Part 7

Leycester kumartui hänen puoleensa, tarttuen hänen käteensä käskevän hyväilevästi. »Tarkoitatko, että koska olen mikä olen — että koska olen rikas, pitää minusta tulla köyhä; että koska minulla on niin paljon — liian paljon — on minulta evättävä se ainoa, joka kaiken muun tekee omistamisen arvoiseksi? Parempi olla köyhimmän torpparin poika kuin laajojen maatilojen omistaja, jos se olisi totta, Stella. Mutta se ei ole. En välitä siitä, olenko rikas vai köyhä, ylhäinen vai alhainen — kyllä, minä välitän siitä paljon. Tätä ennen se on ollut minusta yhdentekevää. Ennen en ole sitä tajunnut, mutta nyt sen käsitän. Olen iloinen siitä nyt. Tiedätkö miksi?»

Stella pudisti päätään, silmät maahan luotuina.

»Siksi, että voin laskea kaiken sen jalkojesi juureen.» Niin sanoen Leycester notkisti toisen polvensa ja vei vapisevin käsin Stellan käden sydämelleen. »Katso tänne, Stella! Lasken sen jalkojesi juureen. Ota se, jos pidät sitä ottamisen arvoisena — ota se ja tee se omistamisen arvoiseksi! Ei, mieluummin jaa se kanssani! Sinun rakkauteesi verrattuna, armaani, on arvonimi, maatilat, rikkaus minusta arvotonta rojua. Anna minulle rakkautesi, Stella. Minun täytyy saada se, minä tahdon sen!» Hän painoi pitkän, polttavan suudelman tytön kädelle.

Säikähtäen hänen rajuuttaan Stella tempasi kätensä irti ja astahti taaksepäin. Leycester nousi ylös, veti hänet istumaan tuolille ja jäi seisomaan hänen viereensä rauhallisena ja katuvana.

»Anna anteeksi, Stella! Minä pelotin sinua! Näetkö nyt olen aivan rauhallinen ja lauhkea — mutta kuuntele minua!»

»En, en», äännähti Stella vapisten. »En saa. Ajatelkaapa — jos — jos — sanoisin sen, mitä haluatte niin kuinka voisin kohdata kreivittären? Mitä he sanoisivat minulle? He soimaisivat minua teidän rakkautenne varastamisesta.»

»Sinä et ole sitä varastanut; ei yksikään luostarin nunna olisi voinut liehakoida vähemmän kuin sinä, Stella. Et ole varastanut mitään; minä olen _antanut_ — antanut sinulle kaikki.»

»Se on samantekevää», kuiskasi Stella. »He olisivat joka tapauksessa kovin pahoillaan. Oi, se on mahdotonta.»

»Mahdotonta?» toisti Leycester hymyillen. »Mutta sehän on jo tapahtunut. Voinko minä rakastaa ja lakata rakastamasta yhdessä hengenvedossa? Katso minua! Näytänkö sellaiselta, jota tuulahdus, olkoonpa se sitten lievä tai raju, huojuttaa kuin kaislaa? Ei, Stella, sellaista rakkautta kuin minä tunnen sinua kohtaan, ei voida sysätä syrjään. Vaikkakin sinä sanoisit, ettet rakasta, ettet voi rakastaa minua, ei rakkauteni kuitenkaan kuolisi; se on juurtunut sydämeeni — se on tullut osaksi omasta itsestäni. Senjälkeen kun sinut näin, ei ole kulunut ainoatakaan tuntia, jolloin en ole ajatellut sinua. Stella, nukkuessanikin olet saapunut luokseni; olen uneksinut, että olet kuiskannut minulle: ’Rakastan sinua.’ Anna tämän unen muuttua todellisuudeksi. Oi, elämäni, armaani, anna sydämesi puhua, jos se tahtoo sanoa rakastavansa minua. Näetkö, Stella, sinä olet minulle kaikki kaikessa — älä riistä minulta onneani. Ethän epäile rakkauttani?»

Epäillä hänen rakkauttaan! Se oli Stellalle mahdotonta, sillä jokaisesta sanasta, jokaisesta katseesta huokui totuuden tuntu. Mutta sittenkään hän ei tahtonut taipua. Silloinkin kun Leycester puhui, saattoi Stella mielessään nähdä häntä ankaran tuomitsevasti silmäilevän kreivin synkät kasvot — kreivittären kauniit silmät, jotka suuntautuivat häneen kylmän moittivasti, hämmästyneesti, vihaisesti.

Äkkiä hän kuuli askelia ja nousi kiivaasti pystyyn paetakseen loordi Trevornen luota, jos se kävisi tarpeelliseksi.

Mutta Leycester ei ollut sellainen mies, jonka olisi voinut sysätä syrjään. Kun Stella kohosi seisomaan, tarttui hän tytön käsivarteen lempeästi, hellästi, rakastavan vetoavasti ja veti hänet lähelle itseään. »Tule mukaani!» hän sanoi. »Älä jätä minua yksin juuri nyt! Katsos, ovi on auki — on varsin lämmin ilma. Täällä olemme kahden. Oi, armaani, älä jätä minua epävarmuuteen!»

Stella ei kyennyt vastustamaan, ja Leycester talutti hänet rakennuksen vieressä olevalle pengermälle. Kesäisen leppeä läntinen tuuli huojutti puiden oksia. Padon yli virtaava veden solina kuului alhaalta kuin kaukainen musiikki. Satakieli lauloi heidän allaan olevissa puissa. »Olemme täällä kahden, Stella», kuiskasi Leycester. »Vastaa minulle nyt, kuuntele vielä kerran, armas! Minua ei sen toistaminen kyllästytä. En väsy siihen milloinkaan. Rakastan sinua — rakastan sinua! Anna vastauksesi, Stella! Tule lähelleni! Kuiskaa se! Kuiskaa: ’Rakastan sinua’, tahi lähetä minut tieheni! Mutta sitä et tee; ei, sitä et tee!»

Unohtaen lupauksensa pysyä lauhkeana hän kiersi käsivartensa Stellan ympärille, veti hänet rintaansa vasten ja — suuteli häntä. Tytön ruumiin läpi kulki vavistus, taivas näytti hänestä laskeutuvan, koko yö pysähtyvän ikäänkuin odottamaan. Vavahtaen äärettömästä riemusta ja tuntien samalla outoa tuskaa, joka aina seuraa haltioitumiseen kohonnutta tunnetta, Stella laski päänsä Leycesterin rintaa vasten, painoi siihen kasvonsa ja kuiskasi: »Minä rakastan sinua!»

Jos ne sanat merkitsivätkin paljon loordi Trevornelle — maailmanmiehelle, jolle moni kaunotar oli ollut valmis kumartamaan ja lausumaan kohteliaita ja kunnioittavia sanoja — jos ne merkitsivät hänelle paljon, niin kuinka paljoa enemmän ne merkitsivätkään Stellalle? Ne kolme sanaa sisälsivät koko hänen neitseellisen luottamuksensa. Niissä hän antoi koko nuoren, puhtaan elämänsä tahrattoman, viattoman sydämensä toiselle. Hän vastasi Leycesterin tunteeseen yhtä kiihkeästi, antaen kymmenkertaisesti takaisin. Hetkisen oli nuorukainen vaiti, katse suunnattuna tähtiin, koko olemus värähdellen näistä sävelistä — tämän koruttoman tunnustuksen riemusta. Sitten hän painoi Stellan rintaansa vasten ja suuteli suutelemistaan neidon hiuksia ja käsivartta, joka oli painunut hänen rintaansa vasten.

»Armaani, oi, armaani!» hän kuiskaili. »Onko se todellakin totta? Oi, rakkaimpani, koko maailma näyttää minusta muuttuneelta! Sinä rakastat minua? Näetkö, Stella, se tuntuu niin ihmeelliseltä, etten voi sitä tajuta. Salli minun katsoa silmiisi; sieltä näen totuuden.»

Stella painautui yhä lujemmin häntä vasten; mutta hän nosti hellästi tytön päätä ja katsoi pitkään hänen silmiinsä. Sitten Leycester taivutti hitaasti päätään ja suuteli häntä kerran — janoisesti, tulisesti.

Stellan silmät painuivat umpeen, ja hänen kasvonsa kalpenivat tämän kiihkeän hyväilyn johdosta; sitten hän hiljaa huokaisten kohotti päätään ja suuteli vuorostaan Leycesteriä. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan; ääneti he seisoivat, tytön pää nuorukaisen rintaa vasten painautuneena. Heille ei aikaa ollut olemassa, ja koko maailma oli pysähdyksissä.

Melkein tyrmistyneenä Stella katseli tähtiä ja kuunteli joen solinaa, himmeästi ihmetellen uutta riemua, jonka hänen elämänsä oli saanut. Oli tapahtunut jotakin sellaista, mikä muutti koko hänen olemassaolonsa toisenlaiseksi, ikäänkuin entinen Stella, jonka hän tunsi niin hyvin, olisi poistunut ja uusi olento, joka oli saanut ihmeellisen, autuaan onnen, olisi astunut hänen sijaansa. Ja myöskin Leycester, suuren maailman mies, seisoi hämmennyksissä, uuden, riemuisan tunteen yllättämänä. Jos joku olisi hänelle ennustanut, että hänen elämässään tulisi olemaan sellainen hetki, niin hän ei olisi uskonut, hän, joka luuli tyhjentäneensä maallisten nautintojen maljan pohjaa myöten. Veri virtasi rajusti hänen suonissaan, hänen sydämensä sykki kiivaasti. Mutta äkkiä tuli herääminen. Säpsähtäen katsahti Stella ylöspäin ja koetti, vaikka turhaan, irtautua hänen syleilystään.

»Mitä olenkaan tehnyt?» kuiskasi tyttö.

»Tehnyt!» huudahti Leycester. »Olet tehnyt miehen onnellisemmaksi kuin hän on kenenkään kuolevaisen uskonut ikinä voivan olla. Siinä kaikki.»

»Oi, ei!» sanoi Stella. »Olen menetellyt väärin! Minua pelottaa — pelottaa!»

»Mitä? Sinulla ei ole mitään syytä pelätä. Voitko puhua pelosta ollessasi minun sylissäni — pääsi rintaani vasten? Nojaa siihen, armaani; puhu nyt pelosta!»

»Kyllä, nytkin», kuiskasi Stella; »nytkin — mutta olen niin onnellinen», hän äänsi itsekseen; mutta Leycester kuuli sen. »Niin onnellinen! Se on kaikki unta? Onhan?»

Loordi Trevorne kumartui suutelemaan häntä. »Onko se unta, luuletko niin?» hän vastasi. »Ja oletko onnellinen? Ajatteleppa, kuinka onnellinen minun täytyy olla! Sillä miehen rakkaus on syvempää, kiihkeämpää kuin naisen, Stella. Ajattele, miltä minusta tuntuu!»

»Mutta sittenkin se on väärin! Minä pelkään niin», valitti Stella huokaisten. »Koko maailma sanoo niin.»

»Koko maailma», toisti loordi, hymyillen halveksivasti. »Mitä meihin maailma kuuluu? Me olemme sen ulkopuolella. Meidän maailmamme on rakkaus — me molemmat, armaani.»

»Koko maailma», puheli Stella. »Voi! Mitähän ihmiset sanovat?» Vaistomaisesti hän vilkaisi olkansa ylitse mahtavaan rakennukseen päin, jonka lukuisista ikkunoista loisti valo. »Parhaillaankin ihmetellään, missä olet, ja odotetaan sinua. Mitä sanottaisiinkaan, jos tiedettäisiin, että olet täällä minun kanssani ja että on tapahtunut tällaista!»

Leycesterin katse synkkeni. Hän tiesi paremmin kuin Stella kaikkine pelkoineen, mitä siitä sanottaisiin, ja hän rohkaisi jo nyt luontoaan ottamaan vastaan myrskyä, mutta hän hymyili rauhoittaakseen Stellaa.

»He sanovat, että minä olen maailman onnellisin mies. He sanovat, että jumalat ovat molemmin käsin tuhlanneet parhaita antimiaan ja antaneet minulle korkeimman hyvän — puhtaan, kauniin enkelin todellisen rakkauden.»

»Oi, st, st!» varoitti neito.

»Sinä olet minusta enkeli», selitti Leycester koruttomasti. »Minä en olo tarpeeksi arvokas koskettamaan pukusi lievettä! Jospa voisin elää arvottoman, syntisen elämäni uudelleen, niin sinun tähtesi, armaani, se olisi puhtaampaa, enkä olisi aivan niin arvoton sinulle.»

»Oi, hiljaa!» kuiskasi Stella. »Sinäkö arvoton minulle! Sinä olet kuninkaani!»

Vaikka loordi Trevorne olikin voimakas mies, niin nämä yksinkertaiset sanat, jotka niin kaunopuheisesti kertoivat Stellan ehdottomasta luottamuksesta ja antaumuksesta, liikuttivat hänen olemustansa pohjaa myöten. »Oma Stellani!» hän huokaisi. »Jospa tietäisit kaikki; mutta tästä lähtien on elämäni sinun. Lasken sen käsiisi; muovaa se oman mielesi mukaiseksi. Se on sinun tästä alkaen.»

Stella katseli häntä, koko sielu keskittyneenä silmiin, ja äkillinen väristys kävi hänen lävitsensä Leycesterin intohimoisen vakuuttavien sanojen johdosta; sitten hän vavahti äkkiä, ikäänkuin olisi kylmä käsi työntynyt heidän väliinsä. »Minun», hän kuiskasi pelokkaasti, »kunnes se siepataan minulta pois.»

XII.

Loordi Trevorne hätkähti. Stellan sanat kuulostivat juhlallisilta kuin profeetan ennustus.

»Ken uskaltaa?» virkahti hän; sitten hän naurahti. »Pieni, arkaileva, vapiseva armaani! Älä pelkää mitään! Tai pikemminkin kerro minulle, mitä pelkäät ja ketä?»

»Lady Wyndwardia, heitä kaikkia», vastasi Stella antaen päänsä painua Leycesterin olkapäälle. »Loordi Trevorne —»

»Mitä kuulenkaan?» kummeksi nuorukainen, hellän moittivasti.

»Leycester», kuiskasi Stella.

»Käytä taivaan nimessä pelkkää nimeäni!» huomautti Leycester melkein katkerasti. »Silloin se muuri, jonka sinä kuvittelet väliimme, häviää olemattomiin. Älä milloinkaan, älä edes piloillasi, puhuttele minua enää arvonimelläni, rakkaani; muuten alan vihata sitä!»

»En unohda sitä koskaan», sanoi Stella. »Minun ei sallita sitä tehdä. Minä en ole lady Lenore.»

»Jumalan kiitos, et!» myönsi Leycester hymyillen.

»Hän saa sen unohtaa; onhan hän myöskin ylimyssukua. Kuinka kaunis hän onkaan!»

»Niinkö?» pilaili loordi Trevorne, katsoen hymyillen Stellaa silmiin. »Mutta mitä Lenore meille tänä iltana merkitsee? Miksi puhut hänestä?»

»Siksi että sanottiin — lady Lilian sanoi, että sinun toivotaan menevän avioliittoon hänen kanssaan», kuiskasi Stella.

»Hän voi sanoa samaa monista nuorista naisista», selitti Leycester. »Äidistäni on se hyvin tärkeää. Niin, mutta toivomukset eivät ole ratsuja; muuten täytyisi minun otaksuttavasti nousta satulaan ja ratsastaa vanhempieni toiveiden mukaan — eikö se kuulosta syvällisen viisaalta? Minä en ratsasta lady Lenoren luokse; olen ratsastanut sinun jalkojesi juureen, armaani.»

»Etkä milloinkaan ratsasta pois luotani?»

»En ikinä. Täällä, sinun vierelläsi, pysyn niin kauan kuin elän.»

»Niin kauan kuin elän!» toisti Stella, ikäänkuin sanat olisivat olleet musiikkia. »Saan pitää sinut aina lähelläni. Oi, se on liian kaunista, liian kaunista!»

»Mutta se on totta», vakuutti loordi Trevorne.

Kello löi. Stella säpsähti. »Kuinka myöhäistä jo on!» hän hätäili, päästäen pienen huokauksen. »Minun on lähdettävä! Jospa vain voisin hiipiä tieheni näkemättä ketään toisia — ja toisten näkemättä minua. Minusta tuntuu siltä, että heidän tarvitsee vain vilkaista minuun oivaltaakseen mitä on tapahtunut.»

»Oletko niin kovin peloissasi?» kysäisi Leycester. »Todellako niin peloissasi? No niin, mistäpä toiset sen tietäisivät?»

»Oi, ei, älä kerro heille», pyysi Stella, katsoen häneen hartaasti. »Miksi puhuisimme heille. Silloinhan ikäänkuin antaisimme heille osan onnestamme; se on meidän salaisuutemme, eikö niin?»

»Pitäkäämme se omana tietonamme», myönsi Leycester rauhallisesti, haaveksien. »Miksi heidän todellakaan pitäisi se tietää! Antakaamme maailman olla oven ulkopuolella, ainakin toistaiseksi. Vain sinä ja minä kahden rakkautemme kanssa, armaani.»

Leycester kiersi kätensä Stellan ympärille, ja he palasivat kasvilaitteen luokse. Siellä neito irtautui hänestä, mutta sitä ennen hän otti vielä yhden suudelman. »Tämä on oikea ’hyvän yön’ toivotus, ymmärräthän», huomautti hän; »se toivotus, jonka pian sanomme toisillemme, ei merkitse mitään. Tämä on meidän ’hyvää yötämme’. Kauniita unia, enkelini, tähteni!»

Stella painautui häntä vasten hetkiseksi; sitten hän, koettaen saada kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin ei mitään olisi tapahtunut, astui seurusteluhuoneeseen rakastettunsa rinnalla.

»Kukaan ei näytä huomaavan mitään», kuiskasi hän viuhkansa takaa. Mutta loordi Trevorne hymyili — hän tunsi asian paremmin.

Heidän mennessään edemmäksi huoneeseen Leycester pysähtyi erään taulun eteen, osoittaen sitä; mutta hän ei puhunut siitä, vaan kuiskasi sensijaan:

»Tuletko huomenillalla tapaamaan minua joen rannalle, portaiden luokse, Stella?»

»Kyllä», vastasi hän.

»Tulen veneellä ja lähdemme soutelemaan jokea alaspäin. Tuletko kello kuusi?»

»Kyllä.»

Samassa lähestyi heitä herra Etheredge kreivittären seurassa, mutta ennenkuin hän ennätti sanoa mitään, tarttui Leycester niin sanoakseni härkää sarvista kiinni. »Lilian on ihastunut maalaukseenne», hän selitti. »Lähtiessämme hänen luotaan hän suorastaan uhkui kiitollisuutta, eikö totta, neiti Etheredge?»

Stella nyökäytti päätään. Kreivittären suurien, kirkkaiden silmien katse tuntui tunkeutuvan hänen sydämensä pohjaan ja lukevan sieltä hänen salaisuutensa.

»Luulenpa, että meidän on lähdettävä, Stella; vaunut ovat jo jonkun aikaa odottaneet», sanoi hänen setänsä rauhalliseen tapaansa.

»Näin pianko?» esteli kreivitär.

Mutta herra Etheredge vilkaisi hymyillen kelloaan, ja Stella ojensi kätensä. Silloin hän pikemminkin tunsi kuin näki, että viehättävä lady Lenore oli tulossa heitä kohti.

»Joko aiotte poistua, neiti Etheredge?» kysyi tämä äänessään pahoitteleva sävy. »Olemme saaneet olla seurassanne niin vähän; ja olisin mielelläni tiedustellut teiltä kaikenlaista Italiasta. Tämä on kovin ikävää.»

»Teidän täytyy tulla uudelleen luoksemme», huomautti kreivitär miellyttävästi.

»Lilian vaati siitä juhlallisen lupauksen», sanoi Leycester puristaessaan herra Etheredgen kättä.

Sitten hän ojensi kätensä Stellalle; mutta kaikista järkisyistä huolimatta hän ei voinut erota neidosta ennenkuin viimeisellä hetkellä. »Sallikaa minun saattaa teitä vaunuihinne ja peittää teidät hyvin», hän pyysi, saattaen hänet pois. »Muista, rakkaani!» hän kuiskasi melkein vaarallisen äänekkäästi, auttaessaan Stellaa vaunuihin. »Huomenna kello kuusi.»

Hän jäi seisomaan paljain päin, ja viimeinen vilahdus, minkä Stella hänestä näki, oli hellä, kiihkeä rakkauden hehku, joka tuikki hänen tummista silmistään.

Kun he olivat saapuneet perille, nousi herra Etheredge vaunuista ja ojensi kätensä Stellalle, joka hypähti maahan. Samalla häneltä pääsi pieni kiljaus, sillä portin vieressä seisoi pitkä mies.

»Hyväinen aika, mikä nyt on hätänä?» huudahti herra Etheredge, pyörähtäen ympäri. »Kas, tekö se olettekin, herra Adelstone?»

»Valitan, että säikäytin teitä, neiti Stella», alkoi Jasper Adelstone, astuen esiin hattu vasemmassa kädessään; hänen oikea kätensä oli siteessä. Stella huomasi sen ja kalpeni. »Olin kävelemässä niityillä ja poikkesin katsomaan teitä. Rouva Penfold kertoi, että olitte menneet kartanoon. Tullessani takaisin joelta kuulin vaununpyörien jyrinää ja jäin odottamaan sanoakseni teille hyvää yötä.»

»Se oli hyvin ystävällisesti tehty», äännähti Stella, jonka katse oli kuin lumottuna yhä kiintynyt herra Adelstonen vahingoittuneeseen käteen.

»Tulkaa sisään polttamaan sikaari», kehoitti taiteilija. »No, mutta mikäs on käteenne käynyt, mies?»

Jasper katsahti häneen ja käänsi sitten pienet, terävät silmänsä Stellaan. »Se on pikku seikka», hän selitti. »Minulle sattui eilen tapaturma, ja käteni venähti. Ei siitä mitään. Ei, en tule sisään, kiitos!» Hän pisti vasemman kätensä taskuun ja otti esille jotakin. »Muistaessani, olin vähällä unohtaa tärkeimmän asian. Kohtasin tiellä postitoimiston pojan, ja hän antoi tämän minulle säästääkseen jalkavaivojaan.» Hänen kädessään oli sähkösanoma.

»Sähkösanoma minulle!» huudahti herra Etheredge. »Ihmeitä tapahtuu aina. Tulkaa sisään, herra Adelstone!»

»Toivotan teille hyvää yötä nyt», virkkoi Jasper, pudistaen päätään. »Suokaa anteeksi, että tarjoan vasenta kättäni, neiti Stella», lisäsi hän, ojentaen kättään.

Stella tarttui siihen; se oli kuuma ja kuiva. »Olen hyvin pahoillani», sanoi neito hiljaa. »En voi sanoa, kuinka pahoillani olen.»

»Älkää siitä välittäkö», lohdutti Adelstone. »Unohtakaa se, kuten minäkin teen! Se ei merkitse kerrassaan mitään.»

»Ja olen varma, että — loordi Trevornekin pahoittelee sitä», kuiskasi Stella.

»Epäilemättä», myönsi Jasper. »Olen aivan varma siitä, ettei loordi Trevorne halunnut katkaista käsivarttani. Mutta sainpa totisesti tarpeeksi ankaran rangaistuksen huolimattomuudestani, vaikka, sen vakuutan, olisin pysäyttänyt hevoseni hyvissä ajoin.»

»Kyllä, kyllä; sitä en ollenkaan epäile. En usko olleeni vähääkään vaarassa», sanoi Stella vakavasti.

»Niin», jatkoi herra Adelstone hiljaa. »Loordi Trevornen ei ollut ensinkään tarpeellista heittää minua satulasta eikä edes loukata minua. Mutta loordi Trevornellahan on etuoikeuksia, eikö olekin?»

»En — en ymmärrä, mitä tarkoitatte!» vältteli Stella heikosti.

»Tarkoitan, että loordi Trevorne saa rankaisematta tehdä sellaista, mitä toiset eivät voi edes ajatella.»

»Uskon varmasti, että hän on hyvin pahoillaan», vastasi neito, »saadessaan tietää, kuinka vaikeasti loukkauduitte; ja hän pyytää anteeksi mitä vilpittömimmin.»

»Sitä en epäile», myönsi Jasper keveästi; »ja kaikesta huolimatta, onhan jotakin, kun loordi Trevorne on katkaissut ihmisen käsivarren, eikö totta? Se on parempi kuin särjetty sydän.»

»Särjetty sydän! Mitä tarkoitatte?» kivahti Stella, katsoen miestä paheksuvasti ja kasvot punaisina.

»Tarkoitan sitä, että loordi Trevorne on yhtä taitava murtamaan sydämiä kuin raajojakin. Mutta unohdin, etten saa puhua mitään Wyndwardin perillistä vastaan teidän kuullessanne. Suokaa anteeksi! Hyvää yötä!»

Kumartaen ja luoden Stellaan tutkivan katseen pienistä silmistään hän poistui. Stella seisoi hetkisen paikallaan, tuijottaen hänen jälkeensä, ja häntä puistatti ikäänkuin kylmä tuulahdus. Murtamaan sydämiä! Mitä herra Adelstone lienee ajatellut?

Hän kuuli setänsä huudahtavan ja kääntyi äkkiä ympäri. Taiteilija seisoi ikkunan valaisemalla kohdalla, avattu sähkösanoma kädessään, kasvot kalpeina ja tuskastuneina. »Hyvä Jumala!» hän mutisi, »mitä minun on tehtävä?»

XIII.

»Mitä minun on tehtävä?» huudahti herra Etheredge.

Stella meni nopeasti hänen luokseen, päästäen pienen säikähtyneen äännähdyksen. »Mikä nyt on, setä-kulta?» hän tiedusti, laskien kätensä vanhuksen käsivarrelle. »Kerrothan minulle?»

»En, en!» esteli setä, rutistaen sähkösanoman käteensä. »En millään ehdolla.» Sitten hän ponnisti tahtoaan ja sai hillityksi itsensä, puristi tytön kättä ja hymyili heikosti. »Niin, sain pahoja uutisia, Stella.»

Stella talutti hänet sisään; vanhuksen kädet vapisivat, ja hänen silmissään oli yhä vieläkin tuskainen ilme.

»Etkö tahdo kertoa minulle, mitä on tapahtunut?» pyyteli Stella taaskin, kun taiteilija vaipui tuolille, nojaten valkean päänsä käteensä. »Kerro minulle kaikki ja salli minun auttaa sinua kestämään se jakamalla se kanssasi!»

»Älä kysy sitä, Stella. En voi puhua siitä sinulle — en voi. Häpeä tappaisi minut. Ei! Ei!»

»Häpeä!» äänsi Stella, hymyillen surumielisesti. »Se häpeä ei kohtaa sinua, setä-kulta; häpeä ja sinä ette ikinä voi sopia yhteen.»

»Kyllä, häpeä!» toisti herra Etheredge melkein rajusti, puristaen kätensä nyrkkiin; »katkera, nöyryyttävä häpeä. Ensimmäistä kertaa se nimi, jota olemme niin monta vuotta kantaneet, tahrautuisi ja vedettäisiin lokaan. Minun on lähdettävä Lontooseen. Kuinka paljon kello on? Niin myöhäistä! Eikö enää mene yhtään junaa? Stella, juokse tiedustamaan rouva Penfoldilta! Minun on lähdettävä heti — heti; jokainen hetki on tärkeä.»

»Lontooseen — tänä iltana — näin myöhään! Oi, et saa!» huudahti Stella kalpeana.

»Rakkaani, minun täytyy», selitti setä rauhallisemmin. »Kiireellinen, hyvin kiireellinen asia vaatii minua sinne, ja minun täytyy mennä.»

Stella pujahti huoneesta ja oli juuri herättämäisillään rouva Penfoldin, kun muisti nähneensä aikataulun keittiössä. Hän meni takaisin alakertaan ja etsi, kunnes löysi sen. Palatessaan taiteilijan työhuoneeseen hän tapasi setänsä hattu päässä ja takki napitettuna.

»Anna se tänne», virkkoi vanhus ja selaili vapisevin sormin aikataulun lehtiä. »On yksi juna, varhainen sekajuna, johon ehdin, jos lähden heti. Niin, minun täytyy mennä, Stella.»

»Mutta älä lähde yksin, setä», rukoili Stella, »ethän? Annathan minun tulla mukaasi?»

»Ei, minun on mentävä yksin», torjui vanhus, suudellen häntä. »Ei kukaan voi auttaa minua tässä asiassa. Taivas sinua siunatkoon, rakkaani; sinun rakkautesi ja myötätuntosi antaa minulle voimia sen kestämiseen. Toivoisin voivani puhua sinulle; mutta en voi, Stella — en voi.»

»Älä puhu sitten, setä rakas», kuiskasi Stella. »Ethän viivy kauan poissa?»

»En kauempaa kuin minun on pakko», vastasi vanhus huoaten. »Pysythän rauhallisena, Stella? Rouva Penfoldin pitää huolehtia sinusta. En mielelläni poistuisi luotasi, mutta en mahda sille mitään. Lapseni, en aavistanut, että minulla niin pian olisi jotakin sinulta salattavaa!»

Nämä sanat panivat Stellan säpsähtämään ja kohottivat hehkuvan punan hänen poskilleen. Olihan hänelläkin salaisuutensa; ja kun se, oltuaan äkillisen häiriön johdosta hetkisen unohduksissa, taaskin välähti hänen mieleensä, alkoi hänen sydämensä sykkiä kiivaasti, ja hän loi katseensa maahan.

»Meidän välillämme ei pitäisi olla minkäänlaisia salaisuuksia», jatkoi vanhus. »Mutta — nyt — nyt — älä ole niin huolestuneen näköinen, rakas. En ole kauan poissa.»

Stella saattoi setäänsä, painautuneena hänen käsivarteensa, kunnes pieni, valkea portti sulkeutui hänen jälkeensä; sitten tyttö palasi taloon ja istahti vanhuksen tuolille.