Part 1

VÄINÄMÖISET

Yksi kokous meijän nykyisten runojoin virren-teoista

Toimitettu

CARL AX. GOTTLUNDILTA

I Osa.

Tukhulmissa, Painettu Norstedtin Luonna Poikineen, Vuonma 1828.

Vita sine Musis mors; Musae post funera florent.

Sillen Henkellisellen oppiallen, jumalan-opin opettajallen, Tähti-miehellen keis. St. Annan 2:sesta tähti-kunnasta, Herra E. G. MELARTINILLEN,

Siitä Hänen palavasta Isänmoan-rakkautesta, jolla Hään, Hänen Keisarilliselta Jaloueltansa Suomessa viimen asetetussa Koulun-Toimituksessa, työskeli soahaksensa Äitin-kielemme opillisessa tarkoituksessa ylös-harjoitetuksi, ja Kouluissamme käytetyksi -- uskalletaan nöyryymmässä hartautessa omistoo näitä kirjan-lehtiä, toistukseksi Moamiesten yhteisestä suosiosta, ja siitä yksinnäisestä arvoittamisesta ja kunnioittamisesta, jolla

Olen aina jeäpä hänen nöyrimmäinen palveliansa

_Carl Ax. Gottlund_.

SISÄLLÄPITO:

Esipuhe. I. RUSI RYYNÄINEN. Karhulan Peijaiset Riemu-Laulu Juubel-Juhlasta II. YRJÖ HIRVOINEN. Jyränkö Heinolan Markkinat Kurvilan Emäntä III. LASSI LAPPALAINEN. Hevo-Virsi IV. JOAKKO KEÄRIÄINEN. Hevois-Runo Koiran-Runo V. OATTO TUOVINEN. Varsan-Runo Kissan-Runo Kassin-Runo Kissan-Virsi VI. HEIKKI HUUHTINEN. Sian-Runo Näpistäjä Yötyri Yö-Jalkalainen Yötymykset Yhtymiset Syömäri VII. HEIKKI SUMMAINEN. Vävy-mies VIII. POAVO HEIKKINEN. Halpa-Poika IX. IKOINEN. Anttolan Herra X. RISTO VILJAKAINEN. Kukon-Runo XI. LASSI NISSINEN. Kissan-Runo XII. MIKKO KOIVUINEN. Nuotta-miehet Nauris-Vartias XIII. NIMEN TIETÄMÄTTÖMILTÄ. Vaimon-Tappelia Tapaillemiset Ventisen Härän-Runo Nälkä Selitykset

ESIPUHE.

Käki tuopi suven sanoman, Peäsky päivän lämpymisen.

_Sananlasku_.

_Otavat_ ovat tuskin nousseet taivahalle, ennenkuin _Väinämöiset_ jo pilvestä pyrähti.

Koska _Otava_ on jo kaikki valmiiks' painettuna, mutta koska vielä voaitaan aikoa, ennen kuin kaikki hänen kuvat (plancher) joutuu painin kanssa kaunistetuiksi (färglagde) niin olemme tahtoneet soveliaksi, että sillä välillä painuttoo tätä pientä kirjoo, että sillä ikeän kuin ennustoo hänen tulonsa, ja liesoamaan hänelle tietä pohjoisillen ilmoillen. Tämä kirja annetaan seneistä kaikillen _Otavan_ Peällentarjojoillen (Prenumeranter) huokiammalla hinnalla kuin muillen ostajoillen, kostoksi tästä heijän liian pitkästä outtamisesta.[1]

* * * * *

Näinnä aikoina on Suomessa yksi merkillinen _muutos_ tapahtunnut mielellisessä tarkoituksessa. _Suomen kieli_, jota ennen piettiin halpana ja jaloinpoljettavana, kahotaan jo monelta paremmalla arvolla, ja pietään (niin kuin sen pitäis) meijän _äitinkieleksemme_. Ne monet harjoitukset, jotka jo monessa paikoin on tehty, koroittaa tätä kieltämme _kirjan-kieleksi_, tahi käyttää sitä _kirjallisissa tarkoituksissa_, toistaa että meissä on syttynyt _yksi rakkaus_, joka on varsin _luonnollinen_, ja sen suhteen myös luonnostaan _onnellinen_.

Se on arvattava, että eroitettua Ruohtalaisista, piti ne kahleet aikoa myöten laukiaman, jotk' ei kiinittänneet eikä yhistänneet meitä heihin, voan jotka painovat meitä, heijän allesek. Näistä, oli _kielen_kahleet ne isommat ja vaikiammat, joilla kokivat meitä kiini-sitoa.

Ei ouk mikään niin luonnotoin kuin poiskieltää yheltä ihmiseltä hänen _luonnollinen kielensä_, se on että varsin murhata hänen _mielen-luontoansa_; sillä koska _kielet_ ovat _mielen_ keinot (organer) niin on yksi heistä niin kallis kuin toinenkin, ja kumpaisetkin tarpeelliset meijän _mielen-valaistukseksi_.

Tässä tarkoituksessa ovat Ruohtalaiset käyttäneet meitä varsin luonnottomasti, sillä hyö ovat poistaivuttanneet meijän mielestämme tämän _lunnollisen_ rakkauen omaan kieleemme, ja peällen-tunkeneet meille tätä _vierasta_ puhetta, jonka rakastaminen oli meillä _luonnotoin_, niin kauan kuin se moahankukisti meijän omoo puhettamme. Kuitenkin heitä ei soatetak tästä varsin syyttää; sillä jos tarkoitamme niitä aikoja jollon ensin tulimmo heijän alimaisiksi, niin olimme (heitä vastaan) yksi roaka pakanallinen kansa, kussa ei valaistus (kirjallisia harjoituksia) ollut soanut niin sioo; se piti seneistä tuotettaman meillen vieraasta moasta, ja vieraalla kielellä. Mutta vika on siinä, ettei se ouk siitten heittänyt tätä vierasta kielen-pukua, ja ottanut meijän emoamme, koska olimme jo niin paljon mielin-valaistunneet, että tämä ei ainoasti oisi ollut meille _mahollinen_, mutta myöskin varsin _tarpeellinen_. Voan sitä vastoin ovat hyö aina harjoittanneet meissä tätä muukalaista Ruohtalaista kieltä, jota ovat ehkä tehneet tästä vanhasta tavastaan, tahi luulessaan sillä paremmin sitoavasek meitä heijän ympärillensä. Mutta yksi _luonnotoin site_ ei kestäk kauan, ja yksi _luonnotoin rakkaus_ on aina voaran-alainen. Se on uskottava että jos oisimme vielä kauemminkin viipynyt Ruohtalaisten alla, niin oisi kerrankin tämä mieli meissä mielistynyt, katkaista näitä kielen-kapaloitamme ja harjoittoo omoo puhettamme. Sillä luontoa soahaan joksikin _pois-taivuttoo ja vierastuttoo_; mutta varsin muuttumaan -- sitä ej soa koskaan; ja _luonnon laki_, on ite se _ensimmäinen_, joka ajallansa rankaisee näitä hänen rikoittajoitansa. Yksi mehän-elävä, yksi peto, pietään siteillä ja kahleilla; mutta yksi ihminen, liioitenkin yksi valaistu (tahi ihmis-kansoa, joka on muka yhtä) kiinitetään vapaallisella ja vilpittömällä käytettämisellä. Se on nykyisen-ajan valaistus, jota meijän tuloo kiittee, ett'ei voittajat eneän tie voitettujansa orjiksensa, tahi alentaa heitä ihmisyytessä (i menskliheten); mutta että nyt pyytäävät heistä hyviä ihmisiä, onnellisia alammaisia, ja vapaallaisia kansalaisia (medborgare). Ja se on tästä syystä; josta ne kansat, joita nyt eroitetaan yheltä ja yhistetään toisen Hallituksen kanssa, aina ovat soanneet piteä _Uskomuksensa_ (sin Religion) _Kielensä ja Lakinsa_, jos nämät ovat muka siinä toimessa, että ovat kunnolliset ja soveltuvaiset aikoin-soaha heijän totuullista parasta ja onnellisuutta. Tätä, jota aina tehään yheksi ehoksi rauhan-teoissa, vahvistettiin myös tässä viimeisessä rauhassa v. 1809, ja se on sillä perustuksella, ja meijän Valtioin armolla, jolla myö oommo soanneet piteä ei ainoasti tätä omoo _Uskomustamme ja Lakiamme_, mutta myös tätä _muukalaista puhettamme_, joka ei ouk omamme, voan joka on meille peällen-tunkettu muualta, Suomen-kielen hävitökseksi. Se on epäillemätäk, että hallitus, joka suopi meijän parasta, ei oisi tätä asiata vastaan, jos luettaisiin vähittäin poisriisua tätä vierasta pukua, ja näitä vieraita kielen-kahleita, jotka jo kauan ovat ollut meille vastukseksi oman kielen harjoittamisessamme. Uskottavampi oisi, että se oisi meillen avuksi tässä tarkoituksessa, jos kerran pyytäisimme tätä omoo puhettamme kirjakieleksemme. Mutta siihen voaitaan, että sitä ensin tehään kunnolliseksi ja sovelliaksi tähän tarpeesen. Se on sen eistä sopiva että ruetaan ensin ylösharjoittamaan tätä emoa, puhettamme, ennen kuin ruetaan puhumaan hänen käyttämisestään yhteiseksi kirjoituskieleksemme.

Mutta jos nyt ruettaisimme harjoittamaan tätä Suomen puhettamme kirja kieleksemme, niin kysytään ehkä mitenkä sitä tehtäneeni, ja mistä tätä työtä alottaisime? Sanotaan _"peästä pinoa aletaan, hyvä asia alusta"!_ Mutta missäpä tässä on alku, ja missä tässä peätä tavataan? Se on meijän kielen _tiustelemisella, tutkimisella_ hänen tapojaan ja puheenmutkiansa, hänen henkellisen luonnon käsittämisellä, jolla meijän ensin pitäis aloittoo hänen harjoittamista. Siitten voaitaan vielä hänen puhtauteksi, _kitkemistä ja kumoon kyntämistä_ kaikkein niiten vierain sanoin ja sana-tapoin, jotka ovat häneen tartuneet, ja pahentaneet hänen luontonsa. Viimeksi tarvitaan tätä _henkellistä, siemenettä_, joka löytyy Tietomuksissa, ja miehiä joka sitä _kylvää_ ja karhii.[2]

Meijän kielen luonto tavataan _peripuhtautessaan_ meijän vanhoissa Runoissamme, ja muissa kansallisissa puheissamme, kussa heijän _Runomus_ (Poesi) ja _Salamus_ (Mythologi) ilmoittaiksen, jotka ovat ne _henkellisimmät sikiät_ kussakin kielessä. Näitä vanhoja Runoja on vähittäin ruettu ylös-hakeamaan ja julistettamaan, _Ganander, Porthan, Toppelius_, ja osittain jo myökin oommo koittaneet heitä soaha painetuiksi, milloin valaistettunna omilla selitöksillämme, milloin myös ilman selittämätäk. Mutta se on tapahtunnut, niin kuin usseen tapahtuu, koska haetaan joen takoa vettä, että näitä _nykyisiämme Runojamme_ on sillä välillä heitettynnä unoukseen. Meijän kielen _henkitär_ (genius) tavataan ei ainoasti _vanhoissa_ Runoissa, sitä tavataan myös _nykyisenimissä_; sillä oisihan se muutoin kuollut, ellei se vielä eläisi näissäkin. Yksi aika on kerran tuleva, jollon tiiustellaan näihen päivien tekoja, ja jollon kysytään: "minkälainen oli Suomalaisten Runomus alulla yheksäntoista kymmenälle sa'an luvulla" (19:de seklet)? (Sillä myö elämmö ei ainoasti meijän ajalla, mutta myös tulevillenkin ajoillen). Eikös se oisi silloin hyvä, soaha tällaisia kootuksia, tehtynnä juuri tään-ikuisilta?

Tarkoitus tämän kirjan painamisella, on sen eistä ollut, ensin että osottoo _millä teloilla meijän Runomus seisoo näinnä päivinnä_, ja minkälainen hänen on luonto, jos häntä verrataan vanhoin aikoin. Tämä on tarpeellinen tietää, ei ainoasti _tulevillen_ ajoillen, mutta erinomattain näillen _nykyisillen_, jotta meillä oisi esimerkkiä sekä _vanhoilta että nuoremmiltakin_ kielen-käyttäjöiltä, mitenkä meijän pitännöön harjoittoo puhettamme ja runomustamme. Moni ehkä luuloo, että jokainen meistä tuntoo kyllä tään-aikuista puhetta ja runomusta, jota tarjoitetaan meillen sekä suullisesti että kirjallisesti. Ei ikään! Tätä ei ouk ykskään vielä oikeen käsittänyt. Tätä toistetaan tämän aikuisilta kirjuttajoilta ja laulun-laittajoilta, heijän omilla teoilla ja lauluillansa. Sillä meijän Runomus elää niissä pohjoisimmissa moakunnissa kansan suussa, ei nissä tyhmissä veisuissa, joita vuosittain painetaan ja levitetään ympärin moatamme, ja jotka multaavat ja murhaavat sekä kielemme että juohutuksemme (Fantasi, Diktkonst). Ne eivät ouk _Suomalaisia_, muuten kuin nimekseen, sillä heissä osoittaiksen yksi muukalainen Runomus puettu Suomalaisilla sanoilla, mutt' ei käytetty Suomalaisella kielellä. Hyö ovat sen eistä pian kaikki, sekä kielen että mielensä puolesta, _ulko-puolella_ kaiken Suomalaisen Runomuksen.[3]

Myö olemme tähän asti ollut aivan _kiittämättömiä_ niitä miehiä vastaan, jotka ovat harjoittanneet henkissä pittee tätä meijän vanhoo Runomustamme. Myö ei ouk ainoasti unouttaneet heitä, niin kuin tapa on hyväntekiöimme vastaan, mutta olemme eesmänneinä aikoina monestin heitä vainoonneet ja ahistanneet; ja aina kahtoneet heijän puolella, jotka vieraalla puvulla ovat meitä villittänneet ja jouksuttelleet. Meijän tarkoitus on seneistä toiseksi, että Moamiehillemme _ilmoittoo meijän nykyisiä kunnollisempia Runo-niekkojamme_, että sillä, koko kansan kuulla, osottaisimme heillen kunniatamme, ja kehoittaisimme muita astuamaan heijän askelillen. Myö olemme tehneet tätä että yhellä puolella sekä käsittäisimme tätä meijän perullista (genuina) Suomalaista Runomustamme, että kostelisimme hänen valvojoitansa ja harjoittajoitansa, kuin että toisellakin puolella poispainettaisimme kansan mielestä niitä joutavia paha-päiväisiä remputoksia, jotka kuohuu meijän kirja-pajoistamme, ja jotka toistaa miten paljo meijän mielemme on jo poisvaipunut ja moahan-painunut siitä suloisesta Runomuksesta, joka on meijän kielen omainen.

Tässä ensimäisessä Osassammo olemme koettaneet että toimittoo _Savolaissia Runoja sekä Savon pohjoisemmasta että eteleisemmestä peästä_. Jos tämä kirja mänestyis, niin meijän aivotus oisi että aikoakin myöten painuttoo ei ainoasti muita Osia, mutta myös että erittäin toimittoo _Pohjolaisten, Karjalaisten, Aunuksellaisten, Hämäläisten, Uuenmoalaisten ja Turkulaisten_ runomuksia; että sillä selvemmin näkisimme minkälainen Runomus-taito on kussakin moakunnassa. Se on arvattava, että Runomus on aina _yksi ja yhölläinen_[4] ja että eroitus on ainoastaan kielessä eli puheen murressa, tahi juohtumuksessa ja hänen toimitus-tavoissaan. Kuitenkin tavataan kussakin kansassa eli moassa erinnäisiä juohtumuksia, ellei _eri-luontoisia_, ja se on tämä _erinnäisyys_, joka teköö heitä ikäänkuin _eri-luontoisiksikin_.[5]

Voan ennen kuin myö näistä lähemme laveammasti puhumaan, niin tahomme ensin tästä osastamme tehä joitakuita muistutuksia, ja nimittää niitä tarpellisimpiä tarkoittamuksiamme.

Se ensimäinen, joka kohtaa meitä, on yksi varsin merkillinen asia, jota löyämme, koska vertoomme näitä nykyisiä Runojamme niihin vanhoin. Nimittäin, eitä hyö _runollisessa tarkoituksessa_ (i Poetiskt hänseende) kielensä puolesta ovat aivan _samallaiset_ kuin ne kaikkiin vanhimmat, joita tunnetaan. Eli toisilla sanoilla: myö löyämme e.m. että tämän _Ryynäisen_ ja poika-_Huuhtisen_ Runot ovat verrattavinna meijän peä-Runojamme vanhan _Väinämöisen_ virsi-tekohin -- jos puhutaan muka _Runon-laitoksesta_ (versbyggnad) ja _kielen_-käyttämisestä. Nyt on kieli ainoasti yksi piiros (en form) jolla meijän ajatuksemme toimitetaan; ja Runon-laita on piiros meijän runomuksellemme. Myö neämme seneistä että ne vanhat piirokset runoissamme ovat vielä tänä päivänäkin varsin ne samat kuin olivat tiesi jo minä aikoina; niin että on varsin mahotoin meille, sekä kielen puolesta että runolaitoksestaan, eroittoo niitä vanhimpia näistä nuoremmista. Tämä on varsin luonnollinen asia, sillä ikeän kuin meijän kielemme on vielä tänä päivänäkin samalla kannallansa, kuin oli 600 oastaikoa siitten, niin on myös meijän Runomus samalla laitoksella. Eli meijän kielemme ja meijän runomuksemme ovat seisoneet varsin yhellä paikalla lähes 1000 oastaikoa, ellei enemmin. Mistä se tuloo, ellei siitä että Suomalaiset Runojot ovat toinen toisesek perästä työskentelleet niissä vanhoissa piiroksissa, ilman että heitä levittee tahi muuteskentella; hyö ovat heissä askaroittanneet, ikeän kuin meijän kirjantoimittajat, joita vielä tavataan samassa tavattomuutessaan, kuin olivat koska ensin rupeisivat tätä kieltämme kirjuttamaan. Sitä vastoin jos kahomme toisten kansoin kieliä, miten paljon eivätkös ou muuttuneet muutaman sa'an vuuen peästä. Jos luetaan e.m. Ruotin kieltä, vuotesta 1200, 1400, 1600, ja 1800, niin se aina kahensaan vuuen peästä eroittaiksen jo niin paljon, että hyvin tunnetaan minkä aikuiseksi se on luettava. Jos otetaan pitempätä aikoo, niin eroitus on aina suurempi, niin että tuskin tunnetaan samaksi kieleksi. Niin e.m. jos verroitaan sitä vanhoo Messo-Göthin kieltä tähän nykyiseen Ruohtalaisten, eli niihen vanhoin Ruomalaisten tähän nykyisten Italialaisten, niin eivät eneän toinen toisiansa ymmärtäisik. Sitävastoin niin Suomen kieli (niin kauaksi kuin käyp tutkiminen) on muuttumatoin. Sekä hänen oma luontonsa, että hänen erikummainen rakennus (jolla se rajattaiksen kaikista muista kielistä) toistaa tätä hänen peri-vanhuuttansa. Samalla tavalla osottaa meijän runot, sillä omalla luonnollansa (jolla heitä eroitetaan kaikkein muihen kansoin runomuksesta) että ovat varsin vanhan aikuisia.[6] Niinikkään myös meijän runon- ja paimenen-soitot, jotka erimukaisuuellansa (joilla heitä luovutetaan kaikesta nykyisestä soittamuksesta) muistuttaa meitä, etteivät ouk meijän aikuisia.[7]

Jos nyt tutkitaan _kielen-harjoittamusta_, niin se on kielen kanssa niin kuin moan kanssa, joka harjoittamattomuutessaan kasvattaa näitä synkiä mehtiä, näitä kauniita notkelmoita ja noroja, näitä sakkeita saloja ja jylhäkköitä, kussa nähään koreita koivuja ja lehto-puita, eli isoja honkia ja masto-puita, jotka kauneuellansa meitä mielyttää, ja hirvittää jalouellansa; mutta kussa myös löytyy karkeita paikkoja, monta kivi-louhua ja suo-silmee. Ja joita kaikkia ei millään konstilla soaha syntymään. Tämä mehtä, joka vuosittain kasvaa, ja vuosittain katoaa, se muuttuu kyllä puuksi, mutta yhölläinen se on luonnostaan, sillä se kasvattaa aina näitä nuoria vesoja niihin vanhoin piiroksiin. Sitä-vastoin, jos tätä moata harjoitetaan, ja konstilla korjataan, miten paljon eikös se muuttuk? Näitä ikuisia mehtiä lasketaan kirvellä moahan, ja heijän siassa nähään karsittuja puita, joihen välissä kasvatetaan monellaisia kirjavia vilja-maita, jotka vuosittain käytetään milloin Ruiksi tahi Otraksi, milloin Kauroiksi tahi Vehniksi, milloin Pavuiksi, Herneiksi, Koaliksi, Nauriiksi, Potatiksi, Tattariksi, Omenoiksi ja Viina puiksi, sanalla -- kaikeks mitä konstilla soahaan kasvattaneeksi; mutta jotk' eivät kuitenkaan annak meille sen suosion ja luonnollisen huvituksen, kuin nämät mieluisat mehet, kussa vietellimme nuoruuen aikojamme. Nyt oisi vaikea ehkä sanoa, mitä heistä on parempi, nämät lehvakkaat lehto-moat, vai nämät avonnaiset pelto-moat. Kieliin kanssa on asian-laita samallainen: vanhuuessaan ja omassa mieli-vallassaan ovat synkät ja mieluisat, jos kohta karkeetkin; mutta harjoitettunna (eli yhellä puolella vesoittunna ja karsittunna; toisella, kynnettynnä ja kylvettynnä) ovat sopivat käsittämään viisauten hetelmiä ja oppimuksen omenoita. Se on seneistä työläs sanoa, jos se on meille _voitoksi tahi vahinkoksi_, että kielemme on näin kauan seisonna harjoittamatoin. Meijän luullo oisi, ett'ei meillä ouk syytä katoa yhtä, eikä toisesta ilotella; mutta tyytyä siihen kussa tilassa häntä nyt tavataan. Jos ainoastaan kahotaan _huvittamisen puolesta_ (eli mitä _kieleen tuloo_) niin se on tässä harjoittomattomassa tilassaan suloisempi, mieluisampi ja jalompi, luonnostaan; mutta jos tarkoitetaan _hyövyttämisen puolesta_ (eli mitä _meijän tuloo_) niin se hyövyttää meitä enemmin harjoitettuaan. Ja koska kielet, ikeän kuin moat, arvataan sitä myöten kuin hyö meitä hyövyttää, niin se on ainoasti _harjoitettunna_ kuin se on meillen _otollinen_.

Koska meijän Runon-piirokset ei eroitak niitä vanhoja Runoja näistä nuorista, niin mikä siitten heitä eroittaa, ellei piiros? Se on heijän sisällinen luontonsa, heijän aineensa. Hyö ovat kyllä ulkopuoleltaan yhölläiset, mutta sisältään varsin erillaiset. Koska kunkin ajan runomus aina toimittaa sen ajan mieli-juohutosta, ja osottaa kansan henkellistä mielenluontoa, niin taijamme näistä runoin sisällisestä olosta joten-kuten käsittää Suomen kansan mielen-luontoa erinnäisinnä aikoinna. Myö havaimme että meijän vanhimmissa runoissamme aina puhutaan ja lauletaan semmoisia asioita, jotka olivat luonnostaan henkellisimpiä ja jalompia kuin nykyisin; niin kuin e.m._ Moailman luomisesta, tulen syntymisestä, kanteleen suloisuutesta, rauan rakentamisesta_, ja muita semmoisia, joita tahtovat käsittää ymmärryksellänsä, ja selittää runomuksellansa; ja jotta tällä runollisella ja sala-luonnollisella puvullansa mielyttivät koko kansan. Eli myö löyämme, että heijän runomus silloin sulki sisällänsä kaikken heijän moallisen että henkellisen viisauen (ja niin se on ollut muissakin kansoissa, vanhoina aikoina). Silloin oli Runomus Suomessa korkeimmallansa. Mutta koska siitten, valaistuksen levittämisellä, kaikki nämät tieton- ja viisauen-aineet riisutettiin pois tästä heijän runollisesta ja salallisesta (mytiska) puvusta,[8] ja selkiemmästi toimitettiin ite Tietomuksilta, niin ei jeänyt meillen muuta jälellä, kuin piiros tahi puku tästä vanhasta runomuksestamme. Mutta koska yksi piiros on ajateltamatoin (otänkbart) ilman jotaik ainetta (jota se piirittää) niin tehtiin aineeksi näitä pieniä joka-päivällisiä asioita ja tapauksia, jotka kohtaavat meitä tään-aikuisessa elämisessämme. Sillä tavalla vaikeni meijän runomus, arvossansa, halvemmaksi henkellisyytessään, vaikka ne vanhat kielen- ja runon-piirokset jäivät seisallaan. Yksi tällainen yhteinen ja kansallinen runomus käsitettiin kaikilla, ja valaisi koko kansakunnan; sitävastoin niin ne kirjalliset tietomukset harjoitetaan nyt ainoasti muutamilta yksinäisiltä; eli tieto ja ymmärrys (mitkä oli heillä) tavattiin muinon mielessämme ja peässämme, nyt heitä tavataan ainoasti kirjoissamme. Mutta jos pitäävät meitä onnistoo ja hyövyttää, niin heijän pitäis toas kirjoista painumaan meijän mieleemme, ja se on tähän kirjalliseen ja mielelliseen harjoittamiseen, johon meijän aikuinen mieli-valaistus tarkoittaa. Se on seneistä arvattava, että se yhteinen kansa oli muinon iteän kuin enemmin tarkoitettu ja karaistettu henkellisyyteen runomisellansa; ja että se nykyinen kansa tyhjillä ja joutavilla mieli-kuvituksillaan, ja ruokottomilla runoillansa, soastuttaa ihtesek, vielä enemmin, moallisuuteen. Mutta Runomisessa on aina kuitenkin, moallisissakin asioissa, yksi henkellinen luonto, kussa se osoittaiksen omassa olennossaan. Ja jos se ei eneän valaisoo meitä ja johtattaa meitä henkellisyyteen ja ymmärrykseen, niin se nyt _nuhleloo_ meitä, ja _nauraa_ meijän tyhmyytestämme, että sillä johtattaa meissä ymmärrystä. Tarkoitus on aina samallainen; ennen se oli meijän _opettajanna_, nyt se on meijän _kurittajanna_.

Jos tutkimme meijän nykyisiä runojamme (nimittäin niitä kunnollisia) niin havaimme että heissä aina _nauretaan_ ihmisen _tyhmyytestä_ ja _hulluutesta_. Hyö ovat kaikki tehtynnä ikään kuin _nauruksi ja pilkaksi_ meijän mielettömästä käytöksestämme, että sillä varoittoo muita niistä villityksistä, jotka seuraa tätä moallista elämätä.[9]

Jos seneistä yksi kuuluisa Runo-seppä (joka aina on verrattava _kansan-valaistajana_, sillä seseisoo aina älyllään muita _eillempänä_) teköö pilkkoo yhestä _kelvottomasta moahan-laskiaisesta_, yhestä _tyhmästä emännästä_, yhestä _luonnottomasta luontokappalen roattelemisesta_, yhestä _luattomasta omistamisesta toisen tavarasta_, yhestä _irtonaisesta elämästä_, ja muista semmoisista hävittömästä tahi kelvottomasta elämän-laitoksesta, niin ei meijän siitä pie pahastua, eikä lakihin männä, eikä sakoillen panna. Sillä tarkoitus on hyvä, se on yksi henkellinen rankastus mielen-oatoksellemme (inför Opinionen), joka vaikuttaa ehkä paljon enemmän kuin _vitat, rahan-sakko, ja sala-rippi_. Mutta niinpä se on kuitenkin käynyt; ne vanhat viisauen-runot haettiin ja hävitettiin ensin _poavilaisilta_ pappiloilta, koskei heissä luettu _Ristuksesta_ eikä _Moariasta_ (josta heitä syytettiin _pakanallisuutesta_) ja sitten _nykyisimmiltäkin uskon-palvelioilta_, koska heissä kuultiin tätä nimee (joka teki heitä haisuviksi _poavilaisuutesta_). Niin kuin papillinen valta ahisti vanhoja Runoja, niin on laillinenkin oikeus puolestansa asettanut rankaistusta näillen _nuorillen_. Se oli ennen tapa meissä kulettoo Runo-niekkoja lakihin, ja ainoasti tämä tapa, että heitä sillä hätäyttää, toistaa jo että olivat uhkauksen alla; ja että heitä ennen-aikana paljon Suomessa tavattiin.

Myö neämmö tästä, mikä hyötytys meillä oisi näihen runoin kootuksella, meijän Runomuksemme harjoittamiseksi. Nimittäin että nämät nykyisetkin runot osottaa kunnollisia esimerkkiä sekä _runonlaitoksistaan_ että kielen-käytöksistään; ja että _aineensakin_ puolesta hyö, niin hyvin kuin nuo vanhatkin, tarkoittaa meijän _hyötymistä_ yhellä puolella, ja _huvittamista_ toistella, ellei henkellisissä, niin moallisissa asioissa.