Part 2

Se toinen hoksaus (obserwation) jota näihen runoin tulkitessa osoittaitsen meillen, ja joka on pian yhtä merkillinen, on ainoasti yksi seuraus (följd) tästä _yhteisestä kansallisesta Runomuksesta_, eli tästä _luonnollisesta_, ikeän kuin kansassa syntynystä, voan ei konstilla kasvatetusta, _runomisesta_. Myö löyämme, että vaikka tässä on 12:tä erinnäistä Runojata, niin heijän runot ovat kaikki niin _yhöllaiset_, ja niin _yhen-luontoiset_, että se on mahotoin eroittaa heitä, ilman nimittämätäk. Eli siinä yhessä virren-sepässä ei ouk mitään erinomaista, joka eroittais hänen runot toisista; tahi tekisi heitä jossa-kussa mainihtavammiksi, eli eri-luontoisemmiksi. Myö olemme jo ennen toistaneet, että meijän Runomus on ollut ytsitapainen pitkin aikoo, ja nyt nähään, (joka silloin jäi meiltä muistuttamatak) että se on myös yksimukainen _poikki aikoo_. Tämä seuraa kaikki siitä, että meissä kyllä _harjoitetaan_ runomusta, voan ej _ylös-harjoitetaan_. Se kasvaa ikeän kuin meijän kielemme luonnollisessa vapautessan ja omassa mieli-vallassaan, sill' on sentähen myös harjoittamattomiin luonto, nimittäin että olla _yksi-karvainen_; mutta myöskin _kaunis-karvainen_. Niin kuin e.m. kaikki elävät, kesyttämättömyytessään (i sitt wilda tillstånd) eli luonnollisessa vallollisuutessaan, ovat _yhölläiset, vallattomat ja voimalliset_; mutta kesytetyssä olemmisessaan, tuloovat _monenkarvaiseksi, siistiksi ja heikommaksi_, niin on myös kielen ja runomisenkin kanssa.

Yks kolmaas asia seuraa seneistä vielä tästä heijän harjoittamattomuutestaan, nimittäin että ovat paikka-paikoin melkeen roakoja, tahi että heissä tavataan karkeita ruokottomia sanoja, jotka meijän mielestämme ovat sopimattomat, valaistetun kansan kuulla. Että heittee heitä varsin pois, oisi että hävittää näihen tapaa ja runon-luontoa, ja että varsin toimittoo heitä, oisi että ryettää meijän suutamme. Myö olemme seneistä käyneet ikään kuin keskellen heijän välillen. Heitä kuullaan vähän kussakin kansan seätyssä, ja tavataan sekä vanhoissa että nykyisissä kirjoissa, ja luetaan liiaksikin meijän henkellisessä Roamatussa, kussa ei semmoisia oisi luultu löytyvän. Hyö toistaavat enemmin tapoin puhtautta ja siveyttä, kuin tapoin pahenemusta (förskämda seder) sillä niin kauan kuin esi-ihmiset pysyivät pyhytessään, niin eivät kainustelleet alastomuuttansa, vasta kuin olivat toinen toisesek pilanneet, silloin tästä häpäisivät.

Yksi neljääs seuraus tästä harjoittamattomuutesta meijän kielessämme, on että siihen on sisään tuotettu niin monta muukalaista sanoo, enemmitten _Ruotin ja Venäjän_ kielistä, jota meijän pitäis välttee, erinomattain kuin meillä löytyy omia, joill' on sama merkitys. Minä olen tässä monessa kohin heitä väijynyt; mutta olen myös antana heitä monessa paikoin olla joukossa, kussa hyö ikeän kuin naurattaa meitä tavattomuutellansa ja outouuellansa. Vaikka minun aivotus on ollut, ettei niin sanalla muuttoo näitä Runoja, voan painuttoo heitä varsin niin kuin ovat mullen laulettunna, niin löyän kuitenkin, että se on mahotoin heitä toimittoo varsin ilman oikaisematak, sillä ajatus toisinaan voatii, että ne erinnäiset juotteet nioitetaan ja liitetään toinentoisesek kanssa yhteen, paremmin kuin tehän laulatessa ja suu-sanoilla. Voan minä olen toisella puolella kavahtanut tehä tätä muuten kuin juuri tarpeellisimmissa paikoissa, ja silloinkin niin vähä kuin mahollinen, niin että moni ehkä moittii minun tehneen tätä kovin vähän.

Mitä nyt vielä tulisi näistä sanottavaksi, niin tahon muistuttoo teitä, ettei nämät ouk meijän kauneimpia, eikä meijän kansallisimpia, Runojamme. Hyö ovat varsin meijän _nykyisiä jokapäiväisiä loilutoksia_, niin kuin nähään heijän aineista. Heitä lauletaan tänä pänä, ja huomena heitä jo unoutetaan uusiin virsiin. Meijän aivotus on ollut, ei että tuottaa mitä meijän kielessämme oisi kaunihinta, eikä mikä on suloisin Runomuksestamme; mutta että toimittoo meijän _tään-aikuista runomusta_, ei sellaista kuin se osoittaiksen painettuissa veisuissa (josta on jo sanottu, että ovat ulkopuolella meijän runomustamme) mutta sellaista kuin sitä tavataan meijän joka-päivällisessä käyttämisessä, runollisessa elämässämme. Myö jaettaisimme muuten meijän runollisia tekojamme vissiin peä-loatuin; nimittäin 1) ne _Pakanalliset_ (kaikkiin vanhimmat), jotka ovat vanhat kansalliset Runot, jotka muinon _laulettiin_, ja jotka usseemmittain toimittaavat puhtaita _Salamuksia, tahi luonnollista ihmis-viisautta_. 2) ne _Poavillaiset_, joka nyt ovat vanhimmat, ja joita _luetaan_: ja jotka ussemmittain toimittaa loihteita ja muita semmoisia _taikaus-sanoja_, kussa tavataan yhtä _luonnotointa ihmis-viisautta_; eli kussa se luonnollinen ymmärrys on tullut villitetyksi yhestä luonnottomasta (henkellisestä) uskomisesta. 3) Ne _nuoremmat kansalliset Runot_, jotka lauletaan ympäri moatamma, ilman että tunnetak heijän perustusta, eli heijän tekiätänsä. Heissä toimitetaan usseen _tarinallisia_ (historiska) _aineita_. 4) Ne _kaikkiin nuorimmat_, synnytettynnä viimeisellä vuos-saalla, eli vuos-luvulla (olkoon yhtä), josta muutamat ovat painon kautta, tahi muuten laulamuksensa puolesta, tulleet levitetyiksi ympäri moata; voan muutamat toas syntyyvät ja kuoloovat koti-kylissänsä, kosk eivät heillä tarkoitetak mitään mainioisuutta, ainoasti kotonaisia _joka-päivällisiä asioita_. Se on näistä viimeisistä, joista tässä nyt tarjoiletaan teillen yhtä kokousta, ottakaatte sitä vastaan -- ei kuin mikään lahja meijän Suomalaisesta runomuksestamme; mutta kuin yksi laitos meijän koti-lauluistamme.[10] Hyö ovat aineensa puolesta pienimmästä arvosta mutta kielensä puolesta, suuremmasta.

Mitä muuten tulisi sanottavaksi meijän _kirjakielestämme_, niin oommo jo siitä jutelleet Otavassamme, johon osotetaan lukioitamme; ja muistutamme ainoasti, että olemme tässä niinkuin muulloinkin nouattanut _Savon-puhetta_,[11] ja ottanut tavaksemme, että aina painuttoo näitä kansallisia Runojamme sillä puheen-murrella, kuin ovat tehtynnä, tahi tulleet meillen lauletuiksi.

Se näyttää monesta ehkä joutavallen, että olen nimittänyt milloin, ja keltä, minä olen heitä soanut; mutta se olkoon sanottu heijän valaistukseksi, jos tarvis oisi heistä tarkemmin tiiustella, ja kunniaksi heillen, jotka ovat mullen näitä lukenneet; sillä minä olen aina luenut sitä kunniaksi -- ei että tulla kirjoissa nimitetyksi -- mutta että tulla mainituksi harjoituksistaan kansalliseen ja tietolliseen johtatukseen.

Viimeiseksi tahomme myös jotaik sanoa tämän kirjan nimittämisestä. Koska meillä jo on _Otavat_ taivaallamme, niin olkaan myös _Väinämöisetkin_. Väinämöisiksi huhutaan Norjan Suomalaisissa (i Norrska Finskogarna) sitä tähtee, jota myö nimitämme _Väinämöisen-virsuksi tahi Venäjän-virsuksi_, eli niin kuin sitä myös muualla kuhutaan, _Seulajaiset, Seulajainen ja Rian-seulat_, joka kulkoo Otavan eillen, jo matkan peässä, ja kussa löytyy monta pientä selittämätöintä tähti-kipunata, josta sitä myös _Rysmäksi t. Rysmä-täheksi_ mainitaan. Ja koska Väinämöinen oli meijän Peä-Runojamme, niin olkaan nyt nämät pienet Väinämöiset hänen palveliat ja kielen-noutajat!

Kirjutettu Tukhulmissa, Joulu-kuun 7:nä päivänä vuonna 1828.

_C. A. Gottlund_.

VÄINÄMÖISET.[12]

"Väinämöiset -- mikäs se on?" Se on tähti taivoisessa, Seulaisten pieni sikeri, Virsu vanhan Väinämöisen, Jok'on ilmassa, iässä, _Otavasta_ oikeesehen, Rajalla _Linnun-ratojen_. Siinä kiiltääpi kitisee Sätehellä seihtemällä, Tuhannella tuikkarella Viskoitteloo valkiansa Tännek tuonnek taivoisehen.

Ukko vanha Väinämöinen Heittiin pitkin pientarellen, Maito-heinillen makoomaan. Vuohen-kukat vuoteheksi, Lehmän-kielet liepeheksi, Apilat peän-alaksi. Leivoiset ne lentelivät, Virsiänsä viruttivat Ukon korvissa koreesti. Käki kukkui kuulusasti, Onnen-kukko kuusikosta Luki satoja sanoja.

Väinämöinen, vanha-miesi Vetjusteliin väsyksissään Päivän-paisteessa parraassa, Kuumahassa kuun-valossa. Etelätär, neito nuori, Laskiin päivän-laskennolta, Lännestä tähän lähättiin, Hänen suutaan suikutteli, Hänen leukojaan likisti. Kukat hiljan kuiskuttivat, Heinät hiljan heiluttivat, Hyssytti häntä hyvästi.

Ukko vanha Väinämöinen Nukahtipa nurmen peällä, Uupui suloiseen unehen. Näki unta viisi vuotta, Seihtemettä sitä selitti. Unessaan Ukko käveli Taivaan pilviin piirtä myöten, Witojen tähtiin tietä myöten Kulki pitkin kuun kujasta, Kantavansa kanteleensa Tuonnek _Otavan_ ovillen, _Pohjos-tähen_ porstuvillen, _Sauvan Aaroisen_ salihin.[13]

Tullessaan tuonnek tuloovat Ruomin muinoisat Runojat, Troijan soan-toimittajat, Uhoimmat soiton-urohot Tunkeksivat tämän ympäir. "Laula veikkonen vähäisen Teijän moasta maistiksemme, Koitteheksi teijän kielen! Laula, laula Väinämöinen, Hyräile hyvä Isäntä Niitä soittoja somia, Joita lauletaan Lapissa, Soitettaneen Suomenmoassa!"

Ukko vanha Väinämöinen Kauan ensin kainusteliin,[14] Ujosti näitä Uroja; Siitten otti kanteleensa, Vasemmalla käsi-varalla Peästi vyönsä vyötäisiltään, Peästi helmat helppoisilleen, Tuuleen hameensa hajotti. Siitten hieroi kämmeniään, Kämmeniään, kymmeniään: "Soitammahan sortaammatak, Laulammahan lakkaammatak, Iloksi näiten Isänniin Näiten miesten mieleheksi!"

Siitten rupeisi Runoillen, Laulujansa lasketteli -- Lauloi päivät peättämätäk, Lauloi yötä yöttymätäk, Kolmet päivee perättäin Soitti soittoja soreita.

Väinämöisen soiteltua Tàhet tansi taiwahalla, Kuu se kuuntel' pilven peästä, Nauroi taivahan navalla. Kuin hään lauloi lauat heilui, Taivaan-parret parkaisivat, Vinkuivat tuulen-vihinät. Kuin hään soitti sormillansa, Peukaloillansa peuhaisi, Itki ite _Ilmarinen_, _Vuolankoinen_ Vuoren-ukko Vetiin vatsan-veänöksissään, Ähmäröiset ähkäilivät, _Voiperoiset_ voihkailivat Tästä soitosta somasta, Näistä lauluin-laitoksista.

Jo päiväntenä kolmantena Rupeis Ukko Väinämöinen Vasta parraaita panemaan, Silloin laulujaan lateli, Kajahutti kanteletta, Jotta kielet kiljaisivat, Eänet kaikki ärjäisivät, Parkuisivat joka paikka. Päiväntenä kolmantena Ennen Kukon kuulumatak, Päivän nuoren nousematak, Rupeematak oamu-ruskon, Lasketteli laulujansa, Kaikkiin sakeemmat sanansa, Jotta Hiijet himmenivät, Taivaan vallat vapisivat, -- Lumohutti ite Luojan.[15] -- --

Silloin soitti soitumellaan, Kantelellaan kaikutteli, Jotta rauat raukenivat, Vasket vaipui kanteleesta. Lauloi kaikki kanteleensa Paljaaksi tähti-säteeksi, Lauloi kielet kanteleessa Paljaaksi päivän-paisteeksi, Lauloi naulat kanteleessa Paljaaksi kuun-kuumeeksi. Soitti kynnet kynsistänsä, Soitti suonet sormistansa, Käsistänsä liha-keäpet -- -- -- -- -- -- --

Siinä muinot, muhkiammat, Virren-sepät viisahammat Seisoivatten säikähtyneet Tämän yhen ympärillä. Kaikki ihmitti isosti, Mainittivat tätä miestä Heijän parvesta parraaksi, Sukaksi heijän suvusta. Kukin kahto kummahaksi Tätä Suomen soittamusta, Käyttämistä meijän kielen.

Eipä tainut _Orpheus_-kaan, Eikä _Ossian_ osanut Parempia pannaksensa, Rueta hänen rinnallen Kieliin peälle kilvoitella, Virren-töillen työskentellä. Runottaret, Laulattanet,[16] _Pindin_ piijat Soitottaret, Eivät hyökään vielä nähneet Eikä taivaassa tavaneet Kauniimpia kanteleita, Koreempia soiton-koneita.

Ite _Homerus_ ihastui, Ihastui ja ihmetteli Tätä Poikoo Pohjolasta, Tätä parta-suu uroa; Anto kättä, anto suuta. Sylissään häntä sylitti. Kahtoi vielä kanteleesen, Hänen koppahan koputti, Sanoi: "saatatkos salata; -- -- -- Sinä riähkä, riemullaisi Sinä lempo, leuvoillaisi Pi'ät sellaista iloa Josta Hiijet himmenöövät, Taivaan vallat vapisoovat Hervehtiipi joka henki." Vastais kielet kanteleessa, Soiton-koneilla sopotti: "Ei meit' laula kaikki lapset, Soittanek sormi jokaisen. Tämäpä Ukon tekemä, Väinämöisen vestelemä, Teki kopan koivun luusta, Taitto tammesta jalakset, Jota koversi kovalla Väinämöinen veihtellänsä, Suomen i'äksi iloksi, Lappalaisten laulannoksi."

Ukko vanha Väinämöinen Nukahti vasta nukuksiin. Vielä makais vuotta viisi, Vuotta viisi, vuotta kuusi, Nukuksissa hyvän unen. (Uni pettipä Ukonkin, Vietteli makiaan makuun.) Havaihtessaan hään havaihti Kaikki tyhjäksi uneksi; Heinät oli helvistynneet, Ruohot kaikki jo ruostunneet, Linnut lähteneet levollen.

Kuin hään kahtoi taivoisehen, Siirsi sinnek silmiänsä, (Voi, ihmettä! -- mitä näki) Näki sielä virsuansa, Taivaan räystäällä, renallaan. Yks' oil löttöinen jalassa. Toinen tallus taivahassa; Siinä paulat paisteloovat, Tuohet tulta tuiskuavat, Vilahtaa virsun vitakset.

* * *

Kosk' oil nousuneet Otavat, Tähet vanhat valaistunneet, Kirkaistunneet kirjoissamme, Sillon näimme myö tämänkin, Virsun vanhan Väinämöisen lässäpäin ilmaantuvan, Väilyvän muihen välissä

Kuta lauletaan enemmin, Somehimmin soitettaneen, Sitä paremmin paistaavat Nämät seulaisten sätehet. Valkiansa varjeloovat Suomen muinoisat Runojat, Jotka autuast' asuuvat Taivaan aukeella aholla, Vanhanmiehen vainiolla.

Soita, soita Suomalainen Kaunihisti kanteleellais, Visusti virren-teollais, Näillen vanhoillen uroillen, Miehen kunkin kunniaksi Suomalaisesta suvusta, Joita taivaassa tavataan.

Kosk' ei peästä moata myöten, Eikä merellä mänemään Tuonek taivaiseen talohon Sinne ikuisaan Ilolaan, Niin on mieli miehillemme Luotu Luojalta hyvältä, Astuamaan aatoksissaan Meren yheksän ylitten, Taivaan puolen kymmenettä, Aina asti aurinkohon, Päivän peälle peäsemähän.

Meitä juohutus jokainen Näissä meijän Runoissamme Nosteloo moan noroista. Kantaa taivaan koarehellen. Ruvetkee siit' runoillenne Suomen poikoiset poloiset, Tehkee virret viisahammat Jotta saisitten sanoa: "Myö on käyty kerran tuolla Kaikkivallan kartanossa Juuri Jumaloin tykönä, Maistamassa makkeitansa, Naukeitansa nautimassa, Jot' ei maistak moan elävät, Eikä nauti luonnon nauta."

G--nd

Rusi Ryynäinen

Moaninkalta.

Rusi (t. Ambrósius) _Ryynäinen_ oli syntynyt nuon 1760:en vuuen tienoilla _Halolan_ kylässä _Moaninkan_ kappelissa _Kuopion_ pitäjässä. Hään oli nuoruutessaan käynyt _Pohjanmoalla_, jossa hään oppi _puu-sepäksi_, jolla työllä hään elätti henkensäk saakka kuolemansa asti.

Se tapahtui hänellen, niin kuin muillen älyillen (snillen) joihen täytyy moallisessa ihmis-joukossa suljeta taivaallisia aljeita (anlag) että hyö keäntyyvät _surun-lapsiksi_. Niinpä se kävi myös _Ryynäisen_ kanssa. Ainoasti silloin, kuin viina oli poisjuohuttanut hänen muistonsa _moallisista murheista_, niin hään taisi heittee mielensä näillen _henkellisillen huvituksillen_, kuhun ei muut kehujat yltynyt. Eli hänen täytyi unouttaa _olennonsa moalla_, tullaksensa osalliseksi siitä isommasta _henkellisestä ilosta_, joka Runomuksessa on Runojoillen luotu. Mutta "vilja voittaa viisahankin, tauti tappaa taitavankin;" hään joutui viimeiseksi _Runojasta juomariksi_, ja keänty verkaisillaan yhestä henkellisestä ja taivaallisesta nautimisesta siihen roakaan moalliseen nautimukseen, joka teki häntä luontokappaleeksi jälleen. Sillä jos Runojat jollon-kullon voiteloo kielensä viinan-mehulla, joka virvoittaa heijän mieli-juohutusta, niin se ei ouk siksi viina joka teki heitä Runojoiksi; -- se myrkyttää heitä, niin kuin muitakin Jumalan lapsia, ja soattaa heitä heikkouteen ja huonouteen. Sanotaan: "viina villin tekööpi, olut tuopi toisen mielen", ja niinpä se toi _Ryynäisellenkin_. Hään oli paha-kurinen ja pikainen päissä ollessaan, ja taisi silloin olla kelvotoin ja levee-suinen. Hään eli _köyhyytessä_ yhellä torpalla _Kermetlahen_ kylässä (sillä hänen tavarat ei ollut tästä moailmasta) mutta mielensä puolesta hään oli rikas perätin, ja runsaasti lahjoitettu runollisilla mielen-juohutuksilla. Pioissa ja juominkissa hään oli aina soapuvilla. Kuin ei kuhtuneet häntä muut, niin hään tuli omalla käskyllä, aatellen: "koirat kuhtuin tuloovat, hyvät vieraat kuhtumatak." Harvoin häntä kaivattiin; mutta kuin ei heitä mielittänyt ykskään lauluillansa ja Runoillansa -- silloin oli Ryynänen poikessa.

_Ryynäinen_ kuoli v. 1822, ja kannettiin _Moaninkan_ kirkollen, kussa häntä hauattiin kuin yhtä Koiroo, koska tämä nykyisin virattomaksi heitetty Kappalainen, nimeltä _Björklund_, ei lukena hautoa hänen ylitten -- siitä syystä, että hään näinnä viimeisinnä vuosiuna oli ollut _viinaan mänevä_(?!)

Tässä loppui hänen _moallinen elämä_, kussa hänellä ei ollut paljon iloa viljelläkseen; mutta _henkellisessä tarkoituksessa_ on hään ikuistanut nimensä polvinpäiviksi meijän kirjoissamme. Seneistä, jos ei Pappi tahtona lukea hänellen ne viimeiset sanat, niin ei se kielläk meitä puhumasta hänen _runollisesta jaloutestaan ja ansiostaan_. Myö luemme sitävastoin kunniaksemme, että olemme ensimäiset, jotka moamiehillemme toimitamme muiston tästä miehestämme; ja sillä ikuistamme hänen nimensä meijän Suomalaiseen Tarinamukseemme.

Kosk' emme ole käynyt hänen syntymäpaikoillansa, niin emme myös ouk soaneet tilaisuutta kuulustella ja ylös-kirjutella muita hänen _virren-tekoja_, joita sanotaan paljon vielä löytyvän _Moaninkassa_. Nämät kahet Runot, jotka tässä seuraa, ovat ne ainuat, jotka olemme hänestä käsittäneet, ja jotka saimme jo Upsalassa v. 1824 Herra Oppivalta _Greg. Aminofilta Venäänsoaresta_, samasta pitämästä. Meijän on siitten täytynyt kirjoin kautta hankkia parempia tiiustuksia sekä näistä _Karhulan peijaisista_, joista Runossa lauletaan, että niistä yksinäisistä _nimistä_, joista siinä monessa kohin puhutaan: joihen selityksestä meijän tuloo kiitoksella mainita Koulunkäyttäjätä (Rektorn) Herra Oppiata _A. Wenellia_ Kuopiossa.

Mitä vielä tulisi tästä Ryynäisestä sanottavaksi, niin myö ilman epäillemätäk asetamme häntä ensimmäiseksi[17] tässä meijän kootuksessamme _Suomalaisista Peä-Runojoista_, ja annamme hänellen toveriksi _Konsan Heikin_[18] Pohjanmoalla, josta vastapäin puhutaan. _Ryynäisen_ runo-taito (skaldeförmåga) ilmoittaiksen erinomattain _kielen ja mielen sukkeluutessa_. Myö taijamme sanoa hänestä, että se oli varsin yksi _pilkka-suu_ (Satirikus) ja _irvi-hammas_ (Gyckelmakare) joka kielellisyyellänsä (Munwighet) ja puheen-suloisuuellansa nauratti ei ainoasti ne jäykkiämmät miehet, mutta joka puheliaisuuellansa (Wältalighet) käytti ne murheellisemmatkin aineet iloksi. Näissä kokeissa osoittaiksen hänessä yksi iso _peän-äly_ ja _tarkka muisti_, koska hään ilman että niin sanalla ylistää ihtesäk (nopeemmin hään alentaiksen) käytti yhen asian _i'äksi kunniaksensa_, joka oli aivottu hänellen häpiäksi, ja teki tätä heillen, jotka oli sitä aikoineet, _i'äksi häpiäksi_. Että hään mielessään viritti, ja taijolla sovitti näin pitkän runon, ilman kirjaan panematak, toistaa hänellä myös olleen ankaran muiston. Myö taitaisimme ehkä moittia häntä niistä _Ruohtalaisista sanoista_, jotka hään on pistänyt virteensä, mutta meijän tuloo muistamaan, että moni piti tätä ikään kuin yheksi kunniaksi, ruumentoo näitä _vieraita sanoja_, ja että se on aina ollut yksi tapa talonpojissa, nouattoo _herroin syljyksiä_. Että hään jollon kullon rypeilöö suutansa ruokottomilla sanoilla, muistuttaa meitä, että hään oli _Talonpoika_; ja ettemme näistä virheistä närkästy, eikä heitä heitä pois sanoinsa suhteen, toistaa että olemme kyllä valaistuneita ymmärtämään, ja suuttumattomatak käsittämään, sen _täyellisen luonnon_ hänen Runomuksessaan, ilman _sanan karsimatak_.

KARHULAN PEIJAISET.

Että paremmin ymmärtää näitä asioita, joista Runossa puhutaan, tahomme eiltäpäin selittää heitä, sitä myöten kuin puheet heistä vielä kuuluuvat Moaninkalla. Sanotaan että tämä Ryynäinen oisi ollut vähä viinoissaan Talonpojan _Risto Karhuisen_ hautaisissa, joita juotiin _Karhulan_ talossa _Halotan_ kylässä _Moaninkan_ Kappelissa s. 3 p. Toukok. v. 1791, ja koska se silloinkin aina oli juonikas, eikä osanut suutansa hallita, niin oli joutunut toisten kanssa riitaan, ja tullut salvatuksi sika-pahnaan (eli vanhaan heinä-korsuun). Kuinka kauan hään siinä lie ollut ei nimitetäk; tiietään ainoasti että hään, peästyänsä sieltä, teki pitkän Runon, kussa hään laulaa näistä Karhulan Peijaisista, ja niistä villa-lakkiloista, jotka siinä häntä vihaisivat. Koska Lukkari _Jaakko Kyösti Hoffrén_ oli tässä Runossa tullut nauretuksi, niin hään, Lautamiehen _Poavo Eskelisen_ kautta, paituutti Ryynäisen (vielä samana syksynä) käräjään, ja laitto sinnek veljensä, Lautamiehen _Aaron Hoffrénin_ asiatansa ajamaan -- koskei hään viihtinyt ite tulla. Kuin ei tämä hänen puolus-mies ollut hyvä näyttämään toteen kanteitansa, niin Laintutkia (Häradshöfdingen) Herra Lainjulistaja (Lagman) _Fabritius_ pyysi _Ryynäistä_ ite laulamaan virttänsä. Oateltuaan vähän asiatansa rupeisi hään lauluillen, ja laulo monta tuntia (?) perättäin, mutta heitti aina pois ne pahimmat paikat, ja mätti uutta siaan. Kihlakunnan-Oikeus ei tainut ottoo kirjaansa kaikkia hänen laulujansa, mutta kuunteli heitä pystyllä korvalla, ja koska hään oli lakkanut laulamasta, mieleksi ja nauroksi kaiken läsnä-olevaisten, niin sanotaan koko riijan siihen loppuneen.

RUNO.

"Ei sanat sanoihin puutuk, Virret veisaten vähänek", Sanan-laskussa sanoovat Suomen syvät Suomalaiset; Voan mun puuttuupi puheeni, Laulu-virtteini lakkaapi, Sill' on mulla mustat päivät, Varsin vaikia elämä. Sill' on kipu kintahissa, Suoni sormia vetääpi,[19] Pakottaapi peukalota. Peä on kieleni kipiä, Kuiva kurjan kulkku-torvi: Eipä raiku raskas rinta, Eikä kurjan kulkku-torvi, Vaikka ainoiset asiat Vielä varsin voatisivat.

Tok on vielä toimivampi, Että soan sanan sanoa, Puolen kymmentä puhua, Kuink' on miehet _Moaninkalla_, _Iisalmen_ ison rajalla -- Mont' on miestä _Moaninkalla_, Mutta _Moaninkan_ kylissä, Ei ouk monta mielellistä Eikä vakaista varsin.

Uskon ensin Eskelistä,[20] Pienen Poavalin parasna, Lautamiehen mielellisnä; Tok on _Torsti_ toimivampi, Sata-vaimoinen sanoa.

Luulin Lukkarin hyväksi. Kellon-soittajan somaksi, Vaikka suuren vaivan kanssa, Kivun kiussain keralla Pyrki meillen meäkimään. Kummat juonet _Kustavillen_, _Joakopilla_ joaritokset.

Nyt minä puhun _Pukista_, Aiottelen _Oaronista_, (Vaikk' on vaterkin kohta, Eli kuulus' Kummin-poika) Kuin on suuresta suvusta. Asennosta ankarasta. Äväriäs oli Äijä kyllä, Rikas riistaasta perätin -- Kunniasta kuuluisampi. _Eskel-voari_ Äijän poika. Sotaherrana somainen, Upserikin uskollinen.

Is' oil kyllä ihmiseksi.[21] Isä ihmisten tapainen; Rakas varsin rannihinsa, Kuin on ollut kummihinna; Voan on Oaron ankarampi, Viekas, vihasen-lainen. Kyll' on kiltti kirkko-tiellä, Kesti-paikoissa parempi, Okkela on oluen luonna, Viekas viinan-tienuilla. Ei se seästä särpämiä, Sian-kinttuja kitise. Jos oisi Orihin potka. Eli Tamman taka-roaja, Eli sorkka sota-hevoisen. Syöpi voita vuohen verran Palon viiliä vitoopi; Viel' on julma juustollenkin Maito-ruuan maistelia.