällä sinulla enää ois? Oot mykkä muukalainen sun maillas omillas, Oot myönyt kieles, kurja; pois nukuit onnestas».

Ja surren Suomi seisoo: ei tahtois kuollakaan, Mut turhaan elon voimaa hän etsii unistaan. Vaan haudoista ne haastaa, ne kalmaa hajahtaa, Ja hautaa kohden Suomi jo päänsä kallistaa.

Mut silloin sana kaikui terävä, voimakas; Tuon elon sanan lausui mies uljas, tarmokas. Sen, minkä hämärästi tuns' Suomi rinnassaan, Sen selvästi hän lausui, hän, lapsi Suomenmaan.

»Ei koita yösi, Suomi; jo päiväs tullut on, Ei kuolla voi se kansa, mi _pyrkii_ elohon. Nuo öiset sumut vieraat, ne poista mielestäs, Ja tulevainen onnes vaan etsi itsestäs.

Sun vihan myrskyt murti, hajoitti ajan vuo: Nyt itse pirstaleistas taas Suomen kansa luo. Sun kieles vieras sorti: se voimaan nosta taas, Ja itse uljain mielin käy ohjiin oman maas».

Ja pilvet unelmitten jo halkas sana tuo, Ja toivon päivyt Suomeen taas valoansa luo. Ja rohkeutta vuoti se kansaan murrettuun: Sen haudan partahalta vei elon taisteluun.

Näin _Snellman_ kansans' nosti, sen taisteluhun vei: Jos horjui joskus kaikki, niin horjunut hän ei; Ja kuinka öiset vallat ne vastaan elämöi, Hän hyväks Suomen onnen jaloimmat iskut löi.

Nyt yli Suomen niemen käy sana riemuinen, Kuin tuli hehkuvainen, kuin myrsky pauhaten: Ei Väinön kansa kuollut, eik' ota kuollakseen, Mut uuden ajan itse nyt luopi itselleen.

MUSTALAINEN.